ISBN 951-20-5384-5, Gummerus 1999. Englanninkielinen alkuteos Black and Blue, suomentanut Paula Karlsson. Sivut 7-21.

Olin yhdeksäntoista, kun mieheni löi minua ensimmäisen kerran.

   Yksi lause, ja olen hukassa. Yksi lause, ja kuulen korvissani hänen äänensä, kinuskinpehmeän siirappiäänen, joka nuorena nostatti käsivarteni kananlihalle, kihelmöi ja kuumotti ihoa sihisevillä ässillään, vitkailla vokaaleillaan, hätkähdyttävillä hankausäänteillään. Hänen puhetapansa kuulosti aina kuiskutukselta, hyvin läheiseltä, sanat tuntuivat ulottuvan sisuskaluihin, päähän, sydämeen saakka. "Jee, Bob", kaverit sanoivat, "sinun olisi pitänyt ruveta radiokuuluttajaksi. Mainoksia sinun olisi pitänyt mennä lukemaan." Se oli kuin lampun henki, se leyhähti ilmoille kuin utuinen, punahehkuinen henkiolento, tuo Bobbyn ääni, tai kuin hajuveden tuoksahdus pullosta, kun lasitulppa vedetään irti.

   Muistan kun kerran Bobbyn todistaessa menin oikeuden istuntoon. Siitä on aikaa yksitoista, ehkä kaksitoista vuotta, se tapahtui ennen Robertin syntymää, ennen kuin minulta oli murtunut solisluu tai nenä, joka ei ole koskaan parantunut kunnolla, koska paikkasin sen itse keskellä yötä kylpyhuoneen peilin edessä, laastarinpätkiä terälehtinä peilin reunoilla. Bobby halusi minun tulevan oikeuteen kuuntelemaan juttua, jossa hän oli todistajana, koska se oli siihen aikaan kuuluisa tapaus; tosin New Yorkissa kuuluisat tapaukset seuraavat toisiaan yhtä tiuhaan kuin kullanpunaiset auringonlaskut, jotka illasta iltaan haipuvat ja syttyvät jälleen upouuteen hehkuun liejuisen Hudsonjoen yllä. Erästä viisitoistavuotiasta brooklyniläistä poikaa syytettiin siitä, että hän oli veitsellä uhaten raiskannut dominikaaninunnan ja pyytänyt tätä sen jälkeen rukoilemaan puolestaan. Pojan asianajaja väitti, että se oli valetta, hänen sanojensa mukaan poika ei ollut edes aavistanut, että merensinisiin neulehousuihin ja raidalliseen puseroon pukeutunut nainen oli nunna, ja seksiin oli ryhdytty yhteisestä tahdosta, vaikka nunna oli kuusikymmentäkaksivuotias ja oli tapahtumahetkellä ollut vahaamassa yömajan lattiaa. Pojan housunpolvista löytyi lattiavahaa, ja vahan valmistaja oli kutsuttu vertailemaan vahojen kemiallisia koostumuksia toisiinsa.

   Asianajaja oli vanha mies, muistan että hänellä oli toimitilat katutasossa huonomaineisella kulmakunnalla, ja pojan äiti oli riipinyt jostain kokoon rahat hänen palkkioonsa, koska oikeusaputoimistosta oli lähetetty musta oikeusavustaja ja äiti oli vuorenvarma siitä, että pojan oli saatava valkoihoinen asianajaja, mikäli hän mieli voittaa. Puolisokeana, krapulaisena, hilsettä kuin tuulen pöllyttämää lunta harmaan puvun hartioilla asianajaja tuli typeryyksissään kutsuneeksi pojan todistamaan ja kysyi, minkä tähden tämä oli tunnustanut rikoksen, johon ei ollut syypää.

