ISBN: 951-20-4961-9. Gummerus 1997. Suomentanut Osmo Saarinen. Englanninkielinen alkuteos Skin tight.

1

Kolmantena tammikuuta, lyijynharmaana myrskyisenä päivänä, kaksi Covingtonista Tennesseestä saapunutta turistia riisui kävelykenkänsä ja lähti vaeltelemaan Key Biscanen hiekkarannalle.
   Kun nuorimies ja hänen morsiamensa saapuivat Floridanniemen vanhan majakan luo, he kävivät istumaan kostealle hiekalle ja katselivat kuohuvaa merta, jonka aallot murtuivat tyrskyiksi saaren kärjen ruskeisiin kallioihin. Ilma oli sakeanaan suolaista usvaa, ja se kirveli nuorukaisen silmiä niin että kun hän äkkäsi vedessä kelluvan möykyn, kesti melkoisen tovin ennen kuin hän kykeni hahmottamaan mikä se oli.
   "Se on joku iso kuollut kala", hänen morsiamensa sanoi. "Vaikka joku pyöriäinen."
   "Tuskin", nuorimies sanoi. Hän nousi seisomaan, pyyhkäisi hiekat housuntakamuksistaan ja käveli vesirajaan. Kun epämääräinen möhkäle kellui lähemmäs, nuorukainen alkoi miettiä mitä laki velvoittaisi häntä tekemään, mikäli hänen aavistuksensa sen suhteen osoittautuisi oikeaksi. Hän oli kuullut juttuja Miamista: tällaista täällä sattui joka päivä.
    "Meidän on viisainta palata hotelliin nyt heti", nuorimies sanoi nopeasti.
   "Ei vielä. Minä haluan nähdä mikä se on. Se ei näytä enää kalalta."
   Nuorimies silmäili ympärilleen ja näki että he olivat rannalla yksin, kiitos kurjan sään. Hotellissa lukemansa esitteen perusteella hän tiesi lisäksi, että majakka oli ollut jo pitkään autiona, joten kukaan ei tarkkaillut heitä myöskään sieltä käsin.
   "Se on ruumis", hän sanoi kireällä äänellä morsiamelleen.
   "Höpöhöpö."
   Samassa suuri hyökyaalto poimi möhkäleen harjalleen, kiidätti sen ylös rannalle ja kun aalto vetäytyi takaisin, miehen ruumis makasi nenä syvällä hiekassa kuin kölistään matalikolle juuttunut laiva.
   Nuorenmiehen morsian tuijotti ruumista ja sanoi: "Jessus, sinä olit oikeassa."
    Nuorimies veti kiivaasti henkeä ja peräytyi askeleen. "Pitäisikö meidän kääntää se toisinpäin?" morsian kysyi. "Jos se vaikka on vielä elossa."
   "Älä koske siihen. Se on kuollut."
   "Kuinka sinä voit olla niin varma?"
   Nuorukainen osoitti varpaallaan. "Näetkö tuon reiän?"
   "Onko tuo reikä?"
   Tyttö kumartui katsomaan lähempää vainajan paidassa olevaa tahraa. Se oli ruosteen värinen ja suuren kolikon kokoinen.
   "Siinäs näet. Se ei pelkästään hukkunut", nuorimies julisti.
   Hänen morsiamensa vavahti ja alkoi hypistellä villatakkinsa nappeja. "Mitä me nyt tehdään?"
   "Me häivytään täältä ja vähän äkkiä."
   "Eikö meidän pitäisi kuitenkin soittaa poliisille?"
   "Me ollaan lomalla, Cheryl. Ja lähimpään puhelimeen on sitä paitsi ainakin puolen tunnin kävelymatka."
   Nuorimies alkoi olla hermona. Hän oli kuulevinaan saaren kärjen takaa lähestyvän moottoriveneen ääntä.
   Tyttö sanoi: "Odota vähän." Hän napsautti auki mustan nahkakotelon, joka kätki sisäänsä hänen uskollisen täysautomaattisen Canoninsa.
   "Mitä sinä teet?"
   "Minä haluan kuvan, Thomas." Hän tähtäili jo kameran etsimen läpi.
