Outoa että
ihmiskunnan hyväntekijät ovat hauskoja. Ainakin
Amerikassa näin on usein laita. Jos haluaa hallita tätä
maata, sitä täytyy viihdyttää. Kansalaissodan
aikana ihmiset nurisivat Lincolnin kaskuista. Ehkä hän
vaistosi että haudanvakavuus on paljon vaarallisempaa
kuin vitsit. Mutta arvostelijat sanoivat häntä kevytmieliseksi,
ja hänen oma sotaministerinsä kutsui häntä
apinaksi.
Niistä irvihampaista ja koiranleuoista,
jotka muovasivat minun sukupolveni makua ja ajatuksia, H.
L. Mencken oli kärkisijalla. Lukioaikaiset ystäväni
lukivat American Mercurya ja seurasivat Scopesin oikeudenkäyntiä
Menckenin raporteista. Mencken ei säästellyt William
Jenkins Bryania, ei raamattuvyöhykettä eikä
Boobus Americanusta. Clarenee Darrow, Scopesin puolustusasianajaja,
edusti tiedettä, moderniutta ja edistystä. Darrowin
ja Menckenin mielestä luomisoppinut Bryan oli auttamaton
juntti. Evoluutioteorian kielellä Bryan oli elämänpuun
kuollut oksa. Hänen ajamansa kaksimetallikanta oli naurettava.
Samoin oli hänen vanhakantainen retoriikkansa kongressissa.
Samoin olivat valtavat päivälliset, joita hän
ahmi nebraskalaisella farmillaan. Mencken sanoi että
hänen ateriansa koituivat hänelle kuolemaksi. Oikeudenkäynnissä
Bryanin näkökantoja luomisopista pilkattiin olan
takaa, ja hän koki saman kohtalon kuin lentolisko - hän
oli tökerö versio ideasta joka sittemmin onnistui,
kun liitävistä matelijoista tuli lämminverisiä
lintuja jotka lensivät ja lauloivat.
Raapustin vihon täyteen Mencken-sitaatteja
ja lisäsin niihin myöhemmin ivailijoiden ja itseivailijoiden
lausahduksia, W. C. Fieldsin ja Charlie Chaplinin, Mae Westin,
Huey Longin ja senaattori Dirksenin. Vihossa oli jopa yksi
sivu Machiavellin huumorintajusta. Mutta en aio sotkea teitä
pohdiskeluihini sukkeluudesta ja itseironiasta demokraattisissa
yhteiskunnissa. Olkaa huoleti. Olen iloinen että vanha
vihkoni on kadonnut. En halua nähdä sitä uudelleen.
Se nousee toisinaan hetkeksi pintaan eräänlaisena
laajennettuna alaviitteenä.
Olen aina ollut heikkona alaviitteisiin.
Nokkela tai ilkeä alaviite ori saanut minut leppymään
monelle tekstille. Huomaan että käytän nyt
pitkää alaviitettä ryhtyäkseni vakavaan
aiheeseen - siirryn pikavauhtia Pariisiin Hotel Crillonin
kattohuoneistoon. Kesäkuun alku. Aamupalan aika. Isäntä
on hyvä ystäväni professori Ravelstein, Abe
Ravelstein. Vaimoni ja minä asumme myös Crillonissa,
mutta meillä on huone alempana, kuudennessa kerroksessa.
Vaimoni nukkuu vielä. Alapuolellamme (tämä
ei ole aivan olennaista, mutta jotenkin en voi olla mainitsematta
asiaa) koko kerros on paraikaa Michael Jacksonin ja hänen
seurueensa hallussa. Jackson esiintyy joka ilta jollain Pariisin
jättimäisellä areenalla. Piakkoin hänen
ranskalaiset faninsa saapuvat, ja kasvot tungoksessa kääntyvät
ylöspäin huutaakseen yhteen ääneen Miikell
Zak-soon. Poliisirintama pitää ihailijat loitolla.
Kun sisällä katsoo kuudennesta kerroksesta alas
marmoriportaikkoon, näkee Michaelin henkivartijat. Yksi
heistä ratkaisee Paris Heraldin sanaristikkoa.
"Mahtavaa että meillä on
tällainen popsirkus", Ravelstein sanoi. Professori
oli tänä aamuna mainiolla tuulella. Hän oli
painostanut hotellin johdon antamaan hänelle tämän
himoitun sviitin. Saadakseen olla Pariisissa Hotel Crillonissa.
Saadakseen olla täällä kerrankin äveriäänä.
