ISBN: 951-0-22129-5. WSOY 1997. Sivut 7-29.

Muualla Verkkoliitteessä:
Arabian Lauri -kirjan arvio (17.8.1997)

Aluksi
Skorpionit

Olin juuri oppinut elämään kokonaisen päivän aamusta iltaan ajattelematta kertaakaan Lauria, kun tapasin Patentin.

   Me kohtasimme sodan runtelemassa kylässä kaukana Suomesta. Hän oli tulossa hoitamaan kylän liepeille majoittuneen rakennuspataljoonan sieluja ja minä lähdössä kaupungin sairaalaan lajittelemaan maastosta löytämiämme luita.

   Sen päivän aamuna usva hälveni hitaasti ja alkavan talven koleus hiipi salakavalasti takkien ja paitojen alle. Päivät olivat lyhentyneet muutamaksi tunniksi aamu-usvan ja iltapäivisin laaksoista nousevan sankan sumun väliin. Hahmottelin työkirjaani aiheesta muutaman vertauskuvallisen rivin. Minusta tuntui että lähestyvä lähtömme vaati jonkin hieman poikkeavan maininnan normaalien säähavaintojen oheen. Edellispäivänä kaikessa hiljaisuudessa täyttämilläni vuosillakin oli ehkä osuutta asiaan.

   Suljettuani työkirjan otin vielä viimeiset kuvat valkoisiin pusseihin pakatuista kyläläisistä.

   Vasta sitten viittasin miehille joiden tehtävänä oli sulkea pussien vetoketjut ja kantaa muoviset dogibägit rinteen eteläpuolella odottaviin autoihin.

   Kolme preparaattoriamme, nuoret röntgenteknikot ja toinen poliisitutkija tulivat viipymättä paikalle ohuet valkoiset korennot olkapäillään ja tarttuivat kaksin käsin pusseihin. Tämänkin pienen kylän asukkaiden viimeinen matka oli kuin syysriistan. Vihreisiin Boreus-haalareihin pukeutuneet miehet kantoivat saaliitaan kaarelle taipuneiden korentojen varassa vaiteliaan ylväästi. Me kutsuimme heitä Leijonanmetsästäjiksi.

   Kantajat seurailivat too kädessäiksi viritettynä. Hän seisoi silloin rintakehän päällä johon oli melkein kompastunut ja jonka toisen puoliskon oli potkaissut tieltään kun luuli juurakoksi.

   "Viimeistä viedään", yksi Leijonanmetsästäjistä totesi ja nosti korennon olalleen.

   "Puhuisitpa kerrankin totta", vastasin ja pakkasin kiikarini.

   Suomalainen tiedotusväki oli ristinyt meidät Tunnistajiksi. Olin käsittänyt että kotimaassa oltiin epämääräisen ylpeitä suomalaisesta asiantuntijaryhmästä jota kutsuttiin maan ääriin keräämään ja nimeämään ruumiita. Erässsäkin tv-uutisten filminpätkässä taivalsimme vetisessä maastossa turvakäytävää pitkin peräkanaa toisiamme haparoiden kuin Brueghelin Sokeat.

   Katsoimme pätkää videolta aina kun kehät päittemme yllä alkoivat painaa liikaa.

   Itse asiassa pohdimme jatkuvasti työmme mielekkyyttä.

   "On", me hoimme itsellemme iltaisin hartiat maan haravoimisesta ja kaivamisesta kipeytyneinä, "on mahdollista kerätä maastosta kaikki ruumiit ja tehdä niille jotain eettisesti järkevää."

   Eettisesti järkevää?

   Olimme seuranneet sotarikostuomioistuimen tutkijoita suurien kuoppien äärellä, katselleet vainajia joiden kädet oli sidottu piikkilangalla selän taakse.

   Kuolleet taistelussa vai teloitettu? Ruksaa oikea kohta.

   Tutkijat jäsensivät yleiskuvan kansioihinsa.

   Mutta tuomittaisiinko joku joskus käsien sitomisesta?

   Kyllä tai ei, tämä on eettisesti mitä järkevintä? Enää sata samanlaista joukkohautaa, enää kymmenen tuhatta tunnistamatonta vainajaa omassa kuolleiden valtakunnan fossiiliavaruudessaan, johon me katsoimme asiaksemme tunkeutua?

   Katselin kantajien selkiä ja valkeita pusseja joita he kuljettivat välissään, nuorukaiset nuorukaisia, ja ajatuksiini juolahti kuin varkain, ettei minulla ollut viime vuosilta yhtään valoisaa muistoa, vain tämä etäisten maisemien petollinen kauneus.

   Kotimaata en kaivannut, aamuisia metsälenkkejä koiran kanssa muistelin joskus. Musta Felix nukkui armosta syliini kun viimeisen kerran lähdin Suomesta. Olin lähtenyt niin paljon ettei se lopulta enää tuntenut minua kun palasin, murisi vain häntä piiskaksi jäykistyneenä paljastetuin hampain, isännälleen, vieraan hajuiselle, marron hajuiselle.

