ISBN: 951-578-492-1, Like 1997. Sivut 7-44. Espanjankielinen alkuteos La tabla de Flandes. Suomentanut Katja Kallio.

I. MESTARI VAN HUYSIN SALAISUUDET

"Jumala liikuttelee pelaajaa ja tämä nappulaa. Mikä Jumala Jumalan takana pelin aloittaa?"

   J. L. Borges

   Suljettu kirjekuori on arvoitus, joka sisältää uusia arvoituksia. Tämä oli suuri, pehmustettu, valkaisemattomasta paperista valmistettu kuori, jonka vasempaan alakulmaan oli painettu laboratorion leima. Kun Julia punnitsi kuorta kädessään etsiessään pinsettien sekä maali- ja vernissasiveltimien seasta paperiveistä avatakseen sen läpän, hän ei voinut kuvitellakaan missä määrin tämä teko muuttaisi hänen elämänsä.

   Tosiasiassa hän tiesi jo mitä kuoressa oli. Tai, kuten hän myöhemmin ymmärsi, luuli tietävänsä. Kenties sen vuoksi hänestä ei tuntunut mitenkään erityiseltä ennen kuin hän veti röntgenkuvat ulos kuoresta, levitti ne pöydälle ja katseli niitä sitten hivenen ällistyneenä, henkeään pidättäen. Juuri silloin hän ymmärsi, että Shakkiottelu olisi enemmän kain vain tavallinen rutiinityö. Työssään Julia teki usein odottamattomia löytöjä tauluista, huonekaluista tai ikivanhojen kirjojen sidonnasta. Niihin kuuteen vuoteen, joiden ajan hän oli konservoinut taideteoksia, mahtui runsaasti kokemusta alkuperäisistä luonnoksista ja korjauksista, viimeistelyistä ja päällemaalauksista, jopa väärennöksistä. Mutta siihen päivään mennessä hän ei ollut koskaan törmännyt taulun maalikerroksen alle kätkettyyn kirjoitukseen: kolmeen sanaan, jotka röntgenkuva paljasti.

   Julia tarttui ruttuiseen savukerasiaan ja sytytti yhden filtterittömän savukkeen kykenemättä irrottamaan katsettaan valokuvista. Asiasta ei ollut epäilystäkään, koska kaikki kerran näkyi noissa 30 x 40 cm:n kokoisissa röntgenkuvissa. 1400-luvulta perikuultavasmaalikerrokset, jotka taiteilija oli sille maalannut teosta luodessaan. Ja alaosassa oli kätketty lause, jonka röntgentutkimus oli tuonut päivänvaloon viisisataa vuotta myöhemmin ja jonka goottilaiset kirjaimet erottuivat selkeästi mustavalkoisesta röntgenkuvasta:

   QUIS NECAVIT EQUITEM.

   Julia osasi sen verran latinaa, että pystyi kääntämään lauseen ilman sanakirjaa: quis, interrogatiivipronomini kuka. Necavit tuli sanasta neco, tappaa. Ja equitem oli yk- sikön akkusatiivi sanasta eques, ritari. Kuka tappoi ritarin. Kysymyslause, minkä quisin käyttö teki ilmeiseksi ja mikä teki lauseesta arvoituksellisen:

   KUKA TAPPOI RITARIN?

   Tämä oli vähintäänkin hämmentävää. Julia imi pitkään savukettaan pitäen sitä oikean käden sormien välissä samalla kun siirteli vasemmalla kädellään pöydällä olevia kuvia. Joku, kenties taiteilija itse, oli sisällyttänyt tauluun eräänlaisen arvoituksen, jonka oli sitten peittänyt maalikerroksella. Tai ehkä sen oli tehnyt joku muu myöhemmin noin viidensadan vuoden aikana. Ajatus sai Julian hymyilemään itsekseen. Hän pystyisi selvittämään tämän tuntemattoman hetken ilman suurempia hankaluuksia. Loppujen lopuksi sehän hänen työnsä oli.

