ISBN: 951-578-513-8, Like 1997. Englanninkielinen alkuperaisteos LA Confidential. Suomentanut Juha Ahokas. Sivut 31-57.

Muualla Verkkoliitteessä:
L.A. - Langennut kaupunki -kirjan arvio (3.11.1997)

4. LUKU

Bileet täydessä vauhdissa. Käskynjakohuoneessa oli vain seisomapaikkoja. Avoin baari: skotlantilaista viskiä, bourbonia ja rommilaatikko, jonka Trashcan-Jack Vincennes toi mukanaan. Dick Stenslandin booli juomavesiautomaatissa: Old Crowta ja munatotisekoitus. Levysoitin sylki kidastaan rivoja joululauluja: joulupukki ja hänen poronsa koinivat ja imevät kuivia. Lattia oli tupaten täynnä: yövuoron sinivuokkoja ja Keskuspiirin ryhmä pummien jahtaamisesta janoisena.

   Bud katseli väentungosta. Fred Turentine heitti tikkaa etsintäkuulutusjulisteisiin. Mike Krugman ja Walt Dukeshearer pelasivat "Nimeä nekrua" ja yrittivät tunnistaa mustien poliisikuvia neljännesdollarilla kohde. Jack Vincennes joi soodavettä ja luutnantti Frieling makasi sammuneena kirjoituspöydällään. Ed Exley yritti rauhoittaa miehiä, luovutti ja pysytteli sitten putkassa: kirjasi vankeja ja arkistoi pidätysraportteja.

   Lähes jokainen mies oli juovuksissa tai pyrki siihen.

   Lähes jokainen mies ylisti Helenowskia ja Brownellia, puhui säilössä olevista poliisinhakkajista ja kahdesta vielä karkuteillä olevasta.

   Bud seisoi ikkunan vieressä. Sekavat huhut väänsivät hänen sisuksiaan: Brownie Brownellin huuli halkesi nenän läpi, yksi tacokatamiitti puraisi Helenowskin vasemman korvan irti. Dick Stens otti haulikon ja lähti spiksijahtiin. Hän uskoi viimeksi mainitun: hän oli nähnyt Dickin poistuvan pysäköintialueelta Ithaca-haulikon kanssa. Meteli muuttui eläimelliseksi. Bud käveli pysäköintialueelle ja nojaili partioautoa vasten.

   Alkoi sataa tihuuttaa. Metakka vankilan oven edessä: Dick Stens töni kahta miestä sisälle. Kirkaisu. Bud löi mielessään vetoa siitä saisiko Stens täyteen kaksikymmentä vuottaan: mahdollisuudet olivat tasan, jos hän olisi vahtimassa; ilman häntä, kaksi yhtä vastaan, ettei saisi. Käskynjakohuoneesta kuului Frank Dohertyn tenori, kyynelehtivä "Silver Bells". Bud siirtyi kauemmaksi musiikista, joka sai hänet ajattelemaan äitiään. Hän sytytti savukkeen, ajatteli häntä joka tapauksessa. Hän oli nähnyt surmantyön kuusitoistavuotiaana, avuttomana estämään sitä. Isäukko tuli kotiin; hänen oli täytynyt uskoa poikansa varoitus: jos kosket vielä äitiin, minä tapan sinut. Bud sai nukkuessaan käsiraudat ranteisiinsa ja nilkoihinsa; hän heräsi ja näki vittupään hakkaavan äidin kuoliaaksi rengasraudalla. Hän kirkui kurkkunsa kipeäksi; hän jäi ruumiin kanssa huoneeseen viikoksi ilman vettä ja hourailevana: hän katseli äitinsä mätänemistä. Poissaoloja tutkiva virkailija löysi hänet, Los Angelesin ßeriffintoimisto löysi isäukon. Oikeudenkäynnissä puolustus vetosi heikentyneeseen käsityskykyyn ja lievensi syytteen kuolemantuottamukseksi sopimalla syyllisyyden tunnustamisesta. Elinkautinen ja isäukko ehdonalaiseen kahdessatoista vuodessa. Hänen poikansa – konstaapeli Wendell White, LAPD – päätti tappaa hänet.

   Isäukkoa ei löytynyt mistään.

   Hän oli rikkonut ehdonalaisensa; hänen Los Angelesin kantapaikkojensa koluaminen ei poikinut mitään. Bud jatkoi etsimistä heräten edelleen kirkuvan naisen huutoon. Hän tutki aina tilanteen; kyseessä oli aina pelkkä huutojen kaiku. Kerran hän potkaisi oven sisään ja löysi naisen, joka oli polttanut kätensä. Kerran hän törmäsi sisälle kun mies ja vaimo rakastelivat.
   Eikä isäukkoa löytynyt mistään.

   Hän pääsi etsiväksi ja sai parikseen Dick Stensin. Dick perehdytti hänet työhön, kuunteli hänen tarinansa ja kehotti häntä maksamaan samalla mitalla. Faijaa ei löytyisi, mutta vaimonhakkaajien kovisteleminen saattaisi karkoittaa painajaiset. Bud maksoi kunnolla heti ensimmäisellä kerralla: perheriita, asianomistaja pitkäaikainen heittopussi ja pidätettävä paatunut rikollinen. Hän ajoi kiertotietä asemalle, kysyi kaverilta halusiko tämä tanssia välillä miehen kanssa: ei käsirautoja ja hän luopuisi syytteestä, jos tämä voittaisi. Kaveri suostui. Bud mursi hänen nenänsä, leukansa ja rikkoi hänen pernansa pudotuspotkulla. Dick oli oikeassa: hänen pahat unensa loppuivat.
   Hänen maineensa LAPD:n kovapintaisimpana miehenä kasvoi.

   Hän piti mainetta yllä. Hän seurasi tapauksia tarkasti: teki uhkailukäyntejä jos paskiaiset vapautettiin syytteistä, esitti kovaotteisia tervetuloa kotiin -toivotuksia jos he lusivat ja pääsivät ehdonalaiseen. Hän pakottautui kieltäytymään kiitollisuudesta tarjotuista sänkykutsuista ja etsi naisensa muualta. Hän piti listaa oikeus- ja ehdonalaispäivämääristä ja lähetti paskiaisille postikortteja oikaisulaitokseen. Hän sai valituksia liiallisesta voiman käytöstä muttei välittänyt niistä. Dick Stens valmensi hänestä kohtalaisen etsivän; hän oli nyt lapsenvahtina opettajalleen, piti tämän puoliselvänä virantoimituksessa ja pidätteli kun tämä halusi ampua huvin vuoksi. Hän oli oppinut pitämään itsensä aisoissa. Stensillä oli pelkästään huonoja tottumuksia: hän pummasi baareissa ja antoi aseellisten ryöstäjien häipyä ilmiantotiedoista.

   Sisäpuolella musiikki muuttui epävireiseksi. Väärin, se ei ollut enää musiikkia. Bud kuuli hysteeristä kirkumista ja huutoja vankilasta.

   Meteli muuttui kaksi kertaa kovemmaksi, kolme kertaa kovemmaksi. Bud näki ryntäyksen käskynjakohuoneesta vankiosastolle. Nopea välähdys: Stens sekoamassa, viina ja kemut – hakkaa poliisinhakkaaja. Hän lähti juoksemaan, oli hetkessä ovella.

   Keskikäytävä oli tupaten täynnä. Sellien ovet olivat auki ja miehet jonossa. Exley huusi järjestystä, tunkeutui väenpaljouteen eikä päässyt mihinkään. Bud löysi vankilistan; ruksit seuraavien nimien perässä: "Sanchez Dinardo, Carbijal Juan, Garcia Ezekiel, Chasco Reyes, Rice Dennis ja Valupeyk Clinton", kaikki kuusi jeparinlyöjää säilössä.