   "Oletko sinä pimahtanut?"
   "Eihän kukaan usko meitä muuten kotona. Tarkoitan että me tullaan sellainen matka Miamiin asti, ja mitä tapahtuu? Muistatko kuinka sinun veljesi heitteli niitä murhavitsejään ennen kuin me lähdettiin? Tämä on ihan epätodellista. Siirry vähän oikealle, Thomas, ja ole katsovinasi siihen."
   "En helvetissä."
   "Hei, suostu nyt, yksi kuva."
   "Ei", nuorimies sanoi vilkaisten ruumista.
   "Ole nyt kiltti. Tuhlasithan sinäkin kokonaisen rullan Flipperiin."
   Tyttö näppäsi kuvan ja sanoi: "Hienoa. Ja nyt sinä saat ottaa yhden minusta."
   "No, äkkiä sitten", nuorukainen nurisi. Voimistunut koillistuuli ulvoi heidän takanaan huojuvissa norjissa australianmännyissä. Moottoriveneen ääni, sikäli kuin sitä oli kuulunutkaan, oli vaimennut kokonaan.
   Nuorukaisen morsian poseerasi ruumiin vieressä osoittaen sitä sormellaan ja nyrpistäen sinkkisalvan peittämää nenäänsä.
   "Minä en usko tätä", nuorimies sanoi otettuaan kuvan.
   "En minäkään, Thomas. Ihan oikea ruumis - ihan niin kuin telkkarissa. Äklöttävää!"
   "Joo, jumalauta", nuorimies vahvisti. "Äklöttävä on just oikea sana."
   Päivä oli valjennut viileänä ja miltei tuulettomana, ja vain taivaanrannassa Bahamasaarten suunnalla näkyi muutama repaleinen vadelmanpunainen pilvi. Stranahan, joka oli noussut varhain, oli jo ehtinyt paistaa munia ja hätistellä lokkeja katoltaan. Hän asui vanhassa paaluille rakennetussa talossa vuoroveden huuhtelemalla Biscaynenlahden matalikolla runsaan kilometrin päässä Floridanniemestä. Talossa oli pieni nelisiipisen tuulimyllyn pyörittämä generaattori, mutta ilmastointi puuttui. Muutamaa elo- ja syyskuun päivää lukuun ottamatta mereltä kävi miellyttävä tuulenvire. Se oli yksi veden päällä asumisen mukavuuksista.
   Tällä Biscaynenlahden rantakaistaleella, joka tunnettiin Paalukylän nimellä, oli kymmenkunta muuta taloa, mutta kaikki olivat asumattomia. Niiden rikkaat omistajat käyttivät niitä viikonloppubailuihin, ja heidän lapsensa kävivät kännäämässä niissä kesäisin. Loppuajan ne toimivat lokkien ja merimetsojen luksusvessoina.
   Stranahan oli ostanut oman talonsa sikahalvalla valtion huutokaupasta. Sen edellinen omistaja oli ollut venezuelalainen kokaiinikauppias, joka oli saanut ensin nahkaansa kolmetoista luotia vakavan bisnesriidan seurauksena ja sen päälle vielä kuolemanjälkeisen rikossyytteen. Tuskin ruumis oli saatu lennätetyksi takaisin Caracasiin, kun tullilaitoksen agentit takavarikoivat paalutalon ja sen lisäksi kolme osakehuoneistoa, kaksi Porschea, silmäpuolen tulipunaisen ara-papukaijan ja porealtaalla varustetun huvipurren. Venezuelalainen oli kohdannut dramaattisen kuolemansa juuri tässä porealtaassa, joten tarjouksia oli sadellut kiivaasti. Myös papukaija - joka oli todistanut omin silmin isäntänsä murhan - huudatti itsestään huippuhinnan; ennen huutokauppaa pahanilkiset tullimiehet olivat opettaneet linnun hokemaan: "Nuppi alas, molopää!"
   Siinä vaiheessa kun paalutalo oli tullut myyntivuoroon, kukaan ei ollut enää ollut kiinnostunut. Stranahan oli saanut sen karvan yli neljälläkymmenellätuhannella.
