Muualla Verkkoliitteessä:
Belgian suru -kirjan arvio (11.11.1999)

I Vierailu

   Dondeyne oli piilottanut yhden seitsemästä kielletystä kirjasta puseronsa alle ja houkutellut Louisin mukaansa. He istuivat Bernadette Soubirous -luolassa köynnöskasvien alla.

   Dondeynen "kirja" oli ABS, sosialistien viikkolehti, joka oli aivan varmasti Vatikaanin listalla ja jonka hän oli saanut veljeltään sairaalassa ollessaan. Sairaalakäynnin muistona hänellä oli tulipunainen korva, jota hänellä oli tapana nyppiä. Päivisin kirja oli hänen kaappinsa alla, patiinikenkien takana.

   Kirjasta puuttui neljä sivua, jotka kiiltelivät rypistymättöminä joskin rosoreunaisina Dondeynen pulpetin laatikossa sinisen hyllypaperin alla. Paperin hän oli varmuuden vuoksi kiinnittänyt paikoilleen nastoilla. Nyt nuo auki taitetut sivut hohtivat kuitenkin auringossa niin että varjo ja rosoinen repeämä leikkasivat ne surkeasti kahtia. Louis ei olisi koskaan repinyt rikki omia kiellettyjä kirjojaan, ei vaikka olisi ollut joutumaisillaan kiikkiin. Mutta Dondeyne olikin hottentotti.

   Heillä, neljällä apostolilla, oli hallussaan seitsemän kiellettyä kirjaa. Vlieghellä oli kolme, Rakkautta sumussa, "Rose Marie" -operetin käsiohjelma ja - vaarallisin kaikista - G. B. Shawn, kerettiläisen ja vapaamuurarin elämäkerta. Byttebierillä oli Etelämeren seikkailuja ja valokuva Deanna Durbinista alushameessa, mikä hyvinkin vastasi yhtä kirjaa. Louisin ei ehkä olisi tarvinnut hävetä opustaan, jos sisaret olisivat löytäneet sen, ja sitä paitsi hän olisi aivan hyvin voinut sujauttaa sen Davidsfondin kuluneiden ja hyväntuoksuisten kirjojen väliin pääsiäislomalta palatessaan - mutta olihan sitä jo siinäkin, että kääri kirjan salaa kauhtanaansa ja salakuljetti sen Internaatin korkeiden muurien sisäpuolelle. Kirja oli nimeltään Flanderin lippu, isä oli itse sitonut sen punaruskeisiin pahvikansiin; isän sidokset tunnisti heti, koska hänellä oli tapana viistää reunat giljotiinia muistuttavalla leikkuukoneella säälimättömästi aivan tekstin vierestä. Flanderin lippu kertoi seminaarilaisista, jotka olivat pitkätukkaisten, nenälasisten pappien yllyttäminä perustaneet viime vuosisadan lopulla Hiljainen vala -nimisen salaliiton ja vehkeilleet iltayön tunteina belgialaisia, siis flaamilaisvihamielisiä pappeja ja piispoja vastaan. Louis oli pihistänyt kirjan kotoa kirjahyllystä, koska oli kuullut isän väittävän, että papeilla oli tapana uhata heti kirkonkirouksella, jos he löysivät senlaatuisia tekstejä joltakin seurakuntalaiseltaan. Tuo pieni, mitätön ja kuvittamaton kirja, jonka kirjaimet olivat hentoja ja harmaita, ei ollut tehnyt suurtakaan vaikutusta kolmeen muuhun apostoliin. Ja vain siitä syystä, että Louis oli yletöntä intoa uhkuen vedonnut kirjan alkuperään, sisältöön ja vaarallisuuteen, he olivat hyväksyneet epämuotoisen opuksen kielletyksi kirjaksi ja asettaneet sen tuona iltana Byttebierin tyynylle, tehneet kolmesti ristinmerkin ja kuiskanneet: "Mustista kirjoista etsien, oppien. Niin kuuluu käsky pyhimmän neitsyen." Kiellettyjä kirjoja sai lukea vain yhdessä toisen apostolin kanssa.

   Dondeyne ja Louis katselivat epäselviä kuvia Bruggen oikeudenkäynnistä, jossa syytettynä oli radiosähköttäjä. Uhrin isä, kumaraan painunut mies, jolla oli valkoinen pujoparta ja päässään sotilaslakki, toi mieleen Venäjän tsaarin, joka rukoilee Rasputinia pelastamaan verenvuototautia sairastavan poikansa. Äiti oli pikkuinen, likinäköinen nainen, joka silmälili jonnekin kuvan ulkopuolelle jäänyttä murhaajaa uhmaavin ilmein, kohotetussa kädessään pieni, mustankiiltävä laukku, jolla hän kohta löisi jotakuta tai jonka hän oli heittämässä jonnekin. Asianajajan viitta oli samanvärinen kuin hänen kiharainen tukkansa; valokuvaaja, jolla oli ruudullinen lippalakki, piteli käsissään harmonikkaa muistuttavaa kojetta, jossa oli ammottava, nelikulmainen reikä, ja sitten, ja sitten: sähköttäjä itse, joka oli tuomioistuimen mukaan haudannut morsiamensa elävältä dyyneihin. Siinä hän seisoi suu virneessä tuuheine viiksineen, kädet selän takana ja vatsa pömpöllään, sillä valokuva oli tietenkin otettu aikaisemmin, ei rannalla, pelon ja vavistuksen hetkellä, tai myöhemmin, tunnontuskien ja painajaisten vaivatessa.