   Juoppohäkin pummit yllyttivät miehiä käymään kiinni.

   Stens iski selliin 4 heiluttaen nyrkkirautoja.

   Willie Tristano naulitsi Exleyn seinää vasten ja Crum Crumley vei hänen avaimensa. Jeparit työntyivät sellistä toiseen. Veriroiskeen peittämä Elmer Lentz naama virneessä. Jack Vincennes vuoropäällikön toimistohuoneen luona. Luutnantti Frieling kuorsasi kirjoituspöytänsä ääressä.

   Bud syöksyi sekaan.

   Hän törmäsi kyynärpäihin; miehet näkivät hänet ja tekivät hänelle tilaa. Stens livahti selliin numero 3, Bud työntyi perässä. Dick pahoinpiteli laihaa pachucoa pampulla, poika oli polvillaan ja keräsi hampaita. Bud tarttui Stenslandiin, meksikaano sylki verta. "He-ii, mister White. Mä tiedän sut, puto. Sä hakkasit mun frendi Caldon koska se ruoski puton vaimonsa. Nainen oli vitun huor-ra, pendejo. Eikö sulla ole vitun aivoja?"

   Bud laski Stensin irti. Meksikaano näytti hänelle keskisormea. Bud potkaisi hänet lattiaan ja nosti niskasta ilmaan. Hei hulinaa, jumalauta. Bud paukutti jannun päätä kattoon, sinivuokko lähestyi lujaa. Ed Exleyn rikkaan pojan ääni: "Lopettakaa, konstaapeli, tämä on käsky!"

   Meksikolainen skidi potkaisi häntä nivusiin: viheliäinen tälli. Bud horjui kaltereita vasten ja poika kompuroi sellistä suoraan Vincennesiä päin. Trashcan tyrmistyi – verta hänen kasmirtakillaan. Hän pudotti retkun vasen-oikealla. Exley juoksi ulos vankiosastolta.

   Ulvontaa, huutoja ja kirkumista: kovempaa kuin tuhat hälytyssireeniä.

   Stens tempaisi tuopin giniä. Bud näki jokaisen paikalla olevan miehen pysyvän neekerikaupungissa ikuisesti. Hän nousi varpailleen, oivallinen näköala: Exley kaatamassa viinaa varastohuoneessa.

   Ääniä: niin sitä pitää, Iso Bud. Viistoja ja vääristyneitä kasvoja liittyi ääniin. Exley jatkoi kaatamista, herra Absolutisti Todistaja. Bud juoksi keskikäytävää ja lukitsi hänet siististi sisäpuolelle.

5. LUKU

Hänet oli suljettu kuuden neliömetrin tilaan. Ei ikkunoita, ei puhelinta eikä komentoyhteyttä. Hyllyt pursuilivat lomakkeita, moppeja ja harjoja. Tukossa oleva lavuaari oli täynnä vodkaa ja rommia. Ovi oli terästä, viinasumppu haisi oksennukselta. Huudot ja tömähtävät äänet kaikuivat tuuletusaukon kautta.

   Ed paukutti ovea, ei vastausta. Hän huusi tuuletusaukkoon, kuuma ilma osui hänen kasvoihinsa. Hän näki itsensä vangittuna ja taskut tyhjennettyinä, viraston kaverit, jotka arvelivat, ettei hän vasikoisi. Hän ihmetteli mitä hänen isänsä olisi tehnyt.

   Aika mateli. Meteli putkassa lakkasi, syttyi uudestaan, lakkasi ja alkoi. Ed paukutti ovea, ei onnea. Huone muuttui kuumaksi ja viinan haju tukahdutti ilman. Ed muisti Guadalcanalin: hän oli piilossa japseilta, ruumiit pinossa hänen päällään. Hänen univormunsa oli likomärkä; jos hän ampuisi lukkoa, luodit voisivat kimmota teräslevystä ja tappaa hänet. Pahoinpitelyjen täytyi levitä laajalle: valvontaosaston tutkimus, siviilikanteet ja suuri valamiehistö. Syytöksiä poliisin väkivaltaisuudesta; monta uraa menisi suoraan viemäriin. Ylikonstaapeli Edmund J. Exley ristiinnaulitaan, koska hän ei pystynyt pitämään yllä järjestystä. Ed teki päätöksen: hän taistelisi vastaan aivoillaan.

   Hän kirjoitti osaston virallisten lomakkeiden taakse. Ensimmäinen versio, totuus:

   Huhu aloitti koko jutun: John Helenowski menetti silmän. Ylikonstaapeli Richard Stensland kirjasi sisään Dennis Ricen ja Clinton Valupeykin ja levitti sanaa. Tilanne riistäytyi hetkessä; vuoropäällikkö luutnantti Frieling oli unessa, tiedottomana nautittuaan alkoholia virantoimituksessa, osastojen välisen sisäisen ohjesäännön numero 4319 rikkomus. Päivystävä ylikonstaapeli E. J. Exley havaitsi virka-avaimiensa kadonneen. Aseman joulujuhliin osallistuvat miehet valtasivat vankiosaston. Kuuden oletetun pahoinpitelijän sellit avattiin kadonneilla avaimilla. Ylikonstaapeli Exley yritti sulkea kyseiset sellit, mutta hakkaamiset olivat jo alkaneet ja ylikonstaapeli Willis Tristano piteli ylikonstaapeli Exleytä kiinni kun taas ylikonstaapeli Walter Crumley varasti Exleyn vyöhön kiinnitetyt vara-avaimet.

   Ylikonstaapeli Exley ei turvautunut voimakeinoihin saadakseen vara-avaimet takaisin.
   Lisää yksityiskohtia:
Stensland sekoaa. Poliisit hakkaavat puolustuskyvyttömiä vankeja. Bud White nostaa kiemurtelevan miehen yhdellä kädellä kurkusta ilmaan.

   Ylikonstaapeli Exley käskee konstaapeli Whitea lopettamaan. Konstaapeli White ei piittaa käskystä; ylikonstaapeli Exley tuntee helpotusta kun vanki vapauttaa itsensä ja eliminoi tarpeen uuteen konfrontaatioon. Ed vavahti ja jatkoi kirjoittamista: 25/12/51, Keskuspiirin vankilan pahoinpitelyt yksityiskohtaisesti. Suuri valamiehistö todennäköinen, osastojen väliset kuulustelulautakunnat, päällikkö Parkerin arvovalta mennyttä. Uusi paperi, ajatuksia vankisilminnäkijöistä – pääasiassa juoppoja – ja siitä, että käytännöllisesti katsoen jokainen poliisimies oli juonut runsaasti. He olivat kompromettoineet itsensä todistajina; hän oli selvä, ei-kompromettoitunut ja hän oli yrittänyt hallita tilannetta. Hän tarvitsi säädyllisen ulospääsyn. Poliisilaitoksen tarvitsi pelastaa kasvonsa. Korkein poliisijohto olisi kiitollinen miehelle, joka yritti välttää vahingollista julkisuutta ja joka oli riittävän kaukokatseinen nähdäkseen sen tulemisen ja laatiakseen suunnitelmia tulevaisuutta varten. Hän kirjoitti toisen version.

   Se poikkesi numerosta yksi, sillä tässä versiossa syytettyjen poliisimiesten määrä oli pienempi: Stensland, Johnny Brownell, Bud White ja muutama muu, jotka olivat jo ansainneet eläkkeensä tai olivat sitä lähellä: Krugman, Tucker, Heineke, Huff, Disbrow ja Doherty. Vanhempia ja vähäisempiä tekijöitä, jotka voitiin heittää syyttäjänvirastolle, jos yleinen mielipide sitä vaatisi. Subjektiivinen näkökulma, joka oli sovellettu siihen mitä juoppoputkan vangit näkivät: pahoinpitelijät yrittivät paeta vankiosastosta ja vapauttaa muita vankeja. Hieman tarkistettu totuus, muiden silminnäkijöiden olisi mahdotonta kumota sitä. Ed allekirjoitti paperin ja kuunteli tuuletusaukosta kolmatta versiota.