   "Siinä huoneessa oli yks poliisi", sanoi poika vaisusti, leveä otsa mikrofoniin päin kallistuneena, hypistellen sormillaan hajamielisesti alahuultaan, niin että hänen sanansa kuuluivat vähän epäselvästi. "Se ei esittäny mitään niinku niitä kysymyksiä. Se vaan oli mun kimpussa koko aika. Se ihan niinku sano koko aika: 'Kerro meille mitä sinä olet tehnyt, Tyrone. Kerro meille mitä sinä olet tehnyt.' Se ihan niinku hypnotisoi mut. Se vaan sano silleen koko aika. Mä en päässy irti siitä millään."

   Valamiehistö uskoi Tyrone Biggsin syyllistyneen raiskaukseen, ja niin uskoivat New Yorkissa kaikki muutkin, jotka lukivat iltapäivälehtien lööppejä tai katsoivat uutisia. Samoin tuomari, joka langetti enimmäistuomion, kahdeksasta viiteentoista vuotta, ja nimitti häntä "paiseeksi ihmiskunnan ruumiissa". Mutta minä tiesin, että vaikka Tyrone valehtelikin raiskauksesta, hän kertoi totuuden tuosta poliisista, sillä minä elin saman äänen vaikutuspiirissä joka päivä, se oli hypnotisoinut minutkin. Tiesin mihin se pystyi, miltä se saattoi kuulostaa. Se kurottautui sieluun saakka, kuin rippi-isä, kuin viettelijä se sanoi: "Kerro. Kerro." Frannie, Frannie, Fran, hän saattoi kujertaa, kuiskuttaa, kehrätä. Joskus Bobby sai minut uskomaan senkin, että vika oli minussa; minä makasin sairaalan jokaisen lääkärin kanssa, minun takiani hän liukastui ja satutti kipeän polvensa. Oli omaa syytäni, että hän pahoinpiteli minua, minä puristin hänen kätensä nyrkkiin, koukistin jalkaa, heilautin raskasta kättä rajusti. Hyvin rajusti.

   Olin yhdeksäntoista, kun hän löi minua ensimmäisen kerran.

   Kuulen nytkin hänen äänensä, se vakuuttelee, vaimeana ja silti samalla hyvin vahvana se todistaa minulle jälleen kerran, että olen väärässä. Frannie, Frannie, Fran, hän sanoo. Näin hän aloittaa. Frannie, Frannie, Fran. Enhän minä vielä sillä ensimmäisellä kerralla ollut sinun miehesi. Ja sinä olit jo kaksikymmentä, se tapahtui viikkoa sen jälkeen kun oltiin City Islandissa juhlimassa sinun syntymäpäivääsi. Enkä minä lyönyt sinua. Sinä tiedät, etten minä lyönyt sinua. Näetkös nyt, Fran, näin sinä aina teet. Sinä vääristelet asioita. Sinä vääristelet asioita aina.

   Kuulen pääkopassani hänen äänensä. Ja tiedän, että hän on oikeassa. Hän ei lyönyt minua, ei sillä ensimmäisellä kerralla. Hän vain puristi minua olkavarresta niin tiukasti, että hänen sormenjälkensä olivat kuin tatuointi, musta aurinko ympärillään neljä pientä kuuta.

   Silloin oli kesä, enkä voinut käyttää hellemekkoa viikkoon enkä riisuutua, jos sisareni Grace oli huoneessamme, siinä yhteisessä huoneessa, jonka ikkunasta näki ilmastointikuilun poikki Tarnowskeille vastapäiseen asuntoon. Bobby oli tehnyt sen minkä teki, koska minä olin tanssinut Dee Stemplen veljen kanssa ja nauranut, kun hän oli vaatinut minua siitä tilille. Hän oli ottanut minusta kiinni kuulemma sen takia, etten olisi päässyt karkuun, sillä jos olisin päässyt karkuun, se olisi ollut hänen loppunsa, niin paljon hän minua rakasti. Seuraavana iltana hän työnsi puseron hihan syrjään ja suuteli jokaista sormenjälkeä, ja hänen kyynelensä kastelivat tummat laikut kuin pestäkseen mustan taas valkoiseksi, yhtä valkoiseksi kuin vitivalkoinen ihoni oli muualtakin, aivan kuin hänen kyynelensä olisivat pystyneet samaan kuin synninpäästö, pystyneet pesemään puhtaiksi ne synnit, jotka olivat anteeksiannettavissa. "Voi Kristus", hän kuiskasi, "anteeksi, anna kuule anteeksi." Ja minäkin itkin. Silloin kun noihin aikoihin itkin, itkin hänen tuskansa tähden, en omani.

