Muualla Verkkoliitteessä:
Oikeuden varjo -kirjan arvio (19.6.1999)

EN KOSKAAN HÄVINNYT JUTTUA JOKA MINUN PITI VOITTAA, ja voitin melkein kaikki jutut, jotka minun olisi pitänyt hävitä. Syyttäjän, joka on vannonut palvelevansa oikeutta, ei oleteta tuomitsevan viattomia - minä tein urallani kaikkeni estääkseni heitä tuomitsemasta syyllisiä. Voittaminen merkitsi kaikkea. Elin vain sitä varten. En ollut lukenut lakimieheksi jäädäkseni kenellekään toiseksi.

   En koskaan havitellut muuta ammattia. Isäni oli lääkäri, mutta jo lapsena tiesin ettei minusta tulisi hänen työnsä jatkajaa. Lääkärit tekivät työnsä yksityisyydessä, minä halusin toimia siellä missä saisin olla esillä, ihailtuna, jopa kadehdittuna. Halusin lakimieheksi, joka näyttävästi voittaa suuria juttuja.

   Minulla oli tapana istuskella pimeässä elokuvateatterissa ja katsella lumoutuneena, kuinka joku lakimies yritti pelastaa täysin nuhteettoman miehen tai naisen elämän vetoamalla kiihkeästi kahdentoista rehellisen valamiehen harkintaan. Syytetty oli aina viaton, todisteet häntä vastaan musertavat, syyttäjän avaintodistaja valehtelija ja puolustusasianajaja uskomattoman hyväonninen alipalkattu idealisti. Tuomiossa oli aina jotain joka herätti epäilyksiä, mutta koskaan sitä ei asetettu todella kyseenalaiseksi. Viaton ei koskaan voinut tulla tuomituksi, ei Amerikassa, ei vuonna 1949, kun elokuvat olivat vielä mustavalkoisia.

   Yliopistolliset peruskurssit suoritin Michiganissa ja siirryin sieltä Harvardin oikeustieteelliseen. Kolmen vuoden puuduttavan rehkimisen jälkeen palasin kotiin Portlandiin Oregoniin, missä olin viettänyt niin monta lauantai-iltapäivää yksin pimeässä ja seurannut valkokankaalla välähtelevää elämää, jollaista minäkin kerran viettäisin. Vuokrasin pienen toimiston kahden korttelin päästä oikeustalolta ja jäin odottelemaan puhelinsoittoa.

   Voitin ensimmäisen juttuni ja heti perään toisen. Sitten voitin seuraavan ja sitä seuraavan, kunnes aloin ajatella etten voisi enää hävitäkään. Voitin juttuja, jotka kaikki - jopa syytetyt - odottivat minun häviävän. Valamiehet luottivat minuun; he uskoivat minua kun sanoin, että halusin heidän vain noudattavan lakia. Tuomarit, jotka pitivät kaikkia syyllisinä, vähättelivät menestystäni ja pitivät sitä pelkkänä aloittelijan tuurina. Muuan tuomari kertoi minun voittavan juttuni vain sen vuoksi, että naamani oli kuin valaehtoinen lausunto.

Menestys tappoi sen vähänkin mitä oli jäljellä poikavuosieni unelmasta puolustaa viattomia. Jonkin ajan kuluttua otin vastaan vain juttuja, joista sai suunnattoman palkkion, tai juttuja, jotka toivat lisää mainetta. Ja sitten Leopold Rifkinin toimistosta soitettiin ja kysyttiin sopisiko minulle tapaaminen Rifkinin kanssa päivän päätteeksi. En edes viitsinyt vilkaista päivyriäni. Mitä siellä olikin, se saisi odottaa. Rifkin oli mielenkiintoisin ja älykkäin mies mitä olin elämässäni tavannut. Hän oli myös käräjätuomioistuimen vanhempi tuomari.

