ISBN 951-31-1913-0, Tammi 2000. Englanninkielinen alkuteos Sex and the City (1996), suomentanut Arto Schroderus. Sivut 47-52.

6. New Yorkin vaarallinen viettelys:
Rakastaa vai eikö rakastaa hra Kihoa?

Noin nelikymppinen elokuvatuottaja, jota kutsun tässä Samantha Jonesiksi, käveli Bowery Bariin, ja kuten tavallista kuikuilimme kaikki nähdäksemme, kenen kanssa hän oli. Samantha oli aina liikkeellä vähintään neljän miehen kanssa, ja pelin henki oli yrittää päätellä, kuka heistä oli hänen rakastajansa. Peliksi se ei tosin ollut hääppöinen, koska poikaystävä oli liian helppo bongata. Hän oli poikkeuksetta nuorin miehistä ja hyvännäköinen sillä tavalla kuin B-luokan Hollywood-tähdet ovat - ja hän istui siinä autuaan typerä ilme kasvoillaan (mikäli hän oli vastikään tavannut Samin) tai pitkästyneen typerä ilme kasvoillaan, mikäli hän oli käynyt ulkona Samin kanssa usempaan otteeseen. Jos hän oli, hänelle alkaisi pikkuhiljaa valjeta, ettei kukaan pöydässä juttelisi hänelle. Miksi pitäisi, kun kahden viikon kuluttua häntä ei muistaisi kukaan.

   Me kaikki ihailimme Samia. Ensinnäkään ei ole mikään helppo nakki saada kaksikymmentäviisivuotiaita miehiä, kun on vähän yli neljänkymmenen. Toiseksi Sam on esikuva New Yorkin naisille. Sillä tässä kaupungissa sinkkunaisella on kaksi vaihtoehtoa: voit hakata päätä seinään yrittäessäsi löytää ihmissuhteen, tai voit sanoa "ja paskat" ja painua hässimään kuin mies. Siispä: Sam.

   Tämä on todellinen ongelma New Yorkin naisille näinä aikoina. Ensimmäistä kertaa Manhattanin historiassa monilla naisilla kolmikymppisistä vähän yli nelikymppisiin on yhtä paljon rahaa ja valtaa kuin miehillä - tai ainakin tarpeeksi tunteakseen, etteivät he tarvitse miestä muuhun kuin seksiin. Vaikka tämä paradoksi on monen psykoanalyyttisen session aihe, niin äskettäin, kun meitä naisia istui muutama Mayfair-hotellissa teellä, ystäväni Carrie, noin kolmivitonen journalisti, päätti kokeilla sitä käytännössä. Siis ikään kuin luopua rakkaudesta ja etsiä tyydytystä nauttimalla täysin siemauksin vallasta. Ja kuten tulemme huomaamaan, se toimi. Tavallaan.

Testosteroninaisia, hölmöjä miehiä

"Minä taidan olla muuttumassa mieheksi", sanoi Carrie. Hän sytytti päivän kahdennenkymmenennen tupakan, ja kun hovimestari pyrähti paikalle ja pyysi häntä sammuttamaan sen, hän sanoi: "Tottahan toki, en voisi kuvitellakaan loukkaavani ketään." Sitten hän polki tupakan mattoon.

   "Muistatteko, kun minä menin sänkyyn sen Drew'n kanssa?" hän kysyi. Nyökkäsimme kaikki. Olimme huokaisseet helpotuksesta, kun se oli tapahtunut, koska Carrie ei ollut harrastanut seksiä kuukausiin ennen sitä. "No, jälkeenpäin minusta ei tuntunut miltään. Minä olin että: Hei beibi, täytyy tästä lähteä töihin. Soitellaan. Sen jälkeen unohdin koko miehen täysin."

   "No miksi helvetissä sinun pitäisi tuntea mitään?" Magda kysyi. "Ei miehetkään tunne. Minusta ei tunnu miltään seksin jälkeen. Joo joo, olisihan se tietysti mukavaa, mutta mitä järkeä siinä loppujen lopuksi on?"