   "Elävältä hiekkaan", Dondeyne sanoi. "Niin sievän tytön!"

   "Mistä sinä sen tiedät? Louis kysyi. "Ehkä hän oli ruma tai silmäpuoli."

   "Etkö sinä ole nähnyt häntä?" Dondeyne löi lehden kiinni, käänsi sen ympäri ja osoitti kansikuvaa, rypytöntä, vahingoittumatonta naista, joka nauroi lukijalle silkkiin tai satiiniin sonnustautuneena. Silmäterät olivat samanväriset kuin epäselvästi erottuvat huulet, kalpean oranssiset. Paperi oli revennyt ikävän näköisesti keskeltä otsaa.

   "Hottentotti", Louis sanoi masentuneesti. "Hän on filmitähti. Tässä on hänen nimensä jättikokoisin kirjaimin: Wynne Gibson. Sosialistit laittavat kanteen aina jonkun elokuvatähden."

   "Ai jaa", Dondeyne sanoi mutta ei uskonut sitä. Hän siveli läpikuultavaa, punaista korvaansa.

   "Hän oli hirviö", Louis sanoi, "radistin tyttöystävä nimittäin. Siitä ei lehdissä kirjoiteta, mutta hän kerjäsi sitä. Hän tuhosi miehen elämän."

   "Miehen elämän?"

   "Niin juuri", sanoi Louis.

   "Tyttöystävä", Dondeyne sanoi, "tarkoittaako se...?"

   "Että he eivät olleet naimisissa." Jutussa ei olisi hänen mielestään mitään erikoista: kuoppa vain hiekkaan ja sätkivä, syytön nainen siihen. Siinä kaikki. Mutta: "tyttöystävä"? Sehän saattoi yhtä hyvin tarkoittaa, että nainen oli joku tuttava tai naapuri. Miksi siinä ei sanottu "kihlattu" tai "rakastettu" tai niljakkaasti, mauttomasti, salaperäisesti: "rakastajatar"?

   Louis näki, mitä Wynne Gibsonin meripihkanvärisissä hiuksissa luki: 31. maaliskuuta 1935, 4. vuosikerta, 1 F.25.

   "Tämä lehti on neljä vuotta vanha", hän sanoi.

   "Mitä sitten?"

   "Ehkä Wynne Gibson on jo kuollut."

   "Kyllä me olisimme kuulleet siitä."

   Ketkä? Mekö? Dondeyne, mokomakin hottentotti! Kuinka me olisimme voineet kulla siitä? Ja sitä paitsi, kuka oli kuullut puhuttavan jostakin Wynne Gibsonista?

   Musiikkisalin pikkuiset lauloivat kahdettatoista kertaa "Bayard-ratsusta".

   Samalla hetkellä, jolloin Louis ajatteli: "Minä teen vastoin kaikkia sääntöjä, niin apostoli kuin olenkin, riistän kirjan hänen käsistään ja juoksen sen kanssa puutarhaan", Dondeyne ojensi ABC:n hänelle. "Katso tätä", hän sanoi, "samanlaisia inhottavia näppylöitä kuin Dobbelaerella." Kömpelösti piirretty tyttö tuijotti epätoivoisena mustaa tikaria tai veitsenterää tai eebenpuisen keilan puolikasta. Vasta sitten Louis huomasi, että siinä olikin peili, sivulta nähtynä. Tytön kasvoissa oli mustia läiskiä ja pilkkuja. Nainen, jolla oli ylettömän pitkät sormet, työnsi yhtä sormeaan tytön poskeen. "Äidin neuvo", luki yllä.

   "Hän tiesi, että äiti oli arvannut hänen häpeällisen salaisuutensa - turvonneet huokoset, mustapäät ja likainen, keltainen iho aiheuttivat sen, että hän tunsi olevansa ulkopuolinen. Hän ei tiennyt sitä, minkä useimmat äidit tietävät; yksinkertainen resepti voi tuoda nopean helpotuksen monelle tytölle."

   Louis antoi lehden takaisin Dondeynelle. Tämä antoi sen lojua avattuna naarmuisilla polvillaan. Minkä useimmat äidit tietävät! Äidit eivät tiedä mitään.

