ISBN: 951-578-565-0, Like 1998. Norjankielinen alkuteos Naiv. Super. Suomentanut Outi Menna. Sivut 7-13.

s e i n ä

Minulla on kaksi ystävää. Yksi huono ja yksi hyvä. Ja sitten minulla on veljeni.

   Hän ei kenties ole yhtä sympaattinen kuin minä, mutta kuitenkin o.k.

Minä lainaan veljeni asuntoa sillä aikaa, kun hän on matkoilla. Asunto on hieno. Veljelläni on melko paljon rahaa. Herra tietää, mitä hän oikein puuhailee. En ole seuraillut kovin tarkasti hänen tekemisiään. Hän kai ostaa tai myy jotain. Ja nyt hän on siis matkoilla. Hän kertoi minulle, minne hän oli menossa. Olen kirjoittanut paikan muistiin. Se oli kai Afrikka.

Hän on antanut minulle faksinumeronsa ja määräyksen faksata hänelle postia ja ti edotuksia . Se on minun pikku hommani, yksinkertainen ja kohtuullinen.

   Korvaukseksi saan asua täällä.

   Sitä minä arvostan.

   Ja juuri sitä tarvitsen.

   Vähän aikaa rauhoittumiseen.

   Elämäni on ollut kummallista viime aikoina. Se meni siihen pisteeseen, että menetin kiinnostakseni kaikkeen.

Täytin 25 vuotta. Siitä on muutama viikko aikaa.

   Veljeni ja minä söimme päivällistä vanhempiemme luona. Hyvää ruokaa. Ja kakkua. Juttelimme niitä näitä. Yhtäkkiä yllätin itseni moittimalla vanhempiani siitä, etteivät he koskaan painostaneet minua huippu-urheiluun.

   Se oli aivan kohtuutonta.

   Sanoin idioottimaisia asioita. Kuten että olisin voinut olla nyt ammattilainen. Minulla olisi voinut olla kuntokäyräkin. Ja rahaa. Olisin saattanut olla jatkuvasti matkoilla. Onnettomuudekseni sanoin vielä, että on heidän vikansa, etten ole menestynyt ja että elämäni on tylsää ja pitkäveteistä.

   Pyysin jälkeenpäin anteeksi.

Mutta se jatkui.

   Samana iltana pelasin veljeni kanssa krokettia, mitä ei tapahdu kovinkaan usein. Vanha krokettisetti oli lahonnut pilalle ulkorakennuksen alla. Kävimme useilla huoltoasemilla löytääksemme uuden. Veljeni maksoi ostoksemme yhdellä luottokorteistaan. Sitten mittailimme askelin sopivat etäisyydet ja pystytimme portit ja tolpat vanhempiemme pihalle. Minä valitsin punaisen värin ja veljeni keltaisen. En tiedä, ovatko ne samat värit, joita yleensä pieninäkin käytimme. En muista enää.

   Aloimme pelata, ja kaikki sujui hyvin pitkän aikaa. Löin itseni vauhdilla kahden ensimmäisen portin läpi. Sain ylimääräisen lyönnin ja jatkoin pelaamista. Olin niskan päällä. Pääsin ryöväriksi paljon ennen veljeäni, joten kätkin punaisen palloni turvaan puun taakse ja jäin odottelemaan häntä, naureskelin ja irvailin siinä odotellessani. Tulin suorastaan ylimieliseksi.

   Peli oli menettänyt hauskuutensa jo minuutteja ennen kuin veljeni alkoi tähytä kohti pensaikkoa.

Näin, mitä hänen mielessään liikkui.

   Tuo nyt on aivan tarpeetonta, sanoin.

   Tiesin kyllä, ettei hän ottaisi pyyntöäni huomioon. Hän asetteli oikean jalkansa oman pallonsa päälle ja tähtäili lyöntinsä suuntaa sinne, missä ajatteli sen tuottavan eniten vahinkoa. Hän seisoi kauan sihtaillen pihan kauimmaiselle laidalle. Aivan pihan perälle. Sinne, missä ruoho lakkaa olemasta pelkkää ruohoa ja Muuttuu enemmänkin sammaleksi. Hän suoritti pari varovaista koeliikettä varmistuakseen siitä, että kykenisi iskemään mahdollisimman kovaa ja siitä, että välttyisi osumasta omaan jalkannsa, mikä on nolointa, mitä voi tapahtua. Sitten hän krokkasi minun palloni suureen pensaaseen. Hän krokkasi punaisen palloni hemmetin syvälle pensaikon uumeniin. Ihan keskelle pensasta.

   Sinne, minne aurinko ei koskaan paista.