   Se syntyi hitaasti. Äänet kehottivat "Stensiä" "heräämään osuudelle", kun White poistui vankiosastosta mutisten mitä haaskausta kaikki oli. Krugman ja Tucker huusivat solvauksia, heidän saamansa vastaukset olivat pelkkää ulinaa. Ei enempää Bud Whiten tai Johnny Brownellin ääniä. Lentz, Huff ja Doherty kuljeksivat keskikäytävää. Nyyhkytyksiä, madre mia yhä uudestaan ja uudestaan.

   Kello 6:14 aamulla.

   Ed kirjoitti numeron kolme. Ei ulinaa eikä madre miaa, poliisien pahoinpitelijät kiihottivat muita vankeja. Hän ihmetteli miten hänen isänsä arvioisi rikokset: virkavelipoliisien kimppuun hyökätään ja pahoinpitelijät revitään kappaleiksi. Kumpi tapaus vaati ehdotonta oikeutta? Tuuletusaukosta tuleva melu väheni. Ed yritti nukkua eikä pystynyt; avain työnnettiin oveen. Luutnantti Frieling kalpeana ja vapisevana. Ed tönäisi hänet syrjään ja käveli käytävää pitkin.

   Kuusi selliä oli apposen auki, seinät kiilsivät verestä. Juan Carbijal makuulavalla, pään alle työnnetty paita verestä likomärkänä. Clinton Valupeyk pesi kasvoistaan verta vessanpönttövedellä. Reys Chasco oli yhtä suunnatonta ruhjetta. Dennis Rice käänteli sormiaan, ne olivat poikki ja turvonneet sinisiksi. Dinardo Sanchez ja Ezekiel Garcia yhteen käpertyneinä juoppoputkan vieressä.

   Ed soitti ambulanssit paikalle. Hän lähes oksensi sanoessaan: "Piirikunnan poliisilaitoksen vankiosasto".

6. LUKU

Dudley Smith sanoi: "Poika, sähän et syö. Veikö pitkä ilta kamujen kanssa ruokahalusi?"

   Jack katsoi lautastaan: T-luupihvi, uuniperuna ja parsaa. "Mä tilaan aina runsaasti kun syyttäjänvirasto maksaa laskun. Missä Loew on? Mä haluan että se näkee mitä on ostamassa."

   Smith nauroi. Jack silmäili hänen pukunsa leikkausta: löysä, hyvä valepuku; saisi minutkin näyttämään irlantilaiselta, piilottaisi .45-kaliiperin automaattiaseeni, nyrkkiraudat ja pampun. "Mitä Loewilla on mielessään?"

   Dudley vilkaisi kelloaan. "Kyllä, kolmekymmentä minuuttia kohteliaisuuksia saa riittää liikeasioiden johdannoksi meidän suuren vapahtajamme syntymäpäivänä. Poika, Ellis haluaa meidän mainion kaupunkimme piirisyyttäjäksi, sitten Kalifornian kuvernööriksi. Hän on ollut apulaissyyttäjä kahdeksan vuotta, hän pyrki piirisyyttäjäksi vuonna '48 ja hävisi, välivuoden vaalit ovat tulossa maaliskuussa '53 ja hän kuvittelee voivansa voittaa. Ellis on rikollisen pohjasakan leppymätön vihollinen, hän on poliisilaitoksen suuri ystävä, ja huolimatta hänen heprealaisesta alkuperästään, mä pidän hänestä ja mä olen sitä mieltä että hänestä tulee oivallinen piirisyyttäjä. Poika, sä voit edesauttaa hänen valintaansa. Sä saat itsellesi samalla hyvin hyödyllisen ystävän."

   Hänen tajuttomaksi iskemänsä meksikolainen; koko juttu voisi levitä laajalle. "Mä saatan tarvita palvelusta hyvin pian."

   "Jonka hän tekee mielellään, poika."

   "Loew haluaa että mä kerään sille lahjuksia?"

   "Poika, 'kerätä lahjuksia' on puhekielen ilmaus, jota mä pidän loukkaavana, poika. 'Vastavuoroinen ystävyys' on hienovaraisempi termi, varsinkin kun ottaa huomioon oivalliset yhteytesi. Mutta herra Loewin pyynnön taustalla vaikuttaa kysymys rahasta ja mä syyllistyisin laiminlyöntiin jos mä en toisi sitä julki heti alussa."

   Jack työnsi lautasensa sivuun. "Loew haluaa, että mä ravistelen Kunnian merkin kundeja. Kampanjalahjoituksia."

   "Kyllä, ja että sä pidät huolen siitä että se kirottu skandaalilehti Hush-Hush jättää hänet rauhaan. Koska vastavuoroisuus on nyt tunnussanamme, hänellä on tarjota vastineeksi aivan erityisiä palveluksia."

   "Kuten esimerkiksi?"

   Smith sytytti savukkeen. "Ohjelman tuottaja Max Peltzillä on ollut vero-ongelmia vuosikausia ja Loew huolehtii siitä, ettei hänen tilejään enää tutkita. Brett Chase, jonka sä niin loistavasti olet opettanut tulkitsemaan poliisia, on degeneroitunut pederasti, eikä Loew nosta oikeusjuttua häntä vastaan. Loew lahjoittaa syyttäjänviraston arkistot ohjelman kirjoittajalle ja sut palkitaan myös: ylikonstaapeli Gallaudet, syyttäjänviraston piiskuri, lähtee lakikouluun, pärjää hyvin ja liittyy syyttäjänviraston palvelukseen syyttäjän ominaisuudessa heti kun hänellä on siihen muodollinen pätevyys. Sulle tarjotaan mahdollisuutta saada hänen vanha paikkansa – luutnantin arvon lisäksi. Poika, onko ehdotukseni riittävän vaikuttava?"

   Jack otti savukkeen Dudleyn askista. "Pomo, sä tiedät etten mä jättäisi koskaan huumeryhmää ja sä tiedät että mä aion sanoa kyllä. Mä ymmärsin juuri, että Loew ilmestyy paikalle, lausuu mulle kiitokset eikä jää syömään jälkiruokaa. Joten kyllä."

   Dudley iski silmää. Ellis Loew sujahti loosiin. "Hyvät herrat, pahoittelen että olen myöhässä."

   Jack sanoi: "Mä teen sen."

   "Niinkö? Luutnantti Smith on selostanut tilanteen sinulle?"

   Dudley sanoi: "Kaikki pojat eivät tarvitse yksityiskohtaisia selvityksiä."

   Loew sormeili Phi Beta -avaintaan. "Kiitokset siinä tapauksessa, ylikonstaapeli. Jos voin auttaa sinua millään tavoin, edes millään tavoin, älä epäröi ottaa minuun yhteyttä."

   "En epäröi. Jälkiruokaa, herra apulaissyyttäjä?"

   "Haluaisin jäädä, mutta valaehtoiset lausunnot odottavat minua. Me murramme leipää joku toinen kerta, olen varma siitä."

   "Mitä vain tarvitsette, herra Loew."

   Loew pudotti kaksikymppisen pöydälle. "Vielä kerran, kiitos. Luutnantti, tapaamme pian. Hyvät herrat, hyvää joulua."

   Jack nyökkäsi, Loew käveli pois. Dudley sanoi: "Asiaan liittyy enemmänkin, poika."

   "Enemmän työtä?"

   "Eräässä mielessä. Vastaatko sä turvallisuudesta Welton Morrowin joulujuhlassa tänä vuonna?" Hänen vuosittainen keikkansa, sata dollaria seurapiirien kanssa seurustelemisesta. "Kyllä, bileet on tänä iltana. Haluaako Loew kutsun?"