   Sitten, Dondeynen lukiessa ääneen lehteä jäykän huolitellulla flaamin kielellä, joka toi mieleen Radio Wallen, mutta jossa oli hitunen vesperlaulujen melodiaa: "Voide, joka sisältää kallisarvoisia puhdistavia, vahvistavia ja supistavia ainesosia, vaikuttaa taianomaisesti huonoimpaankin ihoon, tulette hämmästymään uudenlaista kauneuttanne", juuri silloin piikkipensaan takaa astui esiin sisar Adam. Louis oli varma siitä, että oli kuullut sisar Adamin puvun kahinan okaita vasten vähää ennen kuin sisar ilmestyi näkyviin. Sisar Adam pysähtyi hetkeksi kädet ristissä rinnallaan, niin että leveistä hihoista muodostui vyötärön eteen pienoinen alttari. Dondeynekin näki hänet.

   "Voi ei", Dondeyne sanoi. "Siinä hän on, minä arvasin." Ja sitten, piipittävällä äänellä: "Minä otin kaksi annosta riisipuuroa, hän näki sen."

   "Milloin?"

   "Eilen, iltaruokailussa. Ja kaksi kertaa fariinisokeria, hän näki senkin."

   "Senkin torvelo", Louis sanoi, "hänhän jahtaa minua." Louis oli näet nähnyt sisar Adamin huulet, joilla ei karehtinyt hymy, ei sinne päinkään, mutta jotka kylläkin saattoivat levitä hymyyn minä hetkenä tahansa, jos oli jostakin taktisesta syystä hymyiltävä, houkuteltava, suostuteltava, toimittava salakavalasti ja häikäilemättömästi, ja Louis pani merkille, että nuo kasvot, jotka erottuivat kalpeana laikkuna räikeänvalkoista nunnanhuntua vasten, olivat suuntautuneet yksinomaan häneen. Kasvot saivat väriä ja tulivat lähemmäksi hailakoine silmineen ja kulmikkaine hampaineen.

   "Louis", sanoi sisar Adam ja työnsi pitkän kätensä esiin mustasta villahihasta, ja Bernadette Soubirous -luolan takaiselta nurmikolta leijuva vasta niitetyn ruohon tuoksu sai tehdä tilaa jollekin makealle, piparkakuille, lämpimälle sokeritaikinalle, kun sisar Adam sanoi uudelleen "Louis".

   "Niin", sanoi Dondeyne, jolla oli kohtalokas kirja avoinna edessään. Mutta sisar Adam kohdisti koko huomionsa vain varsinaiseen saaliiseensa ja laski kätensä Louisin olalle, niskan viereen, Louis tunsi hänen peukalonsa. Hän seurasi sisar Adamin varjoa milteipä kiitollisena siitä, että oli joutunut nunnan armoille; auringonpaiste oli helakampaa kuin dogen kultabrokadi, pehemämpää kuin Flanderin kreivin sametti silloin kun tämä lähti matkaan alistuakseen Ranskan kuninkaan käskyvaltaan. Heidän kulkiessaan marjakuusien, piikkipensaiden ja myrkkypuiden reunustamaa käytävää sisar Adam kertoi, että Louisille oli tullut vieraita, mutta kun Louis ei kysynyt ketä, kuten odotettiin, sisar Adam sanoi: "Tule, tule", ja Louis mutisi itsekseen: "Tullaan, tullaan." Makuusali oli tyhjä, ja pesuhuoneessa sisar Adam pyyhki Louisin naaman pesulapulla, ei tämän omalla, vaan Den Doovenin lapulla, joka oli ikkunalaudalla kuivumassa. Hän hankasi naamaa kaikessa rauhassa, ei nopeasti eikä hitaasti, teki sen aivan kuin olisi puhdistanut pataa. Louisin posket punertuivat. Sitten sisar Adam kaatoi kourallisen vettä - kastevettä - hänen hiuksilleen ja kampasi ne aivan liian napakasti.

   "Bayard-ratsu paa-raatissa, Dende-er-monden kaupungissa!"

   He kävelivät koulupihan poikki. Yhtäkkiä sisar Adam seisahtui niin että liikkuvassa hämyssä kulkenut Louis törmäsi häneen. Se nostatti hymyn sisar Adamin kasvoille, joskin otsa pysyi edelleen ryppyisenä - siinä oli kaksoiskasvot, kostonjumalattaren ja jonkun vieläkin pahemman; hän sylkäisi kämmeneensä ja painoi aivan Louisin vasemman korvan yläpuolella törröttävän hiustupsun litteäksi. Samalla hetkellä Louis näki - pihan toisella puolella, lähellä liikkumatonta rautakarusellia, jossa yksi pikkuisista istui jalkojaan heilutellen - Vlieghen. Tämä näki puolestaan hänet, mutta ei liikahtanut paikaltaan: pastellinvärinen posliinifiguuri karusellin valkoisten tankojen välissä.

   Louis parkaisi, huitaisi sisar Adamin käden korvaltaan ja jatkoi eteenpäin kaksi metriä sivummalla.