   Yhtä syvä ja vakuuttava kuin oli Bobby Benedetton ääni, yhtä syvä ja kouriintuntuva oli hänen surunsa ja katumuksensa. Ja yhtä rajaton hänen raivonsa. Se oli kuin myrskypilvi: yhtäkkiä se ryöstäytyi valloilleen tyhjästä ja paisui voimaksi, joka hillittömänä ja mustanpuhuvana paiskasi katon tieltään. Minä tunnen oluen hajun, mallasviskin hajun, hien hajun, niitä kaikkia pistävämpänä ja voimakkaampana tunnen oman pelkoni hajun.

   Haistan sen nytkin Philadelphian 30. kadun aseman avarassa odotussalissa. Salissa on pitkät puupenkit, ja istun poikani Robertin kanssa yhden penkin päässä. Meitä vastapäätä nuokkuu mies kodittomien koinsyömässä kirjavassa kaavussa, hän löyhkää oluelta ja oksennukselta niin kuin niin monet, joita olen nähnyt sairaalan odotushuoneessa kehittelemässä mitä erilaisimpia oireita jalkasärystä sokeuteen saadakseen yösijan ja laitosaamiaisen tarjottimella. 30. kadun aseman penkit ovat tukevia, koruttomia, käytännöllisiä niin kuin Pyhän Stanislauksen penkkirivit. Pyhien polakkien kirkko, niin kuin Bobby St. Stanniesin kirkkoa nimitti, mutta silti hän halusi, että meidät vihittiin siellä, samassa kirkossa jossa hänet oli kastettu ja jossa hänen isäänsä oli muistopuheessa ylistetty poliiseista parhaaksi. Itse en ollut asunut missään paikassa niin pitkään, että minulla olisi ollut varsinaista kotiseurakuntaa, ja olin suostunut. Olimme yhdessä laskeneet hääkimpustani irrotetun ruusun sivualttarille Pyhän Joosefin patsaan eteen Bobbyn isän muistoksi. Muita muistoja isästään Bobby ei minulle koskaan suonutkaan.

   Rautatieaseman mahtava holvikatto kaartui neljän kerroksen korkeudessa yläpuolellamme, Robertin ja minun ja yhteisen pienen matkakassimme, jossa oli ainoastaan hammasharjat, vaihtovaatteet, muutama videopeli ja yksi kirja, rakkausromaani, typerä ja pinnallinen, mutta tosielämää minä olin saanut osakseni joka päivä koko loppuelämän tarpeiksi. Kultakoristeisena ja majesteettisena asema toi mieleeni ne ennakkokuvitelmat, joita minulla oli ollut oikeussalista mennessäni oikeuden istuntoon sinä päivänä, kun mieheni astui todistajanaitioon.

   Ilmoittakaa nimenne.

   Robert Anthony Benedetto.

   Entä ammattinne?

   Toimin poliisina New Yorkin kaupungin poliisivoimissa.

