ISBN: 951-1-15111-8, OTAVA 1997. Sivut 50-68. Suomentanut Hilkka Koskela.

Muualla Verkkoliitteessä:
Anna Ziguren haastattelu (28.9.1997)

Kohtaaminen raitiovaunupysäkillä

Olen monta kertaa elämässäni ajatellut, että olisin hyvin saattanut syntyä jossakin muualla kuin Latviassa - vaikkapa Ruotsissa, Länsi-Saksassa, Yhdysvalloissa, Australiassa tai Kanadassa. Olisin voinut varttua jossakin niistä maista, jonne Latvian epätoivoiset pakolaiset suuntasivat kulkunsa syksyllä 1944 ja keväällä 1945.

   He kuvittelivat vain väistyvänsä sodan jaloista pariksi kuukaudeksi tai puoleksi vuodeksi, kunnes länsiliittoutuneiden joukot vapauttaisivat Latvian. Kukaan ei aavistanut, että pakolaisuus voisi venyä elinikäiseksi. Monelta jäi kotiin Latviaan äiti, isä, lapset, mies tai vaimo, ystäviä ja luokkatovereita. Vielä nytkin Latvian lehdissä näkyy ilmoituksia, joilla ihmiset etsivät sodan aikana tai sodan jälkeisinä vuosina kadonneita sukulaisiaan, ystäviään ja naapureitaan.

   Minun äitini Amarillis Liekna oli silloin kaksikymmentäkolmevuotias. Hän lähti ystävättärensä Anna Petersonen kanssa matkaan Riiasta. Pakolaisten kansoittamissa Kuurinmaan pikkukaupungeissa Länsi-Latviassa he tapasivat tuttavia ja ystäviä, joista monia näkisivät seuraavan kerran ehkä vasta neljän-viidenkymmenen vuoden jälkeen. Viimein saavuttiin Liepajaan, mistä jatkettaisiin saksalaisella aluksella eteenpäin.

   Muutaman päivän kuluessa äitini ja hänen ystävättärensä oli määrä nousta laivaan ja matkustaa pois. Eräänä iltana ystävykset menivät kasinolle syömään. He istuivat kaikessa rauhassa pöydässä, kun äiti kuuli äänen: "Palaa takaisin. Palaa takaisin." Äiti ei pystynyt sanomaan, mistä käsky tuli. Yhtäkkiä vain oli selvää, että an. Silloja neljäkymmentä vuotta eteenpäin käytettiin virallisesti ilmaisua "vapautti". Omien kesken puhuttiin "Venäjän vallasta".

   Neuvostoarmeijan jalanjäljissä palasivat idän pakolaiset, jotka olivat viettäneet sota-ajan Neuvostoliitossa, "selustassa" Astrakanissa ja Ivanovossa tai jossakin muualla. Joukossa oli paljon kulttuuri-ihmisiä, myös isäni, joka ennen sotaa oli mennyt töihin Latvian radioon. Hän toimitti kirjallisuusohjelmia.

   Syksyllä 1944 isä palasi Riikaan valloittajien mokana. Kaikilla "selustan" latvialaisilla oli ollut kova koti-ikävä. Kolmeen vuoteen he eivät olleet kuulleet mitään omaisistaan. Neuvostopropaganda, joka ei jäänyt vähääkään jälkeen natsien propagandasta, oli vielä liioitellut sota-ajan tapahtumia Latviassa. "Mitä jos edessämme on tyhjä maa?" he ajattelivat.

   Sodan tuhot eivät Latvian kaupungeissa olleet kovin suuret. Eniten oli kärsinyt kansa vanhat, nuoret, miehet, naiset, lapset ja perheet. Tuskin yksikään perhe selviytyi menetyksittä.

   Kaupungeista pahiten tuhoutui Jelgava: vanha Mitau, Kuurinmaan pääkaupunki, oli raunioina. Sinne pudottivat pommejaan sekä saksalaiset että neuvostoliittolaiset koneet.

   Katsellessani pari vuotta sitten uutisia Tsetsenian pääkaupungista Groznyistä näin edessäni Jelgavan. Muistin, kuinka kolmevuotiaana kävelin Jelgavan raunioilla.

   "Tässä", äiti sanoi, "oli meidän talomme". Kiviröykkiöiden seassa lojui kattokruunun metallirunko. "Tuo kruunu oli olohuoneen katossa", hän jatkoi.

