ISBN 951-1-15553-9, Otava 2000. Ruotsinkielinen alkuteos Vådan av att vara Skrake. Käsikirjoituksesta suomentanut Katriina Savolainen. Sivut 13-17.

Tällä kertomuksella on edessään pitkä taival ennen kuin se ohimennen kajoaa aikuiselämääni, mutta haluan silti latoa pöytään jo nyt muutaman kortin:

   Muutin Rajavaarasta Helsingin keskustaan sinä kesänä kun täytin seitsemäntoista. Minulla oli muitakin mahdollisuuksia, mutta päätin muuttaa yksin Mary-tädin tyhjään asuntoon Muukalaiskadulle. Kävin sieltä käsin Normallyceetiä eli Gymnasiet Norsenia, joksi se oli ristitty uudestaan.

   Olin varttunut omalaatuisessa perheessä, ja ainoat kunnon lapsuudenystäväni Bjöna ja Jinx Muhrman olivat hekin outoja. Kuin tutkan ohjaamana hakeuduin sen vuoksi kaupungin boheemien pariin: vaikka hippi- ja vasemmistoaate olivat kummatkin ohittaneet huippuhetkensä, ruotsinkielisessä Helsingissä oli jäljellä runsaasti vastarintapesäkkeitä, ja näissä pesäkkeissä minusta kasvoi mies, niistä piireistä minä löysin ystäväni. Löysin myös eloisan ja avoimen puolen itsestäni, ja minusta tuli nopeasti melko pidetty (vaikka kenestäpä 17-vuotiaasta, jolla on oma asunto, ei olisi tullut!).

   Sitä tietä pitkin olen sittemmin taivaltanut. Olen opiskellut sekä sosiologiaa että erilaisia taideaineita, mutta minulla ei ole loppututkintoa. Olen ollut kerran kihloissa ja minulla on ollut paljon naisia, mutta en ole koskaan ollut naimisissa eikä minulla ole lapsia. Tai ehkä minulla on yksi poika, mutta tuon lapsen olen siinä tapauksessa vain siittänyt ja sen jälkeen vain ummistanut häneltä aina silmäni, joten onko sellainen mikään isä?

   Työelämässä olen ollut jonkinlainen toimittajan ja mainosmiehen välimuoto. Olen toiminut copywriterina sekä Lowe Brindforsilla että McCannilla, olen ollut toimitussihteerinä Hufvudstadsbladetissa (niin, olen todellakin työskennellyt sanomalehdessä, joka viisikymmentäluvun alussa osaltaan teki isäni naurunalaiseksi), ja yhdeksänkymmentäluvulla vastasin viiden vuoden ajan erään uuden TV-kanavan saippuaoopperoista.

Oikeastaan olen aina pitänyt itseäni filosofina ja taiteilijana.

Kaikki mitä olen saanut aikaan on ollut valhetta ja silmänlumetta.

Olen manipuloinut sieluja, omaani ja muiden.

Kuten me kaikki tänä päivänä teemme, niin virtuaalisesti kuin maan päälläkin.

 

•  •  •

Joskus yksikin tapaaminen voi merkitä paljon.

   Tapahtui eräänä keväänä yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä. Olin jo luopunut suunnitelmistani myydä talo, tai en varsinaisesti luopunut; se ei ollut mikään tietoinen päätös, mutta vuodet vain kuluivat enkä koskaan tullut ryhtyneeksi toimeen. Ja olin rikkonut lupaukseni olla koskaan tulematta tänne enää, olin jo viettänyt täällä lukemattomia viikonloppuja erinäisten naisten kanssa, jotka kaikki taivastelivat miten kehtasin päästää näin hienon paikan rapistumaan. Enkä minä kehdannutkaan. Olin korjauttanut julkisivunpuoleiset portaat, olin asennuttanut panoraamaikkunaan uuden ulkolasin rikkoutuneen tilalle, ja olin käyttänyt siivousfirmaa joka oli saanut vapaat kädet; he olivat heittäneet menemään vanhentuneita säilykkeitä ja muuta vanhaa kuivamuonaa, he olivat vieneet pois kosteuden vahingoittamia ja homeisia vuodevaatteita ja mattoja, he olivat jynssänneet ja puunanneet.

   Sitten kävi niin että sain kutsun luokkakokoukseen.

   Rajavaaran ruotsinkielinen yhteiskoulu, viides luokka, kevät 1976.

   Esson kahvila tai keltaisen M-kirjaimen koristama hampurilaisbaari eivät kumpikaan olleet käypiä vaihtoehtoja, joten kokous pidettiin Hotel Grand Marinassa Helsingissä. Ensin en aikonut lähteä. Olin vasta osallistunut vuonna -79 kirjoittaneiden ylioppilaiden tapaamiseen Norsenissa, ja olin kavahtanut sitä äitelää nostalgiaa, joka oli ehtinyt saada meistä otteen vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa. Ja mitä Rajavaaraan tuli, minulla oli lisäksi hyvät syyt pelätä kysymyksiä isästäni.

   Menin silti, en päivällisille vaan jatkoille.