   Osavaltion korkeimman oikeuden oikeussali ei ollut muistuttanut lainkaan 30. kadun asemasalia. Se oli ollut matala, ankean harmaa, paneloitu tummalla puulla, joka imi kaiken sen valon, mikä poliisiaukiolle antavista matalista ikkunoista pääsi sisään. Se oli muistuttanut lähinnä askarteluhuonetta, ei niinkään oikeussalia. Philadelphian rautatieasema näytti sellaiselta kuin olin aina kuvitellut oikeussalien näyttävän, tai ehkä sellaiselta kuin oikeussali voisi näyttää unessa, jos joskus näkisi sellaista unta, että olisi oikeudessa tuomarina tai syytettynä. Robert silmäili kattoa, joka oli niin korkealla päämme yläpuolella, että me kauas sen alapuolelle lattialle hajaantuneet ihmiset kutistuimme lähes olemattomiksi. Valtaisan holvikattoisen salin toisessa päässä oli musta kuvapatsas, enkeli joka kannatteli kuollutta tai kuolevaa miestä. Arvelin, että se oli sotamuistomerkki, ja tavallisissa oloissa olisin kävellyt salin poikki lukemaan kaiverrusta, joka oli kivipaadessa enkelin paljaiden varpaiden alapuolella.

   Mutta meidän tilanteemme oli tavallisten olojen täydellinen vastakohta, mitä se sitten lieneekään. Hytisin ilmastoidussa salissa, olin pukeutunut heinäkuun säähän, mutta rautatieaseman lämpötila oli madallettu huhtikuiseksi ja mielialani oli hyytävä kuin tammikuu.

   Patsas oli suurempi kuin pikkuinen kotitalomme korttelin päässä Brooklyninlahdelta, suurempi kuin appivanhempieni koti tai Bensonhurstin talo, jossa olin asunut omien vanhempieni kanssa viimeiseksi; sen ahtaassa makuuhuoneessa olin pukenut morsiuspuvun päälleni ja repäissyt laahuksenhelman kuluneista lattialaudoista sojottaneeseen naulaan. Rautatieasema sai pelkällä sankarillisella painollaan minut kokemaan, että olin pienenpieni, likimain näkymätön, ja oloni oli melkeinpä turvallinen, mutta silti tähyilin herkeämättä vuoronperään hallin kumpaankin päätyyn, mistä johti kadulle lasiset kaksoisovet. Odotin, olin varuillani, olin koko ajan varautunut siihen, että Bobby astuisi ovesta kädet nyrkissä housuntaskuissa, kasvot tummanpuhuvina niin kuin aina kun hän oli vihainen eli hyvin usein. Enimmän osan elämääni minä olin odottanut, milloin Bobby astuisi ovesta, odottanut ja tähyillyt, millä mielellä hän oli voidakseni sovittaa oman mielentila sopivaksi.

   Hikinoro valui pitkin selkärankaa ja solahti alushousujen vyötärön alitse pakaroiden väliin. Puuvilla oli nivusista märkä, märkä kesähiestä ja pelosta. Olin pelännyt niin usein, että luulin jo tietäväni tarkalleen miltä se tuntui, mutta tämä oli aivan toista, eroa oli kuin jäällä ja vedellä. Jäätä vatsassa, rinnassa, rintojen alla, silmien välissä, aivan kuin olisin siemaissut helteellä liian nopeasti kylmää juomaa. "Aivot jäätyy", sanoivat Robert ja hänen ystävänsä, jos heille kävi näin, ja sitten he kieppuivat päätään pidellen ympäri keittiötä.

   "Odottakaa penkillä kahvikioskin luona", mies oli sanonut. Hän oli tuonut meidät autollaan New Yorkista Philadelphiaan täydellisen puhumattomana, kuin hyvin koulutettu autonkuljettaja. Kun olimme astuneet aseman edessä ulos vanhasta Plymouth Volaresta, mies oli kumartunut etupenkin yli ja katsonut minuun avoimesta sivuovesta. Hän oli tuoksunut English Leatheriltä, jota Bobby oli käyttänyt silloin kun me olimme olleet nuoria molemmat, ennen kuin olimme menneet naimisiin. Bobbylla oli ollut sitä silläkin kertaa, ensimmäisellä kerralla, silloin kun olin ollut yhdeksäntoistavuotias. Tai kaksikymmentä. Varmaankin tuo Bobbyn ääni korvissani oli oikeassa: luultavasti minä olin sillä ensimmäisellä kerralla täyttänyt juuri kaksikymmentä. Ehkä hän kokeili minua silloin, katsoi minkä verran sietäisin. Ehkä hän kokeili minua joka kerta, kunnes lopulta päätteli, että minä sietäisin mitä tahansa. Ihan mitä tahansa.