   Yhdentoista vuoden aikana toimistoni oli muuttanut majaa kolme kertaa, mutta olin yhä muutaman minuutin kävelymatkan päässä oikeustalolta. Se kolkon näköinen kuusikerroksinen rakennus, missä olin aloittanut asianajopraktiikkani, oli revitty maan tasalle jo vuosia aikaisemmin. Lakitoimisto, jonka neljästä osakkaasta minä olin yksi, vei puolet kaupungin uusimman pilvenpiirtäjän kuudennestatoista kerroksesta. Aina kun sade hellitti hieman ja sumu hälveni, saatoin ihailla kulmahuoneeni lasiseinän läpi Hoodvuorta, St. Helenan kaltaista tulivuorta, joka oli seistä jököttänyt siinä paikallaan tuhansia vuosia. Jonakin päivänä, sadan vuoden päästä, tai kymmenen, tai ensi vuonna tai kenties ylihuomenna jokin sen sisuksissa alkaisi elää ja liikahdella, ja vuori räjäyttäisi itsensä taivaan tuuliin. Sen jälkeen mikään ei olisi niin kuin ennen.

   Kävellessäni Rifkinin toimistolle oikaisin oikeustalon puistikon poikki. Atsaleat ja alppiruusut kukkivat hehkeinä niin kuin aina päivinä jolloin kuvittelee, että sateet ovat vihdoinkin loppuneet. Minulla ei ollut aavistustakaan, että pian tapahtuisi jotain joka muuttaisi koko loppuelämäni.

Rifkin istui pöytänsä takana. Häntä tuskin erotti varjoista, jotka pienestä lampusta lankeava valokeila loi ympärilleen. Ikkunoiden edessä oli verhot. Hän istui etukumarassa, katse tiukasti kirjassa, jonka sivut olivat koirankorvilla.

   "Joseph!" hän huudahti hiljaa huomattuaan läsnäoloni. Hän livahti nopeasti pöytänsä takaa ja tarttui heiveröisillä sormillaan minua kädestä.

   "Ole hyvä", hän sanoi ja viittoi minut pöydän vierellä olevaan nojatuoliin istumaan. Sitten hän avasi verhot ja antoi auringonvalon virrata huoneeseen, istui omalle paikalleen ja katseli minua hetken mietteliäänä aivan kuin olisin kauan kaivattu ystävä enkä joku, jonka hän oli nähnyt vain viisi päivää aikaisemmin.

   "Olen huolissani sinusta, Joseph. Voitat liian usein. Se ei ole ihmiselle hyväksi."

   "Puhutko viimeviikkoisesta?" minä kysyin tietämättä oikein mitä hän tarkoitti.

   "Olit erittäin hyvä, Joseph. Erittäin hyvä. Päätöspuheenvuorosi varsinkin. En ole koko tuomarinurani aikana kuullut mitään sen vertaista. Me tiedämme kuitenkin molemmat, että syytetty oli sanotaanko kaikkea muuta kuin viaton. Niin, juuri sitä minä tarkoitan. Voitat liian usein. Se ei ole hyvä asia. Olen sanonut saman sinulle ennenkin."

   "Se on parempaa kuin tappiolle jääminen."

   "Oletko todellakin tuota mieltä? Siinäkin tapauksessa, että syyllinen pääsee vapaaksi?"

   "Se ei kuulu minulle."

   "Ei kuulu sinulle?"

   "Sen murehtiminen ei kuulu minulle. Syyttäjän on perusteltava syytteensä. Syytetyn ei tarvitse todistaa mitään."

   "Et kuitenkaan tarkoita tuota ihan vakavissasi, ethän?" Ukin kysyi lempeästi.

   Olin unohtanut kenelle puhuin. Annoin saman vastauksen aina kun minulta kysyttiin miltä tuntui järjestää vapaaksi joku, joka oli "syyllinen kuin piru", kuten he melkein poikkeuksetta sanoivat.

   "En, minä myönsin, "en tarkoita, sitä ihan vakavissani. Mitä sinä haluat minun sanovan? Minun työni on puolustaa syytettyä parhaalla mahdollisella tavalla. Minun tehtäväni on osoittaa, että perusteltu epäilys on olemassa. Jos jokin lenkki syyttäjän todisteluketjussa ei kestä lähempää tarkastelua, minun pitää osoittaa se."

   Rifkin katseli minua ilmeettömänä. "Aivan, mutta et ole vieläkään vastannut kysymykseeni. Kaikki mitä sanot pitää paikkansa. Sinun on tuotava esille mahdolliset epäilykset, jotka kohdistuvat syyttäjän perusteluihin. Laki edellyttää sitä. Minä en nyt kuitenkaan kysy mitä laki edellyttää. Minä kysyn mitä oikeudenmukaisuus edellyttää. Siinä on ero."

