ISBN 951-1-15015-4, Otava 1998. Sivut 9-15.

Muualla Verkkoliitteessä:
Avoimien ovien päivä -kirjan arvio (19.8.1998)

Luvut 1 ja 2

1

Linja-auto liukuu halki samean maiseman. Aatonaatto, sataa vettä, on hetki ennen pilkkopimeää.

   Aina kun istun linja-autossa, tunnen omituista rauhaa; mikään ei voi minua satuttaa, olen turvassa auton hyrisevässä sisuksessa. Kaikki pysähtyy hetkeksi ja voin vetää henkeä ennen kuin joudun taas astumaan ulos ja palaamaan omaan elämääni. Katson kelloa. Vielä kaksikymmentä minuuttia, ja sitten.

   Näen isän jo kaukaa. Hän seisoo aikataulukyltin edessä ja tähyilee väärään suuntaan. Hänellä on valtavan suuret nahkahansikkaat kädessä. Hän näyttää lysähtäneen entistä enemmän kokoon. Millä oikeudella vanhemmat surkastuvat tuolla tavoin?

   - Selkä suoraksi, minä ajattelen lähestyessäni häntä.

   Isä halaa minua lujasti. Kurkkuani kuristaa. Olen palannut kotiin, yksin, mitään ei ole enää tehtävissä.

   Isä yrittää hymyillä. Hymy asettuu hetkeksi vain toiseen suupieleen ja katoaa sitten. Niin monen mankelin läpi käynyt mies. Tätä hän ei enää ansaitsisi.

   Automatkalla purskahdan äkkiä puhumaan. Näitä samoja vanhoja. Milloin Silja tulee vai tuleeko? Onko kuusi jo haettu? Minkälaisia ilmoja on ollut? Isä vastailee rauhoittavalla äänellä, niin kuin jokaisen vastauksen alla olisi viesti: kyllä tämä tästä, elämä on täysin normaalia vieläkin, ei kaikki tähän lopu.

   Ajamme naapurin entisen karjaniityn ohi. Muistan kuinka tulin kerran koulusta kotiin, ja keskellä niittyä makasi kuollut lehmä, jonka sisälmykset olivat valuneet maahan. Kohtu oli revennyt ja sieltä sojotti vasikan jalka. Lehmä oli ollut raskaana.

   Auto kaartaa pohmeästi pihaan. Ulko-ovi avautuu, ja äiti juoksee käsiään pyyhkien ulos. Hän retkahtaa kaulaa- ni heti kun nousen autosta. Joudun kannattelemaan häntä. Horjahdan, vaikka olen jo puolta päätä pitempi.

   - Ihanaa kun tulit, kylläpä sinä oot laihtunu!

   Yritän ottaa matkalaukkuni takakontista, mutta äiti ja isä ehtivät ensin. En saa kantaa mitään, en edes tuliaismuovipussia.

   Sisällä tuoksuu makaronilaatikko. Ruokasalin pöydällä on neljä lautasta. Silja ei siis ole tullut.

   Avaan huoneeni oven; se pursuaa pahvilaatikoita ja kaikenlaista rojua.

   - Voi, sun huonehan on vieläkin varastona. Minä laitoin pedin vierashuoneeseen, äiti selittää.

   - Mä haluaisin nukkua Helin kanssa. Jos käy.

   - Totta kai käy. Sinä saat nukkua ihan missä haluat.

   Nyt syömään.

   Äiti lappaa lautaselleni valtavan kasan makaronilaatikkoa. Minulla ei ole ollenkaan nälkä; lihan ja sipulin tuoksu nostaa hien kasvoille.

   - No miten sinä nyt voit? äiti kysyy. Hän istuu minua vastapäätä ja katsoo suoraan kobti. Isä laittaa silmälasit päähänsä kuten aina ennen vakavaa keskustelua.

   - Huonosti.

   Äiti kääntää katseensa pöytäliinaan. Isä on turvassa silmälasiensa takana, ei kommentoi, pelkästään rykäisee.

   - Me rakastetaan sinut takaisin elämälle, äiti sanoo tarmokkaasti. Minua kuvottaa. Minusta tuntuu, että minulle aiotaan tehdä jotain väkivaltaista, jotain hyvin väärää. Minulla ei ole voimia taistella sitä vastaan. Otan haarukan ja alan syödä.

2

Purettuani tavarat asetun vierashuoneen sängylle makaamaan. Virkattu peite pitäisi ottaa pois, mutta en jaksa. Oletan, että nyt on poikkeustilanne.

   Ulko-ovi käy, räsähdys on niin kova ettei sieltä voi tulla kukaan muu kuin Heli. Hänen äänensä kajahtaa eteisessä. Han kysyy minua, ja sitten askeleet lähestyvät ja ovi aukeaa.

   - Heippa.

   Avaan silmäni. Heli seisoo ovella, hiukset valuvat takkuisena harjana vihreää villapaitaa pitkin.

   Heli ei muistuta minua juurikaan, hän on pitkä, isoluinen ja niin tumma että huimaa. Kissansilmät kuin mustikkasoppaa, oikein syvää sinistä. Minusta tuli vaalea, vaikka suvussa ei liiku vaaleita. Paitsi isän pikkusisko, eikä hänkään ole niin vaalea kuin minä.

   Heli tulee ja halaa minua lujasti, hänen halauksensa tekevät aina kipeää.

   - Ari ei sitten tullu, Heli toteaa.

