ISBN: 951-884-214-4, Art House 1997. Sivut 7-19.

Muualla Verkkoliitteessä:
Elämän opetuslapsia -kirjan arvio (30.10.1997)

1

Kun Harri Salminen pitkään jatkuneen ja hartaasti harjoitetun itäisen juomakulttuurinsa seurauksena sai haimatulehduksen, kansainvälisyyden ja Eurooppa-ekumenian sillä tavoin opettelu oli jos ei kokonaan niin pitemmäksi aikaa lopussa hänen kohdallaan. Ehkei kokonaan mutta kymmeneksi vuodeksi ainakin, hän tuumi. Sen jälkeen voisi aloittaa noviisiluokalta, mutta valita klassisemman linjan, tilittää juomistaan ja sen syitä niin kuin lukemattomat kirjalliset sieluntonkijat ennen häntä ja hänen jälkeensä. Alkoholisoitunut länsikulttuuri psykoanalyyseineen takaisi varman sijoituksen ja pienen voiton jo itsessäänkin saati kun siihen taustaksi vetäisi maassa vallinneen ahtaan brezhneviläisyyden. Se kun näytti menevän kaupaksi ja sen avulla voisi kehittää uuden taidenäkemyksen joka saumattomasti liittyisi niin uutena orastavaan historiantulkintaan kuin nykypolitiikkaankin kasinohuijareineen. Hänestä kehkeytyisi vielä kapitalistisen realismin postmoderni Max Korkkinen.

   Pääkaupungissa sijaitsevan asuntonsa hän vuokrasi mutta työhuoneeksi hankkimansa yksiön piti itsellään. Henkireikä pakokaasuineen Sodomaan täytyi olla vaikka hän huomasi sen ihanilla asuinsijoilla sairastuneensa myös bronkiittiin ja erään lääkärin neuvon mukaan vaihtoi maisemia, vuokrasi hämäläisen maaseutukaupungin neljän perheen rivitalosta kaksi huonetta ja keittiön ja ryhtyi opet telemaan uudelleen paikkakuntaa jonka keskustassa sijaitsevassa kristinvoittoisessa kansankorkeakoulussa oli viettänyt yli 30 vuotta sitten yhden lukukauden.

   Korkeemäen kaupunginosa oli pääosaltaan kaupunginsairaalan ympärille rakentunutta yhden kerroksen omakotialuetta, jossa bussikuuleman mukaan "mahrutaan syämäänkin vaan lahnaa ja lättyä". Keskustaan oli parin kilsan matka pitkin vuosisataista metsien reunustamaa peltomaisemaa jossa kaupungista muistutti ainoastaan tienreunan sininen nimikyltti. Keskusta itsessään oli kolmenkymmenen vuoden aikana uusiutunut asvaltiksi ja levytaloiksi, vain ennen niin muhkea suojeluskuntatalo nyhjötti vaaleiksi kalkittujen kiviseinien välissä kuin lottatäti missikilpailuissa.

   Hänen opistoaikansa tässä kylässä oli hyvin, hyvin kaukana. Se oli kuitenkin ollut vaikuttava luku hänen elämässään, vähän kuin uskonnollinen, Vanhan Testamentin mainitsema "heilutus Herran edessä" jälkikäteen arvioituna melko maallinen kylläkin. Oppikoulusta potkaistuna, vastikään päättyneen asepalveluksen turruttamana ja militarisoimana hän oli aluksi ollut jokseenkin koominen ilmestys, mutta havaittuaan - hämmästyksekseen - älyllisesti kuuluvansa oppilaitten kärkijoukkoon hän oli päässyt pahimmista vaikeuksistaan. Ilmapiiri oli ollut vieras mutta suvaitsevaisuudessaan aivan toista kuin oppikoulu: kevätlukukauden päättyessä oppikoulusta tarttunut rimakauhu oli ohi ja hän kuului opiston stipendinsaajiin.

   Mielessään hän oli liikkunut Opiston maisemia sivuten vielä kauan, monestakin syystä: Hän oli lukuvuoden aikana kokenut syvän mutta eroon päättyneen rakkauden naiseen nimeltä Marke. Se heitti varjonsa vuosikausiksi eteenpäin. Hänen isänpuolinen sukunsa oli kotoisin naapuripitäjästä. Hänen enonsa oli ennen talvisotaa palvellut paikkakunnalla sijainneessa koulutuskeskuksessa lääkintäalikessuna ja suojeluskuntatalon edessä räpsittyjä kuvia tästä komeljantista oli liimailtu suvun jokaiseen valokuvakansioon: pistooli, lääkintälaukku, valkoinen karvasuikka, kiiltävät saappaat ja hyvin prässätyt saapashousut. Melkein yhtä hieno kuin vänskä joka sota-aikana kävi panemassa hänen mutsiaan, hajuvesitupakoineen joista riitti äidillekin pariksi päivää aina keikan jälkeen. Itse Harri viitisentoista vuotta myöhemmin oli menestynyt armeijassa niin hyvin että häntä oli pyydetty jäämään kouluttajaksi.

