1
Tyttö alkoi kaivata merta ja kivikkoa heti linja-auton
lähdettyä. Kaipuu yltyi yhä kipeämmäksi,
kun oli ehditty sinne, missä ruoho kasvaa, linnut laulavat
ja aurinko kilottaa lammilla ja soilla. Tien varsilla oli
veden täyttämiä ojia, niiden partailla kasvoi
korkeaa ruohoa. Istuessaan auton ikkunan ääressä
hän päätti ajatella merta aina ollessaan
yksin tänä kesänä. Näin hän
ajatteli ja linja-auto ajoi yhä kauemmas merestä,
pilvet lähettivät kiitäviä varjoja maan
yli. Harmaat varjot liukuivat yli ruohikon, joka muuttui
tummanvihreäksi, mutta sai sitten oikean värinsä
takaisin. Seuranneeseen auringonpaisteeseen hiipi pienoinen
apeus, jota varjot, lakeus ja avaruus lisäsivät.
Tämä ei ollut meren avaruutta, vaan maan, joka
tuli alati suuremmaksi, sillä maata tuli maan jälkeen
eikä auto tuntunut koskaan pääsevän
sen yli tai perille kaikkien vuorten, soiden ja jokien tähden.
Se ajoi tietä, joka muuttui toisiksi ja lukemattomiksi
teiksi. Jotkut veivät korkeiden siltojen yli ja silloin
tyttö yritti vilkaista alhaalla vilahtavaan pyörteilevään
veteen, niin syvään, että se ulottui koskettamaan
häntä kauhistuksella. Hän sulki silmänsä,
tunsi huikean syvyyden ja avasi ne taas äkkiä,
ettei katoaisi auton pyörien ja siltojen alla virtaaviin
vesiin.
Tyttö tiesi, että maalla olisi
valkea, vuolas virta. Automatkan aikana hän yritti
muuttaa sitä mereksi. Se ei onnistunut, sillä
meri oli loputon, aava ja vihreä, mutta virta vain
pitkä ja kapea vesinoro hänen mielessään.
Se oli niin erilainen kuin meri, jonka yli ei kukaan päässyt.
Virran yli pääsee, sekä siltaa pitkin että
veneellä, puhumattakaan ajatuksissaan, vaikka se lopuksi
virtaa jonnekin pois. Tämän hän tiesi, virta
lakkaa lopulta olemasta joki ja muuttuu avoimeksi mereksi.
Sen tähden, että se lakkaa virtaamasta. Sen sijaan
se aaltoilee ja myllertää sen mukaan, miten myrskyt
puhaltavat.
Hänen lähtiessään
äiti saattoi hänet linja-autoasemalle ja sanoi:
Tämä on ensimmäinen kerta kun lähdet
kotoa ja vanhempiesi luota maalle, yritä sen tähden
viihtyä siellä. Käyttäydy hyvin ja ole
kiltti kaikille, silloin unohdat sen minkä teit. Ja
kun tulet takaisin kotiin, kaikki muutkin ovat sen unohtaneet.
Sitten hän syleili tyttöä
ja kuiskasi:
Meidän on yhtä suloista unohtaa
kuin muistaa, tyttöseni.
Tänä aamuna ennen töihinlähtöään
hänen isänsä oli sanonut heidän pukeutuessaan
ensimmäistä kertaa yhtaikaa:
Jos pärjäät hyvin, isäntä
pestaa sinut ehkä koko talveksi ja saat palkkaa.
Isä oli tuskin sanonut nämä
sanat, kun tytön suu ja kurkku tulivat täyteen
pehmeää, kuivaa puuroa, kummallista soraa, jonka
hän saattoi nielaista vain väkisin.
Sen jälkeen he rupesivat puhumaan
muina miehinä siitä, miten hän kypsyisi ja
aikuistuisi maalla, ilma olisi siellä paljon terveellisempää,
ihmiset hyviä ja huolettomia.
