ISBN: 951-0-22777-3, WSOY 1998. Ranskankielinen alkuteos Le voyage de Théo. Suomentanut Anna-Maija Viitanen. Sivut 7-14.

Muualla Verkkoliitteessä:
Theon matka -kirjan arvio (28.3.1998)

Jumalten viha

"Theo! Tiedätkö sinä mitä kello on? THEO!"

   Theo ei oikeastaan nukkunut. Hän nautiskeli heräämisen miellyttävästä hämärästä pää peiton alla. Äidin astuessa ovesta hänen jalkansa alkoivat juuri irrota ihosta, ja kohta hän olisi kohonnut sängystä ilman ruumistaan... Mahtava uni! Ja sekö olisi pitänyt lopettaa kesken? Miksi ihmeessä, kun unen ja valveen rajalla oli niin mukava vaellella?

   "No niin, nyt riittää!" Melina Fournay huudahti. "Nyt nouset tai..."

   "Ei!" kuului tukahtunut vaikerrus. "Ei saa ravistella tyynyä!" "Joka kerta sama juttu", äiti motkotti. "Illalla kukutaan ja sitten nähdään pahoja unia. Saat syyttää itseäsikin!"

   Theo kohottautui vaivalloisesti istumaan. Hankalinta oli hankkiutua pystyasentoon ja yrittää selviytyä pienestä aamuhuimauksesta. Peiton alta työntyi jalkaterä, sitten sääri, sitten koko Theo kiharoitaan haroen. Hän nousi seisomaan... ja horjahti. Äiti ehti saada hänestä kiinni ja istutti hänet viereensä sängynlaidalle. Äiti huokaisi ja ryhtyi tutkimaan peitolla lojuvia kirjoja.

   "Muinais-Egyptin sanakirja, Kreikan mytologia, Tiibetiläinen kuolleidenkirja... Mitä kamaluuksia nämä ovat? Eivät nämä sovi sinun ikäisellesi! Miten pitkään sinä oikein yöllä! valvoit?" Melina marmatti.

   "En minä tiedä", Theo ärähti unisena.

   "Sinä luet ihan liian myöhään", äiti sanoi mustat kulmat kurtussa. "Tuolla menolla sairastut."

    "Enkä sairastu", Theo vastasi kesken haukotuksen. "Minulla on vaan vähän nälkä."

   "Kaikki on pöydässä ja laitoin vitamiinitkin valmiiksi", äiti sanoi ja painoi suukon Theon otsalle. "Vauhtia nyt, ystäväsi Fatu tulee ihan kohta. Pue kunnolla päälle, ulkona on kamalan kylmä. Niin, ja muista hakea ampullisi apteekista. Resepti on eteisen lipaston päällä... Theo!"

   Mutta Theo paineli jo kylpyhuoneeseen seinistä kiinni pidellen. Melina palasi miettiväisenä keittiöön, missä hänen miehensä Jerome luki aamulehteä.

   "Tuo lapsi ei ole kunnossa", Melina sanoi hiljaa. "Ei ollenkaan."

   "Kuka, Theoko?", Jerome kysyi katsettaan nostamatta. "Ensinnäkään nelitoistavuotias ei ole enää lapsi. Ja toiseksi, mikä häntä sinun mielestäsi vaivaa?"

   "Sinä sitten et ikinä näe mitään. Poika on ihan kalpea ja pääsee hädin tuskin aamulla ylös..."

   "Descarteskin inhosi aamunousuja. Filosofi hänestä kuitenkin tuli."

    "Mutta Theoa näyttää pyörryttävän, ja..."

   "Hän lukee myöhään niin kuin tiedät", Jerome keskeytti rauhallisesti.

   "Oletko nähnyt millaisia kirjoja?" Melina huudahti. "Mytologian sanakirjaa, Tiibetiläistä kuolleidenkirjaa... Kuolleiden kirjaa!"