   En ollut selvin päin saapuessani Grand Marinaan. Olin istunut läheisessä kellarikapakassa Poseidonissa ja pohjustanut reippaasti, ja ensi alkuun olin melko eksyksissä. Useimmat entisistä koulukavereistani olivat minulle yhtä vieraita kuin kaksikymmentä vuotta aikaisemminkin, riippumatta siitä olivatko he rajavaaralaisia ties monettako polvea, vai kävivätkö heidän etelärinteen toffeenruskeisiin tiilitaloihin muuttaneet vanhempansa Helsingissä töissä. Istuin kuitenkin hetken eräässä pöydässä ja juttelin musiikista Aka Lindbergin, Puoti-Östermanin siskonpojan ja aikoinaan Rajavaaran kävelevän rocktietosanakirjan kanssa. Vaihdoin muutaman sanan myös Cita Rothoviuksen kanssa, joka asui Veronassa ja oli sukunimeltään Ciniselli ja yhtä sietämättömän kaunis kuin keväällä seitsemänkymmentäkuusi.

   Sitten menin baariin, ja siellä seisoi Björn Muhrman.

   Kerran Björn ja hänen siskonsa Janina, Tyttö Joka Vaihtoi Tuon Tuostakin Lempinimeään, asuivat viereisessä toffeenruskeassa omakotitalossa. Bjöna ja Jinx olivat olleet parhaita ystäviäni, ja me juttelimme baarissa pitkään, vain me kaksi. Illasta tuli hyvä, sillä me emme sortuneet poika-ajan nostalgiaan, emme mässäilleet vanhoilla opettajilla emmekä nyt 35-vuotiaiden naisten taannoisilla rinnoilla emmekä myöskään muinaisilla urheilusaavutuksilla, jotka kaiken lisäksi puuttuivat niin Bjönalta kuin minultakin. Pikemminkin minusta tuntui että me mittelimme toistemme elämänlämpötilaa, me kuuntelimme ja myötäilimme ja arvioimme ja saatoimme kumpikin todeta, että toinen oli pärjännyt kohtalaisen hyvin, ainakin pinnallisesti katsottuna. Bjöna oli systeemisuunnittelijana eräässä hollantilaisessa datayrityksessä, ja hän oli lentänyt Suomeen vain luokkakokouksen vuoksi. Hän sanoi olevansa naimisissa hollantilaisen naisen kanssa, ja heillä oli neljä lasta. Hänen ajatuksissaan ja puheessaan oli jäljellä kaikki entinen terävyys, mutta erona entiseen oli se, että nyt hän suorastaan säteili itseluottamusta. Tämä Bjöna oli kaukana siitä nörtistä, joka veti aina täysiä kymppejä matikankokeista ja palvoi Stravinskia siinä missä me muut kolusimme tusinapopin ryteikköä ja pilkkasimme hänen varhaiskypsää älyään.

   Kävi pian ilmi että Bjöna tiesi Wernerin kuolemasta, mutta sen jälkeen hän vältteli aihetta. Sen sijaan hän puhui Janinasta jota hän kutsui Jannaksi, kun taas minä pitäydyin teinivuosien ja ensimmäisten Helsingin-vuosien Jinxiin. Bjöna kertoi että Jirix oli opiskellut Göteborgin taideakatemiassa 80-luvun lopulla. Sitten Jirix oli asunut erään senegalilaisen miehen kanssa jossakin Lontoon esikaupungissa ja tehnyt tälle lapsen. Suhde oli kuitenkin katkennut, ja Jirix oli huuhtoutunut Ahvenanmaan rannoille, löytänyt Maarianhaminasta miehen ja saanut vielä yhden lapsen, kolmantensa. Jonkin ajan kuluttua saarivaltakunta oli käynyt hänelle ahtaaksi - Bjöna antoi ymmärtää ettei Jinxin uusi mies ollut kestänyt kavereidensa vinoilua mulattilapsesta ja Jirix oli muuttanut takaisin Göteborgiin, missä hän kirjoitti taidearvosteluja erääseen päivälehteen ja oli alkanut, jälleen maalata, ja hänellä meni suhteellisen hyvin. Bjöna myönsi myös sen, että jossain vaiheessa Jirix oli alkanut sekoilla ja juoda liikaa. "Mutta hän otti itseään niskasta kiinni", Bjöna sanoi ylpeänä, "Jinx pääsi kuiville silkan tahdonvoimansa avulla."

   Illan mittaan kun olimme jo melko päissämme viskigrogeista, joita olimme toisillemme tuputtaneet, tulimme kajonneeksi vuosiin ennen lähtöäni Rajavaarasta. Silloin Bjöna sanoi yhtäkkiä: Enhän minä sitä silloin ymmärtänyt, mutta sinua varmaan risoi asua siellä. Sinulle jäi taatusti melkoiset arvet."

    "Joo", sanoin, "niinhän minulle jäi."

   "Tiedäkin yksi juttu", Bjöna sanoi silloin. "Minä pidin aina Werneristä. Oli varmasti raskasta kun oli tuollainen faija, mutta jollain tapaa hän oli silti hyvä tyyppi."

Näin karusti ja töksähtävästi meillä Suomessa sanotaan! "Jollain tapaa hän oli silti hyvä tyyppi." En vastannut mitään, kurkkuuni vain nousi pala. Jollain tapaa nuo sanat lämmittivät aivan suunnattomasti.

Muualla Verkkoliitteessä:
Isän nimeen -romaanin arvio (5.10.2000)

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][*Käännetyt*][Sarjakuvat][Unohtumattomat]