   Paluumuuton tapaista siis kuitenkin, hän ajatteli saatuaan muuttokuorman kohtuullisen vaivattomasti paikoilleen. Kalustamisesta hän ei ollut ennenkään huolinut; oikeastaan hänellä ei ollut seitsenvuotiaasta eteenpäin kotia ollutkaan, lastensa ja vaimonsa luona hän ajoittain oli tuntenut olleensa kuin kylässä. Omasta lapsuudenkodistaan vuosikausia jäljellä olleet ruokapöytä, pari tuolia ja muutama Jonas Lien ja Erik Linklaterin romaani olivat jääneet yhdelle hänen naisystävistään. Menkööt loputkin, hän oli ajatellut sen jälkeen kun muuan kirjojen ystävä oli varastanut kolmisenkymmentä vuotta mukana kiikkuneet Croninit ja hänen mutsinsa ehdottoman lempiteoksen, Sienkievictzin Anielkan.

   Seinän takana pohjoisessa asusti opettajaperhe jolla oli nuori sileä tytär, etelän puolella upeakroppainen, kuin persehdintään luotu sairaanhoitaja poikansa kanssa. Ympäristön harvan puuston nuoret männyt näyttivät sairailta latvoistaan; mutta samanlaisia ne luultavasti olivat kautta maan, ja Sodoman pakokaasupilven hengittämiseen verrattuna elämä tuntui taas helpolta: yskä vähentyi, ja muuttokuorman asettauduttua paikoilleen loppui lähes kokonaan.

   Hän hankki polkupyorän ja ajeli sillä pitkin syksyä. Tampereelle, nuoruutensa Babyloniin, jossa hän oli kirjailijaksi tulonsa jälkeen koheltanut runoilija Vesa Talvelan kanssa, oli 40 kilometriä, junayhteydet hyvät joka suuntaan ja hän näki hyväksi jäädä. Mutta avo- ja avioliittonsa käsittelemisen juomisineen ja muine seurauksineen hän päätti antaa olla, ei mitään tilityksiä enää, syytöksiä, voivotuksia tuhkan ripotteluineen. Sitä välttääkseen hän oli suunitellut muistelmateosta jossa keskittyisi kirjailijantaipaleensa alkuvaiheisiin... Totta kai nämä myöhemmin kuvaan tulleet naiset olivat kykyjensä ja tarpeidensa mukaan parturoineet hänen ainutsyntyisyyttään, nyljeskelleet hänen nasiiriuttaan yhtä katalasti kuin hän oli kyntänyt palavan ketunhännän kanssa niiden vainioilla, niin vaimonsa Eija Elisabeth kuin avopuoliso Anita Auterekin, ja molemmat taatusti kunnon naisia, ammateissaan menestyneitä, hyvän näköisiä kuin Raakel, älykkäitä kuin Rebekka - ensimmäisen e-pilleristipolven tapaan myös Astarten palvontaan taipuvaisia kumpikin ja Anita sen lisäksi paha bakkustelija. Mutta niinhän oli ollut myös Harri itse. Aviopetosten ja viinan osalta kapitalistinen postrealismi saisi olla perustamatta, korkeintuan naiskysymys voisi huipentua muutamaan teesiin naisten jumalallisesta mutta Jahve-ylivallan kukistamasta tarpeesta moniavioisuuteen. Näinä aidsin ja uudelleen herätellyn kansallisen moralismin aikoina se olisi riittävän vastuutonta ja vallankumouksellista, ja tietysti tulkittaisiin jälkikommunismiksi vaikka se Salmisen osalta edelleen noudatteli mitä puhtainta pohjoismaista radikalismia, sitä samaa minkä takia hän nuoruutensa päivinä oli joutunut niin kapitalistien kuin kommunistien hutkittavaksi.