   Kun sisar Adam oli hypistellyt hänen hiuksiaan, se oli varmaankin näyttänyt hyväilyltä, ainakin Vlieghen mielestä; hän, Vlieghe, ei ota sitä koskaan puheeksi, ei toki, mutta hänen vinot, pähkinänruskeat silmänsä olivat tulkinneet sen petokseksi, jolle ei voinut enää mitään, ei, vaikka minä kuinka toista vakuuttaisin, tänä iltana, hetken päästä. Hän sujautti suuhunsa pätkän lakritsijuurta ja pureskeli sitä vimmatusti. Hänen tuli lämmin, ja hän siirtyi vieläkin sivummalle, rajamuurin suuntaan, ja näki avoimesta portista isän sahraminkeltaisen DKW:n. Ohjauspyörän takana istui jättikokoinen, nukkuva mies, jota hän ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin. Ja kuitenkin minä tunnen hänet.

   Sisar Adam pysähtyi krusifiksi lantiolla heiluen. Hän heilautti kättään ja sanoi: "No, tulehan nyt, he odottavat."

   He? Molemmat vanhemmat siis, samalla kertaa? Se oli uutta. Louis vilkaisi vielä uudelleen DKW:tä, aivan kuin olisi halunnut painaa mieleensä kaikki yksityiskohdat ja kertoa niistä tänä iltana, myöhemmin, Vlieghelle, joka oli hulluna autoihin ja lentokoneisiin. Mutta hän pani vain merkille, että auto oli hämmästyttävän puhdas ja että takaikkunaan oli liimattu pyöreä etiketti.

   Yhä häpeästä punoittaen (Vlieghe! Vlieghe! Ei se ollut sitä, mitä sinä luulet!) Louis astui viileään, leveään porttikäytävään. Sisar Adam lähti juoksemaan, aivan kuin hän olisi halunnut viedä enkelten lailla ensimmäisenä sanaa hänen Saapumisestaan. Juuri noin Pyhä Anna kiiruhti matalan tiilimuurin vierusta julistaakseen ilosanoman. Niin, Anna kiiruhti. Pyörällä päästään. Louis sylkäisi laimeanmakuisen lakritsijuuren kouraansa, kultaokrainen ja säikeinen möykky oli samanvärinen kuin Vlieghen kulmakarvat. Louis sujautti sen puseronsa taskuun kengännauhojen, marmorikuulien ja kahdenkymmenenviiden centimen kolikoiden sekaan.

   Käytävä haisi ammoniakilta. Jokin aika sitten pikku sisar Enkeli oli tehnyt sunnuntaisena vierailuaikana juuri tässä käytävässä jotain sellaista, mikä sitten kirjattiin samana iltana makuusalissa ruutuvihkoon, jonka etiketissä luki Apostolien asiakirjat. Vlieghe, apostoli jolla oli kaunein käsiala, oli kirjoittanut: Sisar Marie-Ange, NÖYRYYS, 8 pistettä 10:stä. Erittäin korkea arvosana tavalliselle nunnalle.

   Sillä ilman erityistä syytä, täysin odottamatta, sisar Marie-Ange oli polvistunut käytävässä Dobbelaeren jalkojen juureen ja nostanut sunnuntaivieraiden ällistykseksi tämän mustat sukat ylös polviin asti. Minkä jälkeen Dobbelaeren äiti, anzegemiläinen maalaisemäntä, oli muuttunut aivan sinipunaiseksi ja tiuskaissut pojalleen: "Omer, ettes häpeä!" Prioritar oli sähähtänyt: "Sisar Marie-Ange, riittää jo, kiitos vain, voit mennä." Ja sisar Engel oli laahustanut tiehensä, kuuliaisesti, mutta murtumatta.

   Siitä lähtien apostoleilla oli ollut tapana sanoa aina kun Dobbelaere oli tullut tokaisseeksi jotain typerää tai jäänyt juoksukilpailussa viimeiseksi ja törmännyt hengästyneenä ympärysmuurin murattiköynnöksiin: "Omer, ettes häpeä!"

   Louisin isä seisoi jalat harallaan Internaatin portilla, ja kauempaa kuului kylätien ääniä. Hän koukisti kutsuvasti etusormeaan.

   "Tässä hän on, herra Seynaeve, tämä teidän lurjuksenne", sanoi sisar Adam. Ääni kajahteli kääpiöpalmujen ja marmoroitujen seinien välissä.

   "Lurjus, niinpä hyvinkin", sanoi helakanpunainen, kaljuuntuva pää.

   "No niin, Louis, ojennahan kätesi", sisar Adam sanoi. Kättelyn jälkeen isä kuivasi kätensä siniharmaaraitaiseen takkiinsa.

   Sisar Adam hankasi liian kovasti minun kasvojani, punoitus johtuu siitä. Ei mistään muusta. Hänen luiset sormenpäänsä tuntuivat selvästi Den Doovenin kuluneen pesulapun läpi. Siinä syy. Vlieghe odottaa yhä valkoiseksi maalatun karusellin luona.