   "Ei aivan. Sä teit suuren palveluksen kerran herra Morrowille, eikö totta?"

   Lokakuussa '47 – liian suuren palveluksen. "Kyllä."

   "Oletko sä yhä ystävällisissä väleissä Morrowien kanssa?"

   "Mä olen eräänlainen palkattu työntekijä, kyllä. Miksi?"

   Dudley nauroi. "Poika, Ellis Loew haluaa vaimon. Mieluummin ei-juutalaisen, jolla on säädyllinen syntyperä. Hän on nähnyt Joan Morrowin erinäisissä sosiaalisissa tilaisuuksissa ja on mieltynyt tyttöön. Voisitko sä esittää Cupidoa ja kysyä kauniilta Joanilta mitä tämä asiasta ajattelee?"

   "Dud, pyydätkö sä mua järjestämään vitun treffit Los Angelesin tulevalle piirisyyttäjälle?"

   "Mä pyydän todellakin. Luuletko sä, että neiti Morrow olisi myöntyväinen?"

   "Sitä kannattaa kokeilla. Se on seurapiirikiipijä ja on aina halunnut päästä hyviin naimisiin. Tosin mä en ole varma juutalaisesta."

   "Kyllä, poika, se on totta. Mutta sä otat asian puheeksi?"

   "Kyllä vain."

   "Sitten meidän ei enää tarvitse huolehtia siitä. Mutta huolehtimiseen liittyen, oliko tilanne paha asemalla viime yönä?"

   Nyt hän pääsi siihen. "Se oli hyvin paha."

   "Luuletko sä, että se asettuu?"

   "Mä en tiedä. Entä Brownell ja Helenowski? Kuinka pahasti heidän kävi?"

   "Pintaruhjeita, poika. Mä sanoisin, että takaisinmaksu meni hieman pidemmälle. Otitko sä osaa siihen?"

   "Mua lyötiin, mä löin takaisin ja kävelin ulos. Pelkääkö Loew toimia syyttäjänä?"

   "Hän pelkää vain ystävien menettämistä, jos hän tekee sen."

   "Loew sai ystävän tänään. Kerro sille, että se on vielä voitolla."

   Jack ajoi kotiin ja nukahti sohvalle. Hän nukkui koko iltapäivän ja heräsi siihen kun Mirror putosi hänen kuistilleen. Sivulla neljä: "Jouluyllätys Hope's Harvestin tähdille".
   Ei kuvia, mutta Morty Bendish sai mukaan "Iso V"-rutiinin: "Eräs Vincennesin monista tietolähteistä" antoi ymmärtää, että Vincennesillä olisi apureita hiiviskelemässä ympäriinsä taskut täynnä tämän rahoja; oli hyvin tiedossa, että Iso V rahoitti huumeiden vastaisen taistelunsa omista palkkatuloistaan. Jack leikkasi artikkelin irti, selasi loput lehdestä etsien Helenowskia, Brownellia ja jeparien hakkaajia.

   Ei mitään.

   Eikä se ollut mikään yllätys: kaksi jeparia, joilla oli vähäisiä ruhjeita, oli pikkujuttu, eivätkä retkut olleet vielä ehtineet hankkia häikäilemätöntä juristia. Jack otti esille pääkirjansa.

   Sivut oli jaettu kolmeen sarakkeeseen: päivämäärä, sekin numero ja rahamäärä. Määrät vaihtelivat sadasta dollarista kahteen tonniin; sekit oli osoitettu Donald ja Martha Scogginsille Iowan Cedar Rapidsiin. Kolmannen sarakkeen lopussa juoksi kokonaissumma: 32 350 dollaria. Jack otti pankkikirjansa esille, tarkisti taseen ja päätti, että hänen seuraava maksunsa oli tasan viisisataa. Viisi hunttia jouluksi. Iso raha ennen kuin Jack-setä potkaisee tyhjää – eikä siinä ole koskaan riittävästi. Joka joulu hän kävi jutun läpi. Se alkoi Morroweista ja hän näki heidät jouluna; hän oli itse orpo, hän oli tehnyt Scogginsin lapsista orpoja ja joulu oli tunnetusti paskamaista aikaa orvoille. Hän pakottautui käymään koko tarinan läpi.