   Pihan kuivimmalla - ja tuulisimmalla - kohdalla jotkut rakennuspataljoonan tulokkaat virittelivät toiveikkaasti petankkia. Pieni matkaradio suolsi yksinkertaisia bassokomppeja. Joku pompotteli jalkapalloa. Tupakkaa vaihdettiin kotimaiseen suklaaseen, olueen ja tuoreisiin kuvalehtiin. Leiriä viikkokausia kiertäneissä suomenkielisissä aikakausilehdissä ei ollut enää kansia, yhtä ei erottanut toisesta. Kirjat eivät poikien käsissä kuluneet, mutta kaikenlaisille tarinoille he olivat persoja. Jotkut heistä nukahtivat kuin lapset kesken kaiken kertomuksiamme kuunnellessaan.

   Pojat olivat kaikki vaaleita, siilitukkaisia ja suurikätisiä. He olivat tulleet tänne korjaamaan lastenkoteja ja kouluja. Luppohetkinään he olivat rakennelleet parakkien ympäristön täyteen hirsisaunoja. Meidän aikanamme saunoja oli noussut jalaksilleen alun kolmattakymmentä. Jotkut kavereista olivat tulleet seikkailunhalusta, toisilla koputti kai jonkinlainen sosiaalinen omatunto. Monilla oli kaulassaan risti. Joukossa oli niitäkin joita vastapäättyneen sodan läheisyys kiihotti.

   Heitä näki joskus takomassa pihan hiekkasäkkejä paljain nyrkein kunnes veri irtosi.

   Jotkut pojat heilauttivat ohikulkiessamme kättään. Olimme heille tuttu näky. Joka aamu olimme hotellilta lähtiessämme ohittaneet heidän asumuksensa matkalla maastoon, milloin miinaharavat, milloin viikatteet tai videokamerat harteillamme. Tauoilla muutamat meistä olivat kuvanneet joitakuita pojistakin, enimmäkseen vasara tai vatupassi kädessään. Minä olin joskus, löylyn ja suomalaisen oluen pehmentäminä iltoina, unohtunut heidän seuraansa kertoilemaan työstäni.

   "Haluaako joku tietää mistä pääkallon iän ja sukupuolen voi määrittää", kyselin heiltä löylyä heittäessäni.

   Saunan hämärässä näin kuinka heidän selkiään jo poltti, mutta silmät kiilsivät ihmetyksestä ja innosta.

   Pakattuamme kukin vähät henkilökohtaiset tavaramme aloimme tyhjentää hotellihuonetta jossa meitä avustaneet kaksi suomalaisen rakennuspataljoonan poikaa olivat syksyn alusta asustaneet ja joka myös aika ajoin oli ollut yhteisenä neuvotteluhuoneenamme, toimistona, kaljakuppilana, korttiluolana, skorpionien kotina.

   Pataljoonan pojat olivat saneet käskyn palata takaisin omaan parakkiinsa ja me puolestamme jatkaisimme illalla matkaamme kaupungin yliopistolliseen sairaalaan tutkimaan ja merkitsemään löydöksiämme. Muutaman viikon päästä osa meistä sijaitsisi jo parisataa kilometriä pohjoisempana. Niillä tienoin satoi loppuvuodesta viikkoja yhteen menoon, eikä pelkästään vettä. Taivasalle jätettyjä oli siellä pienen kylän ympäristössä arviolta kolmesataa, mukana naisia ja lapsia. Meitä oli pyydetty kartoittamaan seutu alustavasti ennen lumen tuloa.

   Odotettavissa oli jotain samaa kuin edelliskeväisen kenttäoperaation etappi numero yksi, lasten joukkohauta, koululuokka joka ei koskaan palannut välitunniltaan. Olimme kaivaneet maasta ensin vain teräksisiä penaaleita, tarralenkkareita ja aapisten kansia. Joissakin tavaroissa oli nimikirjaimia ja hoippuvalla käsialalla puhelinnumero kotiin. Ensimmäinen hyhmäisestä maasta esiinkaivettu kokonainen kroppa oli hyvin säilynyt pieni poika jonka polvihousujen taskut olivat täynnä takiaisia. Päivää myöhemmin alkoi tulla essumekkoisia tyttöjä joiden pitkistä hiustupoista löytyi sen pojan leikin alku.

   Melkein tyhjennettynä huone näytti jälleen tavalliselta ankealta hotellihuoneelta kellanvihreine kohokuviotapetteineen ja koivikkotauluineen. Meistä oli jäljellä vain muutama seinään nuppineulattu lehtileike, postikortti joka oli jäänyt lähettämättä, muistilappuja ja albumeista ja kansioista diskattuja mustavalkokuvia. Noukimme valokuvat yksitellen irti.

   Eräässä kuvassa oli joku meistä kyyryssä selin puhumassa satelliittipuhelimeen pikkukaupungin keskustorilla. Valokuvan reunassa oli aika: 21.09, vain muutama minuutti ohjusiskun jälkeen. Kuvaa katsoessani muistin ambulanssien äänet, ihmisten huudot, autontorvien taukoamattoman tuuttailun. Ensimmäisillä auttajilla oli kädet kyynärpäitä myöten veressä, kasvot veressä, kengät veressä.

   Jo kahden tunnin kuluttua olimme keskussairaalassa aloittamassa yli seitsemänkymmenen nuoren tunnistamista.