   "Kuules nyt, kulta. Theo ei ole saanut minkäänlaista uskonnollista kasvatusta. Niinhän me yhdessä sovimme... Onko ihme, jos hän hankkii tietoa itse! Anna pojan lukea! Jos hän haluaa valita jonkin uskonnon, niin sen kun valitsee. Ja Theo on venynyt pituutta. Minun tietääkseni vuositarkastuksessa ei ilmennyt mitään kummallista."

   "Oliko tuo vitsi? Koulun lääkärintarkastus! Kuunnellaan keuhkot, kokeillaan refleksit, pikaröntgen jos hyvin sattuu, siinä kaikki..."

   "Älä innostu! Sinä tuputat pojalle vitamiineja ja hoivaat kuin pikkuvauvaa! Hän lukee myöhään. Se on oikeastaan ihan hyvä. Käy istumaan."

   "Theolla on kyllä jotain", Melina mutisi. "Varmasti on."

   "Olkoon sitten", Jerome huokaisi ja taittoi lehden kokoon. "Mene Delattrelle. Otata se verinäytteesi. Minä häivyn nyt labraan, jos sopii. Kai saan sentään suukon?"

   Melina ojensi poskensa sanaa sanomatta.

   "Ja sitten lakkaat puhumasta kultapupusesi pyörrytyksistä!" Jerome muistutti ovesta mennessään.

   Melina jäi mietteissään kahvikuppinsa ääreen odottamaan Theoa.

Theon perhe

Tähän talveen saakka oli Fournayn perheen elämä sujunut tasaisen aurinkoisissa merkeissä. Ei työttömyyttä, ei riitoja. Theon isä työskenteli tutkimusjohtajana Institut Pasteurissa, soitti loistavasti pianoa ja oli esimerkillinen aviomies. Melinaa oli onnistanut: hän opetti luonnontieteitä Theon koulussa, George Sandin lyseossa, jossa oli innostuneet opettajat ja ahkerat oppilaat. Theon siskot palvoivat veljeään: esikoinen Irene opiskeli kauppakorkeassa ja kuopus Athene aloitteli peruskoulun kuudetta. Sisarukset tulivat erinomaisesti toimeen, korkeintaan heille tuli kinaa pyykissä sekaantuneista sukista ja ruokapöydän korjaamisesta. Theo vain oli hiukan heiveröinen.

   Melina Chakros oli kokenut koviakin ennen kuin oli mennyt naimisiin Jeromen kanssa. Vuonna 1967, kun hän oli ollut vielä pikkutyttö, olivat hänen vanhempansa, toimittaja George Chakros ja viulisti Theano Chakros, joutuneet pakenemaan sotilasdiktatuurin kuristamasta Kreikasta Pariisiin, kaupunkiin josta aurinkoa ja oliivipuita oli turha hakea. Sitten Melina oli kasvanut, suorittanut tutkintonsa, tavannut Jeromen ja avioitunut tämän kanssa, lapset olivat syntyneet, everstien diktatuuri oli saanut väistyä demokratian tieltä, ja isä ja äiti Chakros olivat palanneet Ateenaan. Takaisin saadun kotimaan kunniaksi Fournayn lapsille annettiin kreikkalaiset etunimet. Esikoinen oli siis Irene eli "rauha" ja kuopus Athene eli "viisaus". Theon nimi taas kuului lyhentämättömänä Theodorus eli "Jumalan lahja". Koulussa Theodorus ja Athene eivät tietenkään päässeet ihan helpolla, mutta toverit alkoivat pian kutsua heitä Theoksi ja Attieksi.

   Kaikki olisi ollut parhain päin, jollei Theon terveys olisi reistaillut.

   Theon syntymä oli ollut hankala. Melina odotti kaksosia. Vauvat syntyivät kuukauden etuajassa, ja vain Theo jäi henkiin. Keskosuutensa vuoksi Theo nukkui huonosti ja oli hyvin heiveröinen. Säästääkseen hänet enemmiltä hankaluuksilta Melina päätti jättää kertomatta kuolleesta kaksosvauvasta, ja niinpä Theo oli asiasta täysin tietämätön. Theo oli ollut kaunis mutta hento pieni poika, jolla oli mustat kiharat ja sisarten suuresti kadehtimat vihreät silmät.