   Syyskuun loppupuoli vuonna 1947.
    Vanha päällikkö Worton pyysi hänet puheilleen. Welton Morrowin Karen-tytär liikkui huumeita kokeilevan lukiolaisporukan kanssa; he saivat kaman Les Weiskopf -nimiseltä saksofonin soittajalta. Morrow oli sikarikas lakimies, LAPD:n varojenkeruukampanjoiden raskaan sarjan lahjoittaja; hän halusi Weiskopfia hieman painostettavan – ilman julkisuutta. Jack tunsi Weiskopfin: tämä myi dilaudidia, suoristi tukkansa niin kuin mustat ja tykkäsi nuoresta revasta. Worton ilmoitti että ylikonstaapelin arvo seuraisi tehtävän mukana.
    Hän löysi Weiskopfin vuoteesta viisitoistavuotiaan punapään kanssa. Tyttö luikki tiehensä. Jack iski pistoolinpiipulla Weiskopfia, käänsi tämän kämpän ylösalaisin, löysi arkun täynnä barbituraattiannoksia ja benzedriiniä. Hän otti arkun mukaansa ja kuvitteli myyvänsä huumeet Mickey Cohenille. Welton Morrow tarjosi Jackille turvamieskeikkaa ja hän hyväksyi sen. Karen Morrow passitettiin sisäoppilaitokseen. Ylikonstaapelin arvo toteutui, mutta Mickey C. ei ollut kiinnostunut huumeesta – vain heroiini kytki häneen virtaa. Jack piti arkun itsellään ja kaivoi sieltä benzedriiniä pysyäkseen vireessä koko yön kestävien väijytysten aikana. Linda, vaimo numero kaksi, häipyi hänen vasikkansa kanssa: trumpetinsoittaja, joka myi maria siinä sivussa. Jack iski arkkuun tosissaan, sekoitti barbituraatteja, benzedriiniä ja viskiä ja pidätti puolet down beatin äänestyksissä esiintyneistä nimistä: ITSE POMON. Hän oli jazzfriikin vihollinen numero yksi. Sitten tuli 24/10/47 –
    Hän istui epämukavasti autossaan pitäen silmällä Malibu Rendezvousin pysäköintialuetta: kaksi heroiiniheittäjää Packard sedanissa. Oli melkein keskiyö. Hän oli juonut viskiä, poltti ruohoa matkalla paikalle, eivätkä hänen nielemänsä benzedriini-tabletit saaneet viinan kuromaa etumatkaa kiinni. Vihje keskiyön ostosta: "H"-miehet ja laiha musta, kaksi metriä pitkä tosi hyypiö. Musta jeebo ilmestyi varttia yli kaksitoista, käveli Packardin luo ja kätki kouraansa pienen paketin. Jack kaatui noustessaan autosta, hyypiö lähti juoksemaan ja "H"-miehet astuivat ulos aseet valmiina. Jack kompuroi pystyyn ja veti pistoolinsa; hyypiö kääntyi ja laukaisi. Jack näki kahden hahmon lähestyvän, piti heitä neekerin varmistuksena ja ampui lippaan tyhjäksi. Hahmot putosivat, "H"-miehet ampuivat mustaa ja häntä, musta syöksyi vuoden '46 Studebakeriin.
    Jack maistoi sementtiä ja rukoili. Yksi laukaus raapaisi hänen olkapäätään, toinen pyyhkäisi jalkoja. Hän ryömi auton alle. Renkaat ulvoivat aivan helvetisti; ihmiset kirkuivat aivan helvetisti. Ambulanssi ilmestyi paikalle; macholesboapulaisßeriffi nosti hänet liikkuville paareille. Sireenejä, sairaalasänky, lääkäri ja lesbo kuiskailemassa hänen elimistössään olevasta huumeesta. Verikoe vahvisti epäilyksen. Paljon huumattua unta, sitten sanomalehti hänen sylissään: "Kolme kuoli Malibun tulitaistelussa – sankaripoliisi jää henkiin."
    "H"-kundit pakenivat ja kuolemat pantiin heidän niskoilleen.
    Musta kaveri löytyi kuolleena tapahtumapaikalta.
    Hahmot eivät olleet neekerin vahvistuksia. He olivat herra ja rouva Harold J. Scoggins, turisteja Iowan Cedar Rapidsista, seitsemäntoistavuotiaan Donaldin ja kuusitoistavuotiaan Marthan ylpeät vanhemmat.
    Lääkärit katsoivat häntä edelleen omituisesti ja lesbo paljastui Dot Rothsteiniksi, Kikey Teitlebaumin serkuksi, legendaarisen Dudley Smithin tunnetuksi seuralaiseksi.
    Tavanomainen ruumiinavaus olisi paljastanut, että herra ja rouva Scogginsista kaivetut luodit olivat peräisin ylikonstaapeli Jack Vincennesin aseesta.
    Lapset pelastivat hänet.
    Hän odotti hermostuneena viikon sairaalassa. Thad Green ja päällikkö Worton kävivät vierailulla, huumeryhmän kaverit pistäytyivät. Dudley Smith tarjosi suojelustaan; hän ihmetteli minkä verran tämä tiesi. Sid Hudgens, Hush-Hush -aikakauslehden johtava kirjoittaja, kävi ja esitti tarjouksen. Jack ratsaisi kuuluisia kamaveikkoja, Hush-Hush olisi paikalla pidätyksissä ja raha vaihtaisi hienovaraisesti omistajaa. Hän hyväksyi tarjouksen ja ihmetteli minkä verran Hudgens tiesi.
   Lapset eivät vaatineet ruumiinavausta. Perhe kuului seitsemännen päivän adventisteihin, ruumiinavaus oli pyhäinhäväistys. Koska piirikunnan kuolemansyyntutkija tiesi hiton hyvin kuka ampuja oli, hän lähetti herra ja rouva Scogginsin takaisin Iowaan polttohaudattavaksi.
    Ylikonstaapeli Jack Vincennes luisti vastuusta sanomalehtien kunnianosoitusten saattelemana.
    Hänen haavansa paranivat.
    Hän lopetti juomisen.
    Hän jätti huumeet ja hävitti arkun. Hän merkitsi selvät päivät kalenteriinsa, työskenteli sopimuksensa mukaisesti Sid Hudgensin kanssa ja loi nimeä paikallisena kuuluisuutena. Hän suoritti palveluksia Dudley Smithille, herra ja rouva Scoggins kärvensivät hänen uniaan; hän arveli että viina ja kama sammuttaisivat liekit mutta tappaisivat hänet siinä samalla. Sid järjesti hänelle "teknisen neuvonantajan" duunin Kunnian merkissä, joka oli tuolloin pelkkä radio-ohjelma. Hän alkoi saada rahaa; sen tuhlaaminen vaatteisiin ja naisiin ei ollut niin innostavaa kuin hän oli kuvitellut. Baarit ja huume-etsinnät olivat hirvittäviä houkutuksia. Kamaveikkojen terrorisoiminen auttoi vähän, mutta ei riittävästi. Hän päätti maksaa lapsille.
    Hänen ensimmäinen sekkinsä oli kaksisataa. Hän liitti mukaan kirjeen: "Tuntematon ystävä", hymistelyä Scogginsien tragediasta. Hän soitti pankkiin viikkoa myöhemmin: sekki oli lunastettu. Hän oli maksanut vapaudestaan aina siitä lähtien; hän oli turvassa ellei Hudgensilla ollut 24/10/47 paperilla.
    Jack levitti esille juhlavaatteensa. Klubitakki oli London Shopin; hän osti sen palkkiolla, jonka sai Sidiltä Bob Mitchumin pidätyksestä. Mokkasiinit ja harmaat flanellihousut olivat peräisin jazzmuusikot kommunistisalaliittoon yhdistäneestä Hush-Hushin paljastuksesta. Hän kiristi kommarijuttuja basistilta, jonka ratsasi neulanjälkien varjolla. Hän pukeutui, roiskaisi Lucky Tigeria ja ajoi Beverly Hillsiin.