   Vähän ennen sodan loppua isoäiti muutti koko taloutensa Riiasta Jelgavaan, koska arveli, että Riikaa varmasti pommitettaisiin. Muuttokuormassa olivat asiapaperit, valokuvat ja arvokas kirjasto, johon sisältyi todennäköisesti Latvian laajin kokoelma ranskalaista runoutta. Vuoden kuluttua hän sisarensa Helenan kanssa katseli 40 kilometrin päästä punaisena hohtavaa taivaanrantaa. Jelgava paloi. Neuvostoarmeija hyökkäsi Jelgavaan valtavalla voimalla. Naapurit kertoivat, että palaneiden kirjojen tuhkaa leijui tnulen mukana heille saakka, ja myös isoäiti sisarineen tunsi savun hajun. Jelgava oli Latvian henkinen kehto, kuten Tartto Viron.

   Viime kesänä ajelimme äidin kanssa ympäri Jelgavaa, josta jo 1950-luvun alussa ryhdyttiin rakentamaan tyypillistä Stalinin ajan kaupunkia yhdenmukaisine vuokrataloineen. Katujen varsille istutettiin neuvostoajan symboleja, poppeleita, joista aina kesäisin kukinnan lakattua leijailee autoilijoiden silmille vanumaisia hahtuvia. Eräällä kadulla nousimme autosta. "Tässä oli meidän talomme", äiti sanoi 51 vuotta Jelgavan palon jälkeen. Niin hän on sanonut joka kerta, kun olemme käyneet Jelgavassa.

   Pari vuotta sodan jälkeen vanhempani tutustuivat toisiinsa. Tunnelmat Riiassa olivat ankeat. Toistaiseksi ihmiset vielä elättelivät toiveita, että tämä onnettomuus päättyisi ja länsiliittoutuneet vapauttaisivat Baltian. Näin ei kuitenkaan käynyt, oli elettävä eteenpäin ja aloitettava rauhanajan toimet. Sanomalehdet ja radio propagoivat virallista optimismia, raivoisaa jälleenrakentamista" ja onnellista tulevaisuutta. Ihmisten mielissä velloivat hämmennys, epätietoisuus, pelko ja turvattomuus. Kaduilla kulki vain raitiovaunuja, henkilöautoja ei vieläkään näkynyt. Saksalaiset olivat vieneet mukanaan kaiken, minkä pystyivät, jopa silloisen maailman pienimmän kameran, VEF Minoxin, tekniset kuvaukset. Kaupoissa ei ollut sen enempää elintarvikkeita kuin kangastakaan. Vaatteita saatiin kääntämällä puvut nurin ja ompelemalla niistä uusia.

   Vanhempani kertoivat tavanneensa ensimmäistä kertaa kadulla, raitiovaunupysäkillä. Äiti oli raitiovaunun lähestyessä avannut käsilaukkunsa ottaakseen sieltä rahaa lipun ostoon. Silloin hän pudotti passinsa, ja raitiovaunu ajoi sen päälle. Sodanjälkeisinä aikoina tästä olisi voinut olla huonot seuraukset. Oikeastaan koko neuvostovallan ajan pidettiin dokumenttia tärkeämpänä kuin ihmistä itseään. Paperia uskottiin, ihmistä ei. Stalinin aikaan tämä oli sitäkin selvempää. Isäni seisoi vähän matkan päässä, ja nähdessään kauhistuneen ilmeen nuoren naisen kauniilla kasvoilla hän päätti auttaa tätä hankkimaan uuden passin. Isä oli silloin johtajana Nukketeatterissa. Äidillä ei ollut töitä, ja isä otti hänet teatteriinsa näyttelijäksi. Myös isoäidille isä järjesti töitä; hän alkoi kirjoittaa näytelmiä nukketeatterille.

   Sitten vanhempani avioituivat. Minä synnyin keskiviikkopäivänä, kuuden aikoihin illan suussa. Äiti kertoo aina, kuinka tuuli humisi vanhoissa puissa synnytyslaitoksen ikkunan takana. Käteeni kiedottiin kuminauha, jossa luki: "Syntynyt terve tyttölapsi. 25. elokuuta 1948. 3 300 grammaa. Isä - Janis Zigurs. Äiti - Amarillis Lieknis-Virza."

   Nimekseni tuli Anna. Isoäiti olisi halunnut antaa toisenkin nimen Veleda. Tuon ajan syntymätodistuksiin ei kuitenkaan saanut merkitä kuin yhden nimen.

   Minut vietiin kaupungin keskustaan Dzirnavu-kadulle kotiin, josta samoin kuin suurimmasta osasta Riian huoneistoja, oli tehty ns. yhteisasunto. Vasta viisivuotias veljeni ei juuri ilahtunut tulostani. Perhepiirissä kerrottiin jopa, että hän kerran sytytti tulen vauvansänkyni alle, ilmeisesti "savustaakseen minut ulos".