   "Valamiehistön tehtävänä on päättää mikä on oikeudenmukaista", minä vastasin nopeasti.

   Rifkinin haaleansiniset silmät välähtivät. "Niin, mutta olisitko yhä samaa mieltä, jos olisit voittamisen sijasta hävinnyt kaikki juttusi?"

   "Kyllä, jos päämieheni olisivat olleet syyllisiä", vastasin.

   Hänen silmänsä - pistävimmät silmät mitä olin koskaan nähnyt - rävähtivät suuremmiksi. "Myönnät siis eron? Syyllistä pitää rangaista ja syyttömän päästä vapaaksi? Aivan, hyvä niin, mutta se on myös hyvin pinnallinen käsitys. Saako syyllinen tuomion vai pääseekö syytön vapaaksi on edelleen valamiehistön ratkaisuvallassa, eikö totta? Kummallista, kun sitä pysähtyy miettimään. Oikeussalissa juuri ne ihmiset, jotka eivät tiedä laista mitään, tekevät juuri sen ratkaisun, jolla on merkitystä."

   Tietämättömyys on heidän puolueettomuutensa tae."

   Rifkin hymyili. "Tietämättömyys takaa sen että he ovat alttiita taivuttelulle. Ja sen vuoksi sinä voitat juttusi, Joseph. Sinä osaat taivutella valamiehiä. Mutta tiedätkö miksi? Tarkoitan, tiedätkö sinä mitä sinä tiedät, jos saan muotoilla sen näin kömpelösti?"

   Minä nauroin. "Tiedänkö minä mitä?"

   Rifkin istui aivan tuolinsa reunalla, kyynärpäät pöydällä ja sormet ristissä, keskittäen kaiken huomionsa minuun. Hän mutristi huuliaan ja nyökkäsi. "Sinä olet luonnonlahjakkuus, Joseph. Sinulla on kaunopuheisuuden kyky hallussasi. Ymmärrät vaistomaisesti miten sanat kannattaa asetella peräkkäin - miltä ne kuulostavat, mitä piilomerkityksiä niillä on. Ja sinulla on kyky saada toiset vakuuttuneiksi siitä että uskot itse kaikkeen mitä sanot. Se on lahja - upea lahja - mutta vaarallinen. Ja siksi minä olen huolissani sinusta. Tuot mieleen Alkibiadeen. Tiedätkö kuka oli Alkibiades?" Hän esitti kysymyksen aivan kuin se olisi koskenut jotain hänelle tuttua lakimiestä, jonka minä olisin saattanut tavata.

   "Alkibiades", Rifkin jatkoi, "on merkittävimpiä miehiä ihmiskunnan historiassa."

   Hän vaikeni hetkeksi ja silmäili minua hyväntahtoinen hymy herkkäpiirteisillä huulillaan. "Ei taida Alkibiades olla tuttu?"

   "Olen kuullut nimen", sanoin ja katselin kuinka hän katseli minua. Se ei ollut aivan valhe.

   "Alkibiades oli nero. Mikä merkillisintä, ihmiset ymmärsivät mikä hän oli jo silloin kun hän oli vielä pieni poika. Hänen isänsä oli kuollut sodassa, ja hänen setänsä, suuri Perikles, kasvatti hänet, mutta varsinaisen koulutuksen, jos niin halutaan sanoa, hänelle antoi Sokrates. Alkibiades tunsi vetoa Sokrateehen, koska tämän verrattomat hengenlahjat kiehtoivat häntä. Ja Sokrates viehättyi häneen. Jossakin - olen unohtanut missä - se saattoi olla Theaitetoksessa vai olisiko sittenkin ollut Protagoraassa?" Rifkin sanoi viitaten Platonin dialogeihin niin kuin joku toinen tuomari oikeustapauksiin, "Sokrates sanoo rakastavansa kahta: filosofiaa ja Alkibiadesta. Se on uskoakseni ainoa aikakirjoihin merkitty kerta, kun Sokrates sanoo vastaavaa kenestäkään. Ja Alkibiades rakasti Sokratesta. Hän halusi omistaa Sokrateen, tulla hänen rakastajakseen".

