KLIK! - Alkuluku
Kotisivu                           Apua
print Saul Bellow
Ravelstein
ISBN 951-31-2013-9. Tammi 2001. Englanninkielinen alkuteos Ravelstein, 2000. Suomentanut Marja Alopaeus. Sivut 7-13.
 
Outoa että ihmiskunnan hyväntekijät ovat hauskoja. Ainakin Amerikassa näin on usein laita. Jos haluaa hallita tätä maata, sitä täytyy viihdyttää. Kansalaissodan aikana ihmiset nurisivat Lincolnin kaskuista. Ehkä hän vaistosi että haudanvakavuus on paljon vaarallisempaa kuin vitsit. Mutta arvostelijat sanoivat häntä kevytmieliseksi, ja hänen oma sotaministerinsä kutsui häntä apinaksi.
   Niistä irvihampaista ja koiranleuoista, jotka muovasivat minun sukupolveni makua ja ajatuksia, H. L. Mencken oli kärkisijalla. Lukioaikaiset ystäväni lukivat American Mercurya ja seurasivat Scopesin oikeudenkäyntiä Menckenin raporteista. Mencken ei säästellyt William Jenkins Bryania, ei raamattuvyöhykettä eikä Boobus Americanusta. Clarenee Darrow, Scopesin puolustusasianajaja, edusti tiedettä, moderniutta ja edistystä. Darrowin ja Menckenin mielestä luomisoppinut Bryan oli auttamaton juntti. Evoluutioteorian kielellä Bryan oli elämänpuun kuollut oksa. Hänen ajamansa kaksimetallikanta oli naurettava. Samoin oli hänen vanhakantainen retoriikkansa kongressissa. Samoin olivat valtavat päivälliset, joita hän ahmi nebraskalaisella farmillaan. Mencken sanoi että hänen ateriansa koituivat hänelle kuolemaksi. Oikeudenkäynnissä Bryanin näkökantoja luomisopista pilkattiin olan takaa, ja hän koki saman kohtalon kuin lentolisko - hän oli tökerö versio ideasta joka sittemmin onnistui, kun liitävistä matelijoista tuli lämminverisiä lintuja jotka lensivät ja lauloivat.
   Raapustin vihon täyteen Mencken-sitaatteja ja lisäsin niihin myöhemmin ivailijoiden ja itseivailijoiden lausahduksia, W. C. Fieldsin ja Charlie Chaplinin, Mae Westin, Huey Longin ja senaattori Dirksenin. Vihossa oli jopa yksi sivu Machiavellin huumorintajusta. Mutta en aio sotkea teitä pohdiskeluihini sukkeluudesta ja itseironiasta demokraattisissa yhteiskunnissa. Olkaa huoleti. Olen iloinen että vanha vihkoni on kadonnut. En halua nähdä sitä uudelleen. Se nousee toisinaan hetkeksi pintaan eräänlaisena laajennettuna alaviitteenä.
   Olen aina ollut heikkona alaviitteisiin. Nokkela tai ilkeä alaviite ori saanut minut leppymään monelle tekstille. Huomaan että käytän nyt pitkää alaviitettä ryhtyäkseni vakavaan aiheeseen - siirryn pikavauhtia Pariisiin Hotel Crillonin kattohuoneistoon. Kesäkuun alku. Aamupalan aika. Isäntä on hyvä ystäväni professori Ravelstein, Abe Ravelstein. Vaimoni ja minä asumme myös Crillonissa, mutta meillä on huone alempana, kuudennessa kerroksessa. Vaimoni nukkuu vielä. Alapuolellamme (tämä ei ole aivan olennaista, mutta jotenkin en voi olla mainitsematta asiaa) koko kerros on paraikaa Michael Jacksonin ja hänen seurueensa hallussa. Jackson esiintyy joka ilta jollain Pariisin jättimäisellä areenalla. Piakkoin hänen ranskalaiset faninsa saapuvat, ja kasvot tungoksessa kääntyvät ylöspäin huutaakseen yhteen ääneen Miikell Zak-soon. Poliisirintama pitää ihailijat loitolla. Kun sisällä katsoo kuudennesta kerroksesta alas marmoriportaikkoon, näkee Michaelin henkivartijat. Yksi heistä ratkaisee Paris Heraldin sanaristikkoa.
   "Mahtavaa että meillä on tällainen popsirkus", Ravelstein sanoi. Professori oli tänä aamuna mainiolla tuulella. Hän oli painostanut hotellin johdon antamaan hänelle tämän himoitun sviitin. Saadakseen olla Pariisissa Hotel Crillonissa. Saadakseen olla täällä kerrankin äveriäänä. Ei enää siivottomia huoneita rue de Dragonilla Dragon Volantissa, vai mikä sen nimi nyt olikaan, eikä Hotel de l’ Academiessa rue des Saints Péresillä vastapäätä lääketieteellistä korkeakoulua. Loisteliaampaa ja ylellisempää hotellia kuin Crillon ei olekaan - Amerikan sotilasjohto oli majoitettu tänne ensimmäistä maailmansotaa seuranneissa rauhanneuvotteluissa.
