ISBN: 951-578--509-X, Like 1997.

Silloin ei voi erota kun ihmiset
muuttuvat sinisiksi linnuiksi
ja katoavat auringonlaskuun

Hrafn Jökulsson

En ole koskaan kuvaillut matkojani.

   Mieleni on tehnyt, mutta on kuin minulla ei olisi niitä sanoja, jotka herättävät muistin eloon. Kuitenkin tarinani käsittelee matkaa, olen sen verran itsepäinen. Luulen myös, että useimmat haluavat yrittää mahdotonta ja useimmilla on haaste siihen jo veressään.

   Ja sen vuoksi kerron sinulle tarinani.

   En kirjoita sitä, sillä haluan, että sanani kantautuvat pois kaikkien ympärilläni humisevien ja humisseiden tuulten mukana ja jäljelle jää vain sanojen humina.

   Ja sinun tulee tietää, että luotan sinuun.

   Luotan, että kuuntelet.

I

Anna: "Pelkäsin, etten pystyisi enää kirjoittamaan enkä rakastamaan." Matkani on alkanut.

    Mutta vaikka puhunkin sinulle, on kuin olisin itse ainoa kuuntelija.

    Minusta todella tuntuu siltä.

    - Mene varovasti, kuiskasit hyvästellessämme illalla.

    Ne olivat sinun viimeiset sanasi.

    Ne olivat aina sinun viimeiset sanasi.

    - Hyvää yötä, sanoin ja laskin kuulokkeen ja katselin hetken aikaa varjoja katossa, vanhaa tuttua kattolamppua ja sen kupuun kuivettunutta kärpästä. Suljin silmäni ja olin nukkuvinani, vaikka mikään ei ollut kauempana minusta kuin uni.

   Nyt kuljen yksin valkoisella tiellä.

    Minua hengästyttää, silmäni kostuvat ja niissä on harmaapisamaista usvaa, silti näen polkuni lumessa ja valkoisen maan edessäni. Miten usein olenkaan ihastellut sitä, kulkiessani tätä tietä kun lumi kätkee maan, kaikki sen rosoiset piirteet, yhden toisensa jälkeen, melkein samalla tavoin kuin ajattelen ajan muuttavan muistojen maiseman, se laskeutuu kaiken ylle, kuten hienoisen ohut mutta läpinäkymätön huntu. Silti olen tietoinen vuorista laakson ympärillä ja nekin ovat lumen peitossa. Kenties on totta, että jokainen askel on astuttu, en tiedä, enkä voi miettiä sitä nyt, en halua ajatella sitä nyt. Haluan vain jatkaa pysähtymättä eteenpäin, eivätkä mitään ajatukset saa estää matkaani. Hän, joka näkee päämääränsä, ei näe esteitä, ei pakkasta, ei tulta, ei maata eikä muistoja. Häntä ajetaan eteenpäin.

    Minä olen kuin hän.

   Ympärilläni on kaikki valkoista. Ja järvi vähän matkaa tiestä on jäätynyt pohjaa myöten. - Se on niin matala, että sen luulisi jäätyvän, sanoit tullessamme tänne ensimmäistä kertaa talvisaikaan.

Kesäisin istuin usein tuon järven rannalla.

   Milloin vain tilaisuus oli.

   Täytin vedellä yhdessä ostamamme sinisen ja pullean kastelukannun ja kaadoin siitä ylleni. Vesi valui pitkin kasvoja, haukoin henkeäni ja kirkaisin, kun se norui rinnoille, vatsalle ja jalkoja pitkin alas.

   Toistin tämän leikkini kerta toisensa jälkeen.

   Se tuntui hyvältä.

   Se oli ihanaa.

   Keväisin voitelin ruumiini rantaliejulla, otin kourallisen ja levitin sitä kaulalle, solisluille, rinnoille, vatsalle, käsivarsille, reisille ja sivelin sitten kasvot ja olkapäät.

   Kevätlieju on parasta, se on pehmeintä ja parasta.
   Uskoin aina, että luonnolla olisi elämääni hyvä vaikutus.

   Uskoin myös, että minun täytyisi uskoa niin.

Kenkäni narskuvat lumella.
   Narskuvat kuin sinun polvesi, kun taivutat itseäsi.

   Sinä saatoit olla uskomattoman jäykkä.

   - Minä sain syntymässä liian jäykät nivelet, äläkä kiusoittele minua niistä, sanoit kun mainitsin narinasta. En muistuttanut siitä useammin, mutta nauroin salaa joka kerta kun narisi.
   Mutta tiedätkö, jos näkisit minut nyt, toisin mieleesi vanhan kuvakirjan tinasotilaan joka olisi matkalla kohti epävarmaa päämäärää. Olen kertonut sinulle niin usein siitä, että tyttönä liitin mielessäni useimmat matkani tinasotilaiden matkoihin ympäri maailmaa, vaikkei minulla ollut niitä kuin kolme, enkä nähnyt niistä kuvia, mutta luin tinasotilaista runoja ja muutaman sadun, jotka kaikkosivat mielestäni saman tien.

   Mutta tähän minun matkaani ei liity mitään tinasotilasepävarmuutta.

   Sitä seuraa ainoa lopullinen varmuus.

   Ja se sielun levottomuus, mikä seuraa kaikkea lopullista.

   Siitä ei ole vaaraa, että unohtaisin levottomuuden.

   Voin nimittäin epäröimättä verrata tunteitani täihin, joka häpeilemättä imee sinun kuumaa vertasi ja saa ravintonsa sinun omastatunnostasi.
   Ilman sinun vertasi ja omaatuntoasi en olisi koskaan lähtenyt matkalle. Sillä tavalla sinä annoit minulle suostumuksesi.