   "Tuollainen kauneus on pirulta peräisin", tapasi sanoa Theon ranskalainen isoäiti, Jeromen äiti Marie, joka uskoi keijukaisiin ja metsänhaltioihin. "Eipä vaan jumalilta!" vakuutti kreikkalainen isoäiti, mami Theano, joka tuppasi pojanpoikansa täyteen antiikin jumaltaruja ja kreikkalaiskatolista uskoa. Theo oli niin sievä ja hauras, että isoäitien ylistellessä pojan suloisuutta Melina teki salaa ristinmerkin ja koputti puuta häätääkseen pahan pois. Theon äiti oli näet äärettömän taikauskoinen vaikka ei uskonutkaan Jumalaan.

   Kotona tiedettiin, että Theo oli erilainen. Hän oli aina luokkansa paras ja luki lakkaamatta; jo pienenä hän oli istunut nenä kiinni niissä himskatin kirjoissaan. Ja kun hänet kiskottiin pois kirjojen äärestä, hän siirtyi Macinsa kimppuun ja syventyi CD-romeihinsa niin ettei muuta nähnytkään. Viime aikoina hänen lempipelinsä oli ollut äidiltä saatu englanninkielinen myyttipeli, Wrath of Gods - Jumalten viha, jonka nuori sankari sai vastaansa kaikki muinaisen Kreikan seireenit, jätit ja hirviöt punapäisen Pythian yrittäessä sekoittaa pelaajan pasmat kieroilla neuvoillaan.

   Kreikan takia Melina oli hyväksynyt Jumalten vihan vaikka muuten suhtautuikin nuivasti tietokonepeleihin. Theo vaelteli tuntikausia ruudulla äitinsä synnyinmaassa kreikkalaisten oliivipuiden alla, tuntikausia hän yritti saada selville, kuka oikein oli Heeros, joka olisi käynyt hänen veljestään. Jumalten vihan sankari, kaunis, nokkela ja hennonlainen poika, joutui monta kertaa uhmaamaan Manalan voimia päästäkseen takaisin oikean isänsä Zeuksen, kreikkalaisen ylijumalan luo. Jerome Fournay yritti välillä kilpailla poikansa kanssa, mutta juuttui aina Manalaan... Karu totuus oli, että vain Theo pystyi löytämään Macillaan ylijumalan luo jalokivien, vasaroiden, taikajuomien ja salaperäisten sormusten avulla. Kaikki tiesivät, että Theo oli varsinainen neronalku.

   Theon fiksuus ei pahemmin häirinnyt ketään. Mutta hänen terveytensä oli turhan heiveröinen. Melina teki mielessään pikaisen yhteenvedon. Kolmivuotiaana pojalla oli ollut paha infektio. Seitsenvuotiaana sairastettu ilkeä tulirokko oli heikentänyt Theoa pysyvästi, mutta se oli vanha juttu, ja hän oli nyt neljäntoista. Kymmenen vanhana hän oli katkaissut jalkansa jalkapalloa pelatessaan. Sitten hän oli venynyt valtavasti pituutta, urheilu väsytti ja opettajat puhuivat ylirasituksesta, toisin sanoen Theoa vaivasi kummallinen heikkous. Olisiko se ollut perittyä? Melinalla oli ollut neljätoistavuotiaana paha anemia. Vai verensokeriko vain oli alhaalla? Jollei se sitten ollut mononukleoosia...

Fatu

"Huomenta!" kuului käytävästä. "Fatu täällä!"

   Fatu oli tapansa mukaan esimerkillisen täsmällinen. Ja tapansa mukaan hän ravisteli hengästyneenä minilettejään, joiden päätä koristivat kullanväriset helmet. Senegalilainen Fatu asui naapurissa ja oli aamun ilopilkku.

