ISBN 951-0-24624-7, WSOY, 2000. Sivut 141-145.

Kirka, Tapsa ja Irwin

Keväällä 1968 pohdimme Kari Åkerbergin kanssa Islandersille uutta solistia, kun toimistotyöt alkoivat viedä niin suuren osan minun ajastani. Kari oli kuullut Creatures-bändissä laulavasta nuoresta miehestä, jolla oli jännittävä afroidi ääni. Päätimme kutsua nuorukaisen koelauluun jossa huomasimme heti, että kyseessä oli poikkeuksellinen lahjakkuus. Seuraavaksi piti ruveta etsimään laulajalle sopivaa läpilyöntihittiä.

   Koelaulussa Jaakko Salon luona Kirka esitti laulun Hetki lyö jota oli alun perin ajateltu minulle esitettäväksi. Salo kuunteli Kirkan laulun, mutta ei ollut ollenkaan yhtä innostunut kuin minä. "Eihän se osaa edes ö:tä sanoa", Salo puhisi.

   Kieltämättä Kirka lauloi "hetki lyä", mikä oli hiukan piinallista, koska sanapari toistuu laulussa harvinaisen monta kertaa. Sovittiin, että kokeilemme laulua uudestaan, kun Kirka on harjoitellut kotona ö-kirjaimen lausumista. Niin tapahtui ja loppuhan on historiaa.

   Toinen nuori leijona oli Tapani Kansa, joka tuli D-Tuotantoon valokuvaaja Olavi Kaskisuon kautta. Hänet oli esitelty minulle lahjakkaana laulajana, vaikkakin ristiriitaisena ihmisenä.

   Jouduimme Tapsan kanssa heti alusta asti vastakkain. Tom Jonesin Delilah oli silloin vuonna 1968 aivan valtava hitti, ja halusin ehdottomasti tehdä sen suomeksi. Minulla oli silloin kuitenkin niin monta listahittiä, että Harry Orvomaa sanoi, etten millään voinut vaatia kaikkia parhaita kappaleita itselleni. Delilah annettiin Tapani Kansalle, ja siitä tuli hänen suuri läpilyöntinsä.

   Nuori Tapani Kansa osoittautui maineensa veroiseksi. Hänellä oli hyvä ääniaines, horjuva ego ja huikea onnistumisen jano.

   1960-luvun loppupuolen suuriin tähtiin kuului ehdottomasti myös Irwin Goodman (Antti Hammarberg). Hänen kappaleensa Ei tippa tapa ja Ryysyranta jatkoivat samaa "rotestilaulun" perinnettä jolla leipuri Simo Salminen oli vähän aikaisemmin menestynyt.

   Irwinin juju näytti olevan siinä, että kuulijasta tuntui, että hänkin pystyisi samaan. Irwin vaikutti aina rennolta ja huolettomalta, niin kuin hän ei olisi lainkaan tehnyt töitä. Kun Irwin lauloi, esitys meni aina duetoksi, jossa se toinen oli kuulija.

   Irwin eli kovan elämän. Ulkoisen käytöksen alle peittyi herkkä ja luova taiteilija, joka turhautui ja paloi loppuun. Eräs ystäväni sanoi minulle Irwinin kuoleman jälkeen, että ihminen ei sairastu, ellei hänet henkensä ole väsynyt tai sielunsa surullinen.

   Sitten 1960- ja 1970-luvun vaihteessa julkisuuteen ilmestyi kokonainen parvi nuoria siloposkisia mieslaulajia: Markku Aro, Arto Sotavalta, Peter Parviainen, Kisu, Kristian, Robin, Frederik, Salomon . . . Osa heistä jäi tähdenlennoiksi, mutta toiset ovat tehneet pitkän uran Suomen musiikkimaailmassa.

Sammyn kuolema

Kirka tuli D-Tuotantoon, joten opin tuntemaan hänet paremminkin. Huomasin, että Kirka oli hyväsydäminen ja oppimishaluinen nuorukainen, jolla oli silmiinpistävän lämmin ja läheinen suhde perheeseensä. Äiti olikin opettanut hyvin poikaansa. Koskaan en ole nähnyt kenenkään pakkaavan matkalaukkuaan yhtä järjestelmällisesti kuin Kirkan.

   Pian sain huomata, että siellä, mistä Kirka tuli, oli lahjakkuutta enemmänkin. Pian koko Babitzinien sisarsarja seurasi Kirkaa D-Tuotantoon: Muska, Sammy ja perässä vielä Anna ja Ykäkin.

   Kirkaan liittyi yksi urani vaikeimmista toimeksiannoista. Heräsin Jyväskylän Rantasipi-hotellissa puhelimen ääneen. Puhelimessa oli Markku Aro, jolla oli kauhea uutinen: "Minulle on juuri ilmoitettu, että Sammy Babitzin on kuollut viime yönä auto-onnettomuudessa. Voisitko sinä hoitaa tämän asian?"