   Rifkinin silmiin tuli eloa. "Kaunis Alkibiades halusi rumuuden perikuvan Sokrateen rakastajaksi. Eikö olekin kummallista? Joka tapauksessa Sokrates kieltäytyi kunniasta, kuten Alkibiades melko murheellisin mielin toteaa."

   Rifkinin kasvoille nousi leveä hymy. "Alkibiades sanoo jopa heidän viettäneen yön yhdessä, mutta mitään ei ollut tapahtunut! Hän oli ällistynyt! Ymmärräthän, kukaan ei ollut koskaan sanonut - eikä sanonut myöhemminkään - hänelle ei. Kaikki himoitsivat häntä, eivätkä vain ateenalaiset. Myöhemmin hän makasi Spartan kuninkaan vaimon kanssa, ja kun nainen huomasi olevansa raskaana, hän kerskui uskottomuudellaan sen sijaan että olisi yrittänyt salata sen! Mutta parasta oli se", Rifkin jatkoi innoissaan, "että Alkibiades väitti maanneensa naisen kanssa vain jotta pääsisi Spartan kuninkaaksi ja jotta spartalaiset saisivat viimeinkin tietää millainen on todellinen kuningas!"

   Hymy haihtui hänen kasvoiltaan. "Ymmärrätkö", hän sanoi, "Alkibiades oli sitä mitä Sokrates tiesi hänen olevan: täydellisen eroottinen olento. Aivan niin kuin sinä, Joseph. Sitä minä tarkoitan tällä rinnastuksella."

   "Eroottinen?" minä sopersin hämilläni. "Niin. Täsmälleen. Mutta ei sillä tavalla kuin me tavallisesti ajattelemme, ominaisuutena, joka on parhaimmillaan fyysisessä kosketuksessa ja pahimmillaan pornoelokuvassa. Tietenkin se merkitsee myös seksuaalista halua ja seksuaalisuuden kautta tietynlaista kuolemattomuuden kaipuuta. Mutta sen lisäksi se merkitsee sen tavoittelemista mitä me intohimoisimmin rakastamme. Ilman eroottisuutta ei mitään merkittävää saada koskaan aikaan. Ei mitään."

   Hän vaikeni, ja vaikka hänen katseensa oli yhtä nauliutunut minuun, hän tuijotti suoraan lävitseni. "Huomaatko", hän sanoi viimein, "että Sokrates näki Alkibiadeessa juuri sen ominaisuuden, ja lisäksi tämän suunnattoman älykkyyden. Ongelma oli tietenkin siinä, että Alkibiades oli liian rakastunut siihen mitä muut ajattelivat hänestä ehtiäkseen rakastaa viisauden tavoittelua. Hän oli niin rakastunut omaan kunnianhimoonsa ettei mikään muu - ei edes hänen oma maansa - merkinnyt hänelle mitään."

   "Ja sen vuoksi minä olen huolissani sinusta, Joseph. Sinä olet, juuri tässä laveammassa mielessä, kiireestä kantapäähän eroottinen. Haluat kaiken. Ja ainakin toistaiseksi olet saanut kaiken haluamasi. Kuinka vanha olet nyt? Korkeintaan neljäkymmentä. Ja olet jo menestyneempi kuin yksikään toinen lakimies tässä kaupungissa. Menestys voi koitua tuhoksi, jos et ole varovainen."

   Leopold Rifkin oli kaksikymmentä vuotta minua vanhempi ja paljon lukeneempi ja oppineempi mitä minusta koskaan voisi kehittyä. Ja silti minulla oli tunne, että joistakin asioista tiesin enemmän kuin hän. Hänen ulkomuotonsa tuntui vain vahvistavan tätä tunnetta. Aina kun näin hänet, ihmettelin miten hän osasi edes pitää huolen itsestään. Hän oli niukasti yli 160-senttinen, ja hänellä oli kapeat luisut hartiat. Jopa hänen kokoiselleen miehelle pää oli hämmästyttävän pieni. Muutamia rusehtavia hiussuortuvia oli kammattu huolellisesti päälaelle. Nenä oli hieman kyömyinen ja soikion muotoinen suu sievistelevä kuin vanhallapiialla. Hänen silmänsä olivat kuitenkin mieleenpainuvat. Kun hän katsoi toista silmiin, tuntui, kuin niiden takaa tuijottaisi joku toisesta maailmasta. Kun hän puhui antiikin Ateenasta, minussa heräsi omituinen tunne aivan kuin hän puhuisi ihmisistä, jotka hän oli henkilökohtaisesti tuntenut. Mutta toisinaan olin huolissani löytäisikö hän kotiinsa ilman apua.