   "No niin, poika, mitä kuuluu?"

   "Hyvää."

   "Hyvää ja mitä vielä?" nunna kysyi.

   "Hyvää, isä."

   "Se on hyvä", isä sanoi ja nyökkäsi neljästi. Nyt hän aikoo sanoa jotain vaimostaan, minun äidistäni. Miksi hän ei ole mukana? Viime käynnillään hän sanoi sentään: "No niin, muruseni, nyt menee sitten jonkin aikaa, ennen kuin tulen taas käymään, sillä minun on ollut niin vaikea liikkua viime aikoina", mutta Louis oli pitänyt sitä harhautuksena, luontevana varmuustoimenpiteenä siltä varalta, ettei äiti pääsisikään tulemaan. Mutta mistä tämä?

   Sisar Adam työnsi kätensä hänen puseronsa laskosten väliin ja nykäisi hänen oikeata housunkannatintaan niin että lyhyet housut nousivat haaroista. Isä katseli sisar Economen toimiston tammiovea, joka avautui äänettömästi. Sisar Economea ei näkynyt, hän pysytteli piilossa ovenpielen takana. Näkyviin ilmestyi Kummisetä. Louisin oma Kummisetä yllään tavanomainen musta pellavapukunsa ja tavanomainen kyyhkysenharmaa silkkisolmio. Ja kuten tavallista, Kummisedän leveäkärkisissä kengissä, joissa on pyöreät, kuparireunaiset nauhanreiät, ei näy pölyhiukkastakaan. Kengät pysähtyvät, kannat ovat melkein kiinni toisissaan, varpaat tuntuvat kääntyvän ylöspäin, aivan kuin kengät saattaisivat kohota ilmaan minä hetkenä hyvänsä.

   "Hän on kasvanut", Kummisetä sanoi. Hän sanoi saman joka kerta.

   Jos rotta päästettäisiin irti tässä käytävässä, se ei pääsisi pakoon. Kaikki saumat ovat tiiviit, seinissä, kaakeleissa, jalkalistoissa. Kummisedän kengät voisivat aivan hyvin tehdä tehtävänsä, talloa ja rusentaa.

   Kummisedän pää oli kuin ruuvattu kiinni selluloidikaulukseen: pieni ryppyinen, kaltattu omena, jonka pystynenän alla oli huoliteltu harjasruutu. Kovia kokenut omena, jolla oli viikset. Selvästi merkityksettömämpi kuin taustalla näkyvän taulun kuunaamainen mies: Achille Ratti -vainaja, vielä muutama kuukausi sitten paavi ja kristityn maailman johtaja.

   "Ainakin viisi senttiä", sanoi Kummisetä, jonka puhetavalle nauraisivat jopa maalaistolvanat ja hottentotitkin.

   "Se johtuu keväästä", isä sanoi.

   Korkeasta ja kapeasta ikkunasta näkyi koulun pihalla kasvava päärynäpuu. Miksi Vlieghe ei tullut vakoilemaan? Louis virnisti. Vlieghe ei vakoillut koskaan. Toiset vakoilivat häntä.

   "Sinullahan näyttää olevan hauskaa", sanoi Kummisetä.

   "Niin oli, Kummisetä."

   "Suremaan ehtii kyllä sitten vanhana, eikö niin, Kummisetä?" isä sanoi, ja Kummisetä nyökkäsi suopeasti.

   Louis näki itsensä ryntäämässä yli koulupihan äärettömän, laakean, kivetyn kentän: hän ohitti kyyryssä musiikkisalin ikkunat - "aalstilaiset kohta säikähtää, kun Bayard-ratsu sinne nelistää" - ja saapui puutarhamaalle, missä multaa kuoputtava keittiösisar säikähti ja kirkaisi: "Seynaeve!", ja Louis jatkoi mielessään juoksua sadevesikaivon ja kallioiden ja hiekkasärkkien ohi, tuuli tarttui hänen hörökorviinsa, joista isä oli sanonut, että ne pitäisi kiinnittää yöksi nastoilla pääkoppaan. "Tule, Louis, mennään haukkaamaan hiukan raitista ilmaa", sanoi Kummisetä.

   Ulkona pihalla pyöri karuselli pehmeästi kitisten. Vlieghe oli tönäissyt sitä kiukuissaan ennen kuin oli mennyt menojaan.

   Isä piteli kättään ohuiden kulmakarvojensa yläpuolella aivan kuin olisi katsellut merta Blankenbergen luona (viime kesänä, satoja aalloissa hihkuvia ihmisiä paljaine olkapäineen) eikä suinkaan kappelin kellokatosta (missä Vlieghe nyt oli polvillaan ja pyysi Pyhältä Neitsyeltä anteeksi epäuskoaan ja kiivauttaan).