   - Tee niin, jos se on sinun mielestäsi oikein, sanoit.

   Mutta vaikka kuvittelenkin sinun seuraavan minua, tarpovan perässäni jossain pimeässä, tiedän, ettei niin ole. Minä en ole romanttisen mielikuvituksen vallassa, en muuttele tosiasioita ykskaks yllättäen päähänpistojen mukaan, eikä toivoni nouse kuin alaston nainen kaislikosta. Jos ajattelen esimerkiksi kärsimystä, se liittyy yksinomaan pelkoon siitä, ettei minulla olisi enää mielikuvitusta sen enempää kuin kärpäsellä, sillä tiedän, että varmuutta, tosiasioita, totuutta, näitä kolmea ei pääse pakoon. Ja sen vuoksi tiedän myös, että keltainen valo, joka näyttää yhtäkkiä lepattavan edessäni kuin kynttilän liekki, on vain sisälläni olevan tulen outo heijastus.
   Sisälläni on tuli.
   Ja se on minun todellinen varmuuteni.
   Kaikki muu on epätodellisen etäistä.
   Tunnen miten liekki pitenee ja kipinöi, kunnes se leviää ja valaisee ruumiini jokaisen hermon, joka lihaksen, joka luun, joka perhanan paikan ja olen pimeydessä kokonaan tulen vallassa, liekehtimättä. Ja samassa koko tietoisuuteni ja maailmani katoaa luoksesi, missä nukut rauhallisena patjallasi, vieressäsi vaatteet, joihin aiot huomenna pukeutua tullessasi käymään luonani, kuten tavallisesti töiden jälkeen.

   Tai näin minua haluttaa ajatella sinua nyt.
   Haluan ajatella sinua nukkuvana, sillä onhan yö.

   Kuitenkin tiedän, että valvot ja odotat.

   Sinä sinusta sinulta.

   Kaikki minun sinusta.

   Sinun minusta.

Muistan, kun luin sinulle maailman seitsemästä ihmeestä.

    Sinusta tuntui niin hyvältä, kun sinulle luettiin iltaisin ja minä varmaankin hemmottelin sinua, halusin tehdä sinulle kaiken mitä tahdoit. En ole varma, olenko sanonut sitä sinulle, mutta nyt sen tiedät.

    Nyt tiedät kaiken.

   Lukiessani sinä torkahtelit, kuten tavallisesti, mutta havahduit ollessani puolivälissä kappaletta, missä kerrottiin ihmisistä, jotka syttyivät sisältä päin, noin vain käden käänteessä ja ilman, että tulen syttymistä olisi voinut mistään aavistaa. Ihmiset olivat ehkä kotiaskareissaan, hämmensivät kattilaa, keittivät perunoita, paistoivat munia tai leipoivat kakkuja, kun outo asia tapahtui. Yhtäkkiä ihminen seisoi ilmiliekeissä ja hetken kuluttua lattialla makasi jonkinlainen puoliksi puupölliä ja puoliksi luurankoa muistuttava tummanruskea läjä.

    - Todella mielenkiintoista, sanoit.

    - No en nyt tiedä.

    - Mutta ajattele, joku on ehkä menossa sänkyyn, kun yhtäkkiä vain syttyy ja sen pituinen se.

    - Tämä ei nyt ole mikään tieteellinen julkaisu eikä mitään jumalansanaa.

    - Sinun pitäisi kuitenkin kirjoittaa tästä, jos olisin kirjailija tekisin niin, kirjoittaisin jostain, jolla olisi merkitystä, jostain, mikä saisi ihmiset ajattelemaan.

    - En ole koskaan sanonut olevani kirjailija.

    Pidin itseäni runoilijana.

    Sinä pidit itseäsi toimittajana.

    Sinusta minä olin kohtalainen runoilija.

    Minusta sinä olit kohtalainen toimittaja.

    Jossain kaiken kirjoittamamme tuolla puolen oli oikea runous.

    Toivoin, että se lymyilisi piilossa, hiipisi luokseni jonain päivänä ja sytyttäisi teksteihini elämän. Sinä et haaveillut siitä, että runous tulisi elähdyttämään lehtijuttujasi ja kirjeitäsi.

    Sinä kirjoitit, koska se oli sinun työtäsi tai et voinut muutakaan.

    Minä kirjoitin kaipuun ajamana ja joskus kaipuusta.

Haluan ajatella sinua, kun olet valveilla.

    Haluan, että tämän yön jälkeen on aamu.

    Haluan, että tämän yön jälkeen tulee päivä, ilta, yö ja uusi aamu.

    Ja sen tähden näen sinut mielessäni huomenaamulla.

    Seisot vuoteeni edessä ja kasvoillasi on iloinen ilme.

    Sinä tiedät, etten siedä surullisia ilmeitä, en kestä ahdistuksen ja surun edessä matelua, vain sinä et näytä pelon tai surun merkkejä minun lähelläni.

    Siihen voin luottaa.

    Sinä kumarrut puoleeni ja kysyt, näinkö yöllä mitään unta ja tunnen sen saman hyvän tuoksun sinun hiuksistasi, sen, jota et sanonut kenenkään toisen löytäneen kuin minun, sillä kukaan ei ole rakastanut sinua niin kuin minä. Keksin tarinan ihmeellisestä unesta sillä tiedän, ettet halua kuulla tulen pitäneen minua valveilla ja minun seuranneen kellosta ajan kulumista. Soitin silti silloin tällöin ja pyysin tyttöjä pirskottamaan vettä tai ruiskuttamaan sitä ylleni ja hymyilin urhoollisesti, kun he pyyhkivät otsaani lattialla viruneella sinisellä pesukintaalla. Tiedän, että olet peloissasi kysyessäsi minulta, millaista unta näin, mutta koska kysyit, keksin sinulle unen valkoisista kirjekyyhkyistä, jotka lentelevät rauhattomina pitkin taivasta kirje nokassaan, keinuvat pilvien välissä ja pudottavat kirjeitään alinomaa.