   Hän otti kuvat käteensä ja nousi seisomaan. Kaltevan katon sauresta ikkunasta sisään tulviva harmahtava valo osui suoraan maalaustelineelle asetettuun tauluun valaisten sen. Shakkiottelu, Pieter van Huysin öljymaalaus puulle vuodelta 1471... Julia jäi seisomaan taulun eteen tarkastellen sitä pitkään. Se oli 1400-luvulle tyypillisen pikkutarkan realistisesti maalattu kotoinen näkymä, niitä interiöörejä, joilla suuret flaamilaiset mestarit olivat uutta keksintöä, öljyväriä, käyttäen luoneet modernin maalaustaiteen perustan. Keskeisen motiivin muodostivat kaksi keski-ikäistä, jalosukuisen näköistä miestä, jotka istuivat vastatusten shakkilaudan ääressä ja pelasivat. Taustalla oikealla oli suippokaari-ikkuna, joka kehysti ulkoa näkyvää maisemaa, ja sen edessä istui mustiin pukeutunut ylimysnainen, joka luki sylissään olevaa kirjaa. Näkymää täydensivät flaamilaiselle koulukunnalle tyypilliset tunnontarkat yksityiskohdat, jotka oli tallennettu maanisuutta hipovan täydellisesti: hnonekalut ja koriste-esineet, lattian mustat ja valkoiset laatat, maton koristeet, jopa pieni säro seinässä tai kattopalkin pikkuruisen naulan varjo. Shakkilauta ja -nappulat oli maalattu aivan yhtä tarkasti, samoin kuin henkilöiden kasvonpiirteet, kädet ja vaatteet. Kuvauksen äärimmäinen realismi sekä värit, jotka olivat edelleen kirkkaat vaikka olivatkin tummentuneet ajan myötä alkuperäisen vernissan hapettuessa, tekivät lopputuloksesta erinomaisen.

   Kuka tappoi ritarin. Julia katsoi kädessään pitämäänsä röntgenkuvaa ja sitten taulua, havaitsematta siinä paljaalla silmällä jälkeäkään kätketystä kirjoituksesta. Tarkempi tutkimus streromikroskoopilla ei myöskään paljastanut mitään uutta. Sitten hän laski alas kattoikkunan kaihtimet pimentäen huoneen, ja siirsi maalaustelineen viereen kolmijalkaisen Wood-ultraviolettilampun. Tauluun osuessaan sen ultraviolettisäteet saivat ikivanhat materiaalit, maalit ja lakat hohtamaan fosforisina, kun taas uudemmat näkyivät tummina tai mustina, jolloin alkuperäisen maalauksen päälle jälkeenpäin maalatut pinnat paljastuivat. Mutta valo paljasti vain tasaisen fosforinhohtoisen pinnan, johon myös peitetty kirjoitus kuului. Se tarkoitti sitä, että sen oli peittänyt joko taiteilija itse, tai sitten se oli tehty välittömästi taulun valmistumisen jälkeen.

   Julia käänsi lampun katkaisijaa, veti kaihtimet ylös, ja syysaamun vahamainen valo tulvi taas maalaustelineen ja taulun ylle valaisten huoneen, joka oli tupaten täynnä kirjoja, hyllyjä maaleineen, siveltimineen, vernissapulloineen ja liuottimineen, konservointivälineitä, kehyksiä ja pikkutarkkaan työhön tarkoitettuja työkaluja, ikivanhoja puukaiverraksia, pronssiesineitä sekä telineitä, joille konservoitavat teokset asetettiin työn ajaksi. Tauluja oli arvokkaan, maalin tahriman persialaisen maton peittämällä lattialla kovapuoli seinään päin käännettyinä, ja yhdessä nurkassa, Ludvig XV:n aikaisen piirongin päällä, oli stereot, joiden ympärille oli pinottu levyjä: Don Cherryä, Mozartia, Miles Davisiä, Satieta, Lester Bowiea, Michael Edgesiä, Vivaldia... Venetsialainen kultakehyksinen peili heijasti seinältä Julian kuvan hivenen himmeänä: olkapäille ulottuvat hiukset, hienoiset väsyneet renkaat suurten, tummien, vielä meikkaamattomien silmien ympärillä. Hurmaava kuin Leonardon malli, oli Cesarilla tapana sanoa, kun peili tällä tavoin kehysti kullalla Julian kasvot, ma piu bella. Ja vaikka Cesaria saattoikin pitää suurempana nuorukaisten kuin madonnien tuntijana, Julia tiesi, että tämä väite oli aivan totta. Hänestä oli mukava katsella itseään kultakehyksisestä venetsialaispeilistä, koska hän tunsi kävelleensä sisään taikaovesta, joka hävitti ajan ja paikan niin, että peilistä heijastui henkiin herännyt renessanssiajan italialaiskaunotar.

   Julia hymyili ajatellessaan Cesaria. Hän hymyili aina tätä ajatellessaan, oli hymyillyt lapsuudestaan lähtien. Lempeää, usein salaliittolaisuudesta kielivää hymyä. Sitten hän jätti kuvat pöydälle, sammutti savukkeensa Benlliuren raskaaseen pronssitohkakuppiin ja istuutui kirjoituskoneen ääreen:

   Shakkiottelu:

   Öljyväri puulle. Flaamilainen koulukunta. Päiväys vuodelta 1471.