   Kummisetä kosketti päärynäpuun alimpia oksia. Keittolan luona kuljeksi muutamia pikkuisia. Ei ollut kauankaan siitä, kun Louis oli vielä seissyt siellä jonossa, ruuanhuuruissa, kymmenen senttiä lyhyempänä, käsi Vlieghen kosteassa kädessä.

   "Me olemme hyvin tyytyväisiä Louisiimme", sisar Adam sanoi. "Hän on paras raamatunhistoriassa ja maantiedossa."

   "Entä laskennossa?" kysyi Kummisetä.

   "Se on yhä ongelma", nunna sanoi.

   "Isänsä poika", sanoi Kummisetä.

   "Pitää paikkansa", isä sanoi. "Emme me kaikki voi olla yhtä älykkäitä kuin sinä."

   Kummisetä otti taskustaan valkoisen nenäliinan ja tuputti sillä otsaansa ja harvoja hiuksiaan. Sitten hän tunki nenäliinan jo hiukan ryppyisen kaulansa ja selluloidikauluksen väliin. Harmaaseen solmioon kiinnitetty helmi hohti.

   "Louis", hän sanoi, "ei sillä, että olisin tyytymätön, mutta laskento sinun pitäisi ottaa vakavasti. Ja käytöksessäkään ei ole kuulemma kehumista."

   "Asioista hyvin perillä olevan tahon mukaan", Louis sanoi.

   Kummisetä työnsi sormussormensa nenäänsä ja kaiveli sitä tarmokkaasti. Sitten hän päästi kuminenän vapaaksi. "Senkin röyhkimys", hän sanoi.

   Isä huolestui. Hän nipisti silmänsä puoliksi kiinni. Oliko hän likinäköinen? Ei, juuri noin teki Wilhelm Tell, kun hän jännitti jousensa ja tähtäsi omenapuun alla seisovaa poikaansa.

   "Ajattele asiaa", sanoi Kummisetä ja taputti Louisia olalle, "minä vilkaisen todistustasi, kun tulet kotiin lomalle. Ja pidä mielessä Seynaevien nimi." Hän lähti kävelemään. Louis huomasi ensimmäistä kertaa, että hänellä oli länkisääret, aivan kuin ratsastajilla. "Ai niin", isä sanoi, tämä on sinulle." Louis tunsi heti tuoksun, hän tarttui tuttuun paperipussiin, jonka kyljessä oli hopeanväriset, koristeelliset kursiivikirjaimet: Internaatin kulman takana olevasta konditoriasta ostettuja konvehteja, pussi oli ryppyinen, isä oli siis käynyt namuvarkaissa. Louis kurkisti pussiin varmuuden vuoksi, muutamat tumman- ja vaaleanruskeat möykyt olivat sulaneet yhteen. Hän antoi pussin sisar Adamille, joka odotti käsi ojossa.

   "Hän saa tänä iltana kaksi", nunna sanoi. "Näissähän ei ole alkoholia, vai mitä, herra Seynaeve?"

   Isä hörähti. "Ei tietenkään", hän tokaisi ja vakavoitui saman tien, ilme oli milteipä hurskas. "Ei koskaan väkeviä. Pikku tuoppi silloin tällöin, kun ilma on lämmin tai kun istutaan ystävien kanssa. Mutta ei koskaan viinaa." Hän suuntasi katseensa Louisiin. "Jos vain kuulenkin, että hän on ruvennut ryyppäämään, niin minä katkaisen häneltä molemmat kädet."

   "Aivan", sanoi nunna. "Prioritar söi kerran eräissä hautajaisissa kaksi konvehtia, joissa oli Anversin eliksiiriä. Se meni heti päähän."

   Siinä hän valehteli. Se oli tapahtunut hänelle itselleen, sisar Adamille. Viiden tai seitsemän konvehdin jälkeen. Louis etsi valheen jälkiä tuosta luoksepääsemättömästä soikiosta, joka oli istutettu hilkan ahtaisiin kehyksiin.

   "No niin", isä sanoi ja rykäisi.

   "Älä lähde vielä", Louis sanoi. "Ei vielä."

   "Ei sitten", isä sanoi ja odotti. "Ai niin", hän sanoi, "äiti voi hyvin. Tai oikeastaan hyvin ja vähemmän hyvin. Ajattelit varmaan, että hän tulisi mukaan, mutta se ei käynyt päinsä. Piti vain sanomani, että hän lähetti sinulle oikein paljon terveisia."

   "Hän ei halua tulla", Louis sanoi. Sanoissa oli kysyvä sävy, vaikka se olikin tahatonta. (Viime käynnillään, neljäkymmentäyksi päivää sitten, äiti oli sanonut: "Mitä virkaa minulla täällä on? Minä se jätän huushollini oman onnensa nojaan, ja kun sitten olen täällä, sinä et sano minulle yhtään mitään. Kun kysyn sinulta jotain, vastaus on 'kyllä' tai 'ei', ja muulloin sinä toljotat minua kuin mitäkin typerää lehmää. Jos sinusta on parempi, että minä en tule, niin sano se sitten suoraan. Juuri niinhän se on, sinä et sano koskaan mitään omasta aloitteestasi.")