   "Mitä?" oli Robert kysynyt viereltäni, kun mies oli lähtenyt Volarellaan takaisin sinne, mistä oli tullut, kuka sitten olikaan. "Mitä hän sanoi? Minne me nyt mennään? Minne me ollaan menossa?"

   Ja siinä oli kahvikioski ja tässä oli penkki, ja penkillä olimme me, minun kymmenvuotias poikani ja minä odottamassa - mitä? Odottamassa, että pääsisimme pois, lähtemään pakoon, häipymään tiehemme niin ettei Bobby ikinä löytäisi meitä. Robert oli varmaankin arvannut kaiken, kun hän oli aamulla nähnyt minut leikkaamassa tukkaani lääkekaapin peilin edessä, nähnyt kun kuiskailin puhelimeen, revin pois siteet ja heitin ne roskiin, panin kaikki uusimmat valokuvat kirjekuoreen ja osoitin sen sisarelleni Gracelle, jottei Bobbylla olisi kunnon valokuvia näytettäväksi muille, kun hän ryhtyisi etsimään meitä. "Minne me lähdetään?" Robert oli kysynyt. "Matkalle", olin vastannut. Jos Robert olisi ollut tavallinen kymmenvuotias, hän olisi inttänyt ja kärttänyt, kysynyt niin monta kertaa että olisin käskenyt hänen olla hiljaa. Mutta hän ei ollut koskaan ollut tavallinen. Sillä niin kauan kuin kumpikaan meistä muisti, hänellä oli ollut salaisuus, ja hän oli säilyttänyt sen visusti. Hänen oli täytynyt kuulla läimäykset, iskujen jysähdykset, hennot, avuttomat nyyhkytykseni kun paikkailin itseäni, taputtelin jälkiä piiloon, keräsin itseäni kokoon. Hän oli varmasti nähnyt mustelmani; hän oli kuullut miten henkäisin, jos hän puristi liian kovaa kipeistä paikoista. Mutta hän oli kääntänyt katseensa pois, niin kuin hän tiesi meidän haluavan, meidän molempien, mieheni omista syistään, minun omistani.

   Ainoastaan viimeisellä kerralla, kun hän oli tullut koulusta ja minulla oli ollut lautasella valmiina hänelle leikatut omenanviipaleet ja maito lasissa ja olin kääntynyt keittiön pöydän luota kasvot turvoksissa, muodottomina, väriltään kuin loistelias auringonlasku juuri ennen pimeäntuloa, hymy pelkkää surkeaa kipristystä koska huuleni oli haljennut, sillä kerralla hän ei ollut pystynyt katsomaan muualle, ei häipymään yläkertaan, ei teeskentelemään, ettei nähnyt mitään. "Äiti, voi äiti", hän oli parahtanut silmät suurina. "Ei mitään hätää", olin vastannut ennen kuin hän ehti sanoa sen enempää. "Minä hoidan kaiken."

   "Äiti", hän oli sanonut uudelleen. Ja sitten hän ehkä muisti, muisti salaisuuden, muisti kaikki hirvittävät metelit ja huudot ja niiden jälkeiset aamut, muisti isänsä pöydän ääressä juomassa kahvia keilailukerhon mukista, muisti minut kun tulin hölkkäämästä ja menin yläkertaan suihkuun, muisti miten koko perhe käyttäytyi aivan kuin kaikki olisi ollut kunnossa. Ja hänen silmissään leimahti kiihkeä palo, se lepatti hetken, tukahtui, ja hän jatkoi: "Oliko se vahinko?"