    "Tämä on suurenmoista. eikö vain?" Ravelstein sanoi yhden nopean eleensä säestyksellä.
   Minä vahvistin että niin oli. Pariisin keskusta oli suoraan alapuolellamme - Concorden aukio obeliskeineen, Orangerie, Chambre des Député, Seine uljaine siltoineen, palatseineen ja puutarhoineen. Nämä tietysti olivat suurenmoisia katsella, mutta tänään ne olivat vielä suurenmoisempia, koska Ravelstein näytti ne meille, mies jolla vielä viime vuonna oli satatuhatta dollaria velkaa. Hän vitsaili aina minulle "kuoletusrahastostaan".
   "Minä kuoletun sen mukana - tiedätkö sinä Chick mitä tämä termi finanssipiireissä tarkoittaa?" hän sanoi.
   "Kuoletusrahastoko? Tiedän suurin piirtein."
   Ennen kuin Ravelstein äkkiä rikastui, kukaan ei ollut kyseenalaistanut hänen tarvettaan käyttää Armanin pukuja tai Vuittonin matkalaukkuja, polttaa kuubalaisia sikareita joita ei Amerikasta saanut, käyttää Dunhillin tupakkavälineitä, Mont Blancin kultaisia täytekyniä tai Baccaratin tai Laliquen kristallilaseja tarjoillessaan viiniä - tai tarjoiluttaakseen sitä. Ravelstein oli niitä isokokoisia miehiä - isoja mutta ei pyyleviä - joiden kädet vapisevat kun täytyy tehdä tarkkoja askareita. Se ei johtunut raihnaisuudesta vaan suunnattoman kiihkeästä energiasta joka purkautuessaan vapisutti häntä.
   Enää hänen ystäviensä, kollegoittensa, oppilaittensa ja ihailijoittensa ei tarvinnut hellittää kukkaronnyörejä tukeakseen hänen ylellisiä tapojaan. Nyt hän Luojan kiitos selvisi tekemättä akateemisten kamujensa kanssa mutkikkaita kauppoja. joissa Jensenin hopea tai Spoden tai Quimperin posliini kulkivat kädestä käteen. Se kaikki oli ollutta ja mennyttä. Ravelstein oli nyt upporikas. Hän oli saattanut ajatuksensa julkisuuteen. Hän oli kirjoittanut kirjan - vaikean mutta suositun - lennokkaan, älykkään ja uhmakkaan kirjan, ja sitä oli myyty hyvin ja myytiin yhä idässä ja lännessä ja kummallakin puolella päiväntasaajaa. Hän oli kirjoittanut sen nopeasti mutta tosissaan: ei halpaa kosiskelua, ei popularisointia, ei henkistä pelleilyä, ei apologioita, ei patriisin elkeitä. Hänellä oli täysi oikeus näyttää sellaiselta kuin nyt tarjoilijan kattaessa aamupalaamme. Hänen älynsä oli tehnyt hänestä miljonäärin. Ei ole mikään pikkujuttu tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi sanomalla täsmälleen mitä ajattelee - ilmaisemalla sen omin sanoin kompromisseja tekemättä.
   Tänä aamuna Ravelsteinilla oli yllään sinivalkoinen kimono. Se lahjoitettiin hänelle Japanissa kun hän viime vuonna luennoi siellä. Häneltä kysyttiin, mikä olisi hänelle erityisesti mieleen, ja hän sanoi haluavansa kimonon. Tämä olisi mahtunut shogunillekin, ja oli varmaan tehty tilauksesta. Ravelstein oli hyvin pitkä. Hän ei piitannut omasta viehätyksestään. Uhkea vaatekappale oli vyötetty löyhästi ja oli enemmän kuin puoliksi auki. Hänen jalkansa olivat epätavallisen pitkät eivätkä sopusuhtaiset. Hänen alushousujaan ei ollut vedetty turvallisesti ylös asti.
   "Tarjoilija kertoi että Michael Jackson ei suostu syömään Crillonin ruokaa", Ravelstein sanoi. "Hänen kokkinsa lentää yksityisessä suihkukoneessa kaikkialle hänen kanssaan. Crillonin keittiömestari on ottanut nokkiinsa. Hänen keittotaitonsa kuulemma kelpasi Richard Nixonille ja Henry Kissingerille ja kokonaiselle liudalle shaaheja, kuninkaita, kenraaleja ja pääministereitä. Mutta tämä korea pikku marakatti ei huoli sitä. Eikö Raamatussa olekin jotain rampaantuneista kuninkaista, jotka asuvat valloittajansa pöydän alla ja käyttävät ravinnokseen sitä mitä pöydästä putoaa?"