   Tekijä: Pieter van Huys (1415-1481).

   Pohja: Kolme yhteenliimattua tammilevyä.

   Mittasuhteet: 60 x 87 cm. (Kolme täysin samanlaista 20 x 87 cm:n puulevyä). Puun paksuus 4 cm.

   Pohjan kunto:

   Suoristaminen ei ole tarpeen. Puutuholaisten aikaansaamia vaurioita ei ole havaittavissa.

   Maalauksen kunto:

   Päällekkäisten maalikerrosten sisäinen ja keskinäinen adheesio ja koheesio ovat hyvät. Värimuutoksia ei ole. Iästä johtuvaa maalipintojen halkeilemista on havaittavissa, mutta kupruja tai hilseilyä ei esiinny.

   Pinnan kunto:

   Kosteusvaurioita ei ole näkyvissä. Vernissa on tummentunut liikaa hapettumisen vuoksi; vanha vernissakerros on poistettava ja korvattava uudella.

   Espressopannu alkoi pihistä keittiössä. Julia nousi ylös ja meni kaatamaan itselleen ison kupillisen kahvia ilman maitoa tai sokeria. Hän palasi kuppi toisessa kädessään kuivaten vasenta, kosteaa kättään ohueen miesten neuleeseen, joka hänellä oli pyjaman päällä. Yhdellä kevyellä etusormen painalluksella Vivaldin Konsertto luutulle ja gamba da violalle alkoi tulvia työhuoneeseen sekoittuen harmaaseen aamuvaloon. Julia siemaisi paksua, väkevää kahvia, joka poltti hänen kielenkärkensä. Sitten hän istuutui uudelleen, paljaat jalat matolla, ja jatkoi tiedotteen kirjoittamista:

   Ultravioletti- ja röntgentutkimus:

   Merkittäviä muutoksia, korjailuja tai alkuperäisten maalikerrosten päälle maalattuja pintoja ei ole jäljitettävissä. Röntgensäteet paljastavat samalta ajalta peräisin olevan, goottilaisin kirjaimin maalatun kirjoituksen, joka on maalattu piiloon, mutta joka näkyy oheisissa röntgenkuvissa. Kirjoitus saadaan esiin kokonaisuutta vaurioittamatta poistamalla aluetta peittävä maalikerros.

   Julia veti paperiliuskan pois kirjoituskoneesta ja laittoi sen kirjekuoreen röntgenkuvien kera. Hän joi loput yhä kuumasta kahvistaan ja valmistautui polttamaan toisen savukkeen. Maalaustelineellä häntä vastapäätä, ikkunan ääreen lukemaan syventyneen naisen edessä kaksi pelaajaa jatkoivat shakkiotteluaan, joka oli jatkunut jo viidensadan vuoden ajan ja jota Pieter van Huys kuvasi taulussaan niin tarkasti ja mestarillisesti, että nappulat, kuten muutkin taulussa kuvatut esineet, tuntuivat olevan kolmiulotteisina maalauksen ulkopuolella. Todellisuuden tuntu oli niin voimakas, että taulu loi juuri sen vaikutelman, johon vanhat flaamilaiset mestarit pyrkivätkin: katsoja sulautui maalauskokonaisuuteen vakuuttuen siitä, että tila, josta hän katsoi kuvaa, oli samaa kuin maalauksen sisäpuolella oleva tila; ikään kuin taulu olisi osa todellisuutta, tai todellisuus osa taulua. Tähän vaikutti myös kuvatilan oikeaan reunaan maalattu ikkuna, josta näkyi varsinaisen näkymän ulkopuolella oleva maisema, sekä vasempaan reunaan seinälle maalattu pyöreä, kupera peili, joka heijasti pelaajien ja shakkilaudan lyhentyneet hahmot, jotka olivat näkymän tällä puolella olevan katsojan näkökulmasta perspektiivin vääristämät. Näin syntyi hämmästyttävä vaikutelma siitä, että kaikki kolme tasoa, ikkuna, huone ja peili, yhdistyivät yhdeksi ainoaksi tilaksi. Aivan kuin katsoja heijastuisi kahden pelaajan väliin taulun sisällä, ajatteli Julia.