   Häntä himotti erityisesti matalikkoalueen yksinäisyys, ja hän nautti täysin siemauksin siitä että oli koko Paalukylän ainoa vakituinen asukas. Hänen ladonpunainen talonsa, jossa oli ruskeat ikkunaluukut, sijaitsi kolmisensataa metriä sivussa pääväylästä, joten suurin osa viikonloppuliikenteestä sivuutti hänet riittävän kaukaa. Silloin tällöin joku kännipää tai totaalinen idiootti yritti selvittää matalikon suurella moottoriristeilijällä, mutta he eivät päässeet pitkälle puhumattakaan että olisivat saaneet apua tai edes myötätuntoa ladonpunaisessa talossa asuvalta erakolta.
   Tammikuun kolmas oli arkipäivä, ja koska idässä taivaalle oli kerääntymässä mustia pilviä, merelle ei ilmestyisi montakaan veneilijää. Syystäkin Stranahan myhäili tyytyväisenä syödessään munia ja pekonia suoraan paistinpannusta. Kun kaksi lihavaa, suttuista lokkia syöksähti paikalle kärkkymään ruuantähteitä, hän nappasi käteensä ilmapistoolin ja avasi tulen. Linnut pakenivat kirkuen horisontissa häämöttävän Miamin suuntaan, ja Stranahan toivoi että ne pysähtyisivät vasta siellä.
   Syötyään aamiaisen hän veti jalkaansa tiukat farkkusortsit ja alkoi tehdä punnerruksia. Päästyään sataanviiteen hän lopetti ja meni hakemaan sisältä appelsiinimehua. Keittiössä hänen korviinsa kantautui lähestyvän moottoriveneen ääntä, ja hän kurkisti ulos ikkunasta. Keltainen kalastusvene kiisi uhkarohkeasti matalikon poikki. Stranahan hymyili: hän tunsi kaikki paikalliset kalastusoppaat. Joskus hän antoi heidän käyttää paalutalon vessaa, jos heillä oli kyydissään poikkeuksellisen ujo naisasiakas, joka ei halunnut roikottaa takamustaan veneen laidan yli.
   Stranahan kaatoi höyryävän kuumaa kahvia kahteen kuppiin ja palasi aurinkoterassille. Keltainen kalastusalus lipui juuri valkamaan, joka sijaitsi talon alla ja toimi samalla myös venesuojana. Opas heilautti kättään Stranahanille ja kiinnitti keulaköyden laituriin. Miehen asiakas, epätavallisen kalpeaihoinen tyyppi, oli syventynyt ratkomaan mitä neljästä erilaisen suojakertoimen sisältävästä aurinkovoiteesta hänen pitäisi klaappia maidonvalkoisiin käsivarsiinsa. Opas loikkasi pois veneestä ja kapusi terassille.
   "Huomenta, kippari." Stranahan ojensi kahvimukin oppaalle, joka otti sen vastaan hyväntahtoisesti murahtaen. Miehet olivat tunteneet toisensa jo vuosia, mutta tämä oli vasta toinen tai kolmas kerta, kun kippari oli noussut maihin henkilökohtaisesti. Stranahan oli utelias kuulemaan syyn.
   - Laskettuaan tyhjän kupin kädestään opas kysyi: "Odotatko sinä vieraita, Mick?"
   "En."
   "Joku mies kyseli sinua tänä aamuna."
   "Satamassako?"
   "Ei kun ihan tässä lähellä. Halusi tietää mikä näistä paalutaloista on sinun." Opas kurkisti kaiteen yli asiakastaan, joka otti parhaillaan tuntumaa perhovapaan sivaltelemalla sitä kuin hevospiiskaa.
   Stranahan purskahti nauruun ja sanoi: "Näyttää tosi ammattimaiselta."
   "Paremminkin siltä että tästä on tulossa helvetin pitkä päivä", kippari mutisi.
   "Kerrohan tarkemmin siitä kaverista."
   "Se pysäytti minut liputtamalla radiomastojen luona. Se oli liikkeellä valkoisella, 20-jalkaisella Seacraftilla. Luulin ensin että kaverille oli tullut moottorivika, mutta se halusi vain tietää missä talossa sinä asuit. Minä lähetin sen Elliott Keyn suuntaan, niin että toivottavasti se ei ollut sinun kamujasi. Väitti kylläkin olevansa."