   Minua alkoi hymyilyttää. "Onko käräjätuomioistuimen tuomarin neuvo siis se, että minun pitäisi hävitä seuraava juttu tahallani?"

   "Huomaatko nyt kuinka oikeassa olen?" Rifkin puuskahti nyökäten voitonriemuisesti. "Sinä kuvittelet ettet voisi hävitäkään muuten kuin tahallasi! No, jos se on ainoa tapa, ehkä sinun pitäisi hävitä tahallasi. Sellaisiakin tilanteita voi olla, joissa se olisi mitä mainiointa. Älä kuitenkaan tee sitä ihan vielä", hän lisäsi ja alkoi penkoa asiakirjakansioiden pinoa, joka hänellä oli pöydällään.

   "No niin, tässä se on", hän sanoi vetäen pinon keskeltä kansion. "Minä aion pyytää sinulta nyt palvelusta, Joseph. Hyvin suurta palvelusta."

   "Kaikin mokomin", vastasin epäröimättä. Rifkin oli antanut minulle ensimmäisen juttuni ja oli varsinkin urani varhaisina vuosina, kun lähes kaikki oli ollut minulle uutta, tehnyt aina kaikkensa auttaakseen minua. Hän ei ollut koskaan ennen pyytänyt minulta mitään.

   "Minulla on tässä juttu, jonka haluan sinun ottavan hoidettavaksesi. Tiedän, että olet jo kauan sitten lakannut ottamasta vastaan oikeuden määräämiä juttuja."

   Minä nostin käden pystyyn ja pudistin päätäni. "En suinkaan, otan sen mielelläni. Millainen tapaus se on?"

   "Raiskaus." Rifkin vaikeni hetkeksi. Tympääntynyt inhonilme kohosi kasvoille ja katosi saman tien. "Raiskauksen uhri on lapsi; hän oli kahdentoista ikäinen rikoksen tapahtuessa. Syytekirjelmässä väitetään, että raiskauksen jälkeen epäilty uhkasi tyttöä veitsellä."

   Rifkin sulki kansion. "Joseph, minä pyydän sinua ottamaan jutun muuan muassa siksi, että syytetty, tytön isäpuoli, on hyvin hankala tapaus. Minä nimitin Charlie Bergin hänen puolustusasianajajakseen - sinähän tunnet hänet, hän on erinomainen lakimies - ja viikon päästä syytetty ilmestyy oikeuteen syyttäen Bergiä kaikesta mahdollisesta. Nimitin hänen tilalleen toisen, ja sama juttu. Mies on kulkenut vankilasta vapauteen ja takaisin kuin pyöröovista. Murtovarkauksia, huumeita, pahoinpitelyjä, kaikkea sellaista, ja hän on viettänyt sen verran aikaa vankiloiden lakikirjastoissa että kuvittelee tietävänsä enemmän kuin lakimiehet. Ota sinä hänet hoitoosi, en tiedä ketään muuta joka pystyisi siihen."

   Nousin seisomaan. "Milloin minun pitäisi saapua oikeustalolle?"

   "Ai niin, tosiaan", Rifkin sanoi nyökäten hätäisesti ja vilkaisi nahkakantista päivyriä, joka lojui avoimena pöydällä. "Pääsetkö tulemaan huomenna? Kymmeneltä?"

   "Totta kai", minä sanoin ja otin jo pari askelta oven suuntaan. Äkkiä seisahduin ja käännyin takaisin Rifkiniin päin. "Mikä sen kaverin nimi on jota minun pitäisi puolustaa?"

   "Johnny Morel."

   "Johnny Morel? Nimestäkin jo haistaa että mies on syyllinen."

   "Vielä yksi seikka, Joseph. Älä unohda, että odotan sinua lauantai-iltana."