   Yhteisasunnon keittiöön astuessa näkee heti, montako perhettä huoneistossa asuu. Neljä kaasuhellaa, neljä astiakaappia, yhtä monta jätesankoa siis neljä perhettä. Vuosisadan alun jugendtalojen keittiöt oli yleensä rakennettu tilaviksi. Elintason myöhemmin noustessa monet perheet hankkivat keittiöön jääkaapin. Jotkut pitivät sen ainoassa asuinhuoneessaan.

   Miehet näyttäytyivät keittiössä harvoin ja silloinkin etukäteen varmistettuaan, ettei siellä ollut muita. Keittiö oli naisten valtakuntaa. Jos perheet olivat hyvissä väleissä, keittiöstä kuului tauoton puheensorina ja hilpeitä huudahduksia. Usein naiset riitaantuivat jostakin. Näin kävi, jos joku esimerkiksi huomasi hellalle jätetyn kattilan tyhjentyneen tai kanankoiven kadonneen jääkaapista. Kaiken lisäksi yhteisasunnot tarjosivat otollisen kasvualustan mustasukkaisuudelle; vaimo saattoi pitkään epäillä, että mies katseli naapurin rouvaa liian lämpimästi. Riitaisina päivinä keittiössä vallitsi jäätävä hiljaisuus. Joskus välirikko jatkui kuukausia tai jopa vuosia. Tällaiset riidat sovitti vain kuolema tai jokin muu vakava onnettomuus.

   Naapureista tiedettiin kaikki, jopa minkä väriset ja kuinka kuluneet alushousut heillä oli. Yhteiseen kylpyhuoneeseen oli vedetty päästä päähän neljä narua pyykin kuivatusta varten.

   Vessajonoja ei voinut välttää varsinkaan aamuisin ja iltaisin. Tähän laitokseen vietiin mukaan oma wc-paperi, eikä sitä kannattanut unohtaa: naapuri voisi sen napata ja käyttää omiin tarpeisiinsa.

   Lapset kasvoivat yhdessä, ystävinä ja keskenään nahistellen. Erityisen tukalaa elämä yhteisasunnossa oli silloin, kun joku naapureista oli aivan toiselta puolelta Neuvostoliittoa ja kun hänen käsityksensä puhtaudesta ja moraalista olivat niin ikään erilaiset.

   Suuri onnettomuus naapureille oli alkoholistiksi osoittautuva asukas, joka ilta illan jälkeen veti perässään epämääräisiä kavereita. Silloin ei ulkokenkiä eikä päällystakkia sopinut jättää yöksi yhteiseen käytävätilaan, sillä muuten niitä ei aamulla herätessä enää löytyisi.

   Onnenpotku perheelle sen sijaan oli, jos naapuri sairastui tuberkuloosiin. Sitä tautia vallanpitäjät pelkäsivät. Tällaisessa tapauksessa perhe saattoi saada jopa oman huoneiston, vaikka se ei muuten olisi päässyt edes asuntojonoon; nelihenkiselle perheelle piti 20 neliömetrin asuinhuoneen riittää.

   Yhteisasunnoiksi jäivät sodanjälkeisessä Riiassa muuttamatta vain ne suuret huoneistot, jotka annettiin uusien vallanpitäjien tai neuvostoarmeijan päälliköiden käyttöön. Pienten vuokra-asuntojen haltijat jätettiin yleensä rauhaan.

   Meidän perheellämme oli yksi tavallinen ja kaksi ihan pientä huonetta. Toisella perheellä oli kaksi isoa huonetta. Heitä oli kolmea sukupolvea viisi aikuista ja yksi lapsi. Tulimme hyvin toimeen Briedisien perheen kanssa. Vanha pari eleli kotosalla ja kierteli kaupoissa tai toreilla etsimässä perheelle elintarvikkeita. Heillä oli kylliksi aikaa seistä pitkissä jonoissa. Joskus kaupunkilaiset matkustivat maaseudulle ja yrittivät vaihtaa tavaroitaan ruokaan. Nuoren parin mies oli taiteilija Julils Vilumanis. Vaikeuksia välttääkseen oli tuon ajan taiteililoiden pysyteltävä tiukasti positiivisessa realismissa. Muotokuviin piti maalata onnellisia ja huolettomia lasten ja nuorten kasvoja, lempeästi hymyileviä neuvostoarmeijan upseereita ruokkimassa kyyhkysiä ja varpusia, tai latvialaisia sinisilmäisiä, kansallispukuisia vaaleaveri kköjä viljasäkkien keskellä maalaismaisemassa, seisomassa kuorma-auton lavalla matkalla vil janluovutuspaikkaan. Eniten sai kiitosta tehdasnäkymistä savupiippuineen - erityisesti, jos piipusta tuprusi musta savu. Taiteilija Vilumanisin vaimo oli keraamikko. Heidän Janis-poikansa asetettiin usein minulle esimerkiksi; hän söi hyvin ja oli pyöreä punaposki.