   Niinhän minä olin itse sanonut, vuosi vuoden jälkeen. Vahinko. Minulle oli sattunut vahinko. Vahinko oli sattunut silloin, kun olin tavannut baarissa Bobby Benedetton ja rakastunut silmittömästi. Ja ruvennut sen jälkeen etääntymään hänestä vuosi vuodelta yhä kauemmaksi. Sitä ei huomannut, vaikka olisi minut tuntenutkin, mutta loppujen lopuksi kukaan ei edes tuntenut minua. Päältä katsoen minulla oli kaikki hyvin: työ, koti, lapsi, aviomies, hymy. Kukaan ei päässyt näkemään lyöntejä, jotka merkitsivät nöyryytystä, mikä puolestaan muuttui vihaksi. Eikä vain vihaksi Bobbya kohtaan, vaan myös itseäni kohtaan, sitä nöyristelevää minää kohtaan, joka ei uskaltanut ottaa kaukosäädintä sohvapöydältä siitä pelosta, että hän juuri sen takia sattuisi menettämään malttinsa. Muistan Daily Newsista parin vuoden takaisen jutun talonmiehestä, joka oli pitänyt naista kahleissa kotitalonsa kellarissa. Aina kun mies sattui sille päälle, hän laskeutui betoniportaita alas ja teki naiselle mitä tahtoi. Minustakin oli ollut osa kellarissa kuulostelemassa askelia portaista. Eikä minulla ollut edes kahleita. Minä en lähtenyt, koska kuvittelin, että elämä muuttuisi paremmaksi tai ei ainakaan enää tämän huonommaksi. En lähtenyt, koska halusin, että pojallani olisi isä ja itselläni koti. Hyvin pitkään olin lähtemättä siksi, että rakastin Bobby Benedettoa, siksi ettei kukaan muu ollut koskaan saanut minusta sellaista otetta kuin hän. Hän varmaan tiesi sen. Teoillaan hän oli tehnyt minusta liittolaisensa, ja minä olin tehnyt Robertista oman liittolaiseni. Aina siihen viimeiseen kertaan saakka, jolloin tiesin, että minun oli pakko lähteä, jolloin tiesin, että jos silloin olisin kertonut pojalleni, että minulta oli murtunut nenä, mennyt silmät mustaksi ja haljennut huuli siksi, että olin kävellyt pimeässä päin ruokasalin ovea, olisin ohittanut jonkin sellaisen pisteen, jonka jälkeen ei enää olisi ollut paluuta. Salaisuus oli tuhoamassa hänestä lapsen ja minusta naisen, sen mitä hänestä oli jäljellä. Minun oli pakko pelastaa poikani ja itseni.

"Minne me ollaan menossa, äiti", hän kitisi asemalla, mutta melkein niin kuin muutkin lapset pitkällä matkalla, ja minua rupesi suorastaan naurattamaan ja hymyilyttämään ja samalla itkettämään, sillä hänen äänensä kuulosti aivan tavalliselta, ei tukahtuneelta ja sulkeutuneelta. Sitä paitsi hän tiesi. Hän tiesi, että me pakenimme hänen isäänsä, mahdollisimman pian ja mahdollisimman kauas. Minun teki mieli sanoa: Robert, kulta, kultapieni, minä vien sinut pois kellarista. Vien sinut sellaiseen paikkaan, missä ei enää ole salaisuuksia. Mutta se ei pitänyt ihan paikkaansa. Nyt salaisuus vain muuttaisi muotoaan.

   Amerikasta pystyy löytämään ihmisiä, jotka tekevät melkein mitä tahansa, maalaavat toisten taloja, lakkaavat varpaankynsiä, valitsevat vaatteita, hoitavat lapsia. Manhattanin parhaissa yksityiskouluissa voi palkata täinnyppijöitä, jos lapsi saa täitä. Ja on olemassa myös sellaisia ihmisiä, jotka auttavat naisia pääsemään pois aviomiestensä luota hankkivat heille uuden kodin, uuden työn, uuden elämän jopa uuden nimenkin. He eivät siitä paljon puhu, koska se kuulemma on turvallisuuden tähden välttämätöntä; kun heidän johtajansa, Patty Bancroft -niminen nainen, esiintyy televisiossa, hän toteaa mielellään: "Meillä ei ole edes omaa nimeä." Ehkä minusta sen takia oli tuntunut välttämättömältä kuiskata, kun puhuin hänen kanssaan puhelimessa, vaikka Bobby oli lähtenyt kotoa jo kauan sitten: minun piti varjella heidän salaisuuttaan, omaa salaisuuttani. On olemassa ihmisiä, jotka auttavat teitä, oli Patty Bancroft sanonut; on parempi, ettette tiedä siitä sen enempää.