Seuraavana aamuna istuskelin yksikseni Rifkinin istuntosalissa ja odotin pidätettyjen saapumista. Vankasta tammesta tehty istuin oli kova kuin kirkonpenkki. Kirkon tehtävänä on auttaa sielua pelastumaan vaaroilta ja oikeuden tehtävänä on auttaa hengen ja omaisuuden säilyttämisessä. Silloin pitää pysyä tarkkaavaisena, ja sen takaamiseksi tehdään kaikki mahdollinen, jotta olo olisi mahdollisimman epämukava.

   Kaikkien muiden paitsi tuomarin. Salin edessä, korkealla valamiehistön aition ja todistajanaition yläpuolella ja paikassa, josta on hyvä katsella ihmisten päiden yli, on amerikkalaisten vastine valtaistuimelle. Se on tavallinen musta nahkatuoli, mutta siitä huokuu arvovaltaa, joka on paljon ehdottomampaa kuin yhdelläkään Euroopan kruunupäällä sitten Ranskan suuren vallankumouksen. On vain kahdenlaisia ihmisiä, jotka pukeutuvat mustaan kaapuun: pappeja, jotka rukoilevat jumalaa, ja tuomareita, jotka kuuntelevat koko päivän ihmisten rukouksia.

   Kun Rifkinistä tuli käräjätuomioistuimen vanhempi tuomari, hän olisi voinut valita mieleisensä oikeussalin. Tuomareilla on yleensä uravirkamiehen mielenlaatu ja he ajattelevat, että heidän hallinnassaan olevan tilan suuruus on heidän merkittävyytensä mitta. Rifkin piti kuitenkin saman oikeussalin, joka hänellä oli ollut tuomarintoimensa ensimmäisestä päivästä saakka. Se oli oikeustalon pienin istuntosali: siinä oli yleisölle vain seitsemän lyhyttä penkkiriviä.

   Valamiehistön aitio oli tuomarin vasemmalla puolella. Todistajanaitio oli samalla puolella, aivan tuomarinkorokkeen alla ja hieman korkeammalla kuin valamiehistön aitio. Puolustusasianajajan pöytä oli lähimmillään vajaan kolmen metrin päässä valamiehistön aitiosta ja noin viiden metrin päässä todistajanaitiosta. Tila oli liian ahdas jotta siinä olisi voinut elehtiä dramaattisesti ja pauhata suureen ääneen, kuten tekevät monet lakimiehet, jotka pitävät sitä ainoana tapana todistaa asiakkaalle kuinka ankarasti he paiskivat töitä. Rifkinin istuntosalissa oikeudenkäynti muistutti enemmän keskustelua, jonka osanottajat tunsivat olevansa velvollisia kohtelemaan toisiaan kunnioittavasti huolimatta siitä mitä he ajattelivat toisistaan.

   Pari minuuttia ennen kymmentä ovet salin perällä heilahtivat auki, ja viisi toisiinsa kytkettyä pidätettyä laahusti kömpelöin askelin käytävää eteenpäin sheriffintoimiston kumaraharteisen virkailijan tuiman katseen alla. Kun he tulivat etummaisen penkin kohdalle, saattaja murahti pysähtymiskäskyn. Sitten hän jokaista vuoron perään mulkaisten kumartui avaamaan ketjut, joilla heidät oli sidottu toisiinsa.

   Täsmälleen kello kymmenen tuomarin virkahuoneen ovi avautui, sihteeri komensi kaikki seisomaan, ja Leopold Rifkin asteli juhlallisen näköisenä korokkeelle. Sitten hän sanaakaan sanomatta loi katseen kohti pöytää, jolle pinottujen asiakirjojen takana apulaispiirisyyttäjä yksin istui, ja nyökkäsi. Äänellä, jolle innostuminen oli täysin tuntematonta, apulaispiirisyyttäjä lausui ensimmäisen korokkeen eteen talutetun pidätetyn nimen ja luki syytteen.

   Johnny Morel oli pidätetyistä kolmas. Tarkkailin häntä, kun hänet tuotiin portista sisään ja jätettiin yksikseen syyttäjän pöydän kaukaisimpaan päähän. Hän näytti hieman yli kolmekymmentävuotiaalta, ja hänellä oli kiharaiset, lähes käkkärät mustat hiukset. Nenä oli hieman vinossa aivan kuin se olisi murtunut useammin kuin kerran.