Vaikka asia ei ehkä ole aivan niin,
niin sopii kuitenkin uskoa, hänen isänsä
sanoi.
Hän alkoi epäselvästi,
ihmeellisellä tavalla ja iloiten aistia aamun kirkkaassa
valossa ruohoa, eläimiä, vuoria ja ihmisiä,
jotka hohtivat loistetta. Tätä tunnetta hän
yritti karttaa samoin kuin itkuakin.
Tyttö oli samalla kertaa iloisen
huojentunut ja apea. Siltä hänestä tuntui
linja-autossa. Hän hengitti syvään, kun auto
ajoi talojen ohi. Sen jälkeen hän kuiskasi itsekseen,
sillä matka oli loputonta hyvästijättöä:
Ei koskaan, ei koskaan. Auto ei mene koskaan
enää tuon kallion ohi, en näe enää
koskaan tuota ruskeaa lintua, joka nyt lentää
pois, en tule koskaan menemään tuon tunturin ohi.
Näen tämän vain kerran elämässäni,
nyt enkä enää koskaan.
Hänen silmiinsä hiipi tunne,
että hän kuolisi vähitellen, sitä mukaa,
kun auto ajoi eteenpäin tietä pitkin.
Ja jos palaan kotiin, tultuani isoksi,
ei tuo lintu ota minua vastaan. Se on kuollut aikaa sitten,
tietämättä että istuin kerran linja-autossa
ja näin sen. Varmaan minäkin olen unohtanut tuon
kallion, tunturin ja jopa meren. Kotimatkalla en näe
täsmälleen samaa mitä olen nähnyt matkalla
kotoa. Sen tähden, että linja-auto ajaa päinvastaiseen
suuntaan kuin se ajaa nyt, näen kaiken toisella tavalla
ja luulen kalliota uudeksi kallioksi, tunturia toiseksi
tunturiksi. Olen kasvanut isoksi ja kaikki on paljon pienempää
ja matalampaa kuin lähtiessäni. Kotiinpaluu on
siten täysin erilainen kuin sieltä lähtö,
vaikka tie onkin sama, tie joka vie kotoa ja takaisin kotiin.
Samalla hän alkoi heittää
hyvästejä ikkunan läpi kaikelle, minkä
hän näki viimeistä kertaa. Hän tunsi
kalpenevansa ja kuolevansa auringonpaisteessa, kun pilvenhattarat
purjehtivat maan yli. Näin hän kiiti meren aaltojen
luota vihreille kumpuileville kunnaille.
Kun linja-auto oli ajanut viimeisten talojen
ohi, ne jäivät muistoksi johon hän yritti
tarttua, mutta vaipuivat usvaan ja hän pystyi tuskin
palauttamaan niitä mieleensä. Oli kuin ne olisivat
kuolleet asukkaineen kaikkineen silloin, kun hän ajoi
pois. Matkan edetessä kaikki kuoli. Jopa kotitalo roikkui
jotenkin ilmassa kuin hailakka näky sen jälkeen,
kun oli tultu kaupungista maaseudulle.
Nurmen yli lentävät linnut olivat
kevyitä ja pieniä eivätkä niin valppaita
kuin raskaat, leveäsiipiset merilinnut. Ne lehahtivat
pikaisesti auton edestä, olivat ennemminkin vain ääniä,
pelokkaita rääkäisyjä kuin oikeita lintuja.
Ne olivat tyystin erilaisia kuin lokit, joilla oli meri
siipisulissaan ja jotka siksi lehauttelivat niitä taivasta
kohti. Ne heiluttivat siipiään lennossa samalla
tavoin kuin meri nostaa hitaita maininkejaan. Niiden silmät
olivat kello, joka ei mittaa mitään aikaa. Mutta
eloisat pikkulinnut eivät ajatelleet. Ne olivat kuin
pieniä kiviä, jotka näkymätön olento
tai henki oli vimmoissaan singonnut maasta.