   Hän nousi, meni lähemmäs telinettä, risti käsivartensa rinnalleen ja tarkasteli taas maalausta pitkään, liikkamatta, imaisten vain silloin tällöin savukettaan, jonka savu sai hänet sulkemaan puolittain silmänsä. Toinen pelaajista, vasemmanpuoleinen, näytti noin 35-vuotiaalta. Hänellä oli ruskeat, keskiaikaiseen tapaan korviin asti leikatut tasapitkät hiukset, vahva kotkannenä, ja hänen ilmeensä oli hyvin keskittynyt. Hänellä oli yllään tyköistuva tunika, jonka helakanpunainen väri oli kestänyt ihailtavasti ajan kulun sekä vernissan hapettumisen. Kaulassaan hänellä oli Burgundin herttuan ritarikunnan Kultainen talja, ja hänen rintansa oikealla puolella säihkyi taidokkaasti tehty rintakoru, jonka filigraanityö oli kuvattu viimeistä yksityiskohtaa, jopa jalokivistä heijastuvaa valonsädettä myöten. Henkilö nojasi vasenta kyynärpäätään ja oikeaa kättään pöytään, jolla shakkilauta oli. Sormissaan hän piteli yhtä laudalta ottamaansa nappulaa: valkeaa ratsua. Hänen päänsä viereen oli goottilaisin kirjaimin kirjoitettu hänen nimensä: FERDINANDUS OST. D.

   Toinen pelaaja oli hoikempi ja noin nelikymmenvuotias. Hänellä oli sileä otsa ja melkein mustat hiukset, joissa näkyvät lyijynharmaat, ohuen ohuet siveltimenvedot vanhensivat hänen ohimoitaan. Tämä sekä hänen ilmeensä ja tyyneytensä saivat hänet näyttämään hieman ikäistään vanhemmalta. Hänen profiilinsa oli seesteinen ja arvokas, ja ylellisten hovivaatteiden sijaan, jollaisiin toinen mies oli pukeutunut, hänellä oli yllään yksinkertainen nahkainen sotisopa ja hartioilla ja kaulan ympärillä kiiltävä teräksinen kaulahaarniska, joka loi selvästi sotilaallisen vaikutelman. Hän oli kumartunut lähemmäs shakkilautaa kuin vastustajansa, ja hänen, asentonsa kertoi hänen tutkivan tarkkaavaisesti peliä, käsivarret ristissä pöydän reunalla, ilmeisen tietämättömänä siitä mitä hänen ympärillään tapahtuu. Keskittyminen oli nähtävissä hänen rypistettyjen kulmiensa välissä olevasta pystysuorasta juonteesta. Hän katsoi nappuloita kuin ne muodostaisivat vaikean ongelman, jonka ratkaiseminen vaatisi hänen jokikisen ajatuksensa. Hänen alleen oli kirjoitettu RUTGIER AR. PREUX.

   Nainen istui ikkunan äärellä peremmällä taulussa, erillään kahdesta pelaajasta, voimakkaassa perspektiivilinjassa, joka sijoitti hänet näitä korkeammalle. Hänen pukunsa musta sametti, jonka poimuille valkoisen ja harmaan viisas vuorottelu antoi runsautta, tuntui työntyvän aivan kuvan etualalle. Naisen kuvan todenkaltaisuus kilpaili maton reunan yksityiskohtaisuuden kanssa. Maton jokikinen solmu, kattopalkkien liitoskohdat ja syyt sekä huoneen lattialaatoitus oli piirretty äärimmäisen tarkasti. Julia kumartui tarkastelemaan taulua lähemmin ja tunsi ammatillisen kunnioituksen väristyksen. Ainoastaan van Huysin kaltainen mestari kykeni käyttämänn tällä tavoin hyväkseen mustia asuja: värin puutteesta syntyvää väriä hyvin harvat olisivat uskaltaneet käyttää niin voimakkaasti ja kuitenkin niin todenkaltaisesti, että hänestä tuntui kuin olisi ollut kuulemaisillaan sametin hankaavan keveästi pakotetuilla nahkatyynyillä pehmustettua penkkiä vasten.

   Julia katsoi naisen kasvoja. Ne olivat kauniit ja aikakauden maun mukaisesti hyvin kalpeat. Päässään naisella oli valkoinen harsohilkka, jonka alle hän oli koonnut ohimoille kammatut tuuheat vaaleat hiuksensa. Puvun avarista hihoista näkyivät vaaleanharmaaseen damastiin verhotut käsivarret ja pitkäsormiset, sirot kädet, jotka pitelivät rukouskirjaa. Ikkunasta sisään tuleva kirkas valonsäde sai kirjan avoimen metallilukon säihkymään, samoin kuin kultasormuksen, joka oli naisen käsien ainoa koriste. Hän oli luonut katseensa kirjaan, mutta silmien saattoi arvata olevan siniset, ja hänen ilmeensä, tyypillinen tämän ajan naisten muotokuvissa, kieli vaatimattomasta ja seesteisestä hyveellisyydestä. Valo tuli kahdesta pisteestä, ikkunasta ja peilistä, kietoen naisen samaan tilaan shakinpelaajien kanssa, mutta pitäen hänet kuitenkin hieman erillään, ja hänen hahmonsa oli lyhyempi ja varjot tummempia kuin muualla. Hänen viereensä oli kirjoitettu BEATRIX BURG. OST. D.