   Haimatulehduksesta selvittyään hän oli kironnut yskimistään mutta nauttinut moutoin elämästään, syönyt, bodannut, liikkunut, likistellyt ja litistellyt, syöpää tai muita kansantauteja erityisemmin pelkäämättä. Tai aidsia: olisikin totinen naurunaihe jos kohta patriarkkojen ikäluokkaan laskettava mies saisi taudin säädyllisestä naisesta, käymättä kertaakaan epäilyttävällä päiväporolla edes. Mutta tällainen takapotku ei olisi mahdollinen, nyt kun hän oli säästynyt melko varmalta kuolemalta, oli paranemaan päin ja korvaisi juomisen naimisella, myös maaseutukaupungissa. Vaihtaisi vain tarpeen tullen naista. Kaikki muukin näytti olevan muuttumassa, mikseivät sitten nämä klassilliset moraalikaaviot yksiavioisuuksineen, uskollisuusvaatimuksineen.

   Ja tapahtuikin niinä päivinä että hän yhä enensi haureuttaan kuin Hesekielin tuomitsema sisaruspari; vaikka, säädyllisiä hänen seksuaalikumppaninsa olivat. Molemmat Sodoman gimmansa, punakarvaisen maalarin jolla viisikymppisyydestään huolimatta oli himottava vartalo, ja leveälanteisen, älykkään tiedenaisen hän fyysisluontoisen vaatimustensa takia aikoi säilyttää vastaisuudessakin, samoin pari tyydyttävää Babylonin naista, toinen hoikka ja pienirintainen, toinen roteva kahden lapsen äiti, entinen kaunotar, nykyisin Hullu-Helenaksikin mainittu, johon hän oli tainnut olla vähän pihkassakin. Mutta olisi totisesti viisasta pitää nekin naiset toisella paikkakunnalla ja jättää myös tämän uuden kotipaikkaseudun viettelykset sivuun, naapurin upealonkkainen terveyssisar ennen muita. Ja minähän olen kohtapuoliin kuudenkymmenen, iässä jossa miehen pitäisi ryhtyä ajattelemaan jumalaa ja isiensä uskoa, yhteiskuntaa ainakin ja politiikkaa, katsomaan eteensä sillä silmällä että sijoittua, ties sitten mihin ja mitä päättämään, akan kanssa tai akatta mutta aikuis-isänmaallisessa, vastuunalaisessa suomalaishengessä ja lopettaa juokseminen kompensoimassa pillupulassa kitunutta nuoruuttaan kuin jokin helvetin Bukovski. Mutta kansallishenki ja vastuunalaisuus oli häneltä riistetty pari sukupolvea sitten punakapinan jälkihehkussa, oikeastaan työnnetty Näsijärven aalloille siinä kuin hänen vankileirillä saamiensa vatsahaavojen takia kalastajaksi ryhtynyt muurari-isoisänsä - ja, lisäksi: mitä enemmän hän ankeaa nuoruuttaan kompensoi, sitä enemmän se itse teossa himotti ja huvitti, viihdytti ja kiihdytti. Sen lisäksi aikuis-isänmaallinen, vastuullinen suomalaishenki vaati demokratian säilymisen nimissä vastapainokseen jotain minkä se närkä stellen joutuisi toteamaan moraalittomuuden ja vastuuttomuuden instituutioksi. Sen hän oli kauan sitten päättänyt sille elämäntyönään rakentaa ja toistaiseksi se oli kesken. Muistelmiaan hän kuitenkin luonnosteli hyväksytyksi kokemassaan kaunokirjallisessa hengessä eikä se edes ällöttänyt, hänenkin kohdallaan nuoruus oli ollut tosiasia eikä sen naiivisuudessa hemingwayläisyyksineen ollut mitään hävettävää.

   Juomisen lopettaminen, sitten kun se varmistui todeksi, oli ollut valtava, kaiken nielevä muutos. Olisiko nyt kuitenkin jätettävä myös naiset, hän ajatteli, ainakin kuusen luota kuusen luokse tonttuaminen, ja minkä takia? Suurta tehtävää varten. Pääteoksesi on vielä kirjoittamatta, Suuri Kertomuksesi jolla päihittäisit kaikki tähänastiset maailmantulkinnat, etupäässä tietysti kristilliset. Sitähän maailma huusi kita ammollaan kuin vastasyntynyt, eri asia oliko siinä järkeä. Mutta missäpä inhimillisessä tai jumalallisessa sitä olisi, vasta syntyneenä ainakaan. Raamatun kertaamisessa hän oli päässyt israelilaisten erämaavaellukseen jossa arviolta kolmensadan kilsan suoramatkaa taaperreltiin kaikkivaltiaan Jahvetin johdolla neljäkymmentä vuotta.