   Joissakin kuvissa oli erikoisen mallisia ampumahaavoja ja pirstalemurtumia. Asumuksia palopommien jäljiltä. Kaupungin Intercontinental-hotellin mustuneita sisätiloja. Rantabulevardeja latvattomina törröttävine palmuineen. Repäisimme nekin pois ja heitimme pahvilaatikkoon jonne olimme silpunneet läjäpäin negoja ja sekalaisia papereita.

   "Näkyykö Kimpanpäätä?" minä kysyin.

   "Koskaan ei voi olla varma."

   "Minä otan vastuun. Jaamme nämä keskenämme: sinkkiä, magnesiumia, beetakaroteenia, seleeniä..."

   Rakennuspataljoonan pojista nuorempi, Kimpanpää, oli hankkiutunut epäviralliseksi henkilökohtaiseksi avustajakseni. Hän opiskeli sähköinsinööriksi ja kommentoi kaikkialla sähkönousuja ja pistorasioiden kuntoa. Hän oli poistanut sänkynsä yläpuolelta tehostetulla proteiiniravinnolla elävän tyttöystävänsä kuvat, mutta jättänyt kaappiin omia saaliitaan. Mietin hetken oliko hän sentään muistanut syntymäpäiväni. Kimpanpää väitti jo heti ensi silmäyksellä nähneensä kuinka koko olemukseni huusi piitä.

   Melkein jo kaipasin Kimpanpäätä ja hänen öljystä kiiltelevän lemmittynsä kuvia. Niitä hän oli maastossa ollessamme lajitellut telttapöydille ja pakkilaatikoille kuin pasianssia, esitellyt tauoilla kuvia aikajärjestyksessä. Tässä ennen uusia amerikkalaisia lisäravinteita, tässä niiden jälkeen.

   Kerran olin huomauttanut tytön ohimosuonista, ne pullottivat tuimasti muuten lommoisista kasvoista.

   "Kuin sit niin?" Kimpanpää oli kysynyt ja tarkastellut kuviaan. "Näkisit kuin hän pinnistää kun hän nostaa rautaa."

   Kimpanpää ei ollut aina tuntenut oloaan mukavaksi seurassamme. Hän oli meitä puolta nuorempi, punaposkinen ja voimainsa tunnossa. Sota oli hänelle vain nelikirjaiminen sana. Sisällissota hiukan pidempi sana jonka tavut tahtoivat välillä mennä häneltä sekaisin. Kaupungissa käydessämme hän jäi katsomaan verkkopäähineissään ja viininpunaisissa maastokengissään kahviloissa istuskelevia poikia, jotka huutelivat pilkkanimityksiä sinibarettien perään. Kimpanpää antoi ymmärtää että meidänkin työmme oli hänestä aikamoista mamoilua, mutta hän hoiti hänelle määräämäni tehtävät tunnollisesti. Hän piti tarkkaa lukua käskytyksestä ja oli hyvin perillä oikeuslääketieteellisen työryhmämme nokkimajärjestyksestä. Poliisitutkijoittemme raportteja hän kuunteli melkein hartaasti. Hän uteli kidutuksista ja joukkoteloituksista suorasukaisesti ja yksityiskohtaisesti kuin uusimmista Davidin kuntoiluvälineistä. Ensimmäiseksi hän kyseli kaikkialla näkyykö täällä Eurosport.

   Kun hän ei ollut läsnä, kertasimme hänestä liikkuvia juttuja. Kysymys: mitä ryhmämme johtaja, oikeuslääkäri Kaarina, sanoi Kimpanpäälle kun olimme välineinemme laskeutumassa kahden kukkulan väliselle tasangolle, jolta olimme varovasti arvioidenkin kartoittaneet puolensadan ihmisen jäännökset? Vastaus: tässä joukkohaudassa ei sitten kaiveta esiin kännykkää. Entä miksi Kimpanpää kutsui kaulallaan roikkuvaa ristiä? Vastaus: töpseli yläkertaan.

   Kun sain käteeni tuoreen sanomalehden huomasin pohtivani miten Kimpanpää kommentoisi eri uutisia. Kun näytin hänelle huoneessani filmin Mostarin vanhan sillan räjäytyksestä hän yllätti minut purskahtamalla itkuun. Kerran hän tuli luokseni ja kysyi leukaperät jäykkinä, miksen ole kertonut hänelle että kaivamamme maa on myrkyllistä. Joku rakennuspataljoonan komentajista oli hankkinut huvinsa kertomalla Kimpanpäälle että hautaamattomat ruumiit, punatauti ja kolera olivat saastuttaneet maaperän ja että maastotyöskentelyssä oli suuri riski sairastua itsekin.

   Rauhoitin Kimpanpäätä, hänen saamansa rokotukset kyllä riittivät, eivätkä mitkään harvinaisetkaan pöpöt kykenisi tunkeutumaan hänen elimistönsä rauta- ja sinkkiesiripun lävitse.

   Lähtöämme edeltävänä iltana seisoin hotellimme ravintolan terassilla ja katselin hämärän laskeutumista.

   Kiikaroin valkoisia veneitä pienillä veteen työntyvillä laitureillaan, airot vielä kokassa kohollaan, kunnes illan siniharmaa usva peitti kaiken alleen. Joskus olin tuollaisina iltahetkinä saanut kuuluviini minervanpöllön ryystävän äänen. Niille sodan tuhot olivat olleet onneksi, ne olivat kilvan rakentaneet pesiään joenvarren sortuneisiin rakennuksiin.