   Katsahdin Robertiin, joka istui penkillä hartiat kumarassa, melkein kaksinkerroin taipuneena, ja pelasi elektroniikkapeliä, jota hän kuljetti mukanaan joka paikkaan. Hohtavan vihreät ninjat singahtelivat eteenpäin ja potkivat mustanaamioisia miehiä; mustat naamiot tempautuivat taaksepäin, kaatuivat nurin kuin puut. Ninjat kumarsivat. Ruudun nurkassa näkyvä luku karttui. Robert hengitti aivan kuin olisi juossut. Silitin kädelläni hänen tummaa tukkaansa, joka oli leikattu pitkänomaiseksi tonsuuraksi kaidan, voimakkaasti kaartuvan päälaen ympärille. Kosketukseni ärsytti: hän kallistui vähän kauemmas ja huojahti kohti ninjoja ottaakseen heidät vastaan, tyrmätäkseen heidät. Hän oli taitava näissä peleissä, osasi hyvin uppoutua niiden soinnittomiin sähköisiin ääniin ja hehkuviin kuviin. Sisareni Grace sanoo, että kaikki lapset ovat nykyään samanlaisia. Mutta minä en ole siitä ihan varma. Katsahdin asemahallin poikki ja huomasin pienen haalaripukuisen tytön, joka kulki vieraan ihmisen luota toisen luo, hymyili ja vilkutteli äidin seuratessa kuuden askelen verran perässä. Robert ei ollut pienenäkään ollut koskaan, ei koskaan tuollainen. Gracen mielestä lapsilla oli jo syntyessään oma ominaisluonteensa, ja Robertin luonne oli yhtä aikava ja arvokas kuin hänen nimensä. Mutta minä en ollut varma. Kolmivuotiaana Robert oli joskus istunut ja tuijotellut eteensä ja keinahdellut hiljalleen edestakaisin, ja olin pelännyt, että hän saattaisi olla autistinen. Sitä hän ei tietenkään ollut; sen sanoi lääkärikin. "Kristus, siinä minulla on paraskin ihminen puhumaan siitä, miten kärpäsistä tehdään härkäsiä", oli Bobby sanonut ja kurottautunut nostamaan lapsen ilmaan huomaamatta lainkaan, miten pienet luisevat olkapäät sävähtivät kuin lentosalle pakenevan linnun siivet.

   "Me lähdemme matkalle", olin sanonut Robertille aamulla.

   "Minne?" hän oli kysynyt.

   "Se on tavallaan yllätys."

   "Lähteekö isäkin?"

   Ei, jos meitä onnistaa, oli kaikunut korvissani, mutta ääneen olin vastannut: "Hänen pitää olla töissä."

   Robertin kasvot olivat muuttuneet elottomiksi, niin kuin ne muuttuvat joskus, varsinkin aamulla levottoman yön jälkeen, Bobbyn ja minun metelöityä yöllä. "Senkö takia sinulla on silmälasit?" hän sanoi.

   "No tavallaan."

   "Ne näyttää hassuilta."

   Asemalla hän irrotti katseensa videopelistä ja jäi tuijottamaan minua aivan kuin olisi yrittänyt selvittää, kuka minä olin merkillisessä kampauksessani, silmälaseissani, pitkässä leveässä hameessani. Kaikki ninjat olivat kuolleet. Hän oli voittanut. Hänen silmänsä olivat kirkkaat. "Kerro mihin me ollaan menossa", hän pyysi taas.