   

   Jokainen hengenveto Latvialle

   

   Meidän perheestämme yhteisasunnossa asui vain kaksi sukupolvea. Äidin isä, Edvarts Virza, oli kuollut kahdeksan vuotta ennen minun syntymääni, 1. maaliskuuta 1940. Kolme ja puoli kuukautta myöhemmin itsenäinen Latvia miehitettiin. Hänelle kohtalo oli suopea; hän sai todistaa oman valtionsa syntyä vuonna 1918 ja pääsi pois tästä maailmasta ennen itsenäisyyden menetystä. Hänen ei tarvinnut kokea hetkeä, jolloin puna-valko-punainen lippu kesäkuun puolivälissä 1940 laskettiin alas Riian linnan tornista, tasavallan presidentin virka-asunnosta.

   Runoilija Edvarts Virzan oikea nimi oli Edvarts Liekna. Hän syntyi yhdeksänlapsisen perheen esikoisena vuonna 1883, vauraassa maalaistalossa 35 kilometrin päässä Jelgavasta. Talon ympärillä avautuivat laajat vainiot, ja navetta oli täynnä kotieläimiä. Zemgalen tasanko on Latvian vilja-aitta. Jo var- hain Edvarts paimensi hanhia; maalaistalossa riitti töitä kaikille. Lukemaan hän oppi viiden vanhana. Ensimmäinen kirja kertoi ritareista, sitä seurasivat Raamatun kertomukset, Raamattu ja paljon muuta. Vanhemmat toivat usein luettavaksi kirjola lähiseudun kirjastosta. Niillä oli häneen suuri vaikutus, samoin kuin tutustumisella venäläisen Aleksandr Puski- nin runouteen. Pian poika ryhtyi itsekin kirjoittamaan runoja.

   Vuonna 1904 Edvarts Liekna lähti Moskovaan, Venäjän vallankumouksen silloiseen keskukseen, ja aloitti opinnot yksityisessä lakitieteellisessä tiedekunnassa. Seuraavana vuonna Venäjän-Japanin sodan aikaan Moskovassa puhkesi aseellinen kansannousu, ja opiskeli ja Liekna tovereineen nousi barrikadeille. Kun barrikadeja alettiin hajottaa tykkitulella, hän pelasti sosialistivallankumouksellisten punaisen lipun. Latviaan palattuaan hänen katsomuksissaan tapahtui suuri käänne. Hän ei enää tukenut Venäjän vallankumousta ja etääntyi sosialismin aatteista.

   Jo vuonna 1906 Edvarts Liekna julkaisi Virza-nimimerkin turvin ensimmäisen runokokoelmansa "Bikeris" (Pikari), niin yltiöeroottisen, että kirja aiottiin polttaa.

   Ankarakaan kritiikki ei kahlinnut Lieknan vuolaana purkautuvaa runoilijan temperamenttia. Nuori mies oli varma kyvyistään ja jatkoi kirjoittamista. Muutaman runokokoelman jälkeen hän ryhtyi suurisuuntaisempiin eeppisiin töihin runoelmiin ja balladeihin. Hänen runoutensa on saanut vaikutteita ranskalaisesta renessanssista ja myöhemmistä ranskalaisista runoilijoista, joista monia, myös meidän vuosisatamme runoilijoita, hän tulkitsi latvian kielelle. Virzan runoudesta on sanottu, että meidän kirjallisuudessamme se on yltänyt korkeimmalle, niin kuin Goethe ja Schiller Saksassa tai Puskin ja Lermontov Venäjällä. (Janis Lapins. Virzan kootut teokset, I osa. 1938).

   Edvarts Virzan koko elämä ja elämäntyö, hänen runoutensa ja muu kirjallinen toimintansa, sananmukaisesti hänen jokainen hengenvetonsa, oli omistettu itsenäiselle Latvialle. Hän lauloi sen historiasta, rakkaasta Zemgalestaan, ja oli kaikista Latvian runoilijoista kenties latvialaisin. Hän oli helposti innostuva, terävä ja temperamenttinen ihminen, jonka hetkelliset mielialat koettelivat suhteita aikalaisiin ja ystäviin. Hän kykeni ainoastaan jumaloimaan tai vihaamaan. Latviaa hän jumaloi aina.