   "Sanoiko se nimeään?"
   "Tim. Tim jotakin."
   Stranahan sanoi ettei tuntenut muita Timejä kuin entisen murharyhmän etsivän nimeltä Gavigan.
   "Just se", kalastusopas sanoi. "Tim Gavigan, niin se sanoi."
   "Laiha punapää?"
   "Ei."
   "Paskat", Stranahan sanoi. Eihän se tietenkään olisi voinut olla Timmy Gavigan. Gavigan makasi paraikaa sairaalassa kuolemassa keuhkosyöpään.
   Kippari sanoi: "Haluatko että jään lähistölle täksi päiväksi?"
   "En hitossa. Huolehdi sinä vain tuosta mestarikalastajasta. Näyttää siltä ettei kaveri pysy kohta enää housuissaan."
   "Paskanmarjat, Mick. Tuo taukki ei pysty erottamaan tarponia kaskelotista. No, onneksi meikäläisellä on muutama hyvä ottipaikka ihan tässä lähellä. Tiedä häntä vaikka meitä tuuraisi."
   "Ei tällä tuulella, kamu. Matalikko on jo yhtä hernekeittoa. Painu sinä vain etelämmäs, ei minulla ole mitään hätää. Se on todennäköisesti vain joku haastemies."
   "Ennemmin tai myöhemmin se saa kuitenkin tietoonsa missä sinä asut."
   "Niin varmaan", Stranahan sanoi. "Valkoinen Seacraft, niinkö sinä sanoit?"
   "Kahdenkymmenen jalan Seacraft", opas toisti. Ennen laskeutumistaan venevalkamaan hän lisäsi vielä: "Se tyyppi oli muuten melkoisen isokokoinen."
   "Kiitti tiedosta."
   Stranahan seurasi katseellaan kun keltainen vene ampaisi matalikon poikki etelään päin, kunnes siitä oli näkyvissä enää perän nostattama pitkä vaahtovana. Stranahan päätteli että opas suunnistaisi kohti Sand Keytä ja saattaisi jatkaa jopa Caesar Creekiin - reippaasti radion toimintasäteen ulkopuolelle. Ikään kuin se hemmetin radio yhä toimisi.
   Iltapäivään mennessä tuuli oli yltynyt navakaksi, ja taivas ja meri olivat verhoutuneet samaan punertavan harmaaseen vaippaan. Stranahan pukeutui pitkiin farkkuihin ja ohueen puseroon. Lisäksi hän sujautti jalkaansa tennistossut, melkein kuin vaistomaisesti. Vasta myöhemmin hän tajusi, että se oli ollut varotoimi tikkujen vuoksi. Höyläämätön kakkosnelonen oli myrkkyä paljaille jalkapohjille, joten Stranahan oli vetänyt tossut jalkaansa - siltä varalta että joutuisi juoksemaan.
   Seacraft piti isoa ääntä. Stranahan kuuli sen tulon jo parin kilometrin päästä. Hän haki valkoisen täplän kiikarin näkökenttään ja katseli kun se kynti korkeaa aallokkoa. Vene suunnisti suoraan kohti Stranahanin paalutaloa ja vieläpä pysytellen tarkasti turvallisella väylällä.
   Niinpä tietenkin, Stranahan ajatteli happamasti. Todennäköisesti joku Elliott Keyn metsänvartijoista oli neuvonut kaverille oikean talon silkkaa avuliaisuuttaan.
   Hän kääntyi pois kaiteen äärestä ja meni sulkemaan ruskeat ikkunaluukut. Sen jälkeen hän vilkaisi kiikarilla viimeisen kerran Seacraftia, joka oli vielä melkein kilometrin päässä. Stranahan ei tuntenut veneessä seisovaa miestä mutta näki että tämä oli kotoisin pohjoisesta. Sään viilentymisestä huolimatta kaveri polleili paitahihasillaan päässään idioottimaisimmat aurinkolasit jotka Stranahan oli eläissään nähnyt.