   "Taitaa olla. Muistaakseni heiltä oli leikattu peukalot irti. Mutta miten se liittyy Crilloniin tai Michael Jacksoniin?"
   Abe nauroi ja sanoi ettei ollut varma. Se oli vain käväissyt hänen mielessään. Täällä ylhäällä fanien kiljuntaan, murrosikäisten pariisilaisten huutokuoroon, yhtyi bussien, kuorma-autojen ja taksien melu.
   Tämä historiallinen näytös oli taustanamme. Me viihdyimme hyvin aamukahvipöydässä. Ravelstein oli hilpeällä mielellä. Pidimme kuitenkin äänemme vaimeina, sillä Aben kumppani Nikki nukkui yhä. Kotona USA:ssa Nikillä oli tapana katsella kotimaansa Singaporen kung fu -elokuvia neljään aamulla. Täälläkin hän oli hereillä melkein koko yön. Tarjoilija oli työntänyt liukuovet kiinni ettei Nikin silkkinen uni häiriintyisi. Vilkaisin aika ajoin ovi-ikkunasta Nikin salskeita käsivarsia ja mustan tukan pitkinä välkkyviä kerrostumia, jotka ulottuivat hohtaville olkapäille. Vähän yli kolmekymmentävuotiaana komea Nikki oli yhä poikamainen.
   Tarjoilija oli tullut tuomaan metsämansikoita, briosseja, hillopurkkeja ja pieniä kulhoja, joiden valmistusainetta minut oli kasvatettu kutsumaan alpakaksi. Ravelstein sutaisi nimensä lennokkaasti sekkiin samalla kun vei sämpylän suuhunsa. Minä olin meistä kahdesta se siistimpi ruokailija. Kun Ravelstein puhui syödessään, tuntui että jotain biologista tapahtui, että hän ruokki tultaan ja ravitsi ajatuksiaan.
   Tänä aamuna Ravelstein jälleen patisti minua astumaan enemmän julkisuuteen, etäämmälle yksityiselämästä, kiinnostumaan "julkisesta elämästä, politiikasta", käyttääkseni hänen omia sanojaan. Hän halusi minun kokeilevan taitojani elämäkerturina, ja minä olin suostunut. Hänen pyynnöstään kirjoitin lyhyen selonteon siitä miten J. M. Keynes oli kuvaillut kiistakysymyksiä, jotka koskivat sotakorvauksia ja liittoutuneiden kauppasaarron purkamista 1919. Aikaansaannokseni miellytti Ravelsteinia, mutta hän ei ollut vielä täysin tyytyväinen. Hänen mielestään minulla oli retorisia ongelmia. Minä sanoin, että jos liiaksi korosti kirjaimellisia tosiseikkoja, tekstin laajempi kiinnostavuus hupeni.
   Voin yhtä hyvin kakaista tämän ulos: lukiossa minulla oli englanninopettaja, jonka nimi oli Morford (me kutsuimme häntä Hullu-Morfordiksi). Hän pani meidät lukemaan Macaulayn esseen Boswellin Johnsonista. En osaa sanoa, oliko se Morfordin oma ajatus vai osa koululautakunnan määräämää opetussuunnitelmaa. Macaulayn essee, joka oli 1800-luvun Encyclopedia Britannican toimeksianto, julkaistiin eräässä Riverside Pressin kustantamassa amerikkalaisessa koulukirjassa. Sen lukeminen sai minut intoihini. Macaulay riemastutti minut omalla versiollaan Johnsonin Elämästä, Johnsonin "ajatuskiemuroista". Olen sen jälkeen lukenut monta selväjärkistä kritiikkiä Macaulayn viktoriaanisista ylilyönneistä. Mutta en ole parantunut - en ole halunnut parantua - heikkoudestani Macaulayhin. Hänen ansiostaan näen, kuinka kouristuksista kärsivä Johnson-rukka yhä koskettaa kadun jokaista lyhtypylvästä ja syö pilaantunutta lihaa ja eltaantuneita vanukkaita.

Lisää aiheesta muualla Verkkoliitteessä:
Kirjan arvio: Tuli, tuhka ja ystävyyden ylistys (20.10.2001)

Saul Bellow

   ALKULUKU
TIETOKIRJAT
ESIKOISET
KOTIMAISET
LAPSET JA NUORET
KÄÄNNETYT
SARJAKUVAT
UNOHTUMATTOMAT