    Ja kirjeet ovat valkoisia ja putoavat maahan kuin hunnut ja päätyvät koriin vanhan naisen luo. Ja hän hyräilee itsekseen avatessaan kirjeen toisensa jälkeen ja lukee ne. Sinä hymyilet, kun sanon, etten ikävä kyllä voinut nähdä mitä niissä kirjeissä luki. Mutta kerrottuani sinulle unen tartut käteeni, istut tuolille sängyn viereen ja lasket kukkia, todennäköisesti keltaisia ruusuja, ryppyiselle peitolle.

    Näen sinut mielessäni huomenna, vaikka huomispäivä on kangastus.

    Näen sinut mielessäni niin kuin haluan sinut nähdä.

- Tomorrow is never to come, lauloit joskus, kun olit esittänyt, että järkevintä mitä itse kukin saattoi luvata itselleen ja todennäköisesti suotuisinta hänen onnelleen olisi elää vain päivä kerrallaan. Muuta ei ole kuin nykyisyys. Menneisyys on tyhjennetty malja.

    Tulevaisuus vain kangastus. Näin sanoit silloin, kun olit luottavainen ja varma siitä, mitä halusit ja luulit, ettei edessäpäin ollut karikkoja. Enkä tykännyt sinusta yhtään vähempää silloin, kun kliseet tuntuivat sinusta uusilta ajatuksilta, jotka sinä yksin olit keksinyt kuin ne eivät olisi juolahtaneet mieleen kenellekään toiselle. Tykkääminen lisäsi myös tunnettani siitä, miten sinulla ei ollut vähäisintäkään nuottikorvaa, laulamasi sävel ryömi ulos perinteisestä melodiasta niin täysin, että halusin etsiä säveltäjän, joka pystyisi luomaan kokonaan uuden sävelasteikon.

    Sain sinun lähelläsi aina niin monia ajatuksia.

    Tiesit niistä vain muutamia.

    - Laulan, sillä se on minusta hauskaa ja laulan yksin sinulle, sanoit.

    - Minusta on hyvä kuulla sinun laulavan, vastasin.

    Ja silloin nauroit ja sanoit, että parasta minussa oli se, etten osannut valehdella, minun ei kannattanut edes yrittää, niinä harvoina kertoina, kun olin yrittänyt, tuli aina syvä ryppy ylähuulen päälle.

    Et tietenkään ollut oikeassa, mutta annoin sinun luulla niin.

    Olin valehdellut sinulle useammin kuin kahdesti.

    Mutta minun oli hyvä olla, kun luulit olevasi oikeassa.

    Ja minä nauroin.

    - Et ehkä ole kauneimmillasi kun naurat, sanoit.

Nauran uudestaan ajatellessani tätä nyt, ensin hiljaa, mutta nauru kovenee ja muuttuu itsestään huudoksi. Se on minun elämänhuutoni.

    Se on röyhkeä ja vaativainen ja olen tulen vallassa.

    Palan sisältä käsin ja raahaudun eteenpäin kuin ikivanha ukko, toinen jalka rampana. Kompuroin pitkin tietä ruskea nahkalaukku toisessa kädessä, se on täynnä sinun kirjeitäsi, ja toisessa kädessä minulla on täpötäysi pussillinen puita mökin lämmittämistä varten.

    Se on seuraavan askeleen takana.

    Siellä kaikki on meidän.

Kutsuit huvilaa mökiksi käydessämme siellä ensimmäistä kertaa. Toisinaan minusta tuntui siltä, että häpesit, kun sinulla oli käytössäsi elämän mukavuuksia, ehkä pelkäsit minun ymmärtävän väärin, kuinka paljon omistit ja mitä saattaisit itsellesi sallia. En tiedä vieläkään, oliko se siksi, että luulit minun käyttävän tilaisuutta hyväkseni vai siksi, että pelkäsit minun tekevän sinusta pilaa. Sanoit ainakin joskus, että toisinaan tuntui kuin olisin ahne. Etkä useinkaan tajunnut minun kiusoittelevan sinua.

    - Syönkö mielestäsi liikaa? kysyin.

    - Siinä näet, vastasit, ja jatkoit juuri tällä samalla kertaa:

   - Tämä mökki kuuluu sedälleni, hän ei käy täällä koskaan ja saan käyttää tätä niin kuin haluan, setä on suvun varakkain, meillä muilla ei ole juuri mitään, kunhan nyt jotenkin toimeen tullaan, mutta tietenkin on hyvä, kun on tuollainen setä olemassa.

    - Käytkö täällä usein? kysyin.

    - Silloin tällöin.

    - Ja teetkö täällä aina samoja asioita?

    - Minulla on ollut monenlaista asiaa tänne.

   - Sano minulle sitten, syönkö mielestäsi liian paljon?

    Et vastannut mitään.

    Sinä olit yleensä varma siitä, mikä oli sopivaa, se oli hauska piirre sinussa, sillä sinä et ollenkaan halunnut olla sellainen. Sinä et halunnut olla varma ylipäätään mistään.

    - Minä haluan olla spontaani ja luulenpa, että olenkin, sanoit. Siihen minä en sanonut mitään.

Nyt et istu ikkunan vieressä minua odottamassa.

    Eikä nyt ole kesä 1994.

    Nyt on talvi 1997 ja on kylmä.