   Julia otti pari askelta taaksepäin ja tarkasteli kokonaisuutta. Mestariteos, siitä ei ollut epäilystäkään, ja sen todistivat asiantuntijoiden vahvistamat asiakirjat. Se tiesi kor- keaa hintanoteerausta Claymoren tammikuun huutokaupassa. Ehkä kätketyn kirjoituksen historiallinen selonteko saisi taulun hinnan kohoamaan. Kymmenen prosenttia Claymorelle, viisi Menchu Rochille, loput omistajalle. Mii- nus vakuutuksen yksi prosentti sekä konservointipalkkio.

   Julia riisuutui ja meni suihkuun jättäen oven auki niin, että Vivaldin sävelet saattelivat hänet höyryävään veteen. Shakkiottelun konservoiminen myyntikuntoon saattaisi tuottaa hänelle kohtuulliset ansiot. Vain muutama vuosi valmistumisensa jälkeen Julia oli jo hankkinut vankan maineen museoiden ja antiikkikauppiaiden suosikkikonservaattorien joukossa. Hän oli järjestelmällinen ja kurinalainen, vapaa-aikanaan itsekin melko lahjakas taiteilija, ja hänen tiedettiin käsittelevän jokaista taulua alkuperäistä maalausta suuresti kunnioittaen; tätä eettistä asennetta monet kollegat eivät aina jakaneet hänen kanssaan. Vaikeassa ja usein monimutkaisessa henkisessä suhteessa, joka muodostui jokaisen konservaattorin ja hänen teoksensa välille, säilyttämisen ja uudistamisen välisessä katkerassa kamppailussa, Julialla oli taito pitää koko ajan mielessään eräs oleellinen periaate: taideteosta ei voi koskaan palauttaa alkuperäiseen tilaansa ilman vakavia vaurioita. Julian mielestä vanheneminen, patina, jopa jotkin värien ja vernissan muutokset, kulumat, päällemaalaukset ja loppusilaukset muuttuivat ajan kuluessa yhtä oleelliseksi osaksi taideteosta kain teos itsessään. Ehkä sen vuoksi hänen kättensä kautta kulkevat taulut eivät lähteneet niistä puettuina uusiin, outoihin, muka alkuperäisiin väreihin ja valoihin - maalatuiksi kurtisaaneiksi Cesar niitä kutsui - vaan niin hienovaraisesti ehostettuina, että ajan jäljet sulautuivat teoksen kokonaisuuteen.

   Julia tuli suihkusta kylpytakkiin kietoutuneena, kosteat hiukset olkapäillä pisaroiden, ja sytytti päivän viidennen savukkeensa pukeutuessaan taulun edessä: matalakorkoiset kengät, ruskea vekkihame ja sen päälle nahkatakki. Sitten hän loi hyväksyvän silmäyksen venetsialaiseen peiliin, kääntyi takaisin kahteen ankaraan shakinpelaajaan päin ja iski heille merkitsevästi silmää, vaikka kumpikaan heistä ei huomannut mitään eivätkä heidän vakavat ilmeensä värähtäneetkään. Kuka tappoi ritarin? Lause pyöri hänen mielessään kuin kyseessä olisi ollut arvoitus, kun hän lait- toi taulua koskevan tiedotteen ja kuvat laukkuunsa. Sitten hän kytki oven murtohälyttimen päälle ja käänsi avainta varmuuslukossa kaksi kertaa. Quis necavit equitem. Jotakin se tarkoitti, olipa se sitten mitä hyvänsä. Hän toisti sanat matalalla äänellä mennessään portaita alas liu'uttaen kättään kaidetta pitkin. Taulu ja kätketty kirjoitus kiehtoivat häntä kovasti, mutta tässä oli muutakin. Hämmentävää oli se, että hän tunsi outoa levottomuutta. Niin kuin silloin, kun hän lapsena keräsi rohkeutta portaiden yläpäässä pistääkseen päänsä pimeälle ullakolle.

   - Myönnä, että edessäsi on todellinen taideteos. Puhdasta quattrocentoa.