   Nojauduimme kaikki taaksepäin omahyväisesti, teetä siemaillen, niin kuin olisimme jonkin suljetun kerhon jäseniä. Olimme kovia ja ylpeitä siitä, eikä tähän pisteeseen pääseminen ollut ollut helppoa - tähän täydellisen itsenäiseen vaiheeseen, jossa olimme vapaita kohtelemaan miehiä seksiobjekteina. Se oli vaatinut kovaa työtä, yksinäisyyttä ja sen oivaltamista, että koska ketään tärkeää ei ehkä koskaan löytyisikään, oli syytä pitää huolta itsestään sanan laajimmassa merkityksessä.

   "No, kai sitä tulee paksunahkaiseksi", minä sanoin. "Sitä joutuu pettymään niin moneen mieheen. Jonkin ajan kuluttua tunteita ei enää edes halua. Sitä haluaa vain jatkaa elämäänsä."

   "Se johtuu varmaan hormoneista", sanoi Carrie. "Vähän aikaa sitten minä olin kampaajalla syvähoidossa, kun ne uhkailee jatkuvasti, että minulta alkaa pian hiukset katkeilla. Ja minä luin Cosmosta jutun testosteronista naisissa - jonkun tutkimuksen mukaan naiset, joilla on korkea testosteronitaso, on agressiivisempia, menestyvämpiä, niillä on enemmän seksipartnereita eikä ne mene yhtä herkästi naimisiin. Siinä tiedossa oli jotain uskomattoman lohdullista - tuntui että ehkä sitä ei olekaan mikään friikki."

   "Temppu on saada miehet tekemään yhteistyötä", sanoi Charlotte.

   "Tämän kaupungin miehet epäonnistuu molemmissa asioissa", sanoi Magda. "Ne ei halua ihmissuhdetta, mutta heti kun niitä haluaa vain seksin takia, niitä ärsyttää. Ne ei yksinkertaisesti kykene hoitamaan hommaansa asianmukaisesti."

   "Oletteko te koskaan soittaneet miehelle keskellä yötä ja sanoneet: 'Minä haluan tulla käymään' ja saaneet myönteistä vastausta?" Carrie kysyi.

   "Ongelma on siinä, ettei seksi ole koskaan ohi", sanoi Charlotte. Hänellä oli nimitys miehille, jotka olivat fantastisia rakastajia: Seksijumalat. Mutta jopa hänellä oli ongelmia. Hänen viimeisin valloituksensa oli runoilija, joka oli mieletön sängyssä mutta joka Charlotten sanoin "mankui minua jatkuvasti ulos syömään ja vetämään koko sen jutustelukuvion läpi". Vähän aikaa sitten mies oli lakannut soittelemasta: "Se halusi lukea minulle runojaan, enkä minä suostunut."

   "Ällötyksen ja viehätyksen välissä on veteen piirretty viiva", hän jatkoi. "Ja ällötys alkaa yleensä, kun ne alkavat vaatia, että niitä kohdellaan ihmisinä eikä seksivälineinä."

   Minä kysyin, oliko realistisesti ottaen mitään mahdollisuuksia onnistua tässä "naiset harrastavat seksiä kuin miehet" -jutussa.

   "Täytyy olla tosi narttu", sanoi Charlotte. "Toinen vaihtoehto on olla käsittämättömän herttainen ja kiva. Me ollaan väliinputoajia. Se hämmentää miehiä."

   "On liian myöhäistä herttaisuudelle", Carrie sanoi.

   "No sitten sinun varmaan täytyy ruveta nartuksi", Magda sanoi.

   "Mutta yhden asian sinä unohdit."

   "Minkä?"

   "Rakastumisen."

   "Rohkenen epäillä", sanoi Carrie. Hän nojautui taaksepäin tuolissaan. Hänellä oli farkut ja vanha Yves Saint Laurentin pikkutakki. Hän istui kuin mies, haarat levällään. "Minä aion tehdä sen - minä rupean tosi nartuksi."

   Me katsoimme häntä ja nauroimme.

   "Mitä nyt?" hän kysyi.

   "Sinä olet jo sellainen."