   - Ei.

   - Se on sitten loppu?

   - On. Se muuttaa pois sillä aikaa kun mä oon täällä.

   - No voi helvetti.

   Heli alkaa penkoa vaatteitani, kokeilee ylleen puseroa, joka on auttamattomasti liian pieni hänelle. Hän näyttää jotenkin tyytyväiseltä. Aivan kuin häntä ei ollenkaan liikuttaisi, mitä minulle tapahtuu. Nousen istumaan.

   - Voinko mä nukkua sun huoneessa? Patjalla, lattialla?

   - Joo.

   Heli heittää puseroni takaisin matkalaukkuun.

   - Mulla on uusi poikaystävä, hän kertoo. - Sen nimi on Jopi. Se on ihana sängyssä.

    Lause kuulostaa omituiselta niin nuoren ihmisen sanomaksi.

   - Muista nyt ehkäisy, minä sanon laimeasti. - Äläkä sekota seksiä rakkauteen.

   Helin silmät välähtävät.

   - Minähän sekotan vaikka nakkeja kaurapuuroon jos mua huvittaa.

   Odotan että hän alkaa nauraa ensin, ja yhdyn siihen.

Saunassa tuoksuu mäntysuopa. Käperryn nurkkaan ylimmälle lauteelle. Olo on rauhaton. Entä jos äiti tulee tänne? Asettuu lojumaan lauteille neljän raskauden ruoskima vatsa pystyssä. Hiljainen hetki, molemmat alasti. Siinä on riski, että alkaa sataa kysymyksiä. Mutta eihän hän ole saunonut minun kanssani moneen vuoteen.

   Ovi käy. Minä hätkähdän. Mutta askeleista päätellen se on Heli.

   Hän kiipeää viereeni ja paiskaa kauhallisen vettä kiukaalle. Laskeudun alemmaksi. Heli ilahtuu saamastaan tilasta ja heittäytyy makuulle. Minua alkaa hymyilyttää.

   - Leivo mua! Heli komensi aina lapsena ja asettui passiivisena makaamaan sängylle. Hän ei koskaan pyytänyt vaan vaati kovaan ääneen, hän oppi jo varhain, ettei pyytäminen kannata.

   - Mikä sua naurattaa? Heli kysyy.

   - Ei mikään. Entä jos Silja ei tule ollenkaan?

   - No ollaanhan me täällä. Se saa riittää. Viime joulun sä olit poissa, tyytykööt siiken että on edes kaksi lasta kerrallaan.

   - Niin mutta sitten ne kelaa sitä ettei se tullu.

   - Kelatkoon. Ei niille mikään riitä. Vaikka te muuttaisitte molemmat takas kotiin asumaan.

   Silja. Uneksija. Erakko, joka vihaa perhetapahtumia, jonka poikaystävä on sairaalloisen tarrautunut häneen. En ole nähnyt häntä moneen kuukauteen.

   Laskeudun alas lauteilta ja menen vaahdottamaan hiukseni.

Myöhemmin Heli seisoo pesuhuoneen peilin edessä ja puristelee mustapäitä.

   - Onko eropaperit jo lähetetty? hän kysyy huolettomasti.

   - On.

   - Tietääkö nuo?

   - Ei. Ne tietää vaan sen, että Ari muuttaa pois. "Ainakin vähäksi aikaa", mä sanoin niille.

   Heli kääntyy minuun.

   - No mikset sä kerro niille?

   - En mä uskalla.

   - Mitä menetettävää sulla enää on?

   Hän alkaa kammata hiuksiaan, suhuttaa niihin lakkaa, kolmannella painalluksella lakkapullon korkki räsähtää rikki. Heli paiskaa lakkapullon seinään.

   - Mä oon ruma, voi että mä oon ruma, vastenmielinen! Mulla ei kukaan tee mitään!

   - Älä nyt noin sano.

   - Sanon!

Jo lapsena Heli oli romuluinen ja kömpelö kuten minäkin. Tavarat putoilivat käsistä, itkunpuuskat vavisuttivat vartaloa. Hänen käsissään ei mikään pysynyt ehjänä. Viisivuotiaana hänen preeriahiirensä puri häntä käteen. Hän paiskasi sen ikkunasta asfalttiin. Hiiri kuoli. Minä olin kateellinen. Hän uskalsi näyttää tunteensa.

- Se on niille ihan oikein, Heli sanoo. Hän on rauhoittunut, pukenut kylpytakin päälleen.

   - Mikä?

   - No tuo sun ero. Näkevätpä ettei kaikki mene niin ku meinaa.

   - Miten sun työt on sujunu? minä kysyn. Heli on äitiyslomatuuraajana siivousfirmassa.

   - Siinähän se itkiessä menee. Äiti hokee koko ajan että pyri iltalukioon. En todellakaan pyri. Sitä iloa mä en tolle naiselle anna, että se sais järjestää mun lakkiaiset.

   - Mutta jos sä kadut sitä myöhemmin?

   - En kadu. Mä en kadu mitään. Mä meen ehkä ravintolakouluun.

   Heli hymyilee. Hän selvästi nauttii ajatuksesta, että voi kieltää äidiltä jotain, mitä tämä hirvittävästi haluaa. Nautinto on niin avointa, että minua ällöttää.

   Vedän yöpuvun puoliksi märän vartaloni päälle ja lähden.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][*Kotimaiset*]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]