Esipuhe
Kertoja herää, aloittaa kiipeämisensä
ja tekee töppäyksen Thorong Lan solassa, mistä
kertomus voikin aikaa
Yö tuntui sikamaisen kylmältä ahtaassa,
laudoista kyhätyssä huoneessa. Kun matkaherätyskelloni
alkoi piipittää, nousin säpsähtäen
istumaan, raotin makuupussini suuta ja työnsin käteni
sysimustaan kylmyyteen. Sormeni hapuilivat tikkujen ja hiekanmurujen
peittämää höyläämätöntä
puulattiaa lattialankkujen väleistä tunkeutuvassa
kalseassa viimassa, kunnes ne osuivat kellon kylmään
muovipintaan ja löysivät sammutusnappulan.
Makasin hetken hiljaa paikallani, puolitokkurassa,
tukkiin kiinni tarrautuneena ja toinen käsi meressä
laahaten. Hiljaisuutta. Kylmyyttä. Lyhyitä hengenvetoja
ohuessa ilmassa. Ruumista särki edelleen, aivan kuin
olisin maannut koko yön lihaksiani jännittäen.
Silloin, juuri sillä hetkellä
ymmärsin olevani kuollut.
Kokemusta on vaikea kuvailla. Minusta tuntui
kuin ruumiini olisi tyhjentynyt. Muutuin kiveksi, määrättömän
isoksi, kylmän harmaaksi meteoriitiksi. Ja syvällä
onkalon kätköissä tuntui jotain vierasta, jotain
pitkulaista ja pehmeää, orgaanista. Miehen ruumis.
Se ei kuulunut minulle. Minä ainoastaan ympäröin
jäähtyvää hahmoa kivisenä kuorena,
kuin tiiviinä, jättimäisenä graniittisarkofagina.
Kokemus ei kestänyt kuin kaksi, korkeintaan
kolme sekuntia.
Sitten sytytin taskulampun. Kellotaulu näytti
nolla nollaa. Karmaisevan hetken ajan kuvittelin, että
aika oli pysähtynyt, ettei sen kulkua pystynyt enää
mittaamaan. Sitten käsitin, että olin vahingossa
nollannut kellon sammutusnappulaa hamuillessani. Rannekelloni
näytti kahtakymmentä yli neljää aamulla.
Makuupussin hengitysaukon ympärillä oli ohut huurukerros.
Lämpötila oli pakkasen puolella, vaikka olinkin
sisätiloissa. Valmistauduin kestämään
kylmyyttä, luikertelin täysissä pukeissa ulos
makuupussista ja työnsin jalkani jääkylmiin
vaelluskenkiin. Vähäistä vastenmielisyyttä
tuntien pakkasin tyhjän lehtiöni rinkkaan. Tänäänkään
ei mitään. Ei minkäänlaista luonnosta,
ei pienintäkään muistiinpanoa.
Oven metallihaka ylös ja ulos yöhön.
Tähtitaivas jatkui silmänkantamattomiin. Kuunsirppi
keinahteli kaukana horisontissa kuin soutuvene, Himalajan
jättiläisiä näkyi joka puolella aavistuksenomaisina,
suippokärkisinä siluetteina. Tähtien valo oli
niin kirkasta, että sitä satoi alas maahan asti,
terävinä valkoisina säteinä valtavan kokoisesta
siivilästä. Heitin rinkan selkääni, ja
jo niinkin vähäinen rasitus pani minut huohottamaan.
Näkökentässä risteili pieniä hapenpuutteesta
johtuvia pisteitä. Alppiköhä repi kurkkua kuivina
yskäyksinä 4 400 metriä merenpinnan yläpuolella.
Edessäni häämötti polku, joka kulki jyrkästi
ylös kivistä vuorenseinämää, kunnes
katosi näkyvistä pimeyden nielaisemana. Hitaasti,
hitaasti lähdin kiipeämään ylöspäin.
Nepal, Thorong Lan sola, Annapurnan massiivi. Korkeus 5 415
metriä. Olen suoriutunut siitä. Vihdoinkin olen
ylhäällä! Helpotus on niin suuri, että
heittäydyn selälleni läähättämään.
Maitohappo pakottaa jalkoja, vuoristotaudin ensimmäiset
oireet saavat pään takomaan ja jyskyttämään.
Päivänvalo on huolestuttavan ailahtelevaa. Yhtäkkinen
tuulenpuuska varoittaa huononevasta säästä.
Kylmyys nipistelee poskia, ja näen kourallisen vaeltajia
kiristävän kiireesti rinkkansa ja lähtevän
laskeutumaan alaspäin kohti Muktinathia.
Jään yksin. En saa patistettua
itseäni liikkeelle, en vielä. Kohottaudun istumaan
yhä edelleen huohottaen. Otan tukea kivipaadesta, jossa
roikkuu tuulessa lepattavia tiibetiläisiä rukousviirejä.
Sola muodostuu kivistä, se on steriilin paljas, karu
ja kasviton soravalli. Vuorenhuiput kohoavat sen molemmin
puolin jylhinä ja tummina valkokuorrutteisina hahmoina.
Tuulenpuuskien mukana lentävät
ensimmäiset lumihiutaleet, jotka laskeutuvat takilleni.
Se on huono merkki. Jos polku ehtii peittyä lumen alle,
vaellus muuttuu vaaralliseksi. Tähyilen taaksepäin,
mutta sieltä ei näy tulevan enää enempää
vaeltajia. Minunkin on pakko kiiruhtaa alaspäin.
Mutta ei vielä. Seison korkeimmassa
paikassa, jossa olen koskaan elämäni aikana käynyt.