    Et seiso verannalla ja huido itseäsi lämpimäksi. Tänä yönä istun täällä yksin, sillä meidän aikamme on ohi.

- Pidä varasi, oli sisareni sanonut kerrottuani hänelle sinusta.

    Silloin oli ensitapaamisestamme kulunut vuosi.

    Hän kantoi jatkuvasti huolta asioistani eikä salannut sitä.

    - Ja mitä minun nyt pitäisi varoa?

    - Pidä varasi ja varo itseäsi.

    - €lä huolehdi, tämä on vain seikkailu ja se ilahduttaa minua.

    - Juuri sen tähden sinun tulee pitää varasi, sanoi hän, joka luuli tuntevansa kaikki rakkauden salapolut,

    kaiken epätoivon, kun toivoo ja tavoittelee ja jää tyhjin käsin,

    kaiken surun, kun odottaa eikä tunne kärsivällisyyttä,

    kaiken vimman, kun huutaa hiljaisuuteen eikä saa vastausta,

   ja yksinäisyyden.

    Sisareni, kärsimys silmissään ja hymy leveänä.

    Sisareni, joka sanoi osaavansa rakastaa.

    Ehkä minun olisi pitänyt kuunnella häntä.

    - Sinä et välitä, mitä sinulle sanotaan, se on pahinta sinussa, hän sanoi lämpimästi ja pyysi minua pitämään silti varani.

    - Filosofointituulella tänään?

    - Ei mitään filosofioita, Anna, vain tosiasioita. Muistatko päivän, kun tulit lääkäriltä ja kerroit minulle, miten asiat olivat, muistatko miten se oli?

    - Totta kai minä sen muistan.

    - Muistatko, mitä minä sanoin sinulle silloin?

    - En muista sitä sanatarkasti.

    - Sanoin: "Anna, sanoiko lääkäri, että lamput ovat punaiset?"

    - Kyllä, kyllä, muistan sen nyt.

    - Ja mitä sinä vastasit?

    - Sanoin, että hän oli sanonut, että ne ovat punaiset.

    - Mutta mitä lisäsit?

    - Lisäsinkö jotain?

    - Sanoit, että vaikka lääkäri oli sanonut lamppuja punaisiksi, niin tiesit niiden olevan siniset, sinä vain tunsit sen luissasi.

    - Niin minusta silloin tuntuikin.

    - Mutta millaiseksi väri sitten osoittautui?

    - Ei, Arnthrœdur, älä viitsi.

    - Viitsinpäs, sillä tämä sinun seikkailusi on samanlainen, se on punainen.

    - Sinä tiedät, etten koskaan ajattele tulevaisuutta.

    - Mutta sinun pitää ajatella riskejä.

    Sisareni, joka sanoi osaavansa rakastaa.

    Sisareni, joka osasi kärsiä.

    Ehkä minun olisi pitänyt kuunnella häntä.

Seison huvilan ovella, nojaan ovenpieleen, löydän avaimen taskustani ja avaan. Ovi ei narise, mutta eteisen matto on jäässä. Kaikki on täällä niin kuin sen viime kerralla jätimme, paitsi että on kylmä ja lattia ja ikkunat huurteessa. Kirjoituspöydän yläpuolisilla hyllyillä takkaa vastapäätä ovat kirjasi ja munat ja jokaisen munan alla runo.

    Annoin sinulle yhden munan joka kerran, kun tulin tänne ja joskus runon.

    - Annatko minulle munan? sanoit kun ojensin sinulle ensimmäisen munan ja niin sanoit muuten joka kerta sen jälkeen.

    Ja minä vastasin samalla tavoin, sillä muuta vastausta ei ole:

    - Elämänmunan.

    Myöhemmin minusta tuntui, kuin kysymys ja vastaus olisi ollut rakkaudesta ja sinä olisit aina sanonut:

    - Rakastatko minua noin paljon?

    Ja minä olisin aina sanonut:

    - Rakastan.

    - Olet siis humoristi? sanoit asettaessasi munan hyllylle ja totesit, että ensimmäistä kertaa näit keltaisen ja sinisen värin sulautuvan yhteen tällä tavoin.

    En ymmärtänyt sinua enkä halunnut tietää, mitä tarkoitit.

    En ollut aina kiinnostunut sinun ajatuksistasi.

    Minun olisi pitänyt olla, mutta monet niistä tuntuivat tuulesta temmatuilta ja vailla yhteyttä siihen, mitä itse ajattelin.

    - Ihmetteletkö sitä, että minulla olisi huumorintajua?

    - Luulin, että olisit romantikko, sanoit ja avasit ikkunan ja jatkoit, ettei sinusta mikään ollut ihanampaa kuin tuntea ruohon tuoksu kesäaikaan, kun se kantautui ikkunasta sisään ja sekoittui mökin puunhajuun ja ilman kosteuteen. En vastannut siihen mitään, sillä ennemminkin minua halutti tietää, oliko tarkoitus, että tapaisimme vain täällä.

    Mutta tuntui vaikealta kysyä sitä sinulta.

    Arvelin myös, että sanoisit sen minulle ja niin teitkin:

    - Tästä tulee meidän mökkimme.

    - Tietääkö se setäsi sitten minusta?

    - Ei tietenkään, mutta hän tietää, etten halua kenenkään tietävän käynneistäni täällä.

    - Eikö se tunnu hänestä kummalliselta?

    - Hän ei ole sellainen, joka kyselisi.

    - Mutta onko hän sellainen, joka pysyy vaiti?

    - €lä ole siitä huolissasi.

    - Minä olen sinusta huolissani, sinä haluat pysyä vaiti.

    - En minä välttämättä halua vaieta, minun vain täytyy.