    Nyt olin kuulevinani kehrääjän ja heristin korviani.

   Ääntä ei heti kuulunut uudestaan. Tarkistin vaistomaisesti kellostani päivämäärän ja ajan, ja odotin.

   Sitten vaimea raahustava ääni kuului taas. Se alkoi kuulua tiuhaan ja lähestyi minua aivan selkäni takaa.

   Kun käännyin, näin Kimpanpään joka veti käsiensä välissä jonkinlaista muovista vieteriä. Hän asteli vierelleni ja nuuhki raikasta ilmaa syvälle suuriin ja epäilemättä terveisiin keuhkoihinsa. Hän näytti empivältä.

   "Minitalja", Kimpanpää totesi kun kohtasi katseeni. "Virallisesti rannetalja. Davidin uutuusjippo, eikö kaikki tätä jo tunne?"

   "Kaikkihan Goljatin päänsäryn tuntevat."

   "Tekö lähdette huomenna?" Kimpanpää kysyi hitaasti.

   Minä nyökkäsin ja otin kiikarin kaulaltani.

   "Kohti uusia seikkailuja", Kimpanpää totesi.

   Katseltuamme hetken usvan leijailua virran päällä kysyin kuka hänen lempikirjailijansa oli.

   Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän veti taljaansa muutaman kerran kiivaasti ja lausui varmasti: "Ronald Kipling, tietty. Tiedäthän Ronald Kiplingin?"

   Hän hymyili leveästi. Kirkkaanvalkoisten etuhampaiden välissä oli leveä rako.

   "Kova jätkä?"

   Hän rahisutti taljaa käsissään.

   Muistin Vallilan pienen sivukirjaston hämärän salin, jossa oli muutama hyllynväli ja keskellä pari pitkää pöytää lehdenlukijoita vasten. Vastapäätä ulko-ovea oli vaaleanruskea puutiski, jonka takana kaksi naista leimasi lainattavia kirjoja ja otti palautettavia vastaan.

   Noiden vuosien ehdoton idolini, Henrin isoveli Rexa, lintsasi keskiviikkoisin ja perjantaisin huilutunneiltaan kirjaston perällä ja selasi kolmijalkaisella jakkaralla istuen kiivaasti lääkärikirjoja ja sarjakuvalehtiä.

   Kerran Rexa johdatti minut K:n kohdalle ja näytti: "Kipling. Tsekkaa tästä. Et kadu."

   Parin viikon päästä me aloitimme suuret siirtomaaseikkailumme.

   Me olimme Valkea Imperiumi.

   Vaelsimme alas Annalanlasksoon paistofoliolla päällystetyt macheteveitset käsissämme, takiaispallorivi villapaitojemme olkapäillä epoletteina, ja valtasimme Vallilan siirtolapuutarhamökkejä takaisin omistukseemme. Pieni kirjava mökkialue oli Tuntematonta Siirtomaata jonne muutti kesäisin yksinkertaista vierasta rotua, kummallisia murteita puhuvaa kääpiökansaa joka osasi vain alati kaivaa maahan pieniä knoppia ja keinua kitisevissä puutarhakeinuissa. Heimon naisilla oli kaikilla samanlainen tiheäkäkkäräinen pää ja miehillä syvät punertavat ohimolahdelmat tai kiiltävä kalju. Puutarhapöydillä oli kummallisen muotoisia pikku radioita joista kantautui oudontempoista laahaavaa musiikkia.

   Taistelumme päättyivät aina lyhyeen. Meissä ei ollut lähellekään tarvittavaa kestävyyttä, Rexa määritteli. Me olimme höntyilijöitä, emme taistelijoita. Rexa löhösi tupakkaa poltellen vasta valloittamassamme puutarhakeinussa ja vannoi vielä kerran tekevänsä meistä kunnon sotureita.

   "Mutta siihen tarvitaan aikaa", Jukkis totesi leuka rintaa vasten.

   "Ja varsinkin ihmeitä", Henri ehdotti hiljaa.

   Me seisoimme rivissä Rexan edessä ja hän mulkaili meitä vuorotellen kutakin. Likkahullu Sami oli kesken suurhyökkäyksen halunnut ryhtyä etsimään alkuasukastyttöjä joita voisi kiusata. Jukkis oli unohtanut äärimmäisen tärkeän tiedustelutehtävänsä ja jäänyt potkimaan joltain pihalta löytämäänsä palloa. Ja tapaus pikkuveli. Henrillä oli kielloista huolimatta ollut nippu Ihmenelosia ja Hämmästyttäviä Hämähäkkejä takkinsa vuorissa. Niiden kanssa hän oli ykskaks livahtanut ties minne pliloon - ja niin Valkoisen Imperiumin saartorengas jälleen kerran petti.

   Viimeiseksi Rexan katse kääntyi minuun.

   Minä jonka taistelukunto oli aina arvioitu jokseenkin välttäväksi, olin unohtunut uunoilemaan jonnekin Siirtomaan nurkkiin. En ollut kuullut päällikön kutsua vaan olin kaikessa rauhassa jatkanut idioottimaisten kukkapenkkien kääntelyä. Ei auttanut selitys, että olin etsimässä maahan kaivettua aarrearkkua. Tarvitsivathan armeijat rahaakin.