   "Nyt jo! En kuullut ovikelloa!"

   "Etpä tietenkään", tyttö sanoi ja laski reppunsa lattialle. "Teidän isä sattui ovelle samaan aikaan ja päästi minut sisään. Onko Theo valmis?"

   "Arvaa vain onko", Melina huokasi. "Sinähän tiedät hänet. Käy istumaan ja ota kahvia."

   "En ehdi. Muuten myöhästymme, ja tänä aamuna on hissankoekin. Menen hakemaan."

   "Koputa varmuuden vuoksi! Theo on kylppärissä!" Melina huusi turhaan.

   Niin kuin Fatua olisi hätkäyttänyt nähdä Theo ilkosillaan... He olivat kasvaneet yhdessä esikoulusta saakka. Abbe-Gregoirella ei näkynyt Theoa ilman Fatua eikä Fatua ilman Theoa. Fatu nauroi koko ajan, paitsi mielenosoituksessa sen jälkeen kun yksi poika oli päässyt hengestään esikaupungissa. Silloin Fatu oli rynnistänyt alakertaan Theon luo, tarttunut tätä kädestä ja sanonut, että nyt mentiin Theo miekkariin. Theo ei tullut toimeen ilman Fatua, joka sai hänet irrottautumaan kirjoista kertomalla Senegalista.

   Pitkäkokkaiset kanootit surfaamassa aallonharjoilla, vänkyräoksaiset apinanleipäpuut, tummanpuhuvat olkikattoiset viljasäilöt paalujaloillaan, hiekkarannat joille kalastajat vetivät barracudia, pelikaanien raskaat siiveniskut, virtahevot jotka kerran kymmenessä vuodessa nousivat katselemaan Senegaljoen rantoja isoilla punaisilla silmillään... Fatu puhui ja Theo haaveili. Fatun isä Abdulaje Diop oli leskimies. Hän oli koulutukseltaan filosofi ja työskenteli Unescon palveluksessa. Joka vuosi hän sanoi, että joskus vielä lähdettäisiin yhdessä lomalle Afrikkaan... Ja joka vuosi perheet päätyivät La Baulen rantahiekalle ja Abdulaje Diop vertaili haikeana Ranskan harmaita aaltoja kotimaansa turkoosinsinisiin maininkeihin.

   "MELINA!" kajahti äkkiä Fatun hätäinen huuto kylpyhuoneesta. "Tule äkkiä!"

   Melina juoksi hätiin. Theo retkotti silmät nurin kylpyhuoneen laattalattialla. Fatu läpsytteli häntä poskille ilman tulosta. Melina otti lasin, avasi hanan täysille ja loiskautti vedet Theon kasvoille. Theo räpytteli silmiään ja aivasti.

   "Makaa siinä vaan, kulta", äiti kuiskasi. "Odota... Me nostamme sinut kohta pystyyn."

   Mutta kun Theo oli päässyt jaloilleen, häneltä alkoi vuotaa verta nenästä.

   "Taivuta pää taaksepäin", Melina komensi. "Fatu, ole kiltti ja ota pyyhe. Kastele se oikein kylmällä vedellä. Anna minulle... Pannaan tuohon otsalle. Ei mitään hätää."

   Mielessään hän ajatteli silti muuta. "Hätähän" tässä oli. Hän oli ollut oikeassa: Theo oli sairas. Verenvuodon vähitellen ehtyessä Melina paineli poikansa kaulaa. Täynnä suurentuneita imusolmukkeita. Melinan ilme kiristyi.

   "Fatu, Theo ei lähde nyt kouluun. Minä kirjoitan lapun ja sinä saat viedä sen opettajalle."

   "Kyllä, täti", Fatu sanoi jäykästi.
    "Älä siinä tädittele minua!" Melina puuskahti. "Theo, mene sänkyyn. Minä tuon sinulle aamiaista."