   Minä asetuin paikalleni pöydän taakse ja hoidin oman osani sen kummempia miettimättä. Morel kiisti syyllisyytensä ja takuusummaksi määrättiin 100 000 dollaria. Hänet määrättiin tutkintavankeuteen ja luovutettiin piirikunnan sheriffin huostaan. Vilkaisin syrjäsilmällä Morelia ja ilmoitin tulevani katsomaan häntä päivän parin päästä. Ennen kuin hän ennätti sanoa mitään, minä tartuin salkkuuni ja astelin tieheni.

    Ulos mennessäni käväisin piirisyyttäjän toimistossa. Poliisiraportit, sairaalan potilaskertomukset, valokuvat, sormenjälkivertailujen tulokset, rikosteknisen tutkinnan pöytäkirjat - koko se aineisto, johon puolustuksella oli oikeus - odottivat minua siellä. Samana iltana, kun olin ensin illastanut kaupungilla, istahdin työhuoneeni tuolille viskimoukku kädessä ja aloin lukea kaksitoistavuotiaasta tytöstä, joka oli otettu holhoukseen sen jälkeen kun hänen isäpuolensa oli piessyt hänen äitinsä.

Poliisin raportti oli kirjoitettu niin persoonattomalla kielellä, että siihen kirjattu tosiseikkojen eloton luettelo peitti täysin alleen rikoksen raakuuden. Ihmisen turmeltuneisuudesta kertovien puisevien kuvausten lukeminen oli vuosien saatossa lähes täysin tappanut minussa kaikki emotionaaliset reaktiot.

   Tyttö, Michelle Walker, oli kertonut sosiaalitoimiston työntekijälle, että hänen isäpuolensa oli pahoinpidellyt häntä. Työntekijä oli soittanut poliisille. Rikosylikonstaapeli Petrie oli käynyt jututtamassa Michelleä, jota hän kuvaili "ylivilkkaaksi tapaukseksi". Hän oli pannut merkille, että tytön oli ollut vaikea keskittyä mihinkään tai istua hiljaa paikallaan. Hän oli eksynyt vähän väliä sivuraiteille, ja silloin kun hän oli sattunut vastaamaan kysymykseen, hän ei ollut kyennyt kertomaan juuri lainkaan yksityiskohtia. Tytön mukaan se, mistä ylikonstaapeli halusi keskustella hänen kanssaan, "pitkästytti häntä".

   Pitkästytti. Oliko se apatiaa vai jonkin vaistomaisen puolustusmekanismin aikaansaama reaktio? Oli mitä tahansa, se ei millään lailla hillinnyt hänen suorapuheisuuttaan. Hän inhosi isäpuoltaan. Tämä oli käynyt häneen fyysisesti käsiksi ja oli lukuisia kertoja käyttänyt kokaiinia hänen läsnäollessaan. Tyttö tiesi asunnossa kaikki paikat joissa isäpuoli piti kamaa piilossa. Ylikonstaapeli oli kysynyt oliko hänellä ollut muita hankaluuksia isäpuolen kanssa. "Johnny teki sitä minulle", tyttö oli sanonut.

   Ylikonstaapeli oli kysynyt mitä hän tarkoitti. "Hän työnsi peniksen minun sisälleni", tyttö oli vastannut. Ylikonstaapeli oli varovainen. Hän oli kysynyt mistä tyttö oli kuullut sellaisista asioista. Tämä oli sanonut, että koulussa oli näytetty seksivalistuselokuvia.

   Tein raportin marginaaliin ruksin ja kirjoitin pikakirjoitusmerkein muistiin omat huomioni. Melkein jokaisessa elokuvassa Yhdysvalloissa on ronskimpaa seksiä kuin valistuselokuvissa, joiden avulla kouluissa opetetaan lapsia varjelemaan itseään ahdistelijoilta. Aikuiset saavat tietää kaiken aina viimeiseksi. Pikkukakarat saavat seksiopetusta televisiosta jo ennen kuin menevät kouluun. Koulussa näytetty elokuva ei ollut voinut kertoa tytölle mitään uutta, paitsi kenties sen miten hankkiutua eroon vastenmielisestä isäpuolesta. Minä mietin jo tapoja, joilla kouluissa hänen oman turvallisuutensa vuoksi näytettyä valistuselokuvaa voitaisiin oikeudessa käyttää hänen todistuksensa heikentämiseen.