   "Muistakaa digitaalikamera ja kuvat!"

   "Kenellä on vielä tapahtumapaikka ykkösen kartta?"

   "Omenapuun alla puolikas koripalloilijatyyppinen kroppa plus kultahammas, sekö?"

   "Väinö Ykkönen! Tallella!"

   "Kuka haluaa sudenhampaat? Minigrip-pussi kaupan päälle? Kenellä on kotona sen ikäisiä poikia - okei, tai tyttöjä?"

   "Kerätkää omat kirjanne ja videonne tai lahjoittakaa pataljoonan pojille. Ikkunalaudalla on vielä Proust ja Beckett, kuka kaipaa niitä? Entä Strindberg? Kuka olikaan kiinnostunut infernokauden parsaharhoista?"

   "Jules ja Jim ainakin kuuluu sinulle", Kaarina sanoi ja ojensi minulle sylissään olevan kirjapinon päällimmäisen, nuhjuiseksi luetun pokkarin.

   Otin kirjan käteeni ja annoin sen sitten saman tien hänelle takaisin.

    "Taholleen lähti kumpikin elämän pyörteisiin..."

   Kaarina alkoi hyräillä kirjasta tehdyn elokuvan tunnussäveltä. Hän jakoi loput kirjat tapaillen Jeanne Moreaun esittämän laulun ranskankielisiä sanoja.

   Sähköjen sammuttua jatkoimme pakkaamista taskulamppujen avulla. Tuttu tarkistusvilkaisu ulos: sumun läpikin näkyi miten kaikissa naapuritaloissa paloivat valot. Peter, poliisitutkija, otti taskustaan kynttilänpätkän, sytytti sen savukkeensytyttimellään ja asetti matalalle sohvapöydälle skorpionien viereen. Osa eläimistä kavahti äkillistä valonvälähdystä purkkinsa läheisyydessä. Ne sulloutuivat hädissään toistensa päälle.

   Kynttilä muutti tunnelman huoneessa.

   Katselimme toisiamme iltapäivän pilvisessä hämärässä, vastasytytetyn kynttilän tuoksussa.

   "Chacun pour soi est reparti dans tourbillons de la vie", Kaarina hyräili.

   Ennen pitkää olisimme kasseinemme jo saattueen mukana kuoppaisilla teillä. Kaipailisimme korvatulppia ja merilaastaria. Pelaisimme korttia läpi tiesulkujen ja paperintarkastuksien. Kertoisimme ruotsalaisvitsejä ja kaksimielisiä tarinoita. Nuokkuisimme hiljaisina niitä edelleen miettien. Muutaman viikon kuluttua tiimimme olisi jo hajonnut. Kohdatakseen jälleen hiukan toisenlaisessa kokoonpanossa jollain toisella komennuksella jossain toisessa maan kolkassa, kun miinat ja ohjukset olisivat räjähtäneet ja talot romahtaneet, kun sivistyksellä silatut vaistot olisivat jälleen kerran pettäneet.

   Osoittelimme valokiiloilla huoneen seiniä ja nurkkia, kurkottelimme sänkyjen ja tuolien alle.

   Miinanraivaajamme tutki kylpyhuoneenkin ammeenalustaa myöten.

   "Vahapurkki!" Hammaslääkäri Helena muisti äkkiä rasian joka oli pantu baarikaappiin. Lopuillaan oleva vahapurkki, jonka rippeillä ryhmämme naiset halusivat vielä ennen lähtöä sivellä öljykankaiset sadetakkinsa.

    Hotellihuoneen oveen koputettiin ja palavaa kynttilää kasvojensa vierellä pitelevä suomalaispataljoonan pastori Sakari "Katumuksen Väri" Lumme kurkisti sisään. Hän oli keski-ikäinen mies jonka ohimot paistoivat ja poninhäntä ulottui lapaluiden väliin.

   Meidät ensimmäistä kertaa nähdessään Lumme oli pysähtynyt paikoilleen, kohottanut kätensä ja sanonut kumeimmalla sakastiäänellään: "Vihreä on katumuksen väri."

   Siitä oli heti alkuunsa sukeutunut antoisa keskustelu maastopuvuista, leikkaussalitekstiileistä, biljardista ja englantilaisista maisemamaalareista. Lumme oli niin sanottu keskusteleva sielunpaimen.

   Häntä näki jopa istuskelemassa pataljoonan kaverien kanssa kaljatuopin äärellä ja YK-poikien porukassa lähikaupungin illanviettopaikoissa.

   "Ajattelin tulla hyvästelemään teidät. Älkää unohtako että jokainen luunsirunenkin on palanen Jumalan kuvasta!" Lumme tervehti meitä ovensuusta.

    Myös hän oli lähdössä illalla, hän palaisi suoraan Suomeen. Huhu kertoi että hän aloittaisi hengellisen keskusteluohjelman vetäjänä televisiossa. Olin aina ajatellut että hänen poninhäntänsä ja pehmeäsointinen äänensä ansaitsisivat suurempia yleisöjä.