    Takapihan kemut: eekkerillinen telttakatoksia. Yliopistonuoret pysäköivät autojaan, tarjoilupöydästä löytyi ensiluokkaista kylkeä, savustettua kinkkua ja kalkkunaa. Tarjoilijat kantoivat alkupaloja; valtava joulukuusi oli pystyssä pihalla, tihkusade vihmoi kuuseen. Vieraat söivät paperilautasilta, kaasusoihdut valaisivat nurmikkoa. Jack oli ajoissa paikalla ja tunkeutui väentungokseen. Welton Morrow esitteli hänelle hänen ensimmäiset kuuntelijansa: ryhmän korkeimman oikeuden tuomareita. Jack iski tarinaa. Charlie Parker yritti lahjoa hänet mulattihuoralla; kuinka hän ratkaisi Shapiro-jutun: Mickey Cohenin hinttiapuri kauppasi amyylinitraattia, asiakkaat olivat homobaarin transvestiittistrippareita. Iso V tuli apuun: Jack Vincennes pidätti omin neuvoin huoneellisen muskelimiehiä, jotka pyrkivät osallistumaan Rita Hayworthin kaksoisolentokilpailuun. Kuuntelijat taputtivat käsiään. Jack kumarsi, huomasi sitten Joan Morrowin joulukuusen luona yksin, ehkä pitkästyneenä.
    Hän käveli paikalle. Joan sanoi: "Hauskaa joulua, Jack."
    Kaunis, hyvät muodot, kolmenkymmenyhden tai kolmenkymmenenkahden. Ei työtä eikä aviomiestä, joka vaatisi veronsa. Silti hänen onnistui näyttää hapanta naamaa suurimman osan aikaa. "Hei, Joan."
    "Hei itsellesi. Luin sinusta tänään lehdestä. Pidättämistäsi ihmisistä."
    "Ei siinä ollut mitään erikoista."
    Joan nauroi. "Niiin vaatimaton. Mitä heille oikein tapahtuu? Rock mikä-hänen-nimensä-nyt-oli ja tytölle, tarkoitan?"
    "Yhdeksänkymmentä päivää tytölle, ehkä vuosi pakkotyötä Rockwellille. Heidän pitäisi palkata isäsi, hän saisi heidät vapaaksi." "Ja sinä et todellakaan välitä?"
    "Mä toivon, että he sopivat syyllisyyden tunnustamisesta eikä mun tarvitse ilmestyä oikeuteen. Mä toivon, että he istuvat jonkin aikaa ja oppivat läksynsä."
    "Poltin kerran yliopistossa marihuanaa. Minulle tuli siitä nälkä ja söin koko laatikollisen keksejä ja tulin kipeäksi. Ethän vain olisi pidättänyt minua?"
    "En, sä olet liian mukava."
    "Voin kertoa sinulle, että olen riittävän ikävystynyt kokeillakseni sitä uudestaan."
    Hänen avauksensa paikka. "Kuinka sun rakkauselämä sujuu, Joanie?"
    "Sitä ei ole. Tiedätkö Edmund Exley -nimisen poliisimiehen? Hän on pitkä ja käyttää söpöjä silmälaseja. Hän on Preston Exleyn poika."
   Mallikelpoinen Eddie: seipään niellyt sotasankari. "Mä tiedän kuka hän on, mutta mä en todellakaan tunne häntä."
    "Eikö hän olekin söpö? Näin hänet hänen isänsä talossa eilen illalla." "Rikkaista pojista tulee kammottavia jepareita, mutta mä tiedän mukavan kaverin, joka on kiinnostunut susta."
    "Tiedätkö? Kuka hän on?"
    "Ellis Loew. Hän on apulaispiirisyyttäjä."
    Joan hymyili ja rypisti sitten otsaansa. "Kuulin hänen kerran puhuvan rotaryklubilla. Eikö hän ole juutalainen?"
    "Kyllä, mutta tarkastele asian valoisaa puolta. Hän on republikaani ja tulevaisuudenlupaus."
    "Onko hän mukava?" "Takuulla, hän on oikea kulta."
    Joan näpsäytti puuta ja tekolunta kieppui alas. "Hyvä on, pyydä häntä soittamaan minulle. Kerro hänelle, että olen varattu jonkin aikaa, mutta hän voi odottaa vuoroaan."
    "Kiitos, Joanie."
    "Kiitokset sinulle, Miles Standish. Kuulehan, luulen että isä viittoilee minua luokseen. Hei, hei, Jackie!"
    Joan häipyi. Jack valmistautui uuteen rutiiniin: ehkä Mitchum-hoito, kevyt versio. Pehmeä ääni: "Herra Vincennes. Päivää." Jack kääntyi ympäri. Karen Morrow vihreässä iltapuvussa, olkapäät vesipisaroiden koristelemina. Viimeksi kun hän näki tytön, tämä oli liian pitkä ja liian kömpelö skidi, joka pakotettiin kiittämään kamanheittäjän matkoihinsa pelotellutta jeparia. Neljä vuotta myöhemmin vain pituus oli jäljellä, loput oli muutosta tytöstä naiseksi. "Karen, mä en meinannut tuntea sua."
    Karen hymyili. Jack sanoi: "Mä voisin sanoa sulle, että susta on tullut kaunis, mutta sä olet kuullut sen aikaisemminkin."
    "En sinulta."
    Jack nauroi. "Kuinka koulussa sujui?"
    "Se on pitkä tarina enkä kerro sitä sinulle kun palelen. Sanoin vanhemmilleni, että järjestäisivät kutsut sisätiloissa, sillä Englanti ei karaissut minua kylmää vastaan. Minulla on valmiiksi kirjoitettu puhe. Haluatko auttaa minua naapurin kissojen ruokkimisessa?" "Mä olen työssä."
    "Tarkoittaako se puhumista sisarelleni?"
    "Eräs tuttu kaveri on ihastunut häneen."
    "Kaveriparka. Ei, Joanie-parka. Voihan paska, tämä ei suju lainkaan niin kuin olin suunnitellut."
    "Voihan paska, lähdetään sitten ruokkimaan ne kissat."
    Karen hymyili ja kulki ensimmäisenä horjahdellen korkeissa koroissaan ruohikossa. Ukkonen jylisi, salamoi ja satoi vettä. Karen potkaisi kengät pois ja juoksi paljain jaloin. Jack sai hänet kiinni viereisen talon kuistilla märkänä ja valmiina nauramaan. Karen avasi oven. Eteishallissa paloi valo. Jack katsoi häntä, kylmästä hytisevää tyttöä, jolla oli iho kananlihalla. Karen ravisteli vettä tukastaan. "Kissat ovat yläkerrassa."
    Jack riisui klubitakkinsa. "Ei, mä haluan kuulla sun puheen."
   "Olen varma, että tiedät millainen se on. Olen varma, että monet ihmiset ovat kiittäneet sinua." "Sä et ole kiittänyt."
    Karen värisi kylmästä. "Voi paska, olen pahoillani, mutta tämä ei suju lainkaan niin kuin olin suunnitellut."
    Jack kietoi takkinsa tytön hartioille. "Saitko sä Los Angelesin lehdet Englantiin?"
    "Kyllä."
    "Ja sä luit musta?"
    "Kyllä. Sinä –"
    "Karen, lehdet liioittelevat toisinaan. Ne keksivät juttuja."
    "Väitätkö sinä, että nuo lukemani jutut ovat valheita?"
    "Eivät tar – ei, eivät ne ole valheita."
    Karen kääntyi poispäin. "Hyvä, minä tiesin että ne olivat totta, joten tässä tulee puheesi, äläkä katso minua, koska olen hämilläni. Ensinnäkin, sait minut eroon huumepillereistä. Toiseksi, vakuutit isäni siitä, että minut oli lähetettävä ulkomaille, missä sain hiton hyvän koulutuksen ja tapasin kivoja ihmisiä. Kolmanneksi, pidätit sen hirveän miehen, joka minulle niitä pillereitä myi."
    Jack kosketti Karenia, tämä peräytyi. "Ei, anna minä kerron loppuun! Neljänneksi, mitä en aikonut mainita, Lee Weiskopf antoi tytöille pillereitä ilmaiseksi, jos he makasivat hänen kanssaan. Isä pihisteli viikkorahojeni kanssa ja ennemmin tai myöhemmin olisin tehnyt sen. Siinäs kuulit – pidit helvetin hyveeni koskemattomana."
    Jack nauroi. "Olenko mä sun helvetin sankari?"
    "Kyllä, ja minä olen kahdenkymmenenkahden enkä ihastuvaa koulutyttötyyppiä."
    "Hyvä, koska mä haluaisin viedä sut joskus syömään."
    Karen pyörähti ympäri. Hänen ripsivärinsä oli pilalla ja hän oli pureskellut suurimman osan huulipunastaan. "Kyllä. Isä ja äiti saavat sydänkohtauksen, siitä huolimatta, kyllä."
    Jack sanoi: "Tämä on ensimmäinen typerä siirto, jonka mä olen tehnyt vuosikausiin."

