KLIK! - Alkuluku
Kotisivu                           Apua
  Gudbergur Bergsson
Joutsen
ISBN 951-578-838-2. Like 2001. Alkuteos Svanurinn, 1991. Suomentanut Tapio Koivukari. Sivut 5-9.
 

1

Tyttö alkoi kaivata merta ja kivikkoa heti linja-auton lähdettyä. Kaipuu yltyi yhä kipeämmäksi, kun oli ehditty sinne, missä ruoho kasvaa, linnut laulavat ja aurinko kilottaa lammilla ja soilla. Tien varsilla oli veden täyttämiä ojia, niiden partailla kasvoi korkeaa ruohoa. Istuessaan auton ikkunan ääressä hän päätti ajatella merta aina ollessaan yksin tänä kesänä. Näin hän ajatteli ja linja-auto ajoi yhä kauemmas merestä, pilvet lähettivät kiitäviä varjoja maan yli. Harmaat varjot liukuivat yli ruohikon, joka muuttui tummanvihreäksi, mutta sai sitten oikean värinsä takaisin. Seuranneeseen auringonpaisteeseen hiipi pienoinen apeus, jota varjot, lakeus ja avaruus lisäsivät. Tämä ei ollut meren avaruutta, vaan maan, joka tuli alati suuremmaksi, sillä maata tuli maan jälkeen eikä auto tuntunut koskaan pääsevän sen yli tai perille kaikkien vuorten, soiden ja jokien tähden. Se ajoi tietä, joka muuttui toisiksi ja lukemattomiksi teiksi. Jotkut veivät korkeiden siltojen yli ja silloin tyttö yritti vilkaista alhaalla vilahtavaan pyörteilevään veteen, niin syvään, että se ulottui koskettamaan häntä kauhistuksella. Hän sulki silmänsä, tunsi huikean syvyyden ja avasi ne taas äkkiä, ettei katoaisi auton pyörien ja siltojen alla virtaaviin vesiin.
    Tyttö tiesi, että maalla olisi valkea, vuolas virta. Automatkan aikana hän yritti muuttaa sitä mereksi. Se ei onnistunut, sillä meri oli loputon, aava ja vihreä, mutta virta vain pitkä ja kapea vesinoro hänen mielessään. Se oli niin erilainen kuin meri, jonka yli ei kukaan päässyt. Virran yli pääsee, sekä siltaa pitkin että veneellä, puhumattakaan ajatuksissaan, vaikka se lopuksi virtaa jonnekin pois. Tämän hän tiesi, virta lakkaa lopulta olemasta joki ja muuttuu avoimeksi mereksi. Sen tähden, että se lakkaa virtaamasta. Sen sijaan se aaltoilee ja myllertää sen mukaan, miten myrskyt puhaltavat.
    Hänen lähtiessään äiti saattoi hänet linja-autoasemalle ja sanoi: Tämä on ensimmäinen kerta kun lähdet kotoa ja vanhempiesi luota maalle, yritä sen tähden viihtyä siellä. Käyttäydy hyvin ja ole kiltti kaikille, silloin unohdat sen minkä teit. Ja kun tulet takaisin kotiin, kaikki muutkin ovat sen unohtaneet.
   Sitten hän syleili tyttöä ja kuiskasi:
   Meidän on yhtä suloista unohtaa kuin muistaa, tyttöseni.
   Tänä aamuna ennen töihinlähtöään hänen isänsä oli sanonut heidän pukeutuessaan ensimmäistä kertaa yhtaikaa:
   Jos pärjäät hyvin, isäntä pestaa sinut ehkä koko talveksi ja saat palkkaa.
   Isä oli tuskin sanonut nämä sanat, kun tytön suu ja kurkku tulivat täyteen pehmeää, kuivaa puuroa, kummallista soraa, jonka hän saattoi nielaista vain väkisin.
   Sen jälkeen he rupesivat puhumaan muina miehinä siitä, miten hän kypsyisi ja aikuistuisi maalla, ilma olisi siellä paljon terveellisempää, ihmiset hyviä ja huolettomia.