   Stranahan pujahti sisälle ja sulki oven perässään. Ovea ei voinut lukita sisäpuolelta, eikä siihen ollut tavallisesti mitään tarvettakaan. Kun ikkunaluukut olivat kiinni, talossa oli säkkipimeää, mutta Stranahan tunsi sen jokaisen sopukan kuin omat taskunsa. Hän oli selviytynyt tässä talossa kahdesta hurrikaanista - tosin varsin pienestä mutta inhottavasta yhtä kaikki. Hän oli odottanut kummankin päättymistä täydellisessä pimeydessä, koska seinien raoista viuhuva tuuli teki helposti tepposet öljylyhdyille, ja tulipalo olisi merkinnyt viimeistä naulaa arkkuun.
   Joten pimeys ei haitannut Stranahania vähääkään.
   Hän valitsi itselleen sopivan väijymispaikan ja jäi odottamaan.
   Hetken kuluttua Seacraftin moottorin ujellus laski oktaavin, ja Stranahan päätteli että vene hidasti vauhtiaan. Kaveri tutkisi parhaillaan silmä kovana taloa ja yrittäisi keksiä parasta kulkureittiä. Matalikon läpi johti kapea väylä, jossa oli nousuveden aikaan syvyyttä reilun metrin verran ja jonka leveys riitti juuri ja juuri yhdelle veneelle. Jos kaveri äkkäisi sen ja lähestyisi taloa sitä pitkin, hän ei voisi välttyä näkemästä Stranahanin alumiinivenettä, joka oli kiinnitetty laituriin vesisäiliöiden alapuolelle. Ja sen jälkeen hän tietäisi tulleensa oikeaan paikkaan.
   Stranahan kuuli Seacraftin potkureiden jauhavan mutapohjaa. Kaveri oli missannut väylän.
   Stranahan kuuli ison veneen tömähtävän vasten talon länsireunan paaluja. Hän kuuli kuinka kaveri kolisteli ja ähisi veneen keulassa yrittäessään sitoa sitä kiinni nopeasti laskevassa vuorovedessä. Stranahan kuuli - ja tunsi - kuinka mies heilautti itsensä pois veneestä ja kiipesi talon aurinkoterassille. Hän kuuli miehen huutavan: "Onko täällä ketään?"
   Miehen askeleet olivat kaikkea muuta kuin kevyet; opas oli ollut oikeassa - kaveri oli varsinainen järkäle. Stranahan seurasi kutsumattoman vieraan liikkeitä lattialankkujen tärähtelyn perusteella.
   Lopulta kaveri jyskytti ovea ja huusi: "Halloo! Onko ketään kotona?"
   Kun kukaan ei vastannut, mies avasi oven.
   Hänen hahmonsa piirtyi iltapäivän harmaata valoa vasten, ja Stranahan ehti saada melkoisen hyvän kuvan vieraastaan. Mies oli riisunut aurinkolasinsa. Kun hän kurkisti pimeään taloon, hänen oikea kätensä hakeutui housujen vyön tuntumaan.
   "Mitä asiaa?" Stranahan kysyi pimeyden keskeltä.
   "Hei, onhan siellä joku!" Mies peräytyi takaisin terassille ja paljasti samalla kasvonsa, joita Stranahan ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin. Miehen piirteet olivat omalaatuisen jykevät, ja kulmikkaat poskipäät pingottivat ihon kireälle. Hänen nenänsä näytti saaneen parikseen täysin vääränlaiset silmät ja leuan. Stranahan aprikoi oliko kaveri joskus ollut pahassa autokolarissa.
   Mies sanoi: "Minulta loppui bensa, ja ajattelin kysäistä olisiko teillä jeesata muutamaa litran edestä että pääsisin takaisin venesatamaan. Minä kyllä maksan."
   "Valitan", Stranahan vastasi.
   Kaveri yritti turhaan puhkoa katseellaan pimeyttä erottaakseen äänen lähteen.
   "Hei, ootteko te ihan kunnossa?"
   "Olen, kiitos vain", Stranahan sanoi.
   "No sopisiko teidän sitten tulla tänne päivänvaloon, että nähtäisiin toisemme?"