Se oli oikeastaan mahtava lyönti. Siitä häntä ei voi moittia. Olisin epäilemättä tehnyt itsekin aivan samoin. Oma reaktioni tuli kaitenkin minulle täytenä yllätyksenä.

Minun suunnitelmani oli ollut alun alkaen yksinkertainen ja melko raukkamainen. Lojuisin muina miehinä maalialueella ja sitten krokkaisin hänen pallonsa niin pitkälle, ettei hän uskoisi sen olevan edes mahdollista. Ja jos sattuisinkin mokaamaan, minulla ei olisi hätää, koska veljeni ei olisi vielä saanut kierrosta päätökseen. Mutta jos osuisin, jysäyttäisin hänet matkaan usean kilometrin tuntivauhdilla ja kruunaisin kaiken kieltäytymällä, kun hän ehdottaisi uusintapeliä.

   Sen kaiken sain kuitenkin unohtaa.

   Olin mokannut yhden kerran liikaa. Veljeni oli päässyt ryöväriksi, ja nyt punainen palloni kyyristeli suuren pensaan kätköissä.

En luovuttanut. Halusin päästä vielä mukaan taisteluun. Suunnittelin lyövän hänen pall onsa auton alle. Vain se ajatus antoi pontta peliini. Ajatus siitä, että hän joutuisi kärsimään. Että hänen pallonsa jäisi tavalla tai toisella jumiin auton alle. Että saisin nähdä hänen ryömivän nelinkontin, tai mahallaan, niin että hän likaantuisi ja alkaisi kiroilla.

   Ensin minun täytyi kuitenkin lyödä palloni ulos pensaikosta. Nostelin lehtiä ja taivuttelin ne pois tieltä. Sitten valaisin pensasta taskulampulla. Liikuttelin valoa edestakaisin suuren pensaan keskellä. Näin palloni syvällä pensaan uumenissa. Oli mahdotonta erottaa, että se oli punainen, mutta minun palloni se oli, siitä ei ollut epäilystäkään. Veljeni seisoi tietenkin vieressä naureskelemassa.

   Otin taskulampun suuhuni ja ryömin pensaikkoon. Siellä oli kosteaa, lämpötila oli luultavasti vain pari astetta nollan yläpuolella. Olen vihannut pensasta niin kauan kuin vain muistan. Kohta pääsisin lyömään. Tähtäsin. Hyvinhän tämä menisi. Olin varma, että olisin muutaman sekunnin päästä taas niskan päällä.

   Kyllä minä veljeni päihittäisin, sen pirulaisen.

Mutta jouduin käyttämään kolme lyöntiä selviytyäkseni ulos pensaikosta. Pudistellessani sitten lehtiä ja multaa vaatteistani, taskulamppu yhä suussani, veljeni krokkasi minut uudestaan ja löi minut vielä kerran takaisin pensaaseen.

   Tämä on yksi syy siihen, miksi kuvittelen, että hän on syvällä sisimmässään mahdollisesti hieman vähemmän sympaattinen kuin minä. Minä en olisi lyönyt häntä pensaikkoon kahta kertaa. Kerran kyllä. Mutta tuskin kahta.

   Sytytin taskulampun ja löin palloni toistamiseen ulos pensaikosta. Kun veljeni oli krokkaamassa minua kolmatta kertaa, hän mokasi, ja niinpä minä vuorostani krokkasin hänet. Mutta kun meinasin lyödä hänet auton alle, en osunutkaan palloon kunnolla ja lyöntini epäonnistui. Yritin varmaankin liian innokkaasti.

   Sen jälkeen veljeni hoiti homman nopeasti kotiin. Hän krokkasi palloni tolppaan, ja peli oli päättynyt.

   Jäimme vielä vähäksi aikaa kinastelemaan. Syytin häntä huijauksesta, luimme sääntöjä ja väittelimme edelleen. Sanoin pari asiaa, jotka olivat aivan sopimattomuuden rajoilla.

   Lopulta veljeni kysyi, oliko minulla jokin hätänä. Mikä sinua vaivaa? hän sanoi.

   Aioin jo sanoa, ettei minua mikään vaivaa, mutta sitten tunsin, kuinka kaikki kuohahti sisälläni. Tunne oli inhottava ja se otti minut kokonaan valtaansa. En ole ikinä kokenut mitään vastaavaa enkä saanut sanaa suustani. Sen sijaan istahdin nurmikolle ja pudistelin päätäni. Veljeni istuutui viereeni. Hän laski käsivartensa hartioilleni. Emme olleet koskaan aikaisemmin istuneet niin. Minä aloin itkeä. En ollut itkenyt vuosikausiin. Veljeni yllättyi taatusti purkauksestani. Hän pahoitteli, että oli pelannut niin raa'asti.