7. LUKU

Paskakuukausi.
    Bud repäisi tammikuun 1952 kalenteristaan ja laski törkeistä rikoksista pidättämänsä henkilöt. Tammikuun 1. päivästä tammikuun 11. päivään: nolla; hän paimensi väkijoukkoja elokuvan ulkokuvauspaikalla, Parker halusi sinne muskelimiehen hätistelemään nimikirjoitusten metsästäjät kauemmaksi. Tammikuun 14. päivä: poliisinhakkaajat vapautettiin pahoinpitelysyytteistä, Helenowski ja Brownell kävivät kuumina; meksikolaisten asianajaja sai koko jutun näyttämään siltä kuin se olisi ollut poliisiprovokaatiota. Siviilikanteet uhkasivat; hän oli raapustanut "hankkiako asianajaja?" päivämäärän viereen.
    Tammikuun 16., 19. ja 22. päivä: vaimonpieksijöitä ehdonalaiseen, tervetuloa-kotiin-vierailut. Tammikuun 23-25. päivä: murtovarasrenkaan väijytys; hän ja Stens toimivat Johnny Stompin vihjeen perusteella. Stomp vain tuntui tietävän asioita, huhun mukaan hän harjoitti aikaisemmin kiristystä. Mafian toiminta oudon pysähdyksissä, Stomp yritti pysyä maksukykyisenä, Mo Jahelka – joka valvoi Mickey C:n intressejä – luultavasti pelkäsi käyttää liikaa voimakeinoja. Yhteensä seitsemän pidätystä. Hyvä hänen kiintiölleen, mutta sanomalehdet uurastivat aseman mekkalan kimpussa ja kutsuivat sitä "Veriseksi jouluksi". Huhu lähti liikkeelle: syyttäjänvirasto oli ottanut yhteyttä Parkeriin, valvontaosasto kuulustelisi jouluaattona juhlineita miehiä ja piirikunnan suuri valamiehistö odotti esittelyä kuola valuen. Lisää muistiinmerkintöjä: "puhu Dickille", "asianajaja???", "milloin asianajaja??" Kuukauden viimeinen viikko: koominen kevennys. Dick vapaalla, kuivumassa terveysfarmilla nimeltä "29 Palmua". Ryhmäpäällikkö kuvitteli, että Stens oli isänsä hautajaisissa Nebraskassa; kundit keräsivät rahaa ja lähettivät kukkia ruumishuoneelle, jota ei ollut edes olemassa. Kaksi törkeän rikoksen pidätystä 29. päivä: ehdonalaisrikkojia, jotka hän nappasi jälleen Stompin ilmiannosta; mutta hänen oli hakattava heistä paskat pihalle, kidnapattava heidät ja kuljetettava heidät maalaisten reviiriltä kaupunkiin, jotta ßeriffintoimisto ei pystyisi vaatimaan pidätystä itselleen. 31. päivä: kapakoitsija Chick Nadel, joka välitti erinäisiä kojeita Moonglow Loungessa.
   Valmistelematon ratsia. Chickillä oli kuumien radioiden kätkö; hän vasikoi kundit, jotka ryöstivät rekan ja piileksivät nyt San Diegossa. Ei mitään tsargaa hoitaa siitä LAPD:n kaappausta. Hän pidätti sen sijaan Chuckin varastetun tavaran kätkemisestä, se yhdistetiin aikaisempaan tuomioon. Kymmenen törkeän rikoksen tekijän pidätystä kuukaudessa, ainakin se oli kaksinumeroinen luku. Silkkaa paskaa suoraan helmikuuhun asti.
    Hän palasi univormuun ja ohjasi kuusi päivää liikennettä. Parkerin idea, etsivien piirin henkilöstöä kierrätetään partioryhmässä yhden viikon ajan kerran vuodessa. Aakkosjärjestyksessä: koska hän oli "W", hän oli pakan lopussa. Myöhäinen lintu menettää madon, jokaisena kuutena päivänä satoi.
    Vedenpaisumus työssä, kuivuutta naisten kanssa.
    Bud selasi osoitekirjaansa. Silver Starin Lorene, Zimba Roomin Jane ja Orbit Loungen Nancy – kypsiä numeroita. Heissä oli leimaa: he olivat lähellä neljääkymmentä ja ahneita; kiitollisia nuoremmasta kundista, joka kohteli heitä hyvin ja sai heidät tuntemaan etteivät kaikki miehet olleet paskiaisia. Lorene oli raskastekoinen, patjan jouset iskivät aina lattiaan. Jane soitti oopperalevyjä virittääkseen tunnelmaa, levyt kuulostivat parittelevilta kissoilta. Nancy oli juoppo, tyypillisesti tuhannen kapakan kautta. Lopen väsynyt ja lopettamassa juttuja jopa nopeammin kuin hän yleensä teki.
    "White, katsohan tätä."
    Bud vilkaisi ylös. Elmer Lentz esitteli Heraldin etusivua.
    Otsikko: "Poliisien uhrit nostavat kanteen".
    Alaotsikot: "Suuri valamiehistö valmiina kuulemaan todisteet" ja "Parker lupasi LAPD:n täyden yhteistyön".
    Lentz sanoi: "Tämä voi merkitä ongelmia."
    Bud sanoi: "Älä helvetissä, Sherlock."