   Edvarts Virza kirjoitti kaksi proosateosta. Runoelma "Straumeni" (1933) kertoo talonpoikien elämästä maalaistalossa Zemgalen seudulla yhden vuoden aikana. Vuodenajat seuraavat toisiaan, työt vaihtuvat uusiin, arki lomittuu pyhään, talon vanhukset kuolevat, ja lapsia syntyy tilalle. Kuvauksen kieli ja rytmi johdattavat latvialaisen lukijan uuteen ja kuitenkin niin tuttuun vanhaan maailmaan ja herättävät hänessä ikuisten moraaliarvojen kaipuun. Romaani sai välittömästi ilmestymisensä jälkeen niin merkittävän aseman Latvian kiriallisuoudessa ja yhteiskuntaelämässä, että sitä alettiin pitää jonkinlaisena aikansa latvialaisena raamattuna. "Straumeni" on käännetty ranskan, venäjän, saksan, viron, unkarin, kroaatin ja tsekin kielelle. Tällä romaanillaan Virza oli kirjallisuuden Nobel-ehdokkaana, mutta sitten ajat muuttuivat.

   Kesällä 1939 Virza kirjoitti runon, joka hätkähdytti sekä häntä itseeän että hänelle läheisiä ihmisiä ja jonka syvästi järkyttävä merkitys paljastui vasta vuotta myöhemmin. Sen nimenä oli enteellisesti "Kauhun kesä", ja se alkoi säkeillä: "Aika ei tänä kesänä kulje vanhoja latujaan, sataa surun kukkia, mehiläisten mesi happanee." Seuraavana kesänä itsenäistä Latviaa ei enää ollut, eikä ollut sen runoilijaakaan.

   Runoilija Edvarts Virza siunattiin Riian tuomiokirkossa, ja häntä oli saattamassa tuhansia ihmisiä. Hän ei enää ollut näkemässä, kuinka Latviasta kesäkuun 14. päivän vastaisena yönä 1941 kyyditettiin Siperiaan 15000 ihmistä. Hän ei ollut seuraamassa, miten latvialaiset sitten aluksi iloitsivat Saksan armeijan tulosta; kun pidätykset myöhemmin alkoivat, illuusiot karisivat. Hän ei tullut tietämään pakoaalloista länteen syksyllä 1944 ja keväällä 1945. Runoilija kuoli näkemättä vuoden 1949 maaliskuun 25. päivän vastaista yötä, jolloin 43000 ihmistä karkotettiin itään. Hänet on haudattu Riian metsähautausmaalle, mutta ei neuvostovalta eivätkä saksalaiset sallineet pystyttää muistomerkkiä hänen muistokseen.

   Metsähautausmaalle on haudattu useita huomattavia kulttuurihenkilöitä, joiden elämä päättyi ennen Latvian miehitystä keväällä 1940. Vuonna 1921 sinne siirrettiin Hietaniemen hautausmaalta Helsingistä taiteilija Janis Rozentalsin maalliset jäännökset. Hänen rinnalleen haudattiin myöhemmin puoliso, suomalainen laulajatar Elli Forssell. Tämä hautausmaa, samoin kuin Rainiksen hautausmaa Riiassa, toimi koko sodanjälkeisen ajan eräänlaisena historian oppikirjana.

   Monia hautola pidettiin "ei-toivottuina", kuten Latvian ensimmäisen presidentin Janis Caksten hautaa, jonka muistomerkki neuvostovallan aikana oli kielletty paikka. Kerran eräs koululaisryhmä sytytti vainajain muistopäivänä puna-valko-punaisia kynttilöitä Caksten haudalle, ja tämä riitti syyksi koulusta erottamiseen. Jotta ihmiset eivät lähestyisi Caksten hautaa, sen eteen istutettiin tiheä lehmusaita. Eräänä yönä lehmusten juurelle oli kaadettu suolavettä, ja puut kuolivat. Tilalle istutettiin uudet, ja lähistölle pystytettyyn vartiokoppiin asetettiin miliisi vartioimaan hautaa yötä päivää. Hiljainen taistelu hautausmaalla kesti pitkään - 1980-luvun lopulla latvialaiset isänmaanystävät viimein sahasivat parikymmentä vuotta vanhat lehmukset poikki.

   Hautausmaalle haudattiin myös neuvostoarmeijan kenraaleita ja upseereita. Siellä saivat viimeisen leposijansa myös muista neuvostotasavalloista muuttaneet ja sodan jälkeen Latviassa työskennelleet kommunistisen puolueen veteraanit - presidentti Caksten muistomerkille johtavan puistokäytävän varrella.

