ENSIMMÄINEN LUKU
PARASTA MIEHELLE
Olin pannut merkille, että oli vaikea tehdä pitkää
työpäivää kun olin itse itseni pomo. Pomo
antoi minulle tämän tästä iltapäivän
vapaata. Toisinaan aamupäivänkin. Joskus pomo sanoi,
että sinäpä olet paiskinut kovasti töitä
tänään, mitä jos pitäisit huomenna
hyvin ansaitun lepopäivän? Jos satuin nukkumaan
pommiin, pomo ei koskaan soittanut ja kysynyt missä minä
viivyin. Jos saavuin myöhässä työpaikalle,
pomo saapui kuin sattumalta täsmälleen samaan aikaan.
Ja keksinpä millaisia tekosyitä tahansa, pomo uskoi
minua aina. Oli hienoa olla itsensä pomo. Toisaalta oli
katastrofaalista olla itsensä alainen, mutta vältin
ajattelemasta yhtälön sitä puolta.
Tuona nimenomaisena päivänä
heräsin lasten ääniin. Tiesin kokemuksesta,
että kello oli joko vähän vaille yhdeksän
aamulla, jolloin koululaisia alkoi saapua tien toisella puolella
olevaan kouluun, tai sitten vartin yli yksitoista - eli oli
pitkän välitunnin aika. Kun kierähdin katsomaan
kelloradiotani, sen pikku numerot kertoivat että kello
oli 13.24. Lounasaika. Olin nukkunut yhtä kyytiä
neljätoista tuntia, mikä oli kaikkien aikojen ennätys.
Kutsuin ajannäyttäjääni
kelloradioksi, mutta käytännössä se oli
vain iso ja hankala kello. Olin lakannut käyttämästä
radioherätystä jo kauan sitten, kun kyllästyin
heräämään aamuerektioineni uutisiin, että
nälänhätä Sudanissa paheni tai että
prinsessa Annelta oli vedetty viisaudenhampaat. Käsittämätöntä
miten nopeasti erektio osaakin lerpahtaa. Oli miten oli, herätyskellot
on tarkoitettu ihmisille joilla on tärkeämpääkin
tekemistä kuin nukkuminen, ja sellaista elämänasennetta
minun oli vaikea sisäistää. Oli päiviä
jolloin päätin heti herättyäni ettei kannattanut
pukeutua, ja niin lojuin sängyssä aina nukkumaanmenoaikaan
asti. Tosin se ei ollut apaattista lojumista tyyliin en viitsi
millään nousta, vaan positiivista lekottelua periaatteella
"tämä se on elämää". Olin
vakaasti sitä mieltä, että vapaa-ajan piti
olla aidosti vapaata. Jos minä olisin saanut päättää,
Balhamin vapaa-aikakeskuksessa ei olisi ollut mitään
muuta kuin loputtomasti sänkyjä ja jokaisen jalkopäässä
iso kasa sunnuntain sanomalehtiä.
Makuuhuoneeni evoluutio oli edennyt niin,
että sängystä nousemisen tarve oli minimoitu
äärimmilleen. Yöpöydän paikalla oli
jääkaappi maidon, leivän ja voin säilytystä
varten. Jääkaapin päällä oli vedenkeitin,
joka kamppaili elintilasta teemukien, teepussilaatikon, muropakettien,
leivänpaahtimen ja ylikuormitetun jakorasian kanssa.
Napsautin keittimen päälle ja työnsin leipää
paahtimeen. Kumarruin ottamaan sanomalehden sängyn päästä
ja hämmästyin pikkuisen, kun lehden päältä
luiskahti avainnippu lattialle iloisesti kilahtaen. Samassa
muistin, etten ollutkaan nukkunut neljäätoista tuntia
aivan yhtä kyytiä, vaan varhain aamulla uneni oli
keskeytynyt omituiseen ja kiusalliseen sananvaihtoon. Muistaakseni
se meni suunnilleen näin:
"Hei kaveri."
"Hä?" minä vastasin
peiton alta.
"Sori vaan. Mä täällä.
Lehdenjakaja," hermostuneen tuntuinen teinipoika selitti
kiireesti.
"Mikä on?"
"Äiti kielsi mua tuomasta lehteä
sun sänkyyn."
"Miten niin kielsi?" minä
parahdin pää edelleen peiton alla.
"Äiti sanoi ettei tämä
ole normaalia. Siinä ja siinä ettei se soittanut
lastensuojelupuhelimeen."
"Mitä kello on?"