8. LUKU

Preston Exley lopetti lukemisen. "Edmund, kaikki kolme versiota ovat loistavia, mutta sinun olisi pitänyt mennä välittömästi Parkerin luo. Kun tulet esiin nyt, syntyy vaikutelma paniikista kaiken tuon julkisuuden takia. Oletko valmis ilmiantajaksi?"
    Ed oikaisi silmälasejaan. "Kyllä."
    "Oletko valmis siihen, että sinua halveksitaan laitoksella?"
    "Kyllä, ja olen valmis kaikkiin mahdollisiin kiitollisuuden osoituksiin, joita Parkerilla on tarjota."
    Preston selaili sivuja. "Mielenkiintoista. On hyödyllistä siirtää suurin osa syyllisyydestä jo eläkkeensä varmistaneille miehille ja tämä konstaapeli White kuulostaa hiukan pelottavalta tapaukselta."
    Ediä kylmäsi. "Hän on sitä. Valvontaosasto haastattelee minua huomenna enkä pidä ajatuksesta, että kerron heille tempusta, jonka hän teki meksikolaiselle."
    "Pelkäätkö kostotoimenpiteitä?"
    "En oikeastaan."
    "Älä ole piittaamatta pelostasi, Edmund. Se on heikkoutta. White ja hänen ystävänsä Stensland käyttäytyivät halveksittavan välinpitämättömästi laitoksen sääntöjä kohtaan ja he molemmat ovat halpahintaisia roistoja. Oletko valmistautunut haastatteluasi varten?"
    "Kyllä."
    "He ovat ankaria."
    "Tiedän, isä."
    "He painottavat kyvyttömyyttäsi järjestyksen säilyttämisessä ja sitä, että annoit noiden konstaapelien varastaa avaimesi."
    Ed punastui. "Tilanne oli muuttumassa kaoottiseksi ja noiden miesten kanssa tappeleminen olisi luonut lisää kaaosta."
   "Älä korota ääntäsi äläkä puolustele itseäsi. Älä minun kanssani, äläkä valvontaosaston miesten kanssa. Se saa sinut näyttämään –"
    Särkyvä ääni. "Älä sano 'heikolta', isä. Älä tee mitään vertailuja Thomasiin. Äläkä oleta, etten pystyisi hoitamaan tätä."
    Preston tarttui puhelimeen. "Tiedän, että pystyt pitämään puolesi. Mutta pystytkö käyttämään hyväksesi Bill Parkerin kiitollisuutta ennen kuin hän osoittaa sitä?"
    "Isä, sinä sanoit minulle kerran että Thomas on perillisesi luonnostaan ja minä olen perillisesi opportunistina. Mitä se sanoo sinulle?" Preston hymyili ja valitsi numeron. "Bill? Terve, täällä on Preston Exley... Kyllä, hienosti, kiitos... Ei, en olisi soittanut sinulle yksityiselle linjalle sen vuoksi... Ei, Bill, tämä koskee poikaani Edmundia. Hän oli palveluksessa Keskuspiirissä jouluaattona ja luulen, että hänellä on arvokkaita tietoja sinulle... Kyllä, tänä iltana? Tietysti, hän tulee sinne... Kyllä, ja terveiseni Helenille... Kyllä, kuulemiin, Bill."
    Ed tunsi sydämensä takovan. Preston sanoi: "Sinulla on tapaaminen päällikkö Parkerin kanssa Pacificin Dininig Carissa kahdeksalta tänä iltana. Hän järjestää yksityishuoneen, jossa voitte keskustella."
    "Minkä näistä lausunnoista näytän hänelle?"
    Preston ojensi paperit takaisin. "Tällaisia tilaisuuksia ei ilmaannu kovin usein. Minulla oli Athertonin juttu, sinä sait hieman esimakua Guadalcanalissa. Lue perheen leikekirjaa ja muista nuo ennakkotapaukset."
    "Kyllä, mutta mikä lausunto?"
    "Saat päätellä sen itse. Syö sitten kunnolla Dining Carissa. Illalliskutsu on hyvä merkki, eikä Billy pidä nirsoista ruokailijoista."
    Ed ajoi asunnolleen, luki ja muisteli. Leikekirjan lehtileikkeet oli järjestetty kronologisesti; hän oli polttanut muistiinsa tulikirjaimin mitä sanomalehdet eivät kertoneet.
    Vuosi 1934, Athertonin juttu.
    Lapset: meksikolaisia, mustaihoinen ja aasialainen – kolme miespuolista, kaksi naispuolista – löydetään paloiteltuina Los Angelesin alueen sadevesiviemäreistä. Käsivarret ja jalat oli leikattu poikki, sisäelimet poistettu. Lehdistö kutsuu tappajaa "Tohtori Frankensteiniksi". Ylikomisario Preston Exley johtaa tutkimuksia.
    Exley on sitä mieltä, että Frankenstein-nimitys on tarkoituksenmukainen: jokaiselta viideltä rikospaikalta löydettiin tennismailan verkkojänteitä ja kolmannella uhrilla oli parsinneulalla tehtyjä reikiä kainaloissaan. Hän päättelee, että paholaismainen rikollinen luo lapset uudelleen ompeleilla ja veitsellä; hän alkaa pidättää poikkeavia, hulluja ja vankimielisairaalasta ehdonalaisessa olevia. Hän ihmettelee mitä tappaja mahtaa tehdä kasvoille. Se selviää hänelle viikkoa myöhemmin.
    Wee Willie Wennerholm, Raymond Dieterlingin ryhmän lapsitähti, siepataan studion yksityiskoulusta. Hänen ruumiinsa löydetään seuraavana päivänä Glendalen rautatiekiskoilta – ilman päätä.
    Sitten läpimurto: Glenhavenin valtionmielisairaalan hallintovirkailijat soittavat LAPD:lle. Loren Atherton, vampyyrifiksaatiosta kärsivä lapsiinsekaantuja, pääsi ehdonalaiseen Los Angelesiin kaksi kuukautta aikaisemmin – eikä ole vielä ilmoittautunut ehdonalaisviranomaiselleen.
    Exley paikantaa Athertonin slummista: tämä pesee pulloja veripankissa. Seurannassa paljastuu että Atherton varastaa verta, sekoittaa sitä halpaan viiniin ja juo. Exleyn miehet pidättävät Athertonin keskikaupungin elokuvateatterista, masturboimasta kauhufilmin aikana. Exley ratsaa hotellihuoneen ja löytää avainnipun. Avaimet ovat hylättyyn varastoautotalliin. Hän menee sinne ja löytää helvetin. Lapsen prototyyppi pakattuna hiilihappojäähän: miespuolisen neekerin kädet, miespuolisen meksikolaisen jalat, miespuolisen kiinalaisen vartalo, johon on liitetty naisen sukupuolielimet ja Wee Willie Wennerholmin pää. Lapsen selkään on ommeltu linnuista leikattuja siipiä. Erinäisiä lisätarvikkeita lähistöllä: kauhufilmikeloja, verkottomia tennismailoja ja sekamuotoisten lasten diagrammeja. Lapsista paloittelun eri vaiheissa otettuja valokuvia. Komero/pimiö täynnä kehitteitä.
    Helvetti.
    Atherton tunnustaa tapot. Hän joutuu oikeuteen, hänet tuomitaan ja hirtetään San Quentinissa. Preston Exley säilyttää kuolinkuvien kopiot; hän esittelee niitä poliisipojilleen, jotta he tietävät ehdotonta oikeutta vaativien rikosten raakuuden.
    Ed selasi sivuja: ohi äitinsä kuolinilmoituksen ja Thomasin kuoleman. Isän riemuvoittoja lukuunottamatta Exleyt pääsivät lehtien sivuille vain kuolemantapausten yhteydessä. Hän itse pääsi Examineriin: artikkeli kuuluisien miesten pojista taistelemassa toisessa maailmansodassa. Niin kuin Verisestä joulusta, siitäkin oli useampi versio.
    Examiner julkaisi version, jonka ansiosta hän voitti urhoollisuusmitalinsa. Korpraali Ed Exley, lähitaistelussa tuhotun joukkueen ainoa eloonjäänyt, tekee selvää jälkeä kolmesta juoksuhaudasta täynnä japanilaista jalkaväkeä, yhteensä kaksikymmentäyhdeksän kuollutta. Hän olisi saanut kongressin kunniamerkin, jos paikalla olisi ollut upseeri todistamassa tapausta. Toinen versio. Ed Exley käyttää tilaisuutta innokkaasti hyväkseen ja lähtee tiedustelemaan kun japanilaisten pistinhyökkäys uhkaa, kuluttaa aikaa, palaa takaisin ja näkee koko joukkueen täydellisesti tuhottuna ja japanilaisten partion lähestyvän. Hän piiloutuu kersantti Petersin ja sotamies Wasnickin alle, tuntee heidän nytkähtelevän japsien ampuessa ruumiita; hän jyrsii Wasnickin kättä ja puree tämän rannekellon hihnan poikki. Hän odottaa iltahämärää ja nyyhkyttää kuolleiden miesten alla hengittäen ilmaa pienestä ruumiiden välissä olevasta aukosta. Sitten hän juoksee kauhuissaan kohti pataljoonan päämajaa ja pysähtyy nähdessään toisen lahtausnäyttämön.
    Pieni sintolainen pyhäkkö naamiointiverkon peittämällä aukealla. Kuolleita japseja lojui olkipatjoilla, keltatautisen vihertävinä ja laihtuneina. Jokainen mies oli repinyt vatsan auki rintakehään asti; veren peitossa olevat runsaasti koristellut miekat oli järjestetty siististi pinoon. Joukkoitsemurha. Sotilaat olivat liian ylpeitä ottaakseen sen riskin, että heidät vangittaisiin tai että he kuolisivat malariaan. Kolme juoksuhautaa temppelin takana. Aseita lähistöllä; kovan sateen ruostuttamia kivääreitä ja pistooleja. Suojavärikankaaseen kiedottu liekinheitin toimintakunnossa.
    Hän piteli liekinheitintä käsissään ja tiesi varmasti yhden asian: hän ei selviäisi Guadalcanalista. Hänet määrättäisiin uuteen joukkueeseen ja hänen ajan kuluttamiselle perustuvat tiedusteluretkensä paljastuisivat lopulta. Hän ei voisi hakea siirtoa päämajaan; hänen isänsä pitäisi sitä pelkuruutena. Hänen olisi elettävä halveksunnan kanssa; LAPD:n kollegat haavoittuivat ja saivat mitaleja. "Mitalit" johtivat ajatukset "obligaatiokiertueisiin" ja rikospaikan rekonstruktioihin. Hän näki mahdollisuutensa.
    Hän löysi japanilaisen konekiväärin. Hän raahasi harakirimiehet juoksuhautoihin, asetteli hyödyttömät aseet heidän käsiinsä ja järjesteli heidät kasvot aukealle päin. Hän pudotti konekiväärin samaan paikkaan osoittamaan aukealle kolme kierrosta panoksia syöttövyössä. Hän otti liekinheittimen, poltti temppelin ja japsit niin ettei heitä voinut enää tunnistaa. Hän kertasi tarinansa johdonmukaiseksi ja selvitti tiensä takaisin pataljoonan päämajaan.
    Tiedustelupartiot vahvistivat hänen kertomuksensa. Japsien aseistuksella taisteleva Ed Exley käristi kaksikymmentäyhdeksän pikkupaskiaista.

   Distinguished Service Cross, toiseksi korkein mitali, jonka hänen maansa saattoi suoda. Valtion obligaatiokiertue, sankarin kotiinpaluu ja takaisin LAPD:hen palkittuna sotilaana.

   Jonkinlaista varovaista kunnioitusta Preston Exleyn puolelta.

   "Lue perheen leikekirjaa. Muistele ennakkotapauksia."

   Ed laittoi kirjan pois. Hän ei vieläkään ollut varma siitä miten esittäisi Verisen joulun, mutta siitä hän oli varma mitä ukko tarkoitti.

   Tilaisuuksia osuu kohdalle helposti, maksat niistä myöhemmin.

   Isä, olen tiennyt sen siitä lähtien kun otin käteeni tuon liekinheittimen.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][*Käännetyt*][Sarjakuvat][Unohtumattomat]