   "Hei, siistiä!" Theo sanoi. "Käy minulle!"

   "Laiskimus", Fatu sanoi. "Tulen kohta takaisin. Älä huolestu."

   "Miten niin huolestu?" Theo kysyi. "Pitäisikö?"

Salaperäinen sairaus

Tohtori Delattre oli mitannut Theon verenpaineen, tarkistanut refleksit, kokeillut kaulan imusolmukkeet, tunnustellut kainalot ja nivustaipeet ja pysähtynyt mustelmaan, joka Theolla oli reidessä.

   "Milloin tuo on tullut?" lääkäri kysyi ilmettään muuttamatta.

   Mutta Theo kolhi itseään yhtenään eikä tiennyt enää mistä ja milloin oli mustelman saanut. Sitten lääkäri oli tutkinut ihon perusteellisesti ja näyttänyt tyytymättömältä löydettyään vatsasta uuden mustelman. Hän oli kuunnellut keuhkot, pannut liikuttamaan lihaksia ja taivuttelemaan jäseniä, tarkistanut niskan jäykkyyden ja noussut sitten sanomatta sanan sanaa, hyvästiä edes. Theo hyökkäsi heti oven taakse kuuntelemaan, mitä lääkäri sanoisi hänen äidilleen.

   Astuessaan Theon huoneen ovesta tohtori Delattre huokasi syvään.

   "Ilman kokeita ei voi sanoa mitään varmaa", hän sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. "Soittakaa tähän numeroon ja pyytäkää, että laboratoriosta tullaan ottamaan verinäyte. Nyt heti."

   "Enkö minä voi viedä häntä laboratorioon?" Melina kysyi huolissaan.

   "On parempi, että hän pysyy vuoteessa. Nenäverenvuotojen kanssa täytyy olla varovainen."

   "Theolla on joku tauti, eikö olekin?"

   "Epäilemättä", lääkäri sanoi vältellen. "Soitan heti kun saan tulokset."

   "Mutta mitä se voi olla?" Melina vaikeroi.

   "Lakatkaa piinaamasta itseänne, rouva Fournay. Odotetaan huomiseen. Eikö teillä olekaan tänään tunteja?"

   "On, kahden tunnin päästä. Mutta sitä ennen..."

   "Sitä ennen annatte Theolle kunnon aamiaisen, kysytte mitä hän haluaa ja jätätte sitten hänet rauhaan. Tuskin se mitään kovin vaarallista on!"

   Theo palasi mielissään sänkyyn. Jollei se ollut mitään vaarallista, hän makailisi muutaman päivän rauhassa kirjat, tietokone ja televisio seuranaan. Äiti toisi joka aamu tarjottimella teetä, paahtoleipää ja keitetyn munan, eikä tarvitsisi herätä kesken unien. Niin kävi sinäkin aamuna: äiti toi tarjottimen, leipäpalat, löysäksi keitetyn munan ja teen ja lähti kouluun, ja Theo nukahti kuin pikkuvauva.

   Ennen äidin lähtöä oli sairaanhoitaja tietysti käynyt ottamassa verinäytteen. Mutta se oli pieni hinta päivän nautinnoista, ja pistäminenhän oli Theolle tuttua.

   Seuraavana päivänä Theo kuuli äidin soittavan tohtori Delattrelle ja sulkevan sitten oven. Mitä kerrottavaa lääkärillä oikein oli?

   Melina ilmaantui takaisin surullisen näköisenä.
    "Pue päällesi. Mennään sairaalaan lisätutkimuksiin. Saimme päivystysajan."

   Sairaalaan? Päivystyspoliklinikalle? Theoa heikotti, mutta hän ei halunnut äidin huomaavan mitään. Sairaala-sana kalskahti pahaenteiseltä. Onneksi hän oli koulussa vuoden edellä muita, jos oikein huonosti kävisi.

   "Mitä siellä sitten tutkitaan?" Theo kysyi vaimeasti.