   Lumme piti meitä jonkinlaisena maailmanlopun puhtaanapitolaitoksena, ei oikein tiennyt mitä ajatella meistä. Meistä ja keittiöhansikkaisiin verhotuista käsistämme jotka kaapivat liejuisesta maasta ventovieraiden särkyneitä jäseniä ja vaatteenriekaleita.

   "Usko tai älä, se ei unohdu. Ehkä jonain päivänä vielä voimme kutsua kaikkien kirkkokuntien papit siunaamaan niin joukkohaudat kuin taivasalle jääneet."

    "Mutta ei vielä vähään aikaan", Lumme hymähti ja huomasi pöydällä olevan purkin.

   Lasisessa pikakahvipurkissa rapisteli seitsemän mustaa pientä eläintä jotka olivat ryömineet esiin viimeisistä esiin kaivamistamme multaisista saappaista ja taskuista.

    "Ja mitähän nämä ovat", Lumme kysyi silmiään räpytellen ja astui pöydän ääreen. Hänen kätensä tärisivät aavistuksen verran kun hän laski valkoisen kynttilänsä pöydälle ja tarttui purkkiin.

   "Maxwell House Club. Ainoita eläimiä jotka voivat tappaa paitsi toisiaan, myös itsensä."

   "Outoja otuksia, sulattavat ruokansakin ruumiinsa ulkopuolella."

   "Nämä ovat kuitenkin sieltä yksinkertaisemmasta päästä. Jos ne eivät saa tarpeeksi kärpäsiä, ne alkavat syödä toisiaan. Eivätkä ole edes kovin myrkyllisiä, mutta suosittelen kaksia käsineitä jos haluat ulkoiluttaa niitä, ne purevat kipakasti."

   Lumme silmäili meitä purkin läpi.

    Mustat eläimet näyttivät ryömivän hänen kasvoillaan.

   "Kuten varmaan tiedättekin, seuraajani on saapunut", Lumme sanoi hitaasti. "Ette valitettavasti ehdi nähdä hänen Tiernapoikaesitystään tänä iltana. Olen kuullut että se on varsin erikoinen. Jos joku teistä haluaa tavata häntä ennen lähtöänne, hän oli vielä äsken tuolla ulkona. Piti kenraalia niille Tähtipojilleen. Voi olla että täällä käydään kohta paljonkin ehtoollisella."

   Sääli ettemme olleet mitään kyynellaakson kulkijoita. Vaikka joskus lauloimmekin kouluajoilta mieleen piintyneitä psalminpätkiä pitkillä saattuematkoillamme ja vaikka loputtomien tietokilpailukysymystemme aiheina olivat myös Vanhan Testamentin henkilöt. Tunsimme heitä huomattavan paljon huonommin kuin Hollywood-elokuvien tähtikaartia.

   Lumme näytti uupuneelta.

   "Teidän täytyy päästä matkaan hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa", hän totesi ja laski mustia raajoja vilisevän purkin pöydälle.

   Tuli hetken hiljaisuus. Lumpeen sanat jäivät roikkumaan ilmaan.

   Edellisellä viikolla kaksi Kansakuntien pakua oli ajanut peräkkäispäivinä miinaan kaupunkiin johtavalla kiemuraisella hiekkatiellä. Ruotsalaisia ja norjalaisia poikia. Heidän muistopalveluksessaan olimme sentään kaikki käyneet.

    "Ota purkki, se on sinulle."

   Lumme katseli meitä ihmeissään.

   "Minulle?"

   "Näyttää muuten siltä että Hitler on kuollut."

   Toinen röntgenteknikkomme ravisti purkkia varovasti.

   "Hitler se on."

   Yksi purkin pohjalla olevista hämähäkkieläimistä, pienin ja vikkelin, ei liikkunut. Pian muut huomaisivat sen ja ahmisivat sen suihinsa, repisivät raaja kerrallaan. Aikaa myöten me olimme oppineet erottamaan ne toisistaan, joskus olimme jopa kinastelleet siitä kuka saisi ruokkia ketäkin. Churchill oli paksujalkaisin, Äiti Teresalla oli valkea täplä otsassaan, se joka oli syöty ensimmäisenä oli Jeesus.

   Automme olivat myöhässä. Kävelimme hämärtyvällä sorapihalla edestakaisin, potkiskelimme kiviä ja vilkuilimme kelloihimme.

   Pihan toisessa päässä pihavalon alla seisoi Lumpeen seuraaja suoraryhtisenä tummissaan. Hänen ympärillään leijaili jo sankkenevaa sumua. Myös Lumme oli yrittänyt käyttää virkapukua muutaman viikon mutta oli vaihtanut sitten suosiolla vihreisiin. Mitä nyt sunnuntaisin kietaisi tärkätyn valkoisen kauluksen maastopukunsa alle.

   Muutamia rakennuspataljoonan poikia oli ryhmittyneenä uuden papin ympärille. Kruunu, miekka ja laudanpätkään kiinnitetty hopeapaperinen tähti hehkuivat sumunkin läpi pihalampun valossa. Pisimmällä pojalla oli kruunu päässään. Hänet olin nähnyt aikaisemmin, mutta Knihti, Mänkki ja varsinkin Murjaani olivat vieraampia kasvoja. Laitimmaisena seisovalla kaverilla oli kuhmurainen keppi kädessään, maahan asti ulottuva musta viitta, viitan alla niskansa päällä mitä ilmeisimmin tyyny ja punakirjava palestiinalaishuivi pään ympäri kiedottuna.