   Menchu Roch ei viitannut mihinkään omaa sukunimeään kantavassa galleriassa esilläolevaan tauluun. Siniset ylenmäärin meikatut silmät katsoivat kahvilan baaritiskillä tuttavansa kanssa juttelevan Maxin leveitä hartioita. Metri kahdeksankymmentäviisisenttisen Maxin hyvinleikatun pikkutakin alta piirtyi esiin uimarin selkä; hän oli koonnut hiuksensa tummalla silkkinauhalla lyhyeksi ponihännäksi niskaan, ja hänen liikkeensä olivat hitaat ja joustavat. Menchu antoi arvioivan katseensa liukua miehessä ja kostutti sitten huulensa martinilasin huurteiseen reunaan huokuen omistajan tyytyväisyyttä. Max oli hänen viimeisin rakastajansa.

   - Puhdasta quattrocentoa, hän toisti maistellen sanoja yhtaikaa juoman kanssa. - Eikö hän tuokin mieleesi ne ihanat italialaiset pronssiveistokset?

   Julia myönsi vastahakoisesti. He olivat vanhat ystävykset, mutta häntä hämmästytti edelleen se, miten helposti Menchu sai kaikista epämääräisistä taiteellisista viittauk- sista kaksimielisiä.

   - Joka ikinen niistä pronssiveistoksista, ja viittaan nyt niihin alkuperäisiin, tulisi sinulle halvemmaksi.

   Menchu naurahti kyynisesti.

   - Halvemmaksi kuin Max? Siitä voit olla aivan varma. Menchu huokaisi liioitellun raskaasti martinin oliivia pureskellen. - Ainakin Michelangelo veisti ne nakuiksi. Hänen ei tarvinnut pukea niitä American Expressillä.

   - Kukaan ei pakota sinua allekirjoittamaan hänen laskujaan.

   - Siinähän se kierous onkin, kultaseni. Menchu räpytteli ripsiään raukeasti ja teatraalisesti. - Että kukaan ei pakota minua. Joten...

   Ja hän joi juomansa loppuun pitäen huolta siitä että hänen pikkurillinsä sojotti näkyvästi pystyssä. Menchu oli lähempänä viittä- kuin neljääkymmentä, ja hän uskoi seksin sykkivän joka nurkassa, taideteosten hienovaraisimmissakin vivahteissa. Ehkä juuri sen vuoksi hän pystyi asennoitumaan miehiin yhtä laskelmoivasti ja saaliinhimoisesti kuin ryhtyessään arvioimaan maalauksen mahdollisuuksia. Tuttaviensa joukossa galleria Rochin omistaja oli tunnettu siitä, ettei hän ollut koskaan päästänyt käsistään tilaisuutta hankkia taulua, miestä tai kokaiiniannosta, joka oli herättänyt hänen mielenkiintonsa. Häntä saattoi edelleen pitää viehättävänä, vaikkakin oli vaikeaa jättää huomiotta iästä johtavia esteettisiä anakronismeja, kuten Cesar purevasti asian ilmaisi. Menchu ei alistunut vanhenemaan, muun muassa koska häntä ei tippaakaan huvittanut. Ja ehkä eräänlaisena haasteena itselleen hän teki vastahyökkäyksen aseenaan laskelmoitu rahvaanomaisuus, joka näkyi meikin, vaatteiden ja rakastajien valinnassa. Sitä paitsi pönkittääkseen näkemystään siitä, että taide- ja antiikkikauppiaat olivat vain arvossapidettyjä rihkamakauppiaita, hän antoi ymmmärtää olevansa sivistymätön, mikä ei ollut lainkaan totta; hän sotki sitaatteja ja piti avoimesti pilkkanaan niitä enemmän tai vähemmän valikoituja piirejä, joissa hänen elämänsä ammatillinen puoli kului. Hän pöyhkeili kaikella tällä yhtä luonnollisesti kuin väitti saaneensa elämänsä parhaan orgasmin masturboimalla Donatellon Daavidin luetteloidun ja numeroidun jäljennök- sen edessä. Cesar, jonka hienostunut julmuus oli melkein naisellista, piti tätä episodia Menchu Rochin elämän ainoana todellista hyvää makua osoittavana yksityiskohtana.

   - Mitä teemme van Huysin kanssa? Julia kysyi.

   Menchu katsoi uudestaan röntgenkuvia, jotka olivat pöydällä hänen lasinsa ja ystävättären kahvikupin välissä. Hänellä oli sininen silmämeikki ja liian lyhyt sininen mekko. Pahaa tarkoittamatta Julia ajatteli, että Menchu oli varmasti ollut kaksikymmentä vuotta sitten hyvin kaunis sinisissä.

   - En tiedä vielä, galleristi sanoi. - Claymore on sitoutunut myymään taulun sellaisenaan... Saa nähdä nostaako kirjoitus sen arvoa.