   "Sinulta otetaan pieni luuydinnäyte. Se sattuu vähän."

   "Luuydinnäytekö? Hitsi, enhän minä ole mikään osso bucco!" Theo vitsaili urheasti."

Paniikkitunnelmia

Kun tulokset tulivat sairaalasta, kaikki muuttui.

   Koko perhe oli sekaisin. Äiti peitteli kyyneliään, isä tuli aikaisin töistä kotiin, Attie kävi vähän väliä veljensä huoneessa ja Irene itki. Ja Fatu oli aivan vakava. Theo yritti kiusoitella häntä purkautuneista saparoista, mutta hän sai aikaan vain surkean hymyn, joka raastoi sydäntä. "Mikä minulla sitten on?" Theo kysyi.

   Kukaan ei tietenkään kertonut mitään. Kummallista kyllä sairaalaan ei ollut tarvinnut palata. Kului viikko. Theo ei tuntenut oloaan oikeastaan paremmaksi eikä huonommaksi. Hän uiskenteli heikkouden meressä, joka tuntui aika miellyttävältä. Kun Fatu kysyi: "No, Theo, miten pyyhkii tänään?, hän vastasi aina: "Väsyttää vähän, mutta kyllä se tästä."

   Kouluun menosta ei ollut puhettakaan. Isä oli selvittänyt kouluongelman käden käänteessä pari päivää sen jälkeen kun luuydinpunktion tulokset oli saatu. Fatu toisi läksyt ja Theo lukisi kotona ja tekisi kokeet, jotka opettajat olivat rehtorin suostumuksella luvanneet korjata. Näin Theo ei jäisi koulussa jälkeen ja säästyttäisiin monelta hankaluudelta.

   Isä yritti katsoa, että kaikki toimi moitteettomasti. Hän oli ostanut vuoteessa työskentelyä varten suunnitellun hienon pöydän, joka seisoi peitteen päällä pienten jalkojen varassa. Hän oli lahjoittanut Theolle täytekynän, joka luisti vaivatta paperilla. Niin, isä piti kaikesta huolen. Theo luki kuitenkin mieluummin omia kirjojaan kuin matematiikankirjoja. Fatu tiesi sen hyvin, mutta ei tuntunut olevan yhtään kiukkuinen.

   Yhtenä aamuna Fatu toi kaulanauhan, jossa riippui mustista helmistä sommiteltu skorpioni. "Amuletti meiltä päin", hän sanoi ripustaessaan korua Theon kaulaan. "Isän lahja. Pidä sitä minun mielikseni... Se suojelee sinua." Theosta oli mukava hypistellä suojeluseläintään, jolla oli hassun näköiset valkoiset nappisilmät, ja ajatella outoja jumalia, jotka valvoivat häntä kaukaa Afrikasta, Fatun synnyinseudulta.

   Sinä päivänä Fatu oli hymyillyt. Mutta ei sen jälkeen, ja Theo oli hirvittävän huolissaan. Pahin oli äiti, joka esitti urheaa silmät itkusta punaisina. Theo nieli kyllä lääkkeitä joka päivä, mutta nyt kun ei ollut purkkeja eikä reseptejä, kaikki jäi hämärän peittoon. Lääkäri kävi vähän päästä kokeilemassa imusolmukkeet ja tarkastamassa, oliko ihoon ilmaantunut uusia mustelmia. Äiti toi pillerit ja vesilasin ja istuutui vaitonaisena sängynlaidalle. Kerran Theo oli kysynyt, oliko hänellä aids, ja äiti oli hätkähtänyt. Ei, Theolla ei ollut aidsia. Sitten äiti oli rynnännyt ulos kyynelet silmissä.

   Theo tiesi vain, että hän oli sairas ja saattaisi, niin, saattaisi jopa kuolla. Mutta siitä hän vaikeni, eikä se sitä paitsi ollut täysin varmaakaan.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][*Käännetyt*][Sarjakuvat][Unohtumattomat]