   "Tietenkin hän haluaa tulla", isä sanoi, "mutta miten minä sen sinulle selittäisin? Hän käänsi punakan, pulskan naamataulunsa avuttoman näköisenä sisar Adamin suuntaan ja kivahti sitten päärynäpuulle: "Jos hän ei kerran voi, niin hän ei voi ja sillä siisti, aamen."

   "Louis on hiukan levoton", nunna sanoi. "Mutta se johtuu myös säästä. Tästä yhtäkkisestä helteestä."

   "Niin. Ilmassa on ukkosta", isä sanoi.

   Itse hän on levoton. Mutta miksi? Älä turhaan kysele. Äläkä myöskään kysele, miksi sinun on turha kysellä?

   "Konvehdit ovat kulman takaa, konditoriasta", Louis sanoi.

   "Pitää paikkansa", sanoi isä.

   "Ja ne ovat sulaneet tässä helteessä."

   "Mitä merkitystä sillä on?" kysyi nunna. "Tärkeintähän on se, miltä ne maistuvat."

   Sisar Economen toimiston seinällä riippui käsin väritetty valokuva, joka esitti Henricus Lamiroyta, Bruggen piispaa, joka oli Kummisedän mukaan kaukaista sukua Seynaeveille Margot-tädin puolelta. Piispan pää oli vinossa, ja kyynärpäät nojasivat keskiaikaiseen kirjoituspöytään, jolla oli pronssinen mustesäiliö, puhelin ja tyhjä tuhkakuppi.

   Ikkunasta, paksujen, pyöreiden ja pölyisten ristikoiden välistä, saattoi nähdä DKW:n. Kummisetä istui jalat ristissä takan edessä, hän heilutti tylppäkärkistä kenkäänsä ja poltti sikaria. Sisar Economen tuikea ilme ei juuri muuttunut miksikään, kun hän näki Louisin.

   "No mutta", hän sanoi, ja jonakin päivänä Louis tarttuu sammalenvihreällä imupaperilla lojuvaan paperiveitseen, jossa on kongolainen norsunluukahva, ja uhkaa häntä sillä. Ja hän, sisar Econome, kirkaisee, uikuttaa, kunnes häneltä tulee pissat housuun.

   Louis meni ikkunan ääreen ja sanoi: "Miksi sinun autossasi lukee REX?"

   "Niin", isä sanoi, mutta sitä tuskin kuuli, sillä Kummisetä karjaisi: "Mitä? REX? Missä?" ja ponkaisi pystyyn. Sikarinsavua tulvahti Louisin kasvoille. Kummisetä mutisi, aivan lähellä: "Ei voi olla totta!" Isäkin tuli ikkunan ääreen. "Valkoisen hevosen" kanta-asiakkaat saattoivat nyt nähdä kolme sukupolvea Seynaeveja kaltereiden takana.

   "Tosiaankin", isä totesi. "Takaikkunassa."

   Kumminsedän sanat tulivat ropisten, hänen äänensävynsä oli ylhäinen ja etäinen, ja hänen hengityksensä huokui tulta ja tulikiveä: "Staf, tee minulle palvelus ja mene heti, HETI, ottamaan tuo teksti pois!"

   "Heti", sanoi Louis itsekseen.

   "Staf!" puuskahti Kummisetä.

   "Sen täytyy olla Holstin tekosia", isä sanoi ja meni ovelle.

   "Ehkä", sanoi Kummisetä. "Muuta on vaikea kuvitella."

   "Onko tuo Holst?" kysyi Louis. Isän mykästä käskystä ohjauspyörän takana istunut jättikokoinen mies vääntäytyi ulos autosta. Kun hän seisoi kadulla, Louis näki, että mies oli päätä pitempi kuin isä.

   "Mokomakin sakki", Kummisetä sanoi. "Sisar Econome, nämä tällaiset päivät..."

   "Arkkipiispa on suoranaisesti varoittanut radiossa REXisteistä", sanoi sisar Econome. "Mutta väitetään, ettei kuningas Leopold ole aivan jyrkästi heitä vastaan. Vaikka eihän hän voi mennä sitä julkisesti kuuluttamaankaan." Hän hymyili. Sitä Louis ei ollut nähnyt vielä koskaan. Hänen edessään istuikin yhtäkkiä nainen kasvoillaan lapsenomainen, maalaismainen ilme. Myös hänen käsissään, jotka pyörittelivät smaragdinvihreää täytekynää, oli jotain tyttömäistä.

   "REX meidän autossamme", puuskahti Kummisetä.

   "Mieluimmin kuitenkin se kuin sosialistien tunnus", sanoi sisar Econome.

   "Se tässä vielä puuttuisi", Kummisetä sanoi. Hän meni päättäväisesti kirjoituspöydän luo ja naputti sitä sinettisormuksellaan. "Viimeistä sanaa ei ole vielä sanottu", hän tokaisi ja asteli kehenkään vilkaisematta ja hyvästejä sanomatta ulos. Sisar Econome nousi.