Kaikki tuntui merkityksettömältä. Aivan yhtäkkiä.

   Oma elämäni, muiden elämäni, eläimien ja kasvien elämä, koko maailma.

   Missään ei ollut enää mitään järkeä.

   Kerroin siitä veljelleni. Hänellä ei ollut minkäänlaisia edellytyksiä ymmärtää minua. Hän nousi ylös ja sanoi älä välitä, shit happens, kyllä se siitä. Hän yritti saada minua nousemaan, nyrkkeili veljellisesti mahaani ja kannusti varovasti. Veljeni on harrastanut jääpalloa. Hän hallitsee kannustamisen. Pyysin häntä rauhoittumaan. Sanoin, että tämä oli vakava asia. Veljeni istui alas ja rauhoittui.

Me juttelimme. Olin aivan poissa tolaltani. Kumpikaan meistä ei ymmärtänyt paljonkaan siitä, mitä minä sanoin. Mutta veljeni otti minut vakavasti. Kaikki kunnia hänelle siitä. Näin, kuinka hän huolestui. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt minua sellaisena.

   Hän sanoi, että joka päivä varmaankin tuhannet ihmiset ajautuvat umpikujann. Useimmilla on ehkä aika rankkaa vähän aikaa, mutta sitten meneekin jo paremmin. Veljeni on optimisti. Hän halusi auttaa.

   Minä ajattelin, että olin vajonnut tosi syvälle. Pelkäsin, että olin saanut tarpeekseni kaikesta, etten koskaan enää pystyisi innostumaan mistään.

Sitten veljeni sanoi, että hän aikoi lähteä matkalle. Hän matkustaisi muutaman päivän päästä ja viipyisi poissa kaksi kuukautta. Hän tarjosi minulle asuntoaan lainaksi. Minä kiitin tarjouksesta ja otin sen vastaan, ja sitten me istuimme aivan hiljaa, kunnes veljeni katsoi kelloa ja huomasi, että urheiluruutu oli alkanut. Hän kysyi, oliko minulla mitään sitä vastaan, että menisimme sisään. Olihan minun syntymäpäiväni ja kakkuakin vielä jäljellä.

Herätessäni seuraavana aamuna tunsin, ettei elämäni voisi jatkua entisellä tavallaan. Jäin makaamaan ja miettimään asioita.

   Kyse ei ollut kroketista. Siitä olin varma.

   Kroketti on pikkujuttu ja tämä sitä vastoin oli suuri.

   Melko pian aloin aavistella, että vaikeuksillani oli suora yhteys siihen, että täytin 25 vuotta enkä oikein pystynyt hyväksymään sitä.

   Olen jo pitkään tuntenut jonkinlaista huolta vanhenemisesta.

   Tilasta minä en välitä paljon paskaakaan, mutta ajan kanssa minulla on ongelmia.

   Pukeutuessani minulle selkeni, etten missään tapauksessa voisi käyttää tätä päivää siihen, mihin yleensä olin päiväni käyttänyt.

   Päivieni täytyi muuttua.

   Kuten myös öitteni.

Katselin vähän aikaa ulos ikkunasta.

   Sitten tein valintani.

   Pyöräilin yliopistolle ja ilmoitin, etten katsonut pystyväni viemään loppuun pääaineopintojani. Laitoksen sihteeri kysyi, onko minulla jokin hätänä ja voisiko hän olla millään tavalla avuksi. Hänen kiinnostuksensa oli mielestäni liikuttavaa, mutta minua ei huvittanut jäädä juttelemaan. Kiitin lyhyesti hänen hnolehtimisestaan ja vastasin kyllä ensimmäiseen kysymykseen ja ei toiseen.

   Sitten pyöräilin takaisin kaupunkiin ravistelemaan yltäni loputkin entisen olemassaoloni rippeet. Menin käymään sen lehden toimituksessa, jonne minulla oli silloin tällöin ollut tapana viedä juttujani, ja sanoin, etten hetkeen tulisi kirjoittamaan mitään, ehken enää koskaan. Sanoin myöskin irti vuokrahuoneeni, puhelimeni ja sanomalehtitilaukseni. Ja möin kirjani ja televisioni.

Loppu omaisuudestani mahtui reppuun ja kahteen paperikassiin. Kassit vein vanhempieni talon ullakolle, repun viskasin selkääni ja pyöräilin kotiin veljeni asunnolle.

Siellä sitten istuin ja hikoilin.

   Olin saanut aikaan todellista toimintaa.

   En siis mitä tahansa höpötystä.

   En mitään saippuaoopperaa.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][*Käännetyt*][Sarjakuvat][Unohtumattomat]