   Vaikka asia ei ehkä ole aivan niin, niin sopii kuitenkin uskoa, hänen isänsä sanoi.
   Hän alkoi epäselvästi, ihmeellisellä tavalla ja iloiten aistia aamun kirkkaassa valossa ruohoa, eläimiä, vuoria ja ihmisiä, jotka hohtivat loistetta. Tätä tunnetta hän yritti karttaa samoin kuin itkuakin.
   Tyttö oli samalla kertaa iloisen huojentunut ja apea. Siltä hänestä tuntui linja-autossa. Hän hengitti syvään, kun auto ajoi talojen ohi. Sen jälkeen hän kuiskasi itsekseen, sillä matka oli loputonta hyvästijättöä:
   Ei koskaan, ei koskaan. Auto ei mene koskaan enää tuon kallion ohi, en näe enää koskaan tuota ruskeaa lintua, joka nyt lentää pois, en tule koskaan menemään tuon tunturin ohi. Näen tämän vain kerran elämässäni, nyt enkä enää koskaan.
   Hänen silmiinsä hiipi tunne, että hän kuolisi vähitellen, sitä mukaa, kun auto ajoi eteenpäin tietä pitkin.
   Ja jos palaan kotiin, tultuani isoksi, ei tuo lintu ota minua vastaan. Se on kuollut aikaa sitten, tietämättä että istuin kerran linja-autossa ja näin sen. Varmaan minäkin olen unohtanut tuon kallion, tunturin ja jopa meren. Kotimatkalla en näe täsmälleen samaa mitä olen nähnyt matkalla kotoa. Sen tähden, että linja-auto ajaa päinvastaiseen suuntaan kuin se ajaa nyt, näen kaiken toisella tavalla ja luulen kalliota uudeksi kallioksi, tunturia toiseksi tunturiksi. Olen kasvanut isoksi ja kaikki on paljon pienempää ja matalampaa kuin lähtiessäni. Kotiinpaluu on siten täysin erilainen kuin sieltä lähtö, vaikka tie onkin sama, tie joka vie kotoa ja takaisin kotiin.
   Samalla hän alkoi heittää hyvästejä ikkunan läpi kaikelle, minkä hän näki viimeistä kertaa. Hän tunsi kalpenevansa ja kuolevansa auringonpaisteessa, kun pilvenhattarat purjehtivat maan yli. Näin hän kiiti meren aaltojen luota vihreille kumpuileville kunnaille.
   Kun linja-auto oli ajanut viimeisten talojen ohi, ne jäivät muistoksi johon hän yritti tarttua, mutta vaipuivat usvaan ja hän pystyi tuskin palauttamaan niitä mieleensä. Oli kuin ne olisivat kuolleet asukkaineen kaikkineen silloin, kun hän ajoi pois. Matkan edetessä kaikki kuoli. Jopa kotitalo roikkui jotenkin ilmassa kuin hailakka näky sen jälkeen, kun oli tultu kaupungista maaseudulle.
   Nurmen yli lentävät linnut olivat kevyitä ja pieniä eivätkä niin valppaita kuin raskaat, leveäsiipiset merilinnut. Ne lehahtivat pikaisesti auton edestä, olivat ennemminkin vain ääniä, pelokkaita rääkäisyjä kuin oikeita lintuja. Ne olivat tyystin erilaisia kuin lokit, joilla oli meri siipisulissaan ja jotka siksi lehauttelivat niitä taivasta kohti. Ne heiluttivat siipiään lennossa samalla tavoin kuin meri nostaa hitaita maininkejaan. Niiden silmät olivat kello, joka ei mittaa mitään aikaa. Mutta eloisat pikkulinnut eivät ajatelleet. Ne olivat kuin pieniä kiviä, jotka näkymätön olento tai henki oli vimmoissaan singonnut maasta.
