Taisteluja viidakossa
Vaelluksillaan lauma joutui usein lähelle suljettua ja hiljaista mökkiä luonnonsataman rannalla. Tarzanille se oli loputtoman uteliaisuuden ja mielihyvän lähde.
Se kurkki sisään verhoilla varustetuista ikkunoista tai kiipesi katolle ja kurkisti savupiipun synkkään nieluun yrittäen turhaan päästä käsiksi tuntemattomiin ihmeellisyyksiin, joita piili noiden jykevien seinien takana.
Lapsenomaisessa mielikuvituksessaan se näki sisällä ihmeellisiä olentoja, ja pelkästään ajatus siitä, että mökkiin murtautuminen oli mahdotonta, kiihotti satakertaiseksi sen halun tehdä niin.
Se kapusi katolla ja kurkki ikkunoista tuntikaupalla yrittäen keksiä keinoa päästä sisään, mutta kiinnitti varsin vähän huomiota oveen, sillä se vaikutti yhtä tukevalta kuin seinätkin.
Kun lauma vieraili alueella ensimmäistä kertaa vanhan Saborin kanssa koetun seikkailun jälkeen, Tarzan huomasi mökkiä lähestyessään jo kauempaa, että ovi näytti olevan itsenäinen osa seinää, johon se oli sovitettu, ja ensi kertaa sille valkeni, että se saattaisi olla sisäänpääsytie, jota se oli niin kauan turhaan etsinyt.
Se oli yksin, kuten useimmiten mökillä käydessään, sillä apinat eivät pitäneet tuosta paikasta. Ukkoskepin tarina, joka ei ollut menettänyt yhtään tehoaan kuluneen kymmenen vuoden aikana, oli luonut valkoisen miehen asumuksen ympärille salaperäisyyden ja pelon ilmapiirin, joka kauhistutti ihmisapinoita.
Tarinaa Tarzanin omista yhteyksistä mökkiin ei ollut koskaan kerrottu sille. Apinoiden kielessä oli niin vähän sanoja, että ne eivät pystyneet kertomaan paljoakaan siitä, mitä olivat nähneet mökissä, koska niillä ei ollut sanoja, joilla kuvailla tarkemmin sen enempää noita outoja ihmisiä tai heidän tavaroitaan, niinpä kauan ennen kuin Tarzan oli kyllin vanha ymmärtääkseen mitään, lauma oli jo unohtanut koko asian.
Vain Kala oli selittänyt sille melkoisen hämärästi, että sen isä oli ollut omituinen valkoinen apina, mutta Tarzan ei tiennyt sitä, että Kala ei ollut sen oma äiti.
Tuona päivänä se käveli suoraan ovelle ja tutki sitä tuntikausia ja näpelöi saranoita, oven ripaa ja salpaa. Lopulta se löysi vahingossa oikean yhdistelmän, ja ovi avautui naristen sen hämmästyneiden silmien edessä.
Moneen minuuttiin se ei uskaltanut astua sisään, mutta lopulta, kun sen silmät olivat tottuneet huoneen hämärään valaistukseen, se hiipi hitaasti ja varovasti sisälle.
Keskellä lattiaa makasi luuranko, jossa ei ollut enää rahtuakaan lihaa, vaikka luissa roikkuikin vielä härmäisiä ja homeisia riekaleita, jotka olivat kerran olleet tuon olennon vaatteet. Vuoteella makasi samanlainen karmea, vaikkakin pienempi hahmo, ja pienessä kehdossa sen vierellä lepäsi kolmas, piskuinen luuranko.
Tarzan ei kiinnittänyt paljoakaan huomiota mihinkään näihin todisteisiin kauan sitten tapahtuneesta, hirveästä murhenäytelmästä. Se oli elänyt lapsuutensa villissä viidakossa ja tottunut näkemään kuolleita ja kuolevia eläimiä, ja jos se olisi tiennyt, että se katseli oman isänsä ja äitinsä jäänteitä, se ei olisi ollut kovinkaan liikuttunut.
Huonekalut ja muut mökissä olevat esineet kiehtoivat sitä paljon enemmän. Se tutki monia niistä tarkkaan - outoja työkaluja ja aseita, kirjoja, papereita, vaatteita - kaikkea sitä vähää, mitkä oli säilynyt viidakkorannikon kosteassa ilmastossa.