   "Ihan pian", sanoin ikään kuin olisin tiennyt itsekään. "Ihan pian."

   "Saanko minä purkkaa?"

   "Et nyt."

   Asemahallin laidoilla oli pieniä myymälöitä ja kioskeja: halpoja koruja, pikaruokaa, sanomalehtiä, kirjoja: temppelin rahanvaihtajat. Junankuuluttajan äänessä oli ripaus englantilaisuutta; koko ympäristössä oli arvokkuutta, toisin kuin lentoasemien kuluneissa, kirkkaasti valaistuissa käytävissä. Ei lentoja, oli Patty Bancroft ilmoittanut kaksi viikkoa sitten, kun olimme puhuneet puhelimessa ensimmäistä kertaa. Lentomatkat on helppo jäljittää. Naiset, joita hän auttoi, eivät koskaan lentäneet pois: he eivät olleet lintuja, vaan olentoja, jotka matelivat nöyrinä ja lyötyinä pitkin maata. Junilla, linja-autoilla, pikkuautoilla. Ja salaa.

   Kun olin tavannut Patty Bancroftin ensimmäisen kerran hänen tultuaan sairaalaan, jossa olin töissä, hän oli kertonut, että hänellä oli sadoittain vapaaehtoisia eri puolilla maata. Hänen avustajansa tunsivat toisensa kuulemma pelkästään puhelinäänen perusteella ja heitä yhdisti ainoastaan se, että jokainen omista syistään halusi auttaa naisia pois sellaisten miesten luota, jotka pahoinpitelivät heitä, halusi taata näille naisille uuden elämän uudessa paikassa, auttaa heitä katoamaan, aloittamaan elämänsä alusta uudelleen Amerikan mittaamattomassa nimettömässä samankaltaisuudessa.

   "Entä ne miehet, joita vaimot pahoinpitelevät?" oli yksi sairaalan nuorista lääkäreistä kysynyt sinä päivänä.

   "Älkää naurattako", oli Patty Bancroft sanonut väsyneesti, välinpitämättömästi.

   Hän oli antanut minulle tuona päivänä korttinsa siltä varalta, että joskus hoitaisin ensiapuosastolla jotain sellaista naista, joka tarvitsisi muutakin kuin tikkejä ja jäähauteita, jonka pitäisi paeta, kadota, pelastaa henkensä häviämällä kokonaan. "Sairaanhoitajat ohjaavat minun luokseni varsin suuren osan", hän oli sanonut, puristanut kättäni ja katsonut minua vakavasti silmiin. Se oli koruttomin käyntikortti, minkä olen koskaan nähnyt, vain hänen nimensä ja puhelinnumeronsa. Ei titteleitä, ei osoitteita, ainoastaan kourallinen orpoja mustia merkkejä. Olin pannut kortin sairaalakaappiini. Olin ottanut sen käteeni varmasti satoja kertoja, ennen kuin puoli vuotta myöhemmin olin soittanut siinä olevaan numeroon. Hän muisti minut heti. "Kertokaa tästä potilaasta", hän sanoi. "Se olen minä", sanoin, ja ääneni murtui, hiljeni häpeän kuiskaukseksi. "Se olen minä."

   "Minne me lähdemme?" olin kysynyt häneltä puhelimessa kaksi päivää ennen kuin mies oli noutanut meidät Volarella Manhattanin pohjoiskolkalta maanalaisen asemalta, kaksi viikkoa sen jälkeen, kun Bobby oli pahoinpidellyt minua viimeisen kerran. Ääneni oli outo ja kankea; nenä ja leuka olivat alkaneet parantua, ja jollen liikutellut suutani liikaa, kipu tuntui pelkkänä hiljaisena tykytyksenä keskellä kasvoja.

   "Sen tiedätte sitten kun olette perillä", oli Patty Bancroft vastannut.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][*Käännetyt*][Sarjakuvat][Unohtumattomat]