   Sitä mukaa kun linja-auto ajoi eteenpäin, kävi selvemmäksi ettei paluuta ollut. Meren kosteus oli hävinnyt tuulenhenkäyksestä, joka tuli puoliavoimesta ikkunasta sisään. Siellä täällä näkyi viheriöivässä maassa kevääntulon ensimmäisiä merkkejä ja tuulahdus toi lämpenevän mullan suolatonta, vierasta tuoksua. Niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi maan hiljaisuutta mutta ei sitä rauhoittavaa, salaperäistä huokausta, joka kantautuu mereltä kun sen ylle levittäytyy raskas keväinen rauha myrskyisän talven jälkeen. Keväällä maa herää eloon, mutta samalla meri kuolee tai vaipuu horrokseen. Siitä tulee kuin sininen, liikkuva ja lainehtiva eläin, joka makaa kaikessa rauhassa. Silti se on varuillaan, valmiina ryntäämään mylvien rantaa kohti.
   Tyttö näki sinivihreän eläimen mielessään eikä tiennyt, mikä se voisi olla, sekoitus hirviötä ja turvallista kotieläintä, leivottu vedestä ja synnytetty unessa. Sellainen eläin on helpompi vaistota kuin nähdä.
   Yhtäkkiä hän alkoi pitää sisäistä ulinaa, sellaista mitä kukaan ei kuullut. Hän ulisi kaikelle mitä näki. Hän ulisi pitkään, hiljaa, kämmen suunsa edessä aivan kuin laulaessa ja katseli maaseutua, taloja ja niittyjä, jotka olivat joidenkin tiettyjen miesten omaisuutta eivätkä kenenkään muun. Sellaisia miehiä sanottiin maanviljelijöiksi. Mutta meri oli kaikkien yhteistä omaisuutta, kukaan ei voinut asettua merelle asumaan tai laiduntaa siellä kotieläimiään. Kukaan ei voinut omistaa merta, sillä se virtaa lakkaamatta taivaalle ja takaisin itseensä näkymättömällä tavalla auringossa ja sateessa.
   Merta ei kukaan voinut omistaa sen enempää kuin rakkauttakaan, samalla tavoin kuin kukaan ei voi omistaa sinua vaikka hän ottaisikin sinut omakseen ja sinä hänet, oli hänen isänsä sanonut.
   Tyttö jatkoi äänetöntä ulinaa mieli kaikessa havaitsemassaan, mutta istui koko ajan hiljaa ja selkä suorana kun linja-auto jatkoi armotonta matkaansa.
   Toisinaan auto pysähtyi, ihmisiä meni ulos ja toisia tuli sisään matkaamaan vähän aikaa sen kyydissä. Koiria juoksi taloista alas mäkiä ja niittyjä, joko haukkuen tai riemuiten ulos astuneen saapumisesta. Tyttö ei ilahtunut nähdessään koirien hillittömän ilon. Hän tiesi, ettei kukaan riemuitsisi hänen tulostaan kun hän pääsisi perille, ei edes koira.
   Oli helppo nähdä, että se jonka koirat toivottivat tervetulleeksi, oli todellakin tullut kotiin. Hän hymyili kuin tietäen sen koirien liehakoinnista, mutta tiuskaisi niille näön vuoksi.
Maa oli niin erilainen kuin meri.
   Tyttö tiesi, että vaikka hän palaisi kotiin ykskaks ja menisi rantaan, eivät kalat uisi rantaveteen toivottamaan häntä pyrstönheilautuksin tervetulleeksi. Kukaan ei riemuitse sen tulosta, joka kävelee meren rantaan. Tulija löytää riemun vain omasta rinnastaan nähdessään taas sen märän aavan, joka jäi kun hän lähti.
   Tämä on meren ja maan ero, tyttö ajatteli.

Muualla Verkkoliitteessä:
Joutsen-kirjan arvio (16.3.2001)



Gudbergur Bergsson

   ALKULUKU
TIETOKIRJAT
ESIKOISET
KOTIMAISET
LAPSET JA NUORET
KÄÄNNETYT
SARJAKUVAT
UNOHTUMATTOMAT