   Aloin selata D-Tuotannon kalenteria. Kirka oli keikkamatkalla Oulussa. Soitin Oulun kaupunginhotelliin. Tieto isoveljen kuolemasta luonnollisesti kauhea isku Kirkalle, mutta siihen nähden hän hallitsi itsensä hyvin. Luulen, että Kirkan tietyllä uskonnollisella pohjavireellä oli siihen oma osuutensa.

   Keikkakalenterista selvisi, että Muskalla oli keikka saarijärveläisessä autoliikkeessä. Hyppäsin autoon ja lähdin ajamaan kohti Saarijärveä. Matkalla ylitin puusillan, jossa onnettomuus oli tapahtunut. Autonromu oli jo hinattu pois, mutta paikalla oli vielä jarrutusjälkiä, pirstaleita ja verta. Minulle kerrottiin, että kuljettaja oli liukkaalla sillalla menettänyt auton hallinnan niin, että auto oli syöksynyt perä edellä vastaantulijoiden kaistalle ja törmännyt siinä asennossa tien penkkaan.

   Sammy oli lentänyt auton takaikkunasta ulos ja pudonnut 16 metrin päässä takaraivolleen asfalttiin. Neljästä autossa olleesta vain yksi oli selvinnyt hengissä.

   Muskan keikka oli juuri alkamassa, kun ehdin Saarijärvelle. Autoliikkeen ovella Muska tuli minua vastaan hirmuisen iloisena. "Mitenkäs sinä tänne tulit?" Muska ihmetteli. Muska meni uutisestani niin pahasti tolaltaan, ettei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin lähettää hänet taksilla takaisin Helsinkiin. Hoidin Muskan keikan autoliikkeessä. Show must go on.

    Babitzinin perhe oli niin järkytyksen lamauttama, että he pyysivät minua hoitamaan asiat hautaustoimiston kanssa. Muistan jopa olleeni Muskan kanssa vaatekaupassa ostamassa Sammylle itselleen hautajaisia varten mustia sukkia. Hautajaisista tulikin suomalaisittain aivan poikkeuksellinen surujuhla, kun peräti 5 000 ihmistä oli saattamassa nuorta tähteä Hietaniemen ortodoksisella hautausmaalla.

Sammuneen tähden tragedia

D-Tuotannon keikkamyyjää Matti Lingmania sain kiittää paljolti siitä, että meille tuli myös edellisen sukupolven suurimpia nimiä, kuten Olavi Virta, Tauno Palo, Ansa Ikonen, Oke Tuuri, Tapsa Rautavaara ja Maj-Britt Heljo. Lingman ymmärsi heidän taiteellisen arvonsa ja tiesi, miten paljon suomalaiset heitä yhä rakastivat.

   Varsinkin Tauno Palo oli usein nähty vieras meidän toimistollamme, sillä toimisto oli täynnä nuoria kauniita tyttöjä, joita Tauno Suuri kävi mielellään hurmailemassa. Taunon tulon kuuli aina jo kaukaa, kun hän jyrisi oven suussa komealla bassollaan: "Rakkaat naiset, rakkaat naiset!" Naiset tietysti riensivät ovelle Taunoa halaamaan. Tauno Palo ja Ansa Ikonen olivat erityisen haluttuja esiintyjiä Pohjanmaan kruunuhäissä.

   Totta kai tällaisessa sukupolvien kohtaamisessa oli aika paljon tragiikkaakin, kun vanhemmat joutuivat väistymään meidän nuorempien tieltä. Muistan, kun esiinnyimme Danny-Show'n kanssa Joensuussa Onttolan Säätiön valtavalla lavalla. Yleisöä oli paikalla yli 3 000 ja he huusivat kaikki kuorossa: "Danny, Danny, Danny!"

   Sattumalta Matti Lingman oli buukannut Olavi Virran sinne samaksi illaksi. Olan piti esiintyä ennen meitä. Niin illan juontaja sitten esitteli: "Hyvät naiset ja herrat, Olavi Virta!" Kansa vain jatkoi ulvontaansa. Virta, joka oli jo silloin heikossa kunnossa, köpötteli keppinsä kanssa lavalle ja istui häntä varten varatulle tuolille. "Danny! Danny!" yleisö huusi.

   Meidän ryhmämme pojat menivät antamaan Virralle mikrofonin. Hän istui siinä ja lauloi muistaakseni kolme laulua. Ja hän lauloi todella upeasti, kuin jumala. Kun Virta lopetti, kansa taputti kohteliaasti, mutta alkoi saman tien uudelleen Danny-ulinansa. Virta nousi, käveli vaivalloisesti raput alas ja tuli suoraan minun eteeni.