"Seitsemän. Mä sanoin että
sä maksat punnan viikossa siitä hyvästä
että mä tuon lehden tänne asti, mutta äidistä
sellainen ei ole normaalia ja tästä lähtien
mun pitää kuulemma työntää sun lehti
postiluukkuun niin kuin muillekin ihmisille. Mä jätän
nämä avaimet tähän."
Mikäli keskustelu jatkui vielä
sen jälkeen, en muistanut jatkoa. Ilmeisesti nukahdin
uudestaan. Avainten kilahdus toi tapahtuneen taas mieleeni
vähän niin kuin puoliksi unohtuneen unen. Silmäilin
sodista, veritöistä ja ympäristötuhoista
kertovia uutisia äkillisen masennuksen vallassa. Tämä
oli elämäni viimeinen sanomalehti joka kannettiin
sänkyyn asti.
Kullanruskeiksi paahtuneet leivät ponnahtivat
esiin ja poriseva vedenkeitin sammui itsestään.
Voi ja maito olivat jääkaapin ylähyllyllä,
josta sain ne kätevästi käsiini sängystä
nousematta. Kun olin aikanaan raahannut vasta hankitun jääkaapin
huoneeseeni, olin lysähtänyt polvilleni epäuskoisen
järkytyksen lyömänä. Ovi aukesi väärään
suuntaan - sängystä ei yltänyt ovenkahvaan.
Käänsin kokeeksi kaapin ylösalaisin, mutta
se näytti jotenkin hölmöltä. Sovitin kaappia
sängyn toiselle puolelle, mutta siitä puolestaan
seurasi että minun piti siirtää myös miksauspöytää,
koskettimia ynnä muita päivisin äänitysstudiona
palvelevaan makuuhuoneeseeni ahdettuja soittovehkeitä.
Retuutin tuntitolkulla huonekaluja ympäri huonetta milloin
mihinkin järjestykseen, kunnes sängylle löytyi
vihdoin sellainen paikka, että saatoin ottaa mukavasti
tavaraa jääkaapista, laittaa aamiaista, vastata
puhelimeen ja katsoa televisiota tarvitsematta vaivautua niin
raskaaseen ponnistukseen kuin nousemaan ylös. Jos apteekista
olisi saanut tee se itse -katetreja, olisin rientänyt
ostoksille oikopäätä.
Jos on olemassa häpeämättömämpää
itsensä hemmottelua kuin syödä aamiaista sängyssä,
niin ehkä sitten syödä aamiaista sängyssä
lounasaikaan. Dekadenssi on jo sitä luokkaa, että
voilla sivelty paahtoleipä maistuu jumalten ruoalta.
Siemailin teetä ja napsautin yhdellä lukuisista
kaukosäätimistäni telkkarin päälle
juuri kun siellä alkoi eräs lempielokuvistani, Billy
Wilderin Poikamiesboksi. Pöyhin tyynyjä ja päätin
katsoa vähän alkua. Vain sen pätkän, missä
Jack Lemmon on töissä järkyttävän
isossa vakuutusfirmassa ja tekee täsmälleen samaa
monotonista työtä kuin sadat muutkin virkailijat.
Kolme varttia myöhemmin kännykkä säpsäytti
minut hereille hypnoottisesta transsista. Vaiensin television
ja nostin kännykän laturista.
"Moi, Michael, Hugo Harrison täällä
- DD & Gstä. Ajattelin vain kysäistä, että
ethän sinä ole unohtanut että lupasit yrittää
tuoda sen musiikkipätkän meille jo tänään."
"Miten niin unohtanut? Älä
naurata. Minä olen työstänyt sitä koko
viikon. Olen studiossa parasta aikaa."
"Saatko toimitettua sen niin kuin puhe
oli?"
"Kuule, olenko minä muka joskus
livennyt sovitusta aikataulusta? Minulla on parhaillaan miksaus
käynnissä, eli saat nauhan siinä neljän
viiden maissa."
"Hyvä." Hugo kuulosti pettyneeltä.
"Ei taida olla mitenkään mahdollista, että
sinä toisit sen yhtään aikaisemmin, koska me
täällä jo vähän niin kuin odotellaan,
että päästäisiin aloittamaan dubbaus?"
"Yritetään. Itse asiassa
minä olin tästä lähdössä haukkaamaan
lounasta, mutta kai se pitää jättää
väliin jos teillä on niin kova kiire."
"Helkkarin hieno homma. Kiitti vaan.
Palataan asiaan."
Sitten sammutin kännykän, heittäydyin
pitkäkseni ja katsoin Poikamiesboksin loppuun.