Minun on ensin hyvästeltävä se. Kiitettävä
jotakuta. Yhtäkkinen mielijohde ottaa minut valtaansa,
ja laskeudun polvilleni kivipaaden ääreen. Tunnen
itseni aavistuksen naurettavaksi, mutta uusi vilkaisu ympärilleni
saa minut vakuuttuneeksi siitä, että olen yksin.
Kumarrun nopeasti alas kuin muslimi, takapuoli taivasta kohti
törröttäen, laskeudun rähmälleni
ja mumisen kiitosrukouksen. Ja juuri edessäni on metallilevy,
johon on kaiverrettu tiibetiläisiä kirjaimia, siihen
on kirjoitettu jotain, mistä en saa selvää
mutta mikä huokuu vakavuutta, henkevyyttä, ja vaivun
vielä hiukan alaspäin ja suutelen tekstiä.
Juuri sillä hetkellä muistiini
avautuu syvä kuilu suoraan lapsuuteni syövereihin.
Halki aikojen kulkeva putki, jota pitkin kantautuu varoitushuuto,
mutta liian myöhään.
Olen jumissa.
Kosteat huuleni ovat jäätyneet
kiinni tiibetiläiseen rukouslaattaan. Ja kun yritän
kostuttaa itseäni irti kielen avulla, niin sekin takertuu
laattaan.
Joka ainoa norlantilaislapsi on luultavimmin
joskus kokenut sen. Jäätävän kylmän
talvipäivän, sillankaiteen, lyhtytolpan, huurteisen
raudankappaleen. Muistini kirkastuu hetkessä. Olen viisivuotias
ja nuolen itseni kiinni ulko-oven lukkoon porrastasanteella,
kotona Pajalassa. Ensimmäinen reaktio on valtava hämmästys.
Oven lukko, jota voi täysin estottomasti koskettaa lapasella
tai paljaalla sormenpäällä. Se onkin yhtäkkiä
muuttunut paholaisen ansaksi. Yritän huutaa, mutta se
on vaikeaa, jos kieli on liimautunut kiinni. Huidon käsilläni,
yritän riuhtaista itseni irti raakaa voimaa käyttäen,
mutta tuska saa minut luovuttamaan. Kylmyys puuduttaa kielen,
suussa maistuu veri. Potkaisen ovea epätoivon vimmalla
ja ulisen onnettomana:
- Ääähhh, ääähhh.
. .
Silloin äiti ilmestyy paikalle. Hän
kaataa päälleni kulhollisen lämmintä vettä,
se kastelee lukon ja huuleni sulavat irti. Paloja ihosta on
takertunut kiinni metalliin, ja vannon itselleni, etten koskaan
enää tee niin.
- Ääähhh, ääähhh,
minä mumisen lumisateen muuttuessa yhä sakeammaksi.
Kukaan ei kuule minua. Jos joku vaeltaja vielä onkin
tulossa ylöspäin, niin hän kääntyy
taatusti pian takaisin. Takamukseni sojottaa ilmassa, tuuli
puhaltaa ja saa sen palelemaan. Suuni alkaa muuttua tunnottomaksi.
Riisun käsineet ja yritän lämmittää
itseni irti käsien avulla, puhallan lämmintä
ilmaa niiden suojassa. Täysin turhaan. Metalli imee lämmön
itseensä, mutta pysyy yhtä kylmänä kuin
ennenkin. Yritän nousta, kiskaista metallilaatan irti.
Mutta se on valettu alustaansa, se ei liikahda milliäkään.
Kylmä hiki valuu selkää pitkin. Tuuli tunkeutuu
sisään takinhelman alta ja panee minut värisemään
vilusta. Paikalle ajautuu matalia pilviä, jotka kietovat
solan tiiviiseen sumuun. Vaarallista. Hemmetin vaarallista.
Pelkoni kasvaa hetki hetkeltä. Kuolen tänne. En
tule ikinä selviämään yöstä
jäätyneenä kiinni tiibetiläiseen rukouslaattaan.
Jäljelle jää vain yksi vaihtoehto.
Minun on repäistävä itseni irti.
Ajatus saa minut voimaan pahoin. Mutta minun
on pakko. Kiskon ensin kokeeksi vain vähän. Tunnen
viiltävää tuskaa aina kielenkannan takaosissa
saakka. Yksi. . . kaksi. . . ja sitten. . .
Punaista. Verta. Ja tuskaa, joka saa minut
hakkaamaan päätäni metallia vasten. Tästä
ei tule mitään. Suu on kiinni yhtä tiukasti
kuin äskenkin. Jos riuhtoisin kovemmin, koko naamani
repeytyisi irti.
Veitsi. Kunpa minulla olisi edes veitsi.
Kurotan jalkaani rinkkaa kohti, mutta se lojuu monen metrin
päässä. Pelko puristaa vatsaa, rakko on vähällä
tyhjentyä housuihin. Avaan vetoketjun ja valmistaudun
kusemaan neljällä jalalla, kuin lehmä.
Muutan kuitenkin mieleni. Otan vyölläni
roikkuvan mukin. Kusen mukin täyteen ja kaadan sitten
sen sisällön suulleni. Se valuu huulien yli, sulattaa
jään, ja panin sekunnin päästä olen
vapaa.
Olen kussut itseni irti.
Nousen seisomaan. Rukoushetkeni on päättynyt.
Kieli ja huulet ovat naarmuiset ja kankeat. Mutta pystyn taas
liikuttamaan niitä. Vihdoinkin pääsen aloittamaan
kertomukseni.
Lisää aiheesta muualla Verkkoliitteessä:
Mikael
Niemi on ihan knapsu mies (26.8.2001)
Populäärimusiikkia
Vittulajänkältä -kirjan arvio (7.11.2000)