    - Luulet siis, ettei voi olla romanttinen humoristi? sanoin tehdäkseni puheesta lopun.

    Tämä puhe tympäisi minua.

    Ja minun tuli sinua sääli, vaikka en sanonutkaan sitä.

    - Kas, siinä pulma, sanoit, ja minusta oli aina hassua, miten vihjaisit lukeneesi maailmankirjallisuutta.

Heitän laukun pöydälle, otan polttopuut pussista ja sytytän tulen.

    Pilkkeet ovat kosteita ja tulen saaminen kestää kauan, ihmettelen sillä aikaa, miksei käsiäni palella. Hymyilen kun muistan sinun aina sanoneen, ettet millään voinut uskoa jollain ihmisellä olevan noin lämpimät kädet.

    Halusin tehdä runon lämpimistä käsistä.

    Mutta en kyennyt, vaikka kuinka yritin.

    Sellainen oli useimmiten suhteeni runouteen.

    Alaston ja avuton.

    Siitä en kertonut sinulle, mutta sanoin puoliksi kiusallani:

    - Oletko varma, että olen ihminen?

    Halusin joskus sanoa jotain arvaamatonta ja kummallista.

    Tiesin, että ihmiset pitivät minua yksinkertaisena, sinäkin, ja se oli minusta useimmiten yhdentekevää.

    - En ole koskaan ollut mistään niin varma, rakkaani.

    Pelästyin, tuota en ollut odottanut.

    Itse en käyttänyt koskaan noita sanoja.

    Ne ovat aina olleet minulle vieraita.

    - Miksi sanot rakkaani?

    - Sanon, koska se tuntuu minusta hyvältä, sanoit ja tiesin sinun miettivän pääsi puhki, miksi minä epäilin sinun olevan varma siitä, että minä olisin ihminen. Näin sen siitä kun nakkelit niskojasi ja siristit silmiäsi vastatessasi minulle.

    Olin tullut tuntemaan sinut melko hyvin, kun tämä tapahtui.

    Silloin oli kulunut vuosi ensitapaamisestamme.

    Ja sen tähden tiesin sinunkin miettivän, olitko joskus tosissasi pohtinut, olinko minä ihminen ja jos olit, olisiko sillä ollut sinulle mitään todellista merkitystä.

    Mutta sinä pääsit nopeasti lopputulokseen:

    Minulla oli sinulle merkitystä ja sinusta tuntui, että olin sinun rakkaasi.

    Sinä et sanonut koskaan muuta kuin sen, miltä sinusta tuntui, mutta sinun oli aina helppoa muuttaa mielipidettäsi. Tietenkin käytit aina tilannetta hyväksesi, vaikka se tuntuikin sinusta epämukavalta. Mutta ehkä se johtuikin työstäsi, ehkä työsi vaati mielipiteenmuutoksia, en tiedä.

    - Raukkamaista, jos ei voi myöntää olleensa väärässä, sanoit ja halusit, että tarkistaisin asennettani meidän väliseemme luottamukseen.

    - Voit luottaa minuun, kun olen luonasi, sanoin.

    - Se ei riitä.

    - En vaadi sinulta mitään eikä sinun pitäisi vaatia minulta mitään.

    - Sinun on vaikea muuttaa mielipiteitäsi, sanoit ja kosketit hyllyllä olevia munia sormenpäilläsi, aivan kuin olisit kutsunut niitä ja niissä olevia kuvia todistamaan sinun olevan oikeassa. Pidit aina sormeasi kivimunilla, kun puhuit kanssani jostain mieltäsi painavasta asiasta.

    Ja mieltäsi painoi, kun et tiennyt minusta joka hetki. Et tiennyt, missä olin, mitä tein ja kenen kanssa.

    Minulle sitävastoin riitti tietää sinusta silloin, kun olimme yhdessä.

    - Eikö sinusta sitten koskaan tunnu siltä kuin minusta? kysyit.

    - Ei, ei koskaan.

    - Eikö se sitten tarkoita, että olen sinulle yhdentekevä?

    - Tiedän sinusta, kun olet luonani.

    Et sanonut silloin enää mitään.

Lopultakin saan tulen syttymään.

    Istun lattialle ja pudistan päätäni, kun kuulen lautojen vanhan tutun narinan, tunnen kylmän virtaavan takamuksesta selkää pitkin ylös ja sisäinen tuleni kaikkoaa luista ja lihaksista ja tyytyy hyväilemään ihoni sisäpintaa kuin muistuttaakseen olemassaolostaan.

    Minulle on vielä annettu aikaa.

    Vedän laukun luokseni, avaan sen ja tarkastelen kirjeitäsi, jotka olen niputtanut yhteen.

    Seitsemäntoista kirjettä.

    Seitsemäntoista on suosikkilukuni, tämä itsenäinen luku lukujen joukossa, luku, jonka kanssa mikään toinen luku ei pääse yhteyteen, itsessään tarkoitukseton ja kuitenkin kaunis. Olen järjestänyt kirjeet aikajärjestykseen ja päätän verrata kirjoitusta ensimmäisessä ja viimeisessä kuoressa. Käsiala on muuttunut, ensimmäisessä kirjeessä se on hidas, kirjaimet ovat tiheitä ja huoliteltuja, viimeisessä se on nopea, kirjaimet pitkiä ja hutaistuja.

    Sinun käsialasi kuin sinä itse.

    Sinulla ei ole yhtään kirjettä minulta.

    Välillämme oli jonkinlainen sanaton sopimus, että sinä kirjoittaisit ja jos minun tarvitsi vastata jotenkin, puhuisin kanssasi. Luulen, ettei minun tarvinnut koskaan vastata mihinkään kysymykseen, sillä et kysynyt kirjeissäsi koskaan suoria kysymyksiä. - Kerään kirjeitäsi, sanoin.