   "Tuolla menolla isoisäsi saa vielä jonakin päivänä aivoverenvuodon", hän sanoi.

   Ulkona aurinkoisella kadulla jättikokoinen Holst yritti raaputtaa etikettiä taskuveitsellään, mutta isä työnsi hänet sivummalle ja rupesi sitten itse varovasti ja otsa hikeä noruen nyppimään lasiin kiinnitettyä lappusta. Kummisetä tuli auton luo, manasi jotain itsekseen ja heitti sikarin katukiveykselle.

   Sisar Econome tuli ulos työnnettyään ensin kookosmaton oven ja karmin väliin.

   Vaikka se olikin kiellettyä, ehdottomasti kiellettyä, Louis seisoi sitten yksinään, ilman vartijaa, ilman valvojaa plataanin alla, missä hyttyset inisivät. Isä oli nähtävästi työntänyt pyöreän, vihatun etiketin vahingoittumattomana taskuunsa. Kummisetä istui auton etupenkillä ohjauspyörän vieressä. Hänellä oli päässään tummanharmaa huopahattu. Jättikokoinen Holst silitti kädellään konepeltiä.

   "Hei sitten taas, poika", isä sanoi iloisesti. Täällä ulkona hän näytti vahvemmalta ja vantterammalta kuin sisällä Internaatissa, Kummisedän talutushihnassa. "Ensi kerralla kaikki on varmasti toisin ja paremmin. Älä nyt ole kovin huolissasi äidin takia. Kaikki järjestyy kyllä."

   "Onko äidillä lentävä keuhkotauti?" Louis kysyi.

   "No mutta, Louis", sanoi sisar Econome.

   Isä katseli poikaansa kuin orpolasta, joka on tullut loppiaisaattona laulamaan ovensuuhun. Hän oli purskahtavinaan nauruun ja taputti mahaansa, aivan kuin olisi halunnut pidätellä vastustamatonta naurunpuuskaa.

   "Jopas nyt jotain!" hän sai sanotuksi. "Kuulitteko, sisar? Sinähän omituisia puhelet, poikaseni. Seynaevien suvussa ei ole ollut keuhkotautia viiteenkymmeneen vuoteen. Eihän ole, sisar?" Nunna ei tiennyt, pitäisikö hänen nyökätä myöntävästi vai ei. Isä selvitti kurkkuaan ja kumartui eteenpäin. "Kyseessä on vain pikku juttu, joutavanpäiväinen asia. Äitisi kaatui näet portaissa, siinä kaikki, hänen täytyy pysyä sängyssä."

   "Portaissa?"

   Isä etsi epätoivoisesti tukea sisar Economelta, joka katseli kadun suuntaan aivan kuin olisi odottanut jotakuta. Holst-jätti piteli DKW:n ovea auki.

   "Hän joutuu lepäämään jonkin aikaa, mutta ei enää kovin kauan", sisar Econome sanoi sitten.

   "Hei sitten, poika", isä sanoi. "Sitten kun näet äidin seuraavan kerran, hänellä on sinulle hieno lahja."

   "Se on totta", sanoi sisar Econome.

   "Mikä se on?"

   "Se on yllätys", isä sanoi.

   "Hämmästyt aivan varmasti", sisar Econome sanoi. Sisällä autossa Kummisetä kurotti kättään ja tuuttasi. "Valkoisesta hevosesta" kuului heti koiran haukuntaa.

   "Hei sitten, poika", sanoi isä.

   "Hei, isä", sanoi Louis, mutta ei saanut sanoihinsa niin ironista sävyä kuin olisi halunnut.

   "Ensi kertaan...", sanoi isä ja lähti astelemaan DKW:tä kohti. Kun hän istahti takapenkille, Kummisetä alkoi torua häntä kiukkuisen tuntuisesti. Isän vieressä oli runsaasti tilaa. Louis olisi mahtunut aivan hyvin mukaan. Hän olisi pitänyt kättään koko matkan ajan isän polvella. Hän vilkutti auton perään vielä silloinkin, kun se oli jo kääntynyt kulman taakse ja pölypilvi alkoi jo hälvetä kylätien yllä.

   Piha oli autio ja utuinen. Keittolasta kantautui pikkupoikien lörpötystä.

   Vandezijpe tuli Louisin luo. Hän söi porkkanaa.

   "Ugh, kalpeanaama", hän sanoi.

   "Ugh, hottentotti", sanoi Louis. Ja vaikka ei halunnutkaan, hän sanoi Vandezijpelle, joka pureskeli suu ammollaan pieniä oranssinvärisiä palasia: "Minun äitini on kaatunut portaissa."

   "Sinulla sitä on aina jotain", sanoi Vandezijpe.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][*Käännetyt*][Sarjakuvat][Unohtumattomat]