Hyvästelimme isoäidin
vankilassa

   Isoäitikään ei asunut kanssamme yhteisasunnossa, vaan oli vuokrannut sisarensa Helenan kanssa huoneen Pardaugavasta, Väinäjoen toiselta puolelta, rauhalliselta omakotitaloalueelta, jota ympäröivät suuret puutarhat. Usein he kuitenkin kävivät minua ulkoiluttamassa. Eräänä talvipäivänä, tammikuun neljäntenä päivänä vuonna 1951, isoäiti vei minut ulos kävelylle ja naapuritalon pihalle keinumaan. Sitten han toi minut takaisin sisälle ja lähti itse kylään ystävättärensa luokse Mezaparksiin. Kun hän päätepysäkillä astui alas raitiovaunusta ja kääntyi sivukadulle, hänen kohdalleen pysähtyi henkilöauto.

   "Oletteko Elza Sterste?", mies kysyi ja näytti virkamerkkiään. Myöntävän vastauksen kuultuaan mies sanoi: "Olette pidätetty."

   Minun ensimmäiset varsinaiset lapsuusmnistoni ovat vankilasta. Olimme koko perhe isän ansiosta saaneet luvan käydä hyvästelemässä isoäitiä. Seisoimme - isä, äiti, veli ja minä - kaltereiden toisella puolella ja isoäiti toisella. Hänellä oli päällään musta takki. Hän työnsi kaltereiden välistä pienet lapaset. Sellaiset olivat silloin muotia, ne ripustettiin päällystakkiin koristeeksi. Oli syksy 1951.

   Elza Sterste kirjoittaa muistelmissaan: "Kun minut kutsuttiin tapaamiseen, en järkytykseltäni kyennyt puhumaan. Minut ohjattiin monen mutkan kautta pieneen huoneeseen missä he kaikki olivat: Amarillis, Janis Zigurs, Edijs ja pikku-Anna. Tyttönen oli alle kolmevuotias, mutta muisti hyvin keinun, jolla olin häntä talvella kiikuttanut. 'Lähdetään keinumaan', hän sanoi iloisesti, ja heti tuli parempi olo. Anna lausui lastenrunoja, joita olin antanut hänelle joululahjaksi. Isompien kanssa puhuimme muusta. Pyysin sydänlääkkeitä, joita täältä ei saanut. Keskusteluamme kuunteli kaksi naista, mutta he eivät kertaakaan puuttuneet siihen. Kymmenen minuutin tapaaminen meni nopeasti." Tuolloin 66-vuotiaalla runoilija Elza Sterstellä oli edessään pitkä ja raskas matka Siperiaan.

   Isoäiti oli syntynyt vuonna 1885 Vidzemen maakunnassa Vecpiebalgan kylässä asianajaja Andrejs Stersten perheeseen, johon hänen jälkeensä vielä syntyi kolme tytärtä ja kaksi poikaa. Andrejs Sterste oli tyypillinen vuosisadanvaihteen kansanvalistaja. Hänen työsarkansa oli laaja hän oli runoilija ja kääntäjä, kielentutkija, juristi ja maatalouspoliitikko. Andrejs Sterste julkaisi monia kirjoituksia aikansa lehdistössä. Hän vastusti jyrkästi baltiansaksalaisten aikeita jarruttaa maareformia, joka Latviassa oli ensimmäinen uudistusyritys ja sellaisena raivasi tietä parlamentarismille. Muissa kirjoituksissaan hän selvitti Venäjän suuntaan, ettei latvialaisia tarvitse pelätä ja että syytös latvialaisten Suur-Latvia-haaveista on perusteeton. Edelleen asianajaja Andrejs Sterste rohkaisi talonpoikia suosimaan kotimaista lehmärotua ulkomaisten sijasta, opetti maaseudun ihmisille järkevää taloudenpitoa ja innosti istuttamaan Latviaan enemmän hedelmäpuita ja marjapensaita. Hedelmistä ja marioista Sterste kehotti valmistamaan marmeladeia, säilykkeitä ja hedelmäviinejä, joita voitaisiin myydä Siperian asutuskeskuksiin asti.