    - Minähän pyysin, että heittäisit ne pois saman tien, vai kuinka?

    - Tiedän, mutta päätin kerätä ne talteen, sanoin.

    - Entä jos joku saa ne käsiinsä?

    - Kukaan ei saa niitä käsiinsä, olen pitänyt siitä huolen.

    - Miten?

    - Luota vain minuun, sanoin ja toivoin sinun kysyvän, miksi keräsin niitä. Mutta kysyit sitä myöhemmin, sitten kun tunsimme toisemme niin hyvin, että uskaltauduimme toisinaan autiolle alueelle, suojeltuun piiriin, jonka jokainen rakentaa ympärilleen, sinne minne ei todellisuudessa pääse kuin ihmisen omat ajatukset.

    - Miksi sanoit kerääväsi minun kirjeitäni?

    - En sanonut siitä mitään.

    - Mutta miksi teet niin?

    - En oikeastaan tiedä.

    Mutta tiedän sen nyt.

    Keräsin ne yhteen voidakseni tuoda ne tänne sinä päivänä, jona kaikki päättyisi. Keräsin ne voidakseni polttaa ne, nähdäkseni sanojesi haihtuvan tulessa ja tunteakseni niiden sulautuvan sisälläni palavaan tuleen.

    Tämä minun oli tehtävä.

    Sinun sanasi jäävät aina minun sisälleni.

    Kuten sinäkin.

    Kuten sanoin sinulle aina.

    Ja nyt minun on kuuma sekä sisältä että ulkoa, niin kuin vallitsisi tasapaino, mutta se on toisenlaista lämpöä, ei ainoastaan lämpöä tulesta ja kivusta, joka makaa piilossaan ja odottaa vaieten viimeistä vierailuaan, vaan lämpöä kaikista niistä vuosista, jotka olivat meille yhteisiä, kaikista täällä ja kaikkialla viettämistämme hetkistä.

    Ja avaan ensimmäisen ja lyhyimmän kirjeesi ja luen sen hitaasti.

    Aion nauttia sanoista ja kuunnella niiden kaikuvan täällä ensimmäistä kertaa ja vähitellen ne saavat sinun äänesi, aivan kuin sinä istuisit täällä luonani lukemassa.

    Aivan kuin kuvittelin aina sinun tekevän.

    Melkein joka kerta, kun avasin sinun kirjeesi.

   

8. kesäkuuta 1994

Anna!

    Ihmettelet varmaankin, kun avaat kirjeen ja näet, että se on minulta jota et tunne tämän enempää, tuskin ollenkaan, mutta en voi olla kirjoittamatta. Harvoin voin olla tekemättä sitä, mihin tunnen tarvetta. En tiedä, miten minun pitäisi kertoa tästä, mutta jotain tapahtui tavatessamme, jotain josta en tiedä, mitä se oli, enkä voi löytää siihen mitään selitystä, miten tahansa sitä etsinkin. Minun on aina saatava selitys kaikkeen, eikä tämä jokin jätä minua rauhaan, vaan vaatii vahvistusta todellisuudelta. Tiedän, että tämä kuulostaa varmaan oudolta ja jopa huvittavalta, mutta olen ollut kovin rauhaton tavattuani sinut enkä pysty keskittymään mihinkään työhön juuri nimeksikään, sillä mietin koko ajan, millainen sinä olit tuona iltana, miten katsoit minua ja miten sinä nauroit. Sinulla ei tietenkään ole mitään velvollisuutta vastata pyyntööni, mutta haluaisin kuitenkin tavata sinut. Kuka tietää, vaikka voisin olla sinulle myöhemmin avuksi. Haluaisin tavata sinut samassa paikassa maanantai-iltana kello kahdeksan ja toivon, että pääsisit tulemaan.

    Z.

Nauran hiljaa heittäessäni kirjeen tuleen, näen sen kärventyvän ja muistan, että kävellessäni Laugavegurilla sinä kesäkuun iltana oli lämmintä.

    - Kevyet kesävaatteet tänään, sanoi tyyppi, joka nojasi väsyneesti Blues-baarin ovenkaiteeseeen.

    - Minulla on aina kesävaatteet.

    - Ja tietenkin menossa treffeille?

    - Minä olen aina menossa treffeille.

    - Enkö saa tulla mukaan?

    - Se ei oikein taida käydä, sanoin, heilutin hänelle ja kiristin vauhtiani, sillä kellokin oli tulossa kahdeksan.

    En ajatellut kirjeen aihetta, tuntui hyvältä, että olin saanut sen. Vaikka ajattelin harvoin sattumaa tai sitä, että yksi asia johtaisi toiseen, en voinut torjua sitä ajatusta. Kirje vei ajatukseni uutisista, jotka sain eräänä aamuna ja jotka muuttivat täysin suhteeni itseeni ja aikaan. Jo senkin vuoksi näillä treffeillä täytyi olla jokin tarkoitus.

    - Aina sama pösilö, mutisin kun avasin Taidekahvilan oven ja katsoin sinua silmiin samalla, kun astuin ovesta sisään.

    - Sanoitko jotain? kysyit istuutuessani.

    - Kysyin, olitko odottanut kauankin.

    - En tiedä, en ole katsonut kelloa.

    Vuotta myöhemmin kerroit minulle, ettet ollut uskaltanut tulla myöhemmin kuin kello seitsemän, jos sattuisi niin, että vilkaisisin sisään aikaisemmin noin vain puolihuolimattomasti, ja sitten olit ostanut oluen ja tuskin päästänyt kelloa silmistäsi. Kun kerroit tämän minulle, tiesin jo sinun hankkivan elämääsi kaikkea mahdollista jännitystä, vaikka tosiasiassa se oli sinulle vastenmielistä.