   Astelin lähemmäs.

   "Hoo, jos minä olen musta, olen minä kaikilta tunnettu, hoo jos minä olen musta, olen minä hyviltä kaivattu", lauloi mustan kommandopipon päähänsä vetänyt poika ja asteli miekkaansa heilutellen kuninkaaksi pukeutuneen edessä. Hän oli laittanut piponsa alle vielä varmuuden vuoksi ohuet mustat sukkahousut.

   Mustaviittainen ojenteli kaulaansa ja aukoi suutaan, matki toisten yleviä ilmeitä, heilutti ryhmykeppiään ja löi kämmeniä reisiinsä, nauraa hohottaen käheästi.

   "Miksi niitä on viisi?" ihmettelin puoliääneen.

   Suoraryhtinen vastasi hätkähtämättä, irrottamatta katsettaan pojista.

   "Ettekö ole koskaan kuulleet Kaanaanmaan Kyypästä?"

   Mustaviittainen kohotti kasvojaan kaapunsa alta ja irvisti, huitoi kepillään sumuista ilmaa, hypähti tähteään pyörittävän Mänkin viereen ja alkoi laulaa muiden mukana: "Tähti se kulukeepi itäiseltä maalta, itäiseltä maalta, sanomaton kirkkaus se ulos loisti ja se tähti oli Jumalalta ulos lähetetty, ulos lähetetty."

   "Tämä kyssäselkäinen rahankerjuri on kyllä ollut mukana vanhoissa versioissa, mutta sittemmin kummajaisena karsittu. Minä teen tämän aina viiden pojan versiona."

   "Kaanaanmaan Kyyppä?"

    "Jess", mustakaapuinen hihkaisi ja hihitti minua katsellessaan. Hänellä oli tyvestä litteä ja hiukan vino nenä, selvästi murtuman jäljiltä. Olin melko varma että olin joskus tavannut pojan jommassakummassa kaupungin yökerhoista.

   "Mitä me olemme kukistaneet, siihen on meitä opetettu, että totella keisaria ja kuunnella pyhää lakia ja kuunnella pyhää lakia", lauloi Knihti.

    "Kaanaanmaa löytyy muuten Suomestakin", pappi jatkoi hiukan narisevalla äänellä. "Helsingin Arabiasta. Ainoa kolkka Helsingissä jossa voisi melkein suunnistaa Raamatun avulla. Kuutosen raitiovaunulla pääsee hienoston päätepysäkiltä huonoston päätepysäkille saakka. Pitkä matka kaupungin halki mutta sielu siinä ikään kuin orientoituu matkalla - ja hajuaisti. Liekö teillä oikeuslääketieteellisen väellä vielä sellaisia tallella?"

   "Tiedän", vastasin papin selälle.

   Olisin voinut lisätä: "Taas mentiin."

   Pappi kääntyi hitaasti. Vasta silloin huomasin että hänen toinen mustan nauhakengän peittämä jalkansa oli hieman lyhyempi kuin toinen. Hän piti seisoessaan vasemman jalkansa kantapäätä ilmassa.

    Hänen silmälasinsa välkähtivät. Kesti hetken ennen kuin hän oivalsi kuka meistä hänen taakseen seisahtuneista Boreus-asuisista puhui.

   "Arabian. Tiedän Arabian", sanoin ja astuin pihan hämärässä askeleen eteenpäin, pihavalon piiriin, katselin naista joka oli kääntynyt puoleeni. Hän oli pitkä, melkein mittaiseni.

   "Olen elänyt siellä, tuo mitä sanot on minulle enemmän kuin tuttua."

   "Kerro minulle miten jokin voi olla enemmän kuin tuttua?" nainen ihmetteli ja katsoi minua pää kallellaan. "Eikö se ole silloin jo vierasta?"

    "Taivahan ovet ne avattiin ja kunnian kruunulle veisattiin tai terveille luoduille laulettiin tai lauma laitumelle laskettiin", pojat lauloivat raikuvasti. Kaanaalainen hyppi tasajalkaa ja heilutteli keppiään päänsä yläpuolella.

   Samaan aikaan suuret kuljetusautot parkkeerasivat vierekkäin pihan toiseen päähän ja ryhmäni jäsenet alkoivat ripeästi nostella tavaroitamme sisään.

   "Patentti?"

   Tajusin käyttäväni hänestä kymmenvuotiaan tytön lempinimeä, sillä en heti muistanut hänen oikeaa nimeään. Sitä ei koskaan käytetty. Sen muistin, että olimme viimeksi tavanneet Linnanmäellä, kesällä 1989. Silloin hän söi kolme vaaleanpunaista hattaraa yhteen menoon ja voitti arpajaisissa itsensä kokoisen Pandan, jota Lauri joutui kanniskelemaan laitteelta toiselle. Muistin Laurin muhkea mustavalkoinen eläin sylissään, kaukana alhaalla Kummitusjunan edessä vilkuttamassa meille kahdelle jotka keikuimme hetken Boston-pyörän ylimmässä vaunussa Etelä-Helsingin vehreitä maisemia ihaillen.