Se availi arkkuja ja kaappeja, sellaisia, jotka eivät olleet liian monimutkaisia avattavia sen vähäisellä kokemuksella, ja niiden sisältö oli huomattavasti paremmin säilynyttä.
Tavaroiden seasta se löysi terävän metsästyspuukon, jonka purevaan terään se oitis viilsi sormensa. Siitä lannistumatta se jatkoi kokeilujaan ja huomasi pystyvänsä hakkaamaan ja veistämään uudella lelullaan lastuja pöydästä ja tuoleista.
Sillä se viihdytti itseään pitkään, kunnes kyllästyi ja jatkoi tutkimuksiaan. Kirjoja täynnä olevasta kaapista se löysi yhden, joka oli täynnä värikkäitä kuvia - se oli lasten kuvitettu aapinen -
A niin kuin Ampuja
Joka ampuu nuolensa
B niin kuin Banaani
Jonka panen suuhuni.
Kuvat kiinnostivat sitä kovasti.
Kirjassa oli paljon kuvia apinoista, joilla oli samanlaiset kasvot kuin sillä itsellään, ja sitä selatessaan se löysi M-kirjaimen kohdalta kuvia pienistä marakateista, joita se näki joka päivä loikkimassa viidakon puissa. Mutta mistään ei löytynyt kuvaa sen oman laumansa jäsenistä; koko kirjassa ei ollut mitään, mikä olisi muistuttanut Kerchakia tai Tublatia tai Kalaa.
Aluksi se yritti poimia noita pieniä hahmoja käteensä kirjan sivuilta, mutta huomasi pian, että ne eivät olleet todellisia, vaikkei tiennytkään, mitä ne saattaisivat olla, eikä löytänyt sanoja, joilla kuvailla niitä.
Laivat ja junat ja lehmät ja hevoset eivät merkinneet sille mitään, mutta ne eivät olleet yhtä hämmentäviä kuin omituiset kuviot, joita oli siroteltu värikkäiden kuvien alapuolelle ja väleihin Š se ajatteli, että ne saattoivat olla joitain omituisia hyönteisiä, sillä useimmilla niistä oli jalat, vaikka se ei löytänyt ainuttakaan, jolla olisi ollut silmät ja suu. Se näki ensi kertaa aakkoset, ja se oli jo yli kymmenvuotias.
Se ei ollut tietenkään koskaan nähnyt painettua tekstiä tai puhunut ainoankaan elävän olennon kanssa, jolla olisi ollut minkäänlaista käsitystä jostain sellaisesta kuin kirjoitettu kieli, eikä se ollut koskaan nähnyt kenenkään lukevan mitään.
Ei siis ihme, että tuon pienen pojan oli mahdotonta edes arvata, mitä nuo omituiset merkit tarkoittivat.
Kirjan keskivaiheilta se löysi kuvan vanhasta vihollisestaan, Saborista, ja muutaman sivun käännettyään kuvan kiemuralle kiertyneestä Histahista, käärmeestä.
Se oli todella kiehtovaa! Koskaan kymmenvuotisen elämänsä aikana sillä ei ollut ollut näin hauskaa. Se oli niin uppoutunut kirjaan, ettei huomannut yön lähestymistä ennen kuin pimeys oli jo laskeutunut, ja kuvat hämärtyivät sen silmissä.
Se pani kirjan takaisin kaappiin ja sulki oven, sillä se ei halunnut, että joku muu löytäisi sen aarteen ja tuhoaisi sen, ja kun se astui ulos tummuvaan yöhön, se sulki mökin tukevan oven takanaan, sillä se oli jo keksinyt tavan avata lukon, mutta ennen lähtöään se huomasi lattialla makaavan metsästyspuukon ja nosti sen lattialta ja otti sen mukaansa näyttääkseen sitä kumppaneilleen.
Se oli ehtinyt ottaa tuskin tusinaa askelta, kun valtava hahmo kohosi sen eteen matalan pensaan varjoista. Ensin se luuli, että kyseessä oli joku sen omasta laumasta, mutta siinä samassa se tajusi, että se oli Bolgani, mahtava gorilla.
Se oli niin lähellä, ettei Tarzanilla ollut minkäänlaista mahdollisuutta paeta, ja pieni Tarzan tiesi, että ainut mitä se voisi tehdä, oli taistella henkensä edestä, sillä nämä suuret pedot olivat sen lauman pahimpia vihollisia, eivätkä kummatkaan pyytäneet eivätkä antaneet armoa toisilleen.