Ei enää siivottomia huoneita rue de Dragonilla Dragon
Volantissa, vai mikä sen nimi nyt olikaan, eikä
Hotel de l’ Academiessa rue des Saints Péresillä
vastapäätä lääketieteellistä
korkeakoulua. Loisteliaampaa ja ylellisempää hotellia
kuin Crillon ei olekaan - Amerikan sotilasjohto oli majoitettu
tänne ensimmäistä maailmansotaa seuranneissa
rauhanneuvotteluissa.
"Tämä on suurenmoista. eikö
vain?" Ravelstein sanoi yhden nopean eleensä säestyksellä.
Minä vahvistin että niin oli.
Pariisin keskusta oli suoraan alapuolellamme - Concorden aukio
obeliskeineen, Orangerie, Chambre des Député,
Seine uljaine siltoineen, palatseineen ja puutarhoineen. Nämä
tietysti olivat suurenmoisia katsella, mutta tänään
ne olivat vielä suurenmoisempia, koska Ravelstein näytti
ne meille, mies jolla vielä viime vuonna oli satatuhatta
dollaria velkaa. Hän vitsaili aina minulle "kuoletusrahastostaan".
"Minä kuoletun sen mukana - tiedätkö
sinä Chick mitä tämä termi finanssipiireissä
tarkoittaa?" hän sanoi.
"Kuoletusrahastoko? Tiedän suurin
piirtein."
Ennen kuin Ravelstein äkkiä rikastui,
kukaan ei ollut kyseenalaistanut hänen tarvettaan käyttää
Armanin pukuja tai Vuittonin matkalaukkuja, polttaa kuubalaisia
sikareita joita ei Amerikasta saanut, käyttää
Dunhillin tupakkavälineitä, Mont Blancin kultaisia
täytekyniä tai Baccaratin tai Laliquen kristallilaseja
tarjoillessaan viiniä - tai tarjoiluttaakseen sitä.
Ravelstein oli niitä isokokoisia miehiä - isoja
mutta ei pyyleviä - joiden kädet vapisevat kun täytyy
tehdä tarkkoja askareita. Se ei johtunut raihnaisuudesta
vaan suunnattoman kiihkeästä energiasta joka purkautuessaan
vapisutti häntä.
Enää hänen ystäviensä,
kollegoittensa, oppilaittensa ja ihailijoittensa ei tarvinnut
hellittää kukkaronnyörejä tukeakseen hänen
ylellisiä tapojaan. Nyt hän Luojan kiitos selvisi
tekemättä akateemisten kamujensa kanssa mutkikkaita
kauppoja. joissa Jensenin hopea tai Spoden tai Quimperin posliini
kulkivat kädestä käteen. Se kaikki oli ollutta
ja mennyttä. Ravelstein oli nyt upporikas. Hän oli
saattanut ajatuksensa julkisuuteen. Hän oli kirjoittanut
kirjan - vaikean mutta suositun - lennokkaan, älykkään
ja uhmakkaan kirjan, ja sitä oli myyty hyvin ja myytiin
yhä idässä ja lännessä ja kummallakin
puolella päiväntasaajaa. Hän oli kirjoittanut
sen nopeasti mutta tosissaan: ei halpaa kosiskelua, ei popularisointia,
ei henkistä pelleilyä, ei apologioita, ei patriisin
elkeitä. Hänellä oli täysi oikeus näyttää
sellaiselta kuin nyt tarjoilijan kattaessa aamupalaamme. Hänen
älynsä oli tehnyt hänestä miljonäärin.
Ei ole mikään pikkujuttu tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi
sanomalla täsmälleen mitä ajattelee - ilmaisemalla
sen omin sanoin kompromisseja tekemättä.
Tänä aamuna Ravelsteinilla oli
yllään sinivalkoinen kimono. Se lahjoitettiin hänelle
Japanissa kun hän viime vuonna luennoi siellä. Häneltä
kysyttiin, mikä olisi hänelle erityisesti mieleen,
ja hän sanoi haluavansa kimonon. Tämä olisi
mahtunut shogunillekin, ja oli varmaan tehty tilauksesta.
Ravelstein oli hyvin pitkä. Hän ei piitannut omasta
viehätyksestään. Uhkea vaatekappale oli vyötetty
löyhästi ja oli enemmän kuin puoliksi auki.
Hänen jalkansa olivat epätavallisen pitkät
eivätkä sopusuhtaiset. Hänen alushousujaan
ei ollut vedetty turvallisesti ylös asti.
"Tarjoilija kertoi että Michael
Jackson ei suostu syömään Crillonin ruokaa",
Ravelstein sanoi. "Hänen kokkinsa lentää
yksityisessä suihkukoneessa kaikkialle hänen kanssaan.