Sitä mukaa kun linja-auto ajoi eteenpäin,
kävi selvemmäksi ettei paluuta ollut. Meren kosteus
oli hävinnyt tuulenhenkäyksestä, joka tuli
puoliavoimesta ikkunasta sisään. Siellä täällä
näkyi viheriöivässä maassa kevääntulon
ensimmäisiä merkkejä ja tuulahdus toi lämpenevän
mullan suolatonta, vierasta tuoksua. Niin kauas kuin silmä
kantoi, näkyi maan hiljaisuutta mutta ei sitä
rauhoittavaa, salaperäistä huokausta, joka kantautuu
mereltä kun sen ylle levittäytyy raskas keväinen
rauha myrskyisän talven jälkeen. Keväällä
maa herää eloon, mutta samalla meri kuolee tai
vaipuu horrokseen. Siitä tulee kuin sininen, liikkuva
ja lainehtiva eläin, joka makaa kaikessa rauhassa.
Silti se on varuillaan, valmiina ryntäämään
mylvien rantaa kohti.
Tyttö näki sinivihreän
eläimen mielessään eikä tiennyt, mikä
se voisi olla, sekoitus hirviötä ja turvallista
kotieläintä, leivottu vedestä ja synnytetty
unessa. Sellainen eläin on helpompi vaistota kuin nähdä.
Yhtäkkiä hän alkoi pitää
sisäistä ulinaa, sellaista mitä kukaan ei
kuullut. Hän ulisi kaikelle mitä näki. Hän
ulisi pitkään, hiljaa, kämmen suunsa edessä
aivan kuin laulaessa ja katseli maaseutua, taloja ja niittyjä,
jotka olivat joidenkin tiettyjen miesten omaisuutta eivätkä
kenenkään muun. Sellaisia miehiä sanottiin
maanviljelijöiksi. Mutta meri oli kaikkien yhteistä
omaisuutta, kukaan ei voinut asettua merelle asumaan tai
laiduntaa siellä kotieläimiään. Kukaan
ei voinut omistaa merta, sillä se virtaa lakkaamatta
taivaalle ja takaisin itseensä näkymättömällä
tavalla auringossa ja sateessa.
Merta ei kukaan voinut omistaa sen enempää
kuin rakkauttakaan, samalla tavoin kuin kukaan ei voi omistaa
sinua vaikka hän ottaisikin sinut omakseen ja sinä
hänet, oli hänen isänsä sanonut.
Tyttö jatkoi äänetöntä
ulinaa mieli kaikessa havaitsemassaan, mutta istui koko
ajan hiljaa ja selkä suorana kun linja-auto jatkoi
armotonta matkaansa.
Toisinaan auto pysähtyi, ihmisiä
meni ulos ja toisia tuli sisään matkaamaan vähän
aikaa sen kyydissä. Koiria juoksi taloista alas mäkiä
ja niittyjä, joko haukkuen tai riemuiten ulos astuneen
saapumisesta. Tyttö ei ilahtunut nähdessään
koirien hillittömän ilon. Hän tiesi, ettei
kukaan riemuitsisi hänen tulostaan kun hän pääsisi
perille, ei edes koira.
Oli helppo nähdä, että
se jonka koirat toivottivat tervetulleeksi, oli todellakin
tullut kotiin. Hän hymyili kuin tietäen sen koirien
liehakoinnista, mutta tiuskaisi niille näön vuoksi.
Maa oli niin erilainen kuin meri.
Tyttö tiesi, että vaikka hän
palaisi kotiin ykskaks ja menisi rantaan, eivät kalat
uisi rantaveteen toivottamaan häntä pyrstönheilautuksin
tervetulleeksi. Kukaan ei riemuitse sen tulosta, joka kävelee
meren rantaan. Tulija löytää riemun vain
omasta rinnastaan nähdessään taas sen märän
aavan, joka jäi kun hän lähti.
Tämä on meren ja maan ero, tyttö
ajatteli.
Muualla Verkkoliitteessä:
Joutsen-kirjan
arvio (16.3.2001)