Jos Tarzan olisi ollut lajinsa täysikasvuinen urosapina, se olisi ollut tasavertainen vastustaja gorillalle, mutta se oli vain pieni englantilaispoika, vaikkakin uskomattoman lihaksikas sellaiseksi, joten sillä ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia tuon julman vastustajan edessä. Mutta sen suonissa virtasi mahtavien taistelijoiden parhaan rodun verta, ja lisäksi sen etuna oli kokemus, jonka se oli kerännyt lyhyen elämänsä aikana viidakon hurjien raakalaisten joukossa.
Kuten tiedämme, se ei tuntenut pelkoa. Sen pieni sydän löi nopeammin, mutta se johtui jännityksestä ja seikkailun huumasta. Jos olisi ollut mahdollista, se olisi paennut, mutta vain siksi, että sen järki sanoi sille, ettei siitä ollut vastusta tälle mahtavalle oliolle. Ja koska järki sanoi sille, että pakeneminen oli mahdotonta, se asettui gorillaa vastaan rohkeasti ja urheasti lihaksenkaan värähtämättä ja osoittamatta minkäänlaisia pakokauhun merkkejä.
Itse asiassa se törmäsi gorillaan puolimatkassa tämän hyökkäystä, ja hakkasi sen mahtavaa ruhoa nyrkeillään, mikä oli aivan yhtä tyhjän kanssa kuin jos kärpänen olisi käynyt elefantin kimppuun. Mutta toisessa kädessään se puristi edelleen veistä, jonka se oli löytänyt isänsä mökistä, ja kun peto kävi pojan kimppuun hakaten ja purren, poika käänsi vahingossa puukon terän kohti sen karvaista rintaa. Kun veitsi upposi syvälle gorillan kehoon, se kirkaisi tuskasta ja raivosta.
Mutta siinä silmänräpäyksessä poika oli oppinut käyttämään terävää, kiiltävää leluaan, joten kun repivä ja raapiva peto kaatoi sen maahan, se upotti terän kerta toisensa jälkeen kahvaa myöten sen rintaan.
Gorilla, joka taisteli lajilleen ominaisella tyylillä, huitoi mahtavia iskuja avokämmenellä ja repi lihaa pojan kurkusta ja rinnasta valtavilla torahampaillaan.
Hetken aikaa ne kieriskelivät maassa rajun taistelun huumassa. Raadeltu ja verta valuva käsi iski pitkän, terävän veitsen yhä väsyneemmin ja väsyneemmin pedon rintaan, ja sitten pieni hahmo jäykistyi kouristuksenomaisesti vavahtaen, ja Tarzan, nuori lordi Greystoke, kierähti tajuttomana kuolleelle ja mätänevälle kasvustolle, joka peitti sen kotiviidakon kamaraa.
Mailin päässä metsässä lauma oli kuullut gorillan raivoisan haasteen, ja kuten Kerchakilla oli aina tapana, se kutsui laumansa kokoon, osaksi suojatakseen sitä yhteiseltä viholliselta, sillä tämä gorilla saattaisi olla vain yksi suuremmasta laumasta, mutta myös siksi, että se näkisi, puuttuiko laumasta yhtään apinaa.
Pian huomattiin, että Tarzan ei ollut joukossa, ja Tublat ilmoitti kuuluvasti vastustavansa ajatusta avun lähettämisestä. Myöskään Kerchak ei ihmeemmin pitänyt tuosta omituisesta, pienestä orpolapsesta, joten se kuunteli aikansa Tublatia ja kellistyi lopulta hartioitaan kohauttaen takaisin lehdistä kyhätylle makuusijalleen.
Mutta Kala oli eri mieltä. Itse asiassa se ei odottanut edes siihen saakka, kun Tarzanin puuttuminen huomattiin, vaan suorastaan lensi halki sotkuisen oksiston kohti paikkaa, josta gorillan karjahdukset saattoi edelleen selvästi kuulla.
Pimeys oli jo laskeutunut, ja vastanousseen kuun valo loi omituisia, irvokkaita varjoja metsän paksuun lehvästöön.
Siellä täällä kirkkaat säteet yltivät maahan saakka, mutta enimmiltään ne olivat omiaan vain syventämään viidakon synkkää pimeyttä.
