"Lihava ja kaunis" -
koko ja naiseus Nicaraguassa
Vuoden 1996 Miss Universumiksi valittiin venezuelalainen
Alicia Machado. Hän oli maailmankaikkeuden kaunein.
Kaikki palvoivat hänen kauneuttaan. Kaksikymmentä
kiloa painavampana kaikki kammosivat häntä. Hän
lihoi koti-ikävästä ja stressistä. Hän
oli vähällä menettää kruununsa,
koska oli liian lihava. Monet sponsorit uhkasivat vetäytyä
suuresta tv-showsta, jossa Machado oli pääesiintyjänä.
Finanssipohatta Donald Trumpin mielestä kruunusta luopuminen
olisi ollut epäoikeudenmukaista ja hän otti Machadon
puhutteluun. Hän muistutti, että Machado oli allekirjoittanut
sopimuksen, jonka mukaan tämä sai lihoa korkeintaan
kymmenen prosenttia painostaan.
Machadosta oli Trumpin mielestä tullut
liian lihava edustamaan kauneutta.
Mitä sitten tapahtui? Miss Universum
alkoi tietysti laihduttaa. Kaksi tuntia salilla joka päivä,
kolme kevyttä ateriaa päivässä. Hän
väitti laihduttavansa vain siksi, että itse halusi,
ei siksi että muut vaativat sitä. Lihava tai laiha,
olen edelleen Miss Universum, hän julisti urheasti.
Nykyisin hän istuu vankilassa epäiltynä
avunannosta murhaan.
Paksu ja Piittaamaton.
No, sen nyt saattoi arvata.
Miss Universumiksi voidaan nykyisin valita eteläamerikkalainen
tai aasialainen tyttö, hän voi olla ruskeasilmäinen
tai tummaihoinen, mutta hänen täytyy aina ja poikkeuksetta
olla hoikka. Globalisoituneessa maailmassa, jossa länsimainen
kulttuuri määrää normit, tiedotusvälineet
levittävät kauneusihanteet myös niin sanottuun
kolmanteen maailmaan. "Hoikkuuden tyrannia" viedään
myös sellaisiin maihin, joissa ihanteet ovat olleet
aivan toisenlaiset.
Olen itse pohtinut asiaa tehdessäni
kenttätyötä sosiologina Nicaraguan toiseksi
suurimmassa kaupungissa Leónissa. Kun elin yhdessä
nicaragualaisen "perheeni" kanssa ja osallistuin
heidän arkipäiväänsä, huomasin
miten erilaiset kauneusihanteet olivat. Erot kävivät
selväksi perheen ja minun välisissä ristiriidoissa,
mutta myös omissa sisäisissä ristiriidoissani.
Sosiologiset kysymykset alkoivat muotoutua
henkilökohtaisten ristiriitojen ja niiden aiheuttamien
välittömien reaktioiden pohjalta. Mikä merkitys
ruualla on ja vaaditaanko nicaragualaisilta naisilta ruokahalun
ja syömisen kontrolloimista? Mitä mieltä
he ovat lihavuudesta ja laihuudesta? Miksi heille on niin
tärkeää määritellä minut lihavaksi?
Millaisia käsityksiä minun ruumiiseeni liittyy?
Naisen ruumiin konfliktit ja kohtaamiset
Olen jälleen Leónissa, Nicaraguassa. Asun Esperanzan
luona hänen kodissaan San Ramónin kaupunginosassa.
Hän tulee juosten ulos ja syleilee minua lujasti:
"Ay, Anita, tan gorda blanca está."
Voi Anita, kylläpä sinä olet lihava ja valkoinen.
Hänen huudahduksensa on spontaani
ilon ja jälleennäkemisen ilmaus, ja hän iloitsee
kukkeasta ulkonäöstäni. Tiedän sen kyllä,
mutta en voi olla ajattelematta, olenko tosiaan lihonut
niin paljon ja olenko aivan kalpea, vaikka kävin solariumissa
ennen lähtöä.
Esperanza on kuusikymppinen mestitsinainen.
Hän on äiti, isoäiti, isoisoäiti, katumyyjä,
katolinen, lukutaidoton, nicaragualainen, keskiamerikkalainen.
Minä olen valkoihoinen, kolmekymppinen ja lapseton.
Olen ei-uskovainen protestantti, akateemisen koulutuksen
saanut ruotsalainen ja eurooppalainen. Tavatessamme kohtaavat
samalla väistämättä myös erilaiset
naiskäsitykset.