    - On niin kuin minun tarvitsisi järjestää itselleni vaikeuksia aina silloin tällöin, sanoit.

    - Totuttele siitä pois.

    - Luulen, etten voi.

    - Yritä kuitenkin.

Vähän myöhemmin sain ajatuksen uudesta runokirjastani.

    Olin ollut pitkään tyhjiin ammennettu, kuten sanotaan ja useinkin huolissani siitä, etten koskaan enää kykenisi kirjoittamaan tavuakaan, ettei mieleeni juolahtaisi enää ajatuksenpoikastakaan ja moisia tuntemuksia seurannut tyhjyys oli valvottanut minua yön toisensa perään. Mutta ajatus tuli luokseni maatessani kotona sängyssäni ikkunan alla puhelin yöpöydällä odottaen, että soittaisit.

    Aioit pistäytyä luonani kahvilla, kuten aina torstaiaamuisin.

    Ajattelin, että olisi hauskaa, jos torstaielämässä olisi tällainen rytmi, sinä pistäytyisit luonani kello kymmenen ja minä odottaisin aina puhelimen ääressä kuullakseni sinun sanovan, että tulisit kuten tavallista, jotta voisimme rakastella.

    Tämä oli toista kuin muina päivinä.

    Ne eivät olleet sinun.

    Ja minä tuumailin, oliko kentieO kaikin puolin totta, mitä oli sanottu maanantailla alkavasta viikosta, ettei siltä voinut odottaa mitään, ja samalla mieleeni juolahti ajatus kirjasta.

    Se ajatus iski päähäni.

    Aioin kirjoittaa jonkinlaisia runoja, jotka käsittelisivät maanantaipäiviä ja ensimmäisen runon piti olla siitä maanantaista, joka muutti kaiken. Ja päätin oitis ryhtyä punomaan runoa joka kerta, kun saisin sinulta kirjeen. Ja vaikka runojen ei ollut määrä välttämättä kosketella kirjeitä tai sinua, niin päätin, että niitä tulisi yhtä monta kuin kirjeitäkin.

    Tässä päätöksessä minä pysyin.

    Runoja tuli 17 niin kuin kirjeitäkin.

    Ja kun tulit luokseni ja olimme kieriskelleet lattialla ja rakastelleet kuin emme saisi enää koskaan toista tilaisuutta, suutelin sinua ja sanoin juhlallisesti, aivan kuin luullen ajatuksen ilahduttavan sinua yhtä paljon kuin minua itseänikin:

    - Tiedätkö mitä, Z, sanoin ja huuleni olivat yhä suullasi enkä aikonut liikuttaa niitä ennen kuin olin sanonut tämän.

    - No mitä, sanoit etkä yrittänytkään työntää minua päältäsi.

    - Olen!Taanut ajatuksen uudesta kirjasta.

    - Minähän sanoin, että saisit sen, sanoit ja kierähdit altani.

    Mutta et kysynyt millaisen ajatuksen.

    Ja luulin, että näin olisi sen vuoksi, ettei sinua kiinnostanut. Viikkoa myöhemmin kysyit kuitenkin, miten kirja edistyi, olinko kirjoittanut jotain ja jos olin, saisitko kuulla sen, paitsi jos olisin niitä kirjailijoita, jotka luulivat ajatuksen kuolevan, jos joku näkisi sen keskeneräisenä.

    Enpä luule.

    - Ajatukset eivät kuole, ihmiset kuolevat, sanoin ja jatkoin, että minusta oli vain hauska lukea sinulle, kun sinua kerran kiinnosti. - Minua kiinnostaa kaikki, mitä teet, sanoit ja minua jotenkin hävetti, kun olin ajatellut toisin.

    - Olen saanut valmiiksi vain kirjan esipuheen ja yhden runon ja se on tuskin mikään runo, vaan jonkinlainen keitos tosiasioista ja niistä versoavista teksteistä.

    - Yksi kerrallaan sopii minulle mainiosti, lue se.

    - Ja tahdotko, että luen esipuheen myös?

    - Totta kai.

    - Luen sitten pysähtymättä välillä.

    - Tee niin, aloita vain.

    Muistan, että tunsin sydämeni jättävän yhden lyönnin väliin kun aloitin.

    Ja toivoin, ettet näkisi sormieni vapinaa.

    En tahtonut sinun tietävän, että olen ujo.

    Mutta minun ei tarvinnut pelätä sinun huomaavan sitä.

Tässä kirjassa on yksinomaan tekstejä omasta elämästäni.

    Niille kaikille on yhteistä se, että ne kumpuavat tapauksista, jotka vaikuttivat minuun erilaisina maanantaipäivinä ja siksi kutsun kirjaa maanantairunoiksi.

    Kutsun näitä tekstejä runoiksi, sillä ei ole sanaa, joka kuvaisi niitä paremmin, kuitenkin minun on tunnustettava, että useinkin epäilen, onko sana "runo" oikea nimitys niille.

    Mieleni on usein tehnyt tietää, mikä sytyttää itseään runoiksi kutsuvat tekstit, mitä niiden kirjoittaja ajattelee ennen kirjoittamista ja sen aikana. Olen ajatellut, että jos sen tietäisin, ymmärtäisin varmaan runon paremmin ja nauttisin siitä toisella ja täydemmällä tavalla. Sen tähden päätin, että joka runoa seuraisi muutama sana siitä, mikä sytytti kaipuuni kirjoittaa se.