   Stranahan tarttui vasemmalla kädellään baarijakkaran jalkaan ja lähetti tuolin liukumaan pitkin paljasta lattiaa. Hän halusi vain nähdä miten ovella kurkisteleva paskiainen reagoisi, eikä hänen tarvinnut pettyä. Kaveri veti esiin lyhytpiippuisen pistoolin ja piti sitä piilossa selkänsä takana. Sitten hän astui kaksi askelta eteenpäin ja jäi seisomaan oven sisäpuolelle. Hän otti vielä yhden askeleen kohti rikkoutunutta baarijakkaraa, mutta nyt pistooli näkyi hänen eteenpäin ojentuneessa kädessään.
   Pakastimen ja ruokakomeron väliseen koloon ahtautunut Stranahan alkoi olla kurkkua myöten täynnä tuota helvetin asetta.
   "Täällä", hän suhahti tuntemattomalle.
   Ja kun kaveri pyörähti ympäri päästäkseen selville mistä ääni tuli, Mick Stranahan syöksyi esiin pimeydestä ja keihästi miehen täytetyn purjekalan päällä, jonka hän oli napannut seinältä.
   Se oli upea yksilö - sen oli täytynyt painaa liki kaksisataa kiloa - ja sen pyydystäjä oli päättänyt säilyttää siitä vain pään selkäevän kärkeen saakka. Täytetty pää oli tullut talokaupan mukana. Aikaisempi omistaja oli ripustanut sen olohuoneen koristeeksi, ja vähitellen Stranahan oli tottunut sen syvänsinisiin juoviin, raivoa hehkuvaan lasisilmään ja sen pelottavaan mustaan miekkaan. Oli tavallaan sääli tärvellä se, mutta Stranahan tiesi että ilmapistooli olisi hyödytön oikeaa revolveria vastaan.
   Preparoitu kala ei ollut niin painava kuin Stranahan oli kuvitellut, mutta se oli aseena kömpelö. Stranahan keskitti kaiken huomionsa tähtäykseen hyökätessään päin tunkeilijaa. Se kannatti.
   Purjekalan nokka murskasi miehen rintalastan, repi auki hänen aorttansa ja katkaisi hänen selkäytimensä. Hän kuoli ennen kuin Stranahan ehti tehdä hänelle ensimmäistäkään kysymystä. Miehen kasvoille jähmettynyt ällistyksenilme paljasti, ettei hän ollut odottanut joutuvansa jättiläismäisen täytetyn kalanpään lävistämäksi.
   Kutsumattomalla vieraalla ei ollut minkäänlaista henkilötodistusta, ei lompakkoa eikä vihkisormusta; hänen taskustaan löytyivät vain vuokra-Thunderbirdin avaimet. Niin ikään vuokratusta Seacraftista Stranahan löysi kaksi Corona-olutpakkausta sisältävän kylmälaukun ja pari halpaa virveliä, jotka tappaja oli ottanut mukaan näön vuoksi.
   Stranahan nosti ruumiin Seacraftiin ja suuntasi veneen keulan kohti Biscaynensalmea. Perille päästyään hän heivasi ruumiin laidan yli, heitti pistoolin syvään veteen, huuhteli veneen kannet, sukelsi mereen aluksen keulasta ja lähti uimaan takaisin paalutalolle. Viidentoista minuutin kuluttua hänen polvensa tapasivat mutapohjaan, ja hän kahlasi viimeiset kymmenet metrit venelaiturin luo.
   Sinä iltana ei voinut ihailla auringonlaskua, koska taivas oli synkässä pilvessä, mutta Stranahan meni silti terassille. Istuessaan tuijottamassa merelle hän yritti keksiä, kuka halusi hänen kuolevan ja miksi. Sen selvittäminen olisi hänen tärkein tehtävänsä lähipäivinä.
   Sinä iltana ei voinut ihailla auringonlaskua, koska taivas oli synkässä pilvessä, mutta Stranahan meni silti terassille. Istuessaan tuijottamassa merelle hän yritti keksiä, kuka halusi hänen kuolevan ja miksi. Sen selvittäminen olisi hänen tärkein tehtävänsä lähipäivinä.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][*Käännetyt*][Sarjakuvat][Unohtumattomat]