   - Mitä mieltä olet?

   - Olen haltioissani. Olet tietämättäsi osunut kultasuoneen.

   - Neuvottele siitä omistajan kanssa.

   Menchu laittoi röntgenkuvat kirjekuoreen ja risti säärensä. Kaksi nuorta miestä, jotka joivat aperitiivejä viereisessä pöydässä, suuntasivat varkain kiinnostuneita katseita hänen ruskettuneisiin reisiinsä. Julia vääntelehti tuolillaan tuntien sisällään ärtymyksen piston. Tavallisesti häntä huvittivat silmiinpistävät erikoistehosteet, joita Menchu järjesti miespuoliselle yleisölle, mutta joskus tämän näytökset tuntuivat hänestä ylenpalttisilta. Nyt ei ollut oikea aika - hän vilkaisi vasemman ranteensa sisäpuolella pitämäänsä neliönmuotoista Omegaa - esitellä hienoja alusvaatteita.

   - Omistaja ei ole ongelma, selitti Menchu. - Hän on ihastuttava pyörätuolissa istuva vanhus. Ja jos kirjoituksen paljastamalla kasvatamme hänen tulojaan, hän on vain tyytyväinen... Hänen veljentyttärensä ja tämän mies ovat oikeita verenimijöitä.

   Max jutteli edelleen baaritiskillä, mutta kääntyi velvollisuuksistaan tietoisena silloin tällöin väläyttämään naisille säteilevän hymyn. Verenimijöistä puheenollen, ajatteli Julia, vaikka varoikin sanomasta sitä ääneen. Eipä silti että Menchu olisi siitä juuri piitannut, koska hän oli ihailtavan kyyninen mitä miesasioihin tuli, mutta Julialla oli tarkka käsitys siitä mitä kannatti tehdä ja mitä ei, mikä esti häntä menemästä liian pitkälle.

   - Huutokauppaan on enää kaksi kaukautta aikaa, hän sanoi Maxista piittaamatta. - Se on liian vähän, jos minun on poistettava vernissa, paljastettava kirjoitus ja uusittava vernissakerros, hän pohdiskeli. - Ja sitä paitsi minulta menee aikaa myös taulua ja henkilöitä koskevien tietojen keräämiseen ja tiedotteen toimittamiseen. Olisi hyvä saada omistajan suostumus pian.

   Menchu nyökkäsi. Hänen kevytmielisyytensä ei ulottunut työasioihin. Ammattipiireissä hän liikkui taitavasti kuin opetettu rotta. Tässä liiketoimessa hän toimi välittäjänä, sillä van Huysin omistaja ei tuntenut markkinoiden koneistoa. Menchu neuvotteli huutokaupan Claymoren Madridin haarakonttorin kanssa.

   - Soitan hänelle heti tänään. Hänen nimensä on don Manuel, hän on seitsemänkymmentävuotias, ja hänestä on hienoa neuvotella nätin tytön kanssa, joka tietää niin paljon liikeasioista, kuten hän sanoo.

   Oli vielä muutakin, muistutti Julia. Mikäli paljastettu kirjoitus liittyisi taulussa kuvattuihin henkilöihin, Claymore pelaisi sillä ja korottaisi lähtöhintaa. Kenties Menchu saisi käsiinsä lisää hyödyllistä tietoa kirjoituksesta.

   - Enpä usko, galleristi mutristi suutaan kaivellessaan muistiaan. - Annoin sinulle kaiken taulun mukana, joten sinun pitää etsiä tiedot itse, tyttöseni. Omalla tavallasi.

   Julia avasi laukkunsa ja viivytteli kauemmin kuin mitä savukerasian löytämiseen meni. Lopulta hän veti hitaasti savukkeen esiin ja katsoi ystävätärtään.

   - Voisimme kysyä neuvoa Alvarolta.

   Menchu kohotti kulmakarvojaan. Hän ilmoitti kivettyneensä siihen paikkaan - tai suolaantuneensa, tai miten se nyt sanottiinkaan tai sanotaankaan - kuin Nooan vaimo, tai Lootin, tai kenen vaimo se idiootti nyt olikaan joka siellä Sodomassa homehtui.

   - Aiotko nyt siis kertoa - hänen äänensä muuttui odotuksesta karheaksi; hän haistoi voimakkaita tunteita. - Ai että Alvaro ja sinä...

   Hän jätti lauseen roikkumaan ilmaan tehden nopean, liioitellun murheellisen eleen kuten aina viitatessaan muiden ihmisten ongelmiin, joita hän mielellään piti suojattomina tunneasioissa. Julia katsoi häntä rävähtämättä.