   Andrejs Sterste oli syntynyt vuonna 1853. Hän opiskeli Pietarin yliopistossa ja toimi jo opiskeluaikanaan tulkkina, kun Venäjä lähetti tarkastusryhmän tutkimaan laittomuuksia, joihin saksalaiset kartanonherrat olivat syyllistyneet latvialaisten talonpoikien kohtelussa. Stersten sympatiat olivat talonpoikien puolella, eivätkä saksalaiset sallineetkaan hänen sen jälkeen työskennellä Riiassa. Muutamien Tallinnassa vietettyjen vuosien jälkeen perhe muutti Jelgavaan, jossa itsenäisyysajatus jo oli saanut jalansijaa älymystön keskuudessa. Jelgavassa järjestettiin vuonna 1894 Latvian kolmannet laululuhlat, joihin myös kirjailija Maila Talvio ja professori J. J. Mikkola osallistuivat paluumatkallaan Liettuasta. - Jelgavassa ilmestyivät Latvian tärkeimmät sanomalehdet.

   Elza-tytär kävi Jelgavan saksalaista tyttökoulua. Hän osasi venäjää ja opiskeli ranskaa. Hän oli kiinnostunut vesivärimaalauksesta, mutta rakkain harrastus oli kuitenkin pianonsoitto. Vuonna 1904 jelgavalaisessa sanomalehdessä ilmestyi Elza Stersten ensimmäinen runo. Se on julkaistu nimimerkillä, sillä tytär pelkäsi heikon runon vahingoittavan isän mainetta.

   Stersten perheessä lapsia kannustettiin opiskelemaan. Kaikki jatkoivat Jelgavan kouluvuosien jälkeen opintojaan: tytöt lähtivät Pietariin, pojat opiskelivat oikeustiedettä Moskovassa. Elza aloitti piano-opinnot Pietarin konservatoriossa. Pietarissa asui ja opiskeli suuri joukko latvialaisia. Tämä verrattain nuori kaupunki monine korkeakouluineen, instituutteineen, tiedeakatemioineen ja kansainvälisine ilmapiireineen kiehtoi ja innoitti nuoria latvialaisia. Tarton yliopisto Etelä-Virossa ja Pietarin yliopisto Venäjällä olivat Latvian nuorisolle luontevimmat opinahjot. Riiassa toimi vuosisadan vaihteessa ainoastaan tekninen korkeakoulu.

   Opiskelija Sterste pilasi kätensä liiallisella harjoittelulla, ja haaveet muusikon urasta oli haudattava. Hän kirioittaa muistelmissaan "Kerran kävelimme Meta Ivanovan kanssa Morskaja-kadulla ja pysähdyimme suosimamme taidekaupan kohdalle. Euroopan lehdistössä kohistiin silloin ennenkuulumattomasta tapauksesta Louvren museon Mona-Lisa oli kadonnut. Lukemattomia jäljennöksiä maalauksesta julkaistiin sanoma- ja aikakauslehdissä. Ja siinä silmiemme edessä, pietarilaisen taidekaupan näyteikkunassa, hymyili Mona-Lisa tulkitsematonta, tuskin havaittavaa hymyään. Huudahdus Pariisiin! palautti meidät äkkiä maan pinnalle. Liekö ääni päässyt Metan vai minun huuliltani, mutta se ratkaisi Metan kohtalon ja minun henkisen jälleensyntymiseni. Pariisiin! Oitis lähti kirje Jelgavaan, eivätkä vanhemmat viivytelleet vastauksessaan. He hyväksyivät spontaanin ajatukseni mielihyvin, ja syksyllä oli edessä matka Ranskaan."

    Meta Ivanova jäi Pariisiin, ystävystyi tanssijatar Isadora Duncanin vellen Raymondin kanssa ja perusti myöhemmin Duncan-akatemian, joka esitteli ja propagoi kreikkalaista kulttuuria. Hän muutti nimensä Aija Bertrandiksi.

    Elza Sterste opiskeli Ranskan kirjallisuutta Sorbonnen yliopistossa. Vuonna 1912 hän päätti opintonsa yliopistossa ja palasi Latviaan, mutta ei milloinkaan unohtanut Ranskaa eikä Pariisia. Hän työskenteli Jelgavassa pianonsoiton ja ranskan kielen opettajana ja matkusti aina keväällä koulun päätyttyä Pariisiin.

   Juuri Ranska ja kiinnostus ranskalaiseen kulttuuriin koituivat hänen kohtalokseen puoli vuosisataa myöhemmin, viisikymmentäluvulla. Riian kulttuurielämä ei sodan jälkeen vielä ollut järjestäytynyt, ja kun yhteisiä tiloja ei ollut, joukko luovia ihmisiä alkoi kokoontua maanantaisin erään näyttelijän luona, jolla oli tavanomaista tilavampi asunto. Näihin maanantaikokouksiin valmistauduttiin huolella. Esitelmien ja keskustelu jen pääaiheena oli Ranska, sillä kaikki osallistujat olivat tavalla tai toisella tekemisissä ranskalaisen kulttuurin kanssa, vähintäänkin sen ihailijoita. Kulttuuriväen joukossa oli kuitenkin ilmiantaja luopio, joka itse oli kyyditetty vuonna 1941, palannut sodan jälkeen ja pelkäsi uutta karkotusta. Kirjallisten maanantaikokousten osanottajat pidätettiin yksitellen, mutta kaikki samana päivänä.