    Anna Gudmundsd—ttir Kirja on omistattu Z:lle joka on ilahduttanut minua useammin kuin muut.

    Maanantaina 8. kesäkuuta 1994 sain uutisia ja kirjeen, jotka muuttivat elämäni. Tästä eteenpäin se ei voi olla säännöllistä eikä urautunutta eikä liittyä itsestään selvään ajatukseen päivien loputtomuudesta. Kaikki, mikä ennen oli muuttumatonta ja itsestään selvää kaatui niille sijoilleen ja ainoa, mitä pelkäsin, oli etten pystyisi enää kirjoittamaan enkä rakastamaan.

    Kumpikaan ei osoittautunut todeksi.

    Yleensäkin on pelkoni aiheeton.

    Saapuu kirje

    sinä elämäni kesäpäivänä

    kun aika äkkiarvaamatta pysähtyy

    tosin ajattelen, että se lienee Gunnarilta ja hän kiittänee minua lapasista, jotka lähetin hänelle ennen kuin hän lähti jäätikölle mutta

    kirje ei ole häneltä

    onhan omituista, että epäilen miestä, joka ei koskaan kiitä, paitsi kun olemme rakastelleet ja minä sanon, että hän on paras ja suurin ja nopein eikä hänelle löydy vertaa koko maailmasta ja miten hän saattoikaan tulla mieleeni näin kauan sen jälkeen, kun tiemme erkanivat, eihän meillä ollut muuta yhteistä kuin mieltymys 20- ja 30- lukujen elokuviin ja kaipaus viettää yö Greta Garbon kanssa, paitsi että se olisi ollut juuri se, mikä minulle tuli mieleen sinä päivänä, jona kaikki muuttui

    ja

    minun on tunnustettava, että juuri nyt toivon, että joku odottaisi minua kotona kuuma kaakao valmiina ja odotus silmissään mutta

    kirje, joka minulle kantautui on sinulta, jolla on tämä kummallinen nimi ja minä, joka muistan sinut vain epäselvästi kahvilan tungoksessa seisomassa ja katsot minua jatkuvasti, kunnes en näe muuta mahdollisuutta kuin tulla luoksesi ja esittäytyä

    ja

    jos minulle saapuu kirje vastakin

    yhtä ratkaisevana päivänä

    jos sellainen vielä koittaa

    tiedän varmasti, että se on sinulta

    kirjoitettu siksi, että rakkaus on vieläkin olemassa

    eikä minun tarvitse koskaan pelätä kadottavani sitä

- No niin, sanoin.

    - Mitä no niin?

    - Mitä pidit?

    - Tiedäthän, etten minä tajua mitään tuollaisesta runoudesta.

    - Mutta luuletko, että tämä toimii?

    - Kyllä varmaankin.

    - Eikö sinusta tuntunut miltään?

    Toivoin sinun sanovan jotain siitä, että aioin omistaa kirjan sinulle.

    Halusin sinun sanovan, että pidit siitä, että kirja olisi sinulle.

    Että olisit tyytyväinen niistä sanoista, jotka olivat sinusta. Mutta et sanonut sitä ja minun olisi pitänyt tietää, minkä tähden.

    - Sinun olisi ehkä ennemmin pitänyt lukea tämä sille Gunnarille kuin minulle, ehkä hän olisi ymmärtänyt sen paremmin.

    - Etkö ymmärtänyt esipuhetta, tämän on tarkoitus olla runo.

    - Minä ymmärrän mitä ymmärrän.

    - Muistan ehkä väärin, Z, mutta minusta tuntuu, kuin olisit sanonut, että sinua kiinnostaa kaikki, mitä minä teen?

    - Kuka hän on, se Gunnar? kysyit ja nousit ylös ja aloit pukeutua.

    Liikkeesi olivat nopeat ja kiukkuiset.

    Tarkastelin kiinteää ruumistasi, lihakset erottuivat tavallista paremmin, pohkeet ja käsivarret olivat jännittyneet ja takamus kiinteänä. Niiskautit, rykäisit ja potkaisit varpaillasi lattiaa.

    Nauroin mielessäni, vaikka nauru ei ollut ajatuksissani.

    Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin ruumiissasi mustasukkaisuuden, ennen se oli ollut yksistään sanoissa, satunnaisissa huomautuksissa, joita en useinkaan ollut kuulevinani.

    - Gunnar on vain ajatus, ei häntä ole olemassa, sanoin hymyillen ja syleilin jäykkää vartaloasi, joka rentoutui siinä samassa, - häntä ei ole olemassa, ymmärrätkö, ei ole koskaan ollutkaan, minä vain yritin lukea sinulle jonkinlaisen runon ja toivoin, että ymmärtäisit sen. Ja silloin sinä aloit itkeä.

    Sinä et koskaan kysynyt minulta runosta tai kirjasta mitään muuta.

    Ja vaikka kaipasinkin sitä, olin siitä myös huojentunut.

    Mutta myöhemmin annoin sinulle runon.

    Annoin sen sinulle sinä päivänä kun tiesin, ettei kirjaa koskaan tulisi, mutten kertonut sitä sinulle. En puhunut sinulle siitä enää koskaan, mutta annoin sinulle runot, jotta voisit laittaa ne kivimunien alle ja hymyillä minulle.

    Tiesin sinun pitävän runoistani, vaikka et sanonutkaan sitä.

    Ja toisin kuin minä, olit kaunein hymyillessäsi.

Kirjeesi eivät ole ainoita, jotka palavat tässä tulessa.

    Runoni palavat saman tien.

    Leiskuu hyvin.

    Sanojemme pitää palaa kuten minunkin.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][*Käännetyt*][Sarjakuvat][Unohtumattomat]