Kuin jokin valtava aave Kala keinahteli ääneti puusta toiseen, juoksi ketterästi pitkin tukevaa oksaa, heilautti itsensä poikki tyhjyyden ja tarttui seuraavan puun oksaan hurjalla matkallaan kohti paikkaa, jossa tuo murhenäytelmä tapahtui, sillä sen tietämys viidakon elämästä kertoi sille, että sitä näyteltiin vain pienen matkan päässä edessä päin.
Gorillan huudoista saattoi päätellä, että se oli joutunut taisteluun elämästä ja kuolemasta jonkin toisen tämän villin metsän asukkaan kanssa. Äkkiä huudot lakkasivat, ja kuoleman hiljaisuus laskeutui viidakkoon.
Kala ei voinut käsittää, miksi Bolganin ääni oli lopuksi kohonnut tuskan ja kuoleman parahdukseen, mutta sen jälkeen ei ollut kuulunut mitään, minkä perusteella se olisi voinut päätellä, millainen sen vastustaja oli ollut.
Se, että pieni Tarzan olisi pystynyt tappamaan suuren urosgorillan, tuntui siitä epätodennäköiseltä, joten kun se lähestyi paikkaa, mistä taistelun äänet olivat kuuluneet, se liikkui varovaisemmin ja laskeutui lopulta hitaasti ja äärimmäisen varovasti alimmille oksille ja kurkki uteliaana kuunvalon täplittämään pimeyteen nähdäkseen jotain merkkejä taistelijoista.
Lopulta se näki ne makaamassa pienellä aukiolla kuun loisteessa - pienen Tarzanin ruhjottu ja verinen hahmo ja sen vieressä valtava gorilla, joka oli kuollut kuin kivi.
Hiljaa kirkaisten Kala ryntäsi Tarzanin luo ja nosti raihnaan, veren peittämän ruumiin rinnalleen ja yritti löytää siitä elämän merkkiä. Se kuului vaimeana: pienen sydämen syke.
Se kantoi Tarzanin hellästi halki sysimustan viidakon lauman luo, ja monta päivää ja yötä se istui vartioimassa sitä, toi sille ruokaa ja vettä ja hätisteli kärpäsiä ja muita hyönteisiä sen haavoista.
Lääketieteestä tai kirurgiasta tuo olioraukka ei tiennyt mitään. Se saattoi vain nuolla sen haavoja, ja pitää siten ne puhtaana, jotta luonnon oma parantumismekanismi voi toimia nopeammin.
Aluksi Tarzan ei suostunut syömään mitään, vaan kieriskeli ja kääntyili rajun kuumeen kourissa. Se ei kaivannut muuta kuin vettä, jota Kala toi sille ainoalla keinolla, millä osasi eli omassa suussaan.
Yksikään ihmisäiti ei olisi voinut osoittaa suurempaa epäitsekkyyttä ja uhrautuvaa vihkiytymistä tälle villiparalle, pienelle orporaukalle, jonka kohtalo oli heittänyt sen huostaan.
Lopulta kuume hellitti, ja poika alkoi parantua. Se ei päästänyt suustaan ainuttakaan valituksen sanaa, vaikka tuska sen haavoissa oli hirvittävää.
Osa sen rinnasta oli paljaana aina kylkiluihin saakka, joista kolme oli murtunut gorillan rajuista iskuista. Toisen käsivarren sen mahtavat raateluhampaat olivat repäisseet lähes irti, ja suuri pala oli repäisty sen kaulasta, niin että siitä näkyi kaulavaltimo, johon nuo julmat leuat eivät olleet kuin ihmeen kautta osuneet.
Samalla tyyneydellä kuin sen kasvattaneet pedot, se kesti tuskansa ääntäkään päästämättä ja mieluummin ryömi kauemmas toisten luota ja makasi mytyksi kääriytyneenä jossain korkeassa ruohopensaassa kuin esitteli kurjuuttaan toisten nähden.
Vain Kalan se toivotti tervetulleeksi lähelleen, mutta nyt kun se voi jo paremmin, naaras viipyi poissa pidempiä aikoja ruokaa etsimässä, sillä tuo Tarzanin hoitamiseen vihkiytynyt eläin oli Tarzanin ollessa vielä heikkona syönyt tuskin sen vertaa, että pysyi itse hengissä, ja oli sen vuoksi enää pelkkä haamu entisestään.
[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][*Käännetyt*][Sarjakuvat][Unohtumattomat]
