I
Sumu jatkui kolmatta viikkoa. Olimme sukeltaneet siihen kirkkaasta
auringonpaisteesta, kun lentokone oli liukunut maan pinnassa
makaavaan pilveen vain muutamia satoja metrejä ennen
kiitorataa. En nähnyt lentokenttää enkä
seutua, jolle se oli rakennettu. Olin katsonut kartasta, että
meren ja vuoriston väliin jää laaja tasanko.
Varmaan kenttä oli tehty tälle alavalle maalle,
jolla lentotoimintaa saattoivat haitata korkeintaan tulvat.
Snell viittoili sumuun ja selitti, että
on otettava taksi. Kulttuuriasiainneuvos on lihava nainen.
Hän puhui huohottaen jouduttuaan laskeutumaan liukuportaat
omin jaloin. Olin painellut katkaisijaa, mutta portaat eivät
käynnistyneet. Menimme Heikkilän kanssa siihen suuntaan,
josta Snell oli huitonut autoa. Saraspää huusi sumun
läpi, että meidän ei pitänyt mennä
pitkälle, koska siellä olisi meri.
Snell puhui virkailijan kanssa ja hoki jotain.
Sana oli vaporetto, mutta en osannut hahmottaa sitä silloin.
Kulttuuriasiainneuvos ei tuntunut käsittävän,
mitä virkapukuinen mies selitti. Saraspää meni
väliin ja kysyi eikö Snell tiedä, että
vaporettot ja taksit eivät kulje tällaisella ilmalla
laguunilla. Kaupunkiin on mentävä autolla. En enää
ymmärtänyt, mistä puhuttiin. Lokit huusivat
jossain lähellä ja nenään tuli kalan hajua.
Ajettiin sumun halki bussilla. Matka tuntui
kestävän kauan, mutta kai se johtui vain siitä,
että maisemia sen varrella ei nähnyt. Tultiin jonnekin,
missä seisoi riveittäin autoja. Tämän
ymmärsi, kun käveli eteenpäin. Sumusta tuli
aina lisää autojen keulia. Ne oli pysäköity
riveihin, kuten motorisoidun joukon ajoneuvot ryhmitysalueelle
ennen hyökkäystä. Ajattelin, että olemme
ison marketin parkkipaikalla, mutta missään ei ollut
ostoskärryjä työntäviä asiakkaita.
Kärryjen räminän olisi kuullut, jos siellä
olisi työnnelty sellaisia. En toisaalta kyllä tiennyt
kauppojen aukioloaikoja. Vietettiinkö täällä
siestaa?
Ihmettelin vähän autojen paljoutta.
Minulle oli kerrottu, että kaupungissa ei ole ollenkaan
autoliikennettä. Ei siellä markettejakaan pitänyt
olla, vaikka koko asutus oli kuulemma kauppiaiden perustama.
Meren haju tuntui koko ajan ja sumu jäi popliinitakin
pintaan hyvin pieninä pisaroina. Jalkojen alla asfaltti
muuttui kivilaatoista ladotuksi katupinnaksi. Muuta Venetsiasta
ei pystynyt näkemään.
Käveltiin pitkin talon seinää.
Autojen äänet jäivät taakse. Vain vesi
loiskui vasemmalla ja Heikkilä varoitteli irtautumasta
rakennuksesta. Se väitti jalkakäytävien olevan
kapeita, jopa tässä kaupungin pääkadulla.
Heikkilä muistutti, että liikenneväylät
täällä ovat kanavia. Kävelimme parhaillaan
niistä suurimman partaalla. Juna lähestyi ja pysähtyi
sihahdellen. Kuului sekava ja hätäinen kuulutus,
jonka vaiettua sähköveturi humisi ja loksahteli
sumussa kuin iso elukka. Snell huohotti ankarasti. Noustiin
portaita. Heikkilä selitti, että olimme sillalla,
ylitimme parhaillaan Canal Grandea.
Kanavan toisella rannalla Snell Ja Saraspää
alkoivat taas miettiä mennäänkö taksilla
vai vaporettolla. Heikkilä selitti sanan tarkoittavan
vesibussia. Ymmärsin, että taksikin olisi oikeastaan
vene. Snell tutki jotain brosyyriä, ilmeisesti liikennelaitoksen
aikataulua ja selitti, että vaporetto numero yksi pysähtyy
lähellä hotellia, josta meille on varattu huoneet.
Saraspää kertoi, että vaporettot
ajavat vain joka kolmannen vuoron. Kukaan ei kysynyt miksi.
Iso diesel kaasutti yhtäkkiä ihan vieressä
ja naftan katkua pölähti nenään. Kierrokset
laskivat ja koneen ääni loittoni aivan kuin raskaasti
lastattu rekka olisi nostanut kytkintä ja lähtenyt
vaivalloisesti liikkeelle pienellä vaihteella. Kuului
kuinka vesi mulahteli ja kohta terävät aallot hakkasivat
kiveystä melkein jaloissa.
Aikatauluja tai karttoja vilkaisemattakaan
Saraspää kertoi vielä, että ykköslinjan
vaporetto pysähtyy kanavan vastarannalle ja meidän
olisi käveltävä pitkin kujia puoli kilometriä
Ponte Rialtolle ja sieltä sama matka takaisin Suuren
kanavan toista rantaa. Kujat olisivat sokkeloisia, pienten
kanavien pirstomia ja kaartuisivat petollisesti niin, että
kohta kulkija etenisi tietämättään sitä
suuntaa vastaan, johon oli äsken lähtenyt. Saraspää
ilmoitti, että siinä sumussa meidän ei pitänyt
matkatavaroinemme ottaa askeltakaan sivukujille.
Vesitaksissa Heikkilä koko ajan selosti,
mitä kuuluisia palatseja ja muita rakennuksia ohitettiin.
Heikkilä on dosenttina Helsingin yliopistossa ja nauttii
Suomen akatemian vanhemman tutkijan apurahaa. Hänet oli
otettu työryhmään kulttuurihistorian asiantuntijana.
Dosentti oli kova puhumaan. Lentokoneessa se oli jo ehtinyt
selittää tutkimuksiaan, jotka koskivat keskiajan
ja renessanssin kaupunkivaltioita.
Olisin kovasti halunnut nähdä
kaikki palatsit, joita Heikkilä esitteli. Olin tietysti
projektin toimeksiantoasiakirjoihin tutustuessani nähnyt
kuvia, joissa talot nousevat suoraan vedestä ja siinä,
missä normaalissa rakennuksessa on rappuset, onkin laituri.
Olin myös nähnyt näiden talojen rakennepiirustuksia
ja tiesin, että ne oli perustettu lehtikuusipaaluille.
Yhtäkkiä venekuski ärähti
jotain Heikkilälle. Nolona se lakkasi selostamasta kanavanvarren
näkymättömien talojen historiaa. Saraspää
rupesi nauramaan. Vene hiljensi vauhtinsa ja laski marmorilohkoista
rakennettuun laituriin.
Noustiin maihin, Snell pitkän empimisen
jälkeen. Kookas nainen ei meinannut millään
uskaltaa laskea jalkaansa laiturille, joka oli puoli metriä
alempana kuin veneen kiikkuva kansi. Ojensin käteni ja
Snell nojasi siihen niin raskaasti, että olimme molemmat
vähällä suistua kanavaan kulttuuriasiainneuvoksen
ruumiinpainon vetäminä.
Lisää aiheesta muualla Verkkoliitteessä:
Canal
Grande -romaanin arvio (26.8.2001)