Carrie tapaa hra Kihon

Osana tutkimustaan Carrie meni katsomaan elokuvan Tarantella - vaarallinen viettelijätär kolmelta iltapäivällä. Hän oli kuullut, että elokuva kertoi naisesta, joka rahaa ja seksiä ja absoluuttista valtaa tavoitellessaan käyttää ja hyväksikäyttää jokaista tapaamaansa miestä - eikä kertaakaan kadu tai koe sellaista tyypillistä "Voi hyvä luoja, mitä minä olen tehnyt?" -oivallusta.

    Carrie ei koskaan käy elokuvissa - hänen porvarillinen äitinsä oli kertonut hänelle, että vain köyhien perheiden sairaat lapset lähetettiin elokuvateatteriin - joten se oli hänelle kova juttu. Hän tuli teatteriin myöhässä, ja kun lipunkerääjä kertoi hänelle elokuvan jo alkaneen, Carrie sanoi: "Haista vittu. Minä tulin tekemään tutkimusta - et kai sinä tosissasi luule, että minä tulin katsomaan tätä huvikseni?"

    Kun hän tuli teatterista, hän ei saanut päästään kohtausta, jossa Linda Florentino pokaa miehen kapakasta ja nai tämän kanssa parkkipaikalla verkkoaitaa vasten. Siitäkö siinä vain olikin kyse?

    Carrie osti kaksi paria sandaaleja ja leikkautti hiuksensa lyhyiksi.

    Eräänä sunnuntai-iltana Carrie meni suunnittelija Joopin järjestämille cocktailkutsuille - sellaiset kutsut, jotka olivat kuin kohtaus jostain elokuvasta: oli tungosta ja pirteitä gaypoikia, ja vaikka Carriella oli töitä seuraavana päivänä, hän tiesi lopulta juovansa liian monta drinkkiä ja menevänsä kotiin liian myöhään. Carrie ei mielellään mene kotiin illan päätteeksi eikä hän mielellään mene nukkumaan.

    Hra Joopilta loppui ovelasti samppanja kutsujen puolivälissä, ja ihmiset jyskyttivät keittiönovea ja kerjäsivät tarjoilijoilta viinilasillista. Joku mies käveli ohitse sikari suussaan, ja yksi Carrien seurassa olevista miehistä sanoi: "Oooooh. Kukas tuo olikaan? Näyttää ihan Ron Perlmanin komeammalta, nuoremmalta versiolta."

    "Minä tiedän kuka se on", Carrie sanoi.

    "Kuka?"

    "Hra Kiho."

    "Kyllä minä sen tiesin. Sekoitan aina hra Kihon ja Ron Perlmanin."

    "Paljonko maksatte", Carrie kysyi. "Paljonko maksatte, jos minä menen juttelemaan sen kanssa?" Hän tekee sen tempun, jota on alkanut tehdä lyhyillä hiuksillaan. Hän pöyhii niitä poikien katsoessa häntä nauraen. "Sinä olet kreisi", he sanovat.

    Carrie oli nähnyt hra Kihon kerran aikaisemmin mutta ei uskonut tämän muistavan häntä. Carrie oli ollut käymässä toimistossa, jossa toisinaan työskenteli, ja Inside Edition haastatteli häntä jutusta, jonka hän oli kirjoittanut chihuahuoista. Hra Kiho astui sisään ja alkoi puhua kuvaajalle siitä, kuinka chihuahuat olivat vallanneet Pariisin, ja Carrie kumartui solmimaan kengännauhojaan.

    Kutsuilla hra Kiho istui olohuoneen patterilla. "Hei", Carrie sanoi. "Muistatko minut?" Hän näki miehen katseesta, ettei tällä ollut aavistustakaan kuka hän oli, ja mietti, mahtaisiko tämä joutua paniikkiin.

    Hra Kiho pyöräytti sikariaan huulillaan ja otti sen suustaan. Hän vilkaisi sivuun karistaakseen tuhkan ja katsoi sitten takaisin Carrieen. "Vittu ehdottomasti."

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][*Käännetyt*][Sarjakuvat][Unohtumattomat]