   Michelle oli istunut olohuoneessa. Oli ollut lauantaiaamu, ja hän oli ollut yhä yöpuvussa. Äiti oli mennyt ostoksille, ja Michelle oli jäänyt kotiin katselemaan televisiota. Sitten isäpuoli oli karjaissut tytölle makuuhuoneen ovelta ja komentanut tämän luokseen. Hän oli seissyt keskellä huonetta ilkosen alastomana ja paiskannut äkkiä tytön vuoteelle niin rajusti, että tämä oli satuttanut selkänsä vuoteen metallirunkoon. Sitten isäpuoli oli vetänyt yöpuvun housut hänen jalastaan ja "työntänyt peniksen hänen sisäänsä".

   Ylikonstaapeli Petrie oli pyytänyt tyttöä kuvailemaan, mitä Morel oli sen jälkeen tehnyt. "Hän työnteli sitä sisään ja ulos", tyttö oli sanonut, "ja se teki kipeää." Kun isäpuoli nousi hänen päältään, tyttö oli lisännyt, hänen peniksensä päästä roikkui jotain. Ylikonstaapeli oli päätellyt isäpuolen käyttäneen kondomia.

   Morel oli tytön mukaan ottanut tyynyn alta veitsen ja painanut sen terän hänen rintaansa vasten. "Sinun on viisainta pitää tästä suusi kiinni", Morel oli uhkaillut. Petrie oli pyytänyt tyttöä kuvailemaan veistä. Tytön kertomuksen perusteella hän oli saanut kuvan, että veitsi oli ollut jonkinlainen metsästyspuukko, jonka terä oli osittain sahalaitainen. Rikosylikonstaapelin raportin mukaan se oli ollut sen verran suuri ja vaarallisen näköinen että tyttö oli uskonut "kuolevansa jos hän kertoisi tapahtuneesta kenellekään". Heti ensimmäisen tilaisuuden tullen hän oli juossut kadulle ja kätkeytynyt puistoon, joka oli monen korttelin päässä asunnolta. Kun hän tunteja myöhemmin oli nähnyt äitinsä palaavan kotiin, hän oli uskaltautunut takaisin. Hän oli kuitenkin ollut liian peloissaan kertoakseen äidilleen välikohtauksesta.

   Se oli ollut ainoa seksuaalinen kontakti, tyttö oli kertonut ylikonstaapelille, joka hänellä oli ollut isäpuolensa kanssa. Petrie oli huomannut kuitenkin, että Michelle Walker oli "aiemmin ollut lukuisten viranomaisille ilmoitettujen seksuaalisten ahdistelujen uhri". Siinä kaikki. Raportissa ei ollut sanaakaan siitä milloin nämä tapaukset olivat sattuneet, ei sanaakaan siitä millaisia ne olivat olleet tai kuka oli niihin syyllistynyt. Varmaa oli vain se, että kaksitoistavuotias tyttö syytti isäpuoltaan raiskauksesta ja se, ettei hän ensimmäistä kertaa väittänyt joutuneensa seksuaalisen väkivallan uhriksi.

   Panin rikosylikonstaapeli Petrien raportin takaisin kansioon. Kaksitoistavuotias tyttö oli raiskattu ja tapauksen yksityiskohdat olivat mahtuneet alle kolmen liuskan mittaiseen käsin kirjoitettuun raporttiin. Niin systeemi toimi. Rikostuomioistuimet olivat tulvillaan vastaavia tapauksia ja tyrmät täynnä Johnny Morelin kaltaisia miehiä. Tyttö joutuisi elämään loppuelämänsä tapahtuman seuraamusten kanssa, mutta minun huolenani oli vain se kuinka saisin vapauttavan tuomion miehelle, joka oli raiskannut hänet, jos juttu menisi oikeuteen, tai jos oikeudenkäynnin sijasta pääsisin neuvottelemaan syyttäjän kanssa sopuratkaisusta, miten voisin saada asiakkaalleni mahdollisimman alhaisen tuomion. Minä olin ammatiltani lakimies ja niin minun odotettiin toimivan.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][*Käännetyt*][Sarjakuvat][Unohtumattomat]