Kun saavun San Ramóniin, esittelen
itseni naiseksi, ruotsalaiseksi sosiologiksi juuri ruumiini
välityksellä: kokoni, ihonvärini, silmieni
värin, liikkeiden, vaatteiden, hygienian ja terveyden
avulla. Olen ruumiillistunut oman kulttuurini ja omien kokemuksieni
edustaja. Olen samalla myös ruumiillistunut vallan
edustaja.
Esperanza huudahtaa ihastuneena, että
olen niin blanca, valkoinen. Ehdottomasti tärkein
ruumiini tunnusmerkeistä on ihonväri sekä
hiusten ja silmien väri. Olen chela, valkoihoinen
ja sinisilmäinen vaaleaverikkö toisesta maailmasta.
Sana cheles viittaa ennen kaikkea pohjoisamerikkalaisiin,
mutta myös rotujen väliseen siirtomaa-ajalta periytyvään
hierarkiaan, jossa espanjalaiset ovat ylimpinä, intiaanit
ja mustat alimpina sekä kreolit ja mestitsit siinä
välissä. Vaikka naisena olenkin alempiarvoinen,
vaalea ihoni ja siniset silmäni nostavat arvoani. Nicaraguassa
vaaleaihoisuus merkitsee samaa kuin olla guapa/guapo
- sievä ja viehättävä. Valkoinen
väri symbolisoi puhtautta ja kauneutta, musta taas
pahuutta ja likaa.
Vaalea ihoni ja silmieni väri nostavat
selvästi arvoasemaani, kun taas ruumiini muut tunnusmerkit
saavat vaihtelevia merkityksiä. Kokoni, ulkonäköni,
vaatteeni ja terveyteni olivat avoimen arvioinnin ja keskustelun
kohteina tavalla, johon en ollut tottunut. Käsityksiäni
henkilökohtaisista rajoista ja loukkaamattomuudesta
uhmattiin jatkuvasti. Miesten katseet vartalollani ja lähentelyt
tuntuivat epämiellyttäviltä, uhkaavilta ja
loukkaavilta. Naisten katseet kotona (la casa) ja
kädet, jotka huolehtivat minusta, eivät olleet
uhkaavia, mutta ongelmia nekin aiheuttivat. Varsinkin vanhemmat
naiset, isoäidit, las abuelas, katsoivat velvollisuudekseen
huolehtia vartalostani. He puristelivat ja koskettelivat
minua, kehottivat minua suihkuun, annostelivat ruuan lautaselleni,
pesivät alushousuni, silittivät vaatteeni. He
toimivat kuin äiti naiselle, joka olisi voinut olla
heidän tyttärensä, ja samalla he käyttäytyivät
kuin olisivat olleet palvelijoitani. Heidän toimiinsa
oli vaikea tottua.
Vartalostani tuli välillä ikään
kuin erilaisten käsitysten ja arvostusten, nicaragualaisten
ja minun, taistelukenttä. Taistelu käytiin talon
sisällä. Joihinkin sääntöihin oli
helppo sopeutua, esimerkiksi vaatteitteni silittämiseen,
jotta minua voitaisiin esitellä tuttaville. Toiset
säännöt olivat vaikeampia. Esimerkiksi kansanlääketieteen
käsitys, että vesi on aina "kylmää"
ja että vedessä ei saa "kylmettyä",
kun on kuumissaan tultuaan ulkoa tai seisottuaan lieden
ääressä. Mutta kun tulin kotiin hikisenä
ja kuumissani oltuani ulkona auringossa, minun oli aivan
pakko mennä suihkuun kaikista päänpudistuksista
ja varoituksista huolimatta.
Taistelu, jota vartalostani käytiin,
teki minulle selväksi, miten ristiriitaista on esiintyä
tietynlaisena naisena. Vaikeinta yhteiselossamme oli kaikki
mikä koski ruokaa, syömistä ja ruumiin kokoa.
Koska tulin kulttuurista, jossa painoon ja kokoon kiinnitetään
aina huomiota, ja koska olin teini-ikäisestä asti
kamppaillut ylipainoa vastaan, nicaragualaiseen kulttuuriin
sopeutuminen oli jokapäiväinen haaste.
Muualla Verkkoliitteessä:
Norsu
nailoneissa -kirjan arvio (1.4.2001)
Kirjailija
Anna Johansson räjäyttää laihuuden ja
lihavuuden kliseitä (30.3.2001)