   "Mestari Olavi Virta, pyydän anteeksi yleisön käyttäytymistä", minä sanoin. "Mutta sinä, jos joku tiedät, että aika heittelee suosiota epäoikeudenmukaisesti." "Danny", Virta sanoi ja katsoi minua suoraan silmiin. "Kyllä minä tiedän jotain ajan merkityksestä, mutta minulla on sinulle uutinen. Minulla on vielä yksi kiertue jäljellä." "Mikä?" kysyin hämmentyneenä. "Ambulanssikiertue!"

   Sen jälkeen ystävä saattoi Olavi Virran autoon, joka poistui keikkapaikalta, jossa yleisö yhä huusi rytmikkäästi: "Danny, Danny!"

   Muistan tilanteen yhä pienintä yksityiskohtaa myöten, koska tuossa pienessä kohtauksessa tiivistyi mielestäni meidän alamme koko traagisuus. Suuri mestari kiertämässä vaipat housuissa tanssilavoja. Ymmärtämätön yleisö huutamassa uuden sankarin nimeä. Kun ajattelen sitä, se tuntuu pahalta vielä tänäkin päivänä. Olavi Virta kuoli hieman tapaamisemme jälkeen. Vuosi oli 1972.

Kohtalokseni tuli kokea toinenkin melkein samanlainen tilanne. Se tapahtui Someron lavalla vuonna 1977. Paikalla oli 2 000-3 000 ihmistä ja esiintyjinä Danny-Show ja Tapsa Rautavaara. Yleisö huusi Dannyä eikä hiljennyt yhtään, vaikka Tapsa astui kitaransa kanssa lavalle. Katselin tilannetta lavan takaa ja häpesin. Rautavaara seisoi ainakin minuutin yleisön myrskyämistä katsellen ennen kuin tarttui mikrofoniin ja mylväisi: "Hiljaa. Isoveli puhuu!"

    Kauhun väristys kulki lävitseni, kun ajattelin, että tällainenkö on minunkin loppuni? Miksi yrittää tuottaa iloa yleisölle joka typerän koiran tavoin on heti valmis kääntämään sinulle selkänsä ja heiluttamaan häntäänsä seuraavalle herkkupalan tarjoajalle?

   Rautavaara sai laulunsa lauletuksi, viimeiseksi Häävalssin, ja tuli sitten lavalta pois. "Kuule Danny", hän sanoi. "Näin käy sullekin vielä joskus." "Niin, mutta muista, etteivät yleisön ailahtelut tänään yhtään vähennä sinun taiteesi merkitystä", vastasin. "Se on totta", Tapsa sanoi hyvin painokkaasti, selvästi ilahtuneena.

   Tiesin hyvin, miltä Tapsasta sillä hetkellä tuntui, jokainen artisti tietää. Jokainen meistä, uransa huipullakin vielä oleva, on kokenut, miltä tuntuu hävitä taistelu yleisön rakkaudesta.

   Yhden mieleenpainuvan tällaisen kokemuksen sain 1960-luvun lopussa. Olimme kiertueella Tapani Kansan ja Kirkan kanssa. Olin tehnyt Kirkan esiintymiseen käsikirjoituksen, opettanut hänelle paljon siitä, minkä olin esiintymisestä oppinut ja antanut hänelle vielä oman bändinikin Islandersin.

   Lavalla sain sitten huomata, että opit olivat todella kantaneet hedelmää. Kirkan Hetki lyö oli illan odotetuin ja rakastetuin esitys. Silloin minusta tuntui, että hetki todella löi, minua päähän. Urani kaikkein korkeimmalla huipulla minua muistutettiin suosion katoavaisuudesta ja taiteellisesta kuolevaisuudesta. Se oli erittäin terveellinen opetus.

   Tämän alan armottomuus on siinä, että me kaikki käymme koko ajan taistelua yleisön rakkaudesta. Monet eivät saa sitä koskaan, eikä kukaan voi pitää sitä ikuisesti. Mutta juuri siinähän tämän ammatin kiehtovuus onkin. Nykyään minulle joskus sanotaan, että mitäs sinä vielä paiskot hommia, kun Jari Sillanpää on paljon suositumpi ja kalliimpi kuin Danny. Siihen minä muistutan, että olen sentään tehnyt näitä töitä 1960-luvun alusta ja yhä minun show-pakettini on yksi alan kysytymmistä.

   Aika on epäoikeudenmukainen, mutta onneksi se tulee joskus katumapäälle. Seinäjoen tangokilpailuissa jokaisen kilpailijan on suosikkilaulajaa kysyttäessä ihan pakko vastata: Olavi Virta.