   Niin kuin muitakin Elza Stersteä pidettiin useita kuukausia sellissä KGB:n talon kellarissa, ja kuulusteluja oli usein. Lähiomaiset saivat tuoda paketteja. Vartijat olivat sen verran inhimillisiä, että taiteilija Kurts Fridrihsonsin vaimo sai lähettää miehelleen ruusun tämän 40-vuotispäivänä. Äiti työnsi minua usein rattaissa talon ohi toivoen, että isoäiti ehkä kuulisi hänen askeleensa kellariin, näkisi jalkamme tai rattaiden pyörät. Muutaman kuukauden kuluttua ensimmäinen pitkä kuulustelujakso oli ohi, ja Elza Sterste siirrettiin KGB:stä keskusvankilaan.

   Elza Sterste kirjoittaa muistelmissaan "KGB:n ja keskusvankilan välillä kulki hiliainen musta auto, jota myös 'mus- taksi varikseksi' kutsuttiin. Vapaana liikkuessani olin luullut, että niissä kuljetettiin leipää. Ensimmäiset 24 tuntia jouduin olemaan eristettynä, kokonaan erossa toisista vankilan alakerrassa, jonka vanhat holvit olivat peräisin Katariina Suuren ajoilta. Kun kolmen kuukauden kuluttua sain nähdä auringon, jouduin täydellisen kiihtymyksen valtaan. Kokemus oli niin sunnnaton, että teki mieli huutaa - en tosin huutanut, vaan lauloin. Kävelin edestakaisin pitkässä tyhjässä huoneessa kuin jonkun voiman ajamana ja lauloin koko olemuksellani 'Ej, saulite, tu pie Dieva', 'Mene, aurinko, Jumalan luo', aivan kuin olisin sillä hetkellä itse luonut sen laulun. Lauloin monta tuntia, niin kauan kuin aurinko paistoi ikkunaan. Sillä hetkellä olin täynnä pakanallista riemua, jolla ei ollut mitään tekemistä kristinuskon kanssa." (Suomentanut Eva Cottberg, Carelia Punalippu 11/90)

   Oikeudenkäynti pidettiin kesällä. Tuomio julistettiin, ja aamulla 13. syyskuuta 1951 runoilija Elza Sterste passitettiin matkalle, jonka määränpäästä ei aluksi ollut mitään selvyyttä. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Smolenskin vankila, jossa hän joutui viettämään kolme yötä. Seuraavan kerran juna pysähtyi Moskovassa jollakin rautatieasemalla. Siellä oli ylitettävä useita ratakiskoja, kunnes vangit näkivät silmiensä edessä pitkän, siivottoman junan, jonka kyllessä luki "Tseljabinsk". Nyt oli selvää, että pääteasema olisi Siperiassa. Novosibirskin asemalaiturilla Elza Sterste huomasi, että junan lähtöä odotti myös ryhmä saksalaisia naisia. Muistelmissaan hän kirjoittaa "junaa odottaessa tutustuin äskettäin Saksasta lähetettyyn ryhmään. Heistä eräällä, joka vaikutti ryhmän johtajalta, oli päässään huopahattu. Olosuhteemme olivat hänelle täysin vieraat. Lähestyin hattupäistä naista ja ehdotin hienovaraisesti, eikö huivi täällä sopisi paremmin. Hänellä ei ollut sellaista, joten annoin hänelle omani. Näin tutustuin tohtori Anne Raikovskiin.

   Hänelle oli Saksassa määrätty kuolemantuomio, joka muutettiin 25 vuoden pakkotyövankeudeksi Siperiassa. Ankaran tuomionsa hän oli saanut siitä, että hän lastenkodin johtajan ominaisuudessa oli pyytänyt lapsille maitoa. Neuvostoihmiset kieltäytyivät antamasta. Niinpä hän kääntyi englantilaisten puoleen ja sai siitä tuomion."

   Runoilija Elza Sterste ja muut kulttuuriryhmän jäsenet tuomittiin pakkotyöleirille 25 vuoden ajaksi. Kaikkia syytettiin maanpetoksesta.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][*Käännetyt*][Sarjakuvat][Unohtumattomat]