Crillonin keittiömestari on ottanut nokkiinsa. Hänen
keittotaitonsa kuulemma kelpasi Richard Nixonille ja Henry
Kissingerille ja kokonaiselle liudalle shaaheja, kuninkaita,
kenraaleja ja pääministereitä. Mutta tämä
korea pikku marakatti ei huoli sitä. Eikö Raamatussa
olekin jotain rampaantuneista kuninkaista, jotka asuvat valloittajansa
pöydän alla ja käyttävät ravinnokseen
sitä mitä pöydästä putoaa?"
"Taitaa olla. Muistaakseni heiltä
oli leikattu peukalot irti. Mutta miten se liittyy Crilloniin
tai Michael Jacksoniin?"
Abe nauroi ja sanoi ettei ollut varma. Se
oli vain käväissyt hänen mielessään.
Täällä ylhäällä fanien kiljuntaan,
murrosikäisten pariisilaisten huutokuoroon, yhtyi bussien,
kuorma-autojen ja taksien melu.
Tämä historiallinen näytös
oli taustanamme. Me viihdyimme hyvin aamukahvipöydässä.
Ravelstein oli hilpeällä mielellä. Pidimme
kuitenkin äänemme vaimeina, sillä Aben kumppani
Nikki nukkui yhä. Kotona USA:ssa Nikillä oli tapana
katsella kotimaansa Singaporen kung fu -elokuvia neljään
aamulla. Täälläkin hän oli hereillä
melkein koko yön. Tarjoilija oli työntänyt
liukuovet kiinni ettei Nikin silkkinen uni häiriintyisi.
Vilkaisin aika ajoin ovi-ikkunasta Nikin salskeita käsivarsia
ja mustan tukan pitkinä välkkyviä kerrostumia,
jotka ulottuivat hohtaville olkapäille. Vähän
yli kolmekymmentävuotiaana komea Nikki oli yhä poikamainen.
Tarjoilija oli tullut tuomaan metsämansikoita,
briosseja, hillopurkkeja ja pieniä kulhoja, joiden valmistusainetta
minut oli kasvatettu kutsumaan alpakaksi. Ravelstein sutaisi
nimensä lennokkaasti sekkiin samalla kun vei sämpylän
suuhunsa. Minä olin meistä kahdesta se siistimpi
ruokailija. Kun Ravelstein puhui syödessään,
tuntui että jotain biologista tapahtui, että hän
ruokki tultaan ja ravitsi ajatuksiaan.
Tänä aamuna Ravelstein jälleen
patisti minua astumaan enemmän julkisuuteen, etäämmälle
yksityiselämästä, kiinnostumaan "julkisesta
elämästä, politiikasta", käyttääkseni
hänen omia sanojaan. Hän halusi minun kokeilevan
taitojani elämäkerturina, ja minä olin suostunut.
Hänen pyynnöstään kirjoitin lyhyen selonteon
siitä miten J. M. Keynes oli kuvaillut kiistakysymyksiä,
jotka koskivat sotakorvauksia ja liittoutuneiden kauppasaarron
purkamista 1919. Aikaansaannokseni miellytti Ravelsteinia,
mutta hän ei ollut vielä täysin tyytyväinen.
Hänen mielestään minulla oli retorisia ongelmia.
Minä sanoin, että jos liiaksi korosti kirjaimellisia
tosiseikkoja, tekstin laajempi kiinnostavuus hupeni.
Voin yhtä hyvin kakaista tämän
ulos: lukiossa minulla oli englanninopettaja, jonka nimi oli
Morford (me kutsuimme häntä Hullu-Morfordiksi).
Hän pani meidät lukemaan Macaulayn esseen Boswellin
Johnsonista. En osaa sanoa, oliko se Morfordin oma ajatus
vai osa koululautakunnan määräämää
opetussuunnitelmaa. Macaulayn essee, joka oli 1800-luvun Encyclopedia
Britannican toimeksianto, julkaistiin eräässä
Riverside Pressin kustantamassa amerikkalaisessa koulukirjassa.
Sen lukeminen sai minut intoihini. Macaulay riemastutti minut
omalla versiollaan Johnsonin Elämästä, Johnsonin
"ajatuskiemuroista". Olen sen jälkeen lukenut
monta selväjärkistä kritiikkiä Macaulayn
viktoriaanisista ylilyönneistä. Mutta en ole parantunut
- en ole halunnut parantua - heikkoudestani Macaulayhin. Hänen
ansiostaan näen, kuinka kouristuksista kärsivä
Johnson-rukka yhä koskettaa kadun jokaista lyhtypylvästä
ja syö pilaantunutta lihaa ja eltaantuneita vanukkaita.
Lisää aiheesta muualla Verkkoliitteessä:
Kirjan arvio:
Tuli,
tuhka ja ystävyyden ylistys (20.10.2001)