   - Hän on paras tuntemamme taidehistorioitsija, hän tyytyi sanomaan. - Eikä tällä ole mitään tekemistä minun, vaan taulun kanssa.

   Menchu otti ankarasti pohtivan ilmeen ja nyökytteli sitten päätään ylös alas. Tämä oli tietystikin Julian asia. Yksityisasia, tyyliin rakas päiväkirja ja sen sellaista. Mutta Julian sijassa hän jättäisi väliin. In dubio pro reo, kuten se omahyväinen hienostelija Cesar, mokoma vanha hanhi, sanoi. Vai oliko se in pluvio?

   - Voin vakuuttaa, että olen jo parantunut Alvarosta.

   - On jomotusta, kaunokainen, joka ei parane ikinä. Yksi voosi ei ole mitään.

   Julia ei voinut olla irvistämättä ilkikurisesti itselleen. Vuosi sitten hän ja Alvaro olivat lopettaneet pitkän suhteen, ja galleristi oli asiasta perillä. Menchu oli itse jossain yhteydessä lausunut tahtomattaan lopullisen tuomion, joka osui suoraan asian ytimeen. Jotain sentapaista että viime kädessä, tyttöseni, naimisissaolevilla miehillä on tapana palata laillisen vaimonsa luo. Sillä ne monet kolmivuotiskaudet, jotka ovat kuluneet kalsareiden pesussa ja synnyttämisessä, tavallisesti ratkaisevat taistelun: "Koska miehet ovat sellaisia", lopetti Menchu niiskautusten välissä nenä kiinni valkoisessa viivassa, "pohjimmiltaan ällöttävän uskollisia. Snif. Kusipäät".

   Julia puhalsi sakean savupilven suustaan ja joi kahvinsa loppuun viivytellen, varoen läikyttämästä sitä. Loppukohtaus oli ollut hyvin katkera viimeisine sanoineen ja sulkeutuvan oven äänineen. Ja se oli edelleen katkera hänen maistellessaan sitä, tai niinä kolmena tai neljänä kertana, jolloin hän ja Alvaro olivat jälkeenpäin sattumalta tavanneet konferensseissa tai museoissa käyttäytyen esimerkillisen kohteliaasti tyyliin "Näytät hyvältä, pidä huoli itsestäsi" ja niin edelleen. Loppujen lopuksi he molemmat ylpeilivät sillä, että olivat sivistyneitä ihmisiä, joille oli yhteistä paitsi menneisyyden sirpale myös taide objektiivisena työmateriaalina. He olivat maailmankansalaisia, sanalla sanoen. Aikuisia.

   Julia totesi, että Menchu tarkkaili häntä ilkikurisen kiinnostuneena, hieroskellen hengessä käsiään, sillä tämä aavisti näköpiirissään sotkuisia rakkausjuttuja, joissa voisi toimia taktisena neuvonantajana. Galleristi valitti aina, että Alvaron jälkeen hänen ystävättärensä satunnaiset lemmenepisodit eivät olleet juuri olleet kommentoinnin arvoisia: "Sinusta tulee puritaani, kultaseni", hän toisteli väsymättä, "ja se on tosi tylsää. Sinä tarvitset uutta intohimoa, uusia pyörremyrskyjä". Tässä mielessä Alvaron mainitseminenkin näytti tarjoavan mielenkiintoisia mahdollisuuksia.

   Julia pani kaiken tämän merkille ärtymystä tuntematta. Menchu oli Menchu, ja oli ollut sellainen alusta lähtien. Ystäviään ei voi valita, he valitsevat sinut; joko heidät torjuu tai hyväksyy varauksetta. Senkin hän oli oppinut Cesarilta.

   Savuke paloi loppuun, joten hän musersi sen tuhkakuppiin. Sitten hän hymyili Menchulle haluttomasti.

   - Alvarolla ei ole väliä. Van Huys minua huolettaa. Hän empi hetken etsien sanoja ja yrittäen selvittää ajatuksiaan. - Siinä taulussa on jotakin epätavallista.

   Menchu kohautti olkapäitään poissaolevan näköisenä kain hänen ajatuksensa olisivat olleet muualla.

   - Ota rauhallisesti, kulta. Taulu on vain kangasta, puuta, maalia ja vernissaa... Tärkeää on se, paljonko siitä jää pussiin kun se siirtyy käsistä toisiin. Hän katsoi Maxin leveitä hartioita ja räpytteli silmiään mielissään. - Muu on vain tarinaa.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][*Käännetyt*][Sarjakuvat][Unohtumattomat]