   Patentista oli tullut koruttoman oloinen nainen. Lyhyeksi leikatut, melkein kerityt hiukset saivat hänen päänsä näyttämään pieneltä ja musta housupuku korosti hänen kalpeuttaan ja pitkää kaitaa vartaloaan. Muistelin, että hänen tummat hiuksensa olivat olleet luonnonkiharat ja paksut. Hänen kasvoissaan oli vielä jäljellä samaa eksoottista kauneutta kuin velipuolessaan, joskin kuivempana ja sen verran terävöityneenä, että hän saisi pojilta ennen pitkää liikanimen Kotka.

   En voinut olla ajattelematta että Murjaanilla oli varmaankin päässään papittaren sukkahousut.

   Auto tuuttasi takanani ja vilkutti sumuvalojaan. Heilautin kättäni ja ojensin sen Patentille. Hän katsoi minua huuliaan imeskellen. Hän kyllä oli muistanut heti minun nimeni - ja hänen oikea nimensähän oli tietenkin Katariina, tietysti, totta kai. Mutta minä voisin kyllä kaikin mokomin yhä kutsua häntä Patentiksi. Kukaan muu kuin Lauri ei ollut enää pitkään aikaan kutsunut häntä sillä nimellä.

   Kimpanpää avasi hänen takanaan Knihtin ja Murjaanin ylhäällä ristissä olevia miekkoja:

   "Tuosta ulos, tuosta sisään, siitä mun matkani pitää. Risti sun rintaasi, miekka mun tuppeeni."

   Kaikki panivat miekat tuppeen. Vain Kaanaan Kyyppä huitoi vääntyneellä sauvallaan ristiin rastiin ilmaa.

   Kerroin olevani työtiimilleni Sabu, sen verran minäkin kannoin menneisyyttä mukanani.

   Patentti hymyili. Hän katseli minua tutkivasti.

   Koko piha raikasi kun pojat lauloivat sydämensä kyllyydestä kiitoslaulua lahjoista toinen toisilleen kumarrellen. Mänkki pyöritti pahvitähteään vimmatusti, ja mustakaapuinen juoksenteli viitta liehuen muiden ympärillä sauvallaan ratsastaen ja hihkui.

   Ennen kuin ehdin kysyä mitään, Patentti vastasi. Hän oli tavannut Laurin viimeistä kertaa Antwerpenin merimieskirkossa.

   "Minulla oli lomia rästissä ja minä olin tilannut itselleni matkan Lourdesiin. Jostain syystä päätin vielä käydä työpaikalla ennen lähtöäni. Ja kukapa muu kuin Lauri makasi sammuneena kirkon eteisessä kun tulin töihin."

   Patentin työtoverit eivät olleet tienneeet mitä tehdä nyssyköittensä päällä maanneelle laihalle ja haisevalle partasuulle. He olivat peitelleet hänet ja antaneet hänen nukkua. Patentti toimitti Laurin taas kerran sairaalaan, mutta Lauri oli hurmannut osastonlääkärin puheillaan ja karannut sieltä jo toisena yönä. Liukkaasti, kenenkään huomaamatta, vaikka kepin kanssa kulkikin.

   "Etkö tiennyt?" Patentti kysyi.

   Sain kuulla että Lauri oli Pariisiin aikoinaan nukahtanut parkkihallin lattialle ja jäänyt jonkin varhain aamulla liikkeelle lähteneen nakettiauton alle. Onnettomuuden jälkeen Lauri oli kulkenut pitkään kahden kepin varassa.

   "Voi, Lauri oli jo silloin laihtunut melkein olemattomaksi", Patentti sanoi surumielisesti hymyillen. "Hän teki silloin lähtöä Istanbuliin. Ostin hänelle kultaisen kaulariipuksen, sellaisen tuntolevyn jossa oli hänen nimensä ja henkilötunnuksensa. Vannotin häntä, että hän pitäisi sitä. Mutta tietysti Lauri rahapulassaan myi sen niin kuin kaiken muunkin. Aateluus velvoittaa, Lauri sanoi kun joi niitä royaltejaan. Yllättävän paljon niitä tulikin."

   Paljon enempää emme ehtineet toisillemme sanoa. Toivotin hänelle voimia uudessa työssään ja arvelin että pataljoonan pojille hän olisi iloinen kokemus Lumpeen jälkeen. Hän vilkaisi pihalla kolmeen riviin asetettujen hiekkasäkkien ja piikkilanka-aitojen vieressä meuhkaavia Tähtipoikiaan, kohautti olkiaan ja sanoi ettei aina oikein tiennyt siitä ilosta.

   Hän toivotti minulle ja koko työryhmällemme Sallimuksen siunausta, hän oli kuullut paljon hyvää työstämme ja lupasi rukoilla puolestamme.

    Minä sanoin etten oikein tiennyt siitä hyvästä.

   Hän käveli vierelläni kuljetusauton luokse ja ennen kuin nousin reppuineni kyytiin me halasimme kömpelösti. Hän tuoksahti kitkerälle hielle.

   "Ilman Lauria me emme olisi täällä", hän sanoi hiljaa.

   Kun auto lähti liikkeelle, hän otti muutaman keinahtavan askeleen sen rinnalla, nosti kättään ja huusi: "Kirjoita minulle joskus!"

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][*Kotimaiset*]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]