   Jumalaisen inhimillistä tässä selviämisen jälkeisessä tunnelmassa oli myös se, ettei hän enää todellakaan tuntenut etsivänsä elämänkumppania eikä yhtä suurta rakkautta syyllisyytensä ja muun tuskaisuutensa lievikkeeksi. Rakastuneena hän Anita Autereesta päästyään oli torveillut vain kerran, ja sekin rakkaus näyttänyt kohtapuoliin olevan päin ihan muuta kuin persettä, humalainen siirappi suurikokoiseen vaaleaan toimittajaan jonka aikana hänellä ei kertaakaan stondannut. Mutta siitäkin oli jo muutama vuosi ja toimittaja muualla, perimmiltään haeskellen kai samaa kuin Salminen äskettäin, siedettävää suhdetta toiseen sukupuoleen. Sitä sanottiin myös itsensä etsimiseksi, ehkä myös Jumalan. Erona heillä oli, että nainen tuntui liikkeellä olemisellaan hakevan pysyvyyttä, Salminen taas - paikkakunnan vaihdosta huolimatta - paikallaan pysymällä liikkumavaraa jatkuvalle muutokselle.

   Tappio tämän naisen kanssa kirveli vaikkei hän sitä tunnustanutkaan. Olisi pitänyt saada hartioillaan kiilattua sen pitkät koivet kattoon ja panna se kiljumaan, edestä ja takaa. Mutta minä olin fyysisestikin lopussa, aivan rätti... Vaikka vielä minä sen teenkin, jos en sille niin monelle muulle. Vahinko vain että tämän naisen onnettoman julmaa ja älyllistä psyykeä lienee kovin harvoille siunaantunut. Neuroottisia, enemmän vähemmän seonneita ämmiä kyllä riittää tässäkin maassa mutta lahjakkuudet hullaudessa on harvat. Nykygalleriassani sille pärjää korkeintaan Hullu-Helena.

   "Poliittisella tasolla", mitä kaikkea se sitten merkitsikään, Suomi oli julistautunut irti YYA-sopimuksen ja Pariisin rauhansopimuksen muutamista pykälistä. Harrista se tuntui uskalletulta, sitä eivät suurvallat myöhemmin kuitenkaan hyvällä katselisi, vaikka Neuvostoliitto olosuhteitten pakosta joutuisi nyt vain nyökyttelemään. Mutta kymmenen vuoden päästä itänaapuri olisi taas entisensä ja Suomen uusi poliittinen kulttuuri viettäisi tässäkin asiassa lyhytnäköisyytensä voitonjuhlia. Tietenkin Koivistolla oli Gorbatshovin lupa, pahassa lykyssä Bushin painostamana. Mutta vuonna kaksituhatta, Salminen ajatteli, itänaapurin uusi poliittinen kulttuuri katsoisi karsoon suomalaisen uuden poliittisen kulttuurin aikaansaannoksia, vahvistunutta sotavoimaa etenkin, ja meillä olisi pakko koota jälkijunaan postupo Vainikkalan topparoikka korjaamaan Venäjänmaahan johtaneita mutkalle väänneltyjä kiskoja. Se oli politiikkaa, pienen ja suuren valtion välistä arkipäivää. Turun demarijengi olisi saanut kiiruhtaa hitaammin ja pitää muistissa ja kunniassa isoisän aikuisen sopulien nimityspolitiikan antaman tittelin "mannertenvälinen nahjus", jonka aikoinaan sai Rafael Paasio.

   Mutta muutos, se olisi edessä muussakin kuin Harrin elämäntavoissa. Pankkipelaukset alkoivat näyttää luitaan ja luurankojaan, Koivisto oli päästänyt vapaaksi muutakin kuin linnatuomion saaneita kauppaneuvoksia. Kulttuuripuolella juteltiin suuria, mm. suomalainen kirjallisuus rupeaa vihdoinkin kielellisesti lähentelemään Eurooppaa, heittelemään oikein häränpyllyä. Sehän oli arvo sinänsä, vaikka tekijän kirjantekotaito olisikin ollut puutteellinen ja suomalainen todellisuus kaukana eurooppalaisesta. Mutta hällä väliä, olihan luotavana uusi johtava tyyppi sielujen insinööriyttä, se joka parin suuren kielen varassa lentelisi hotellista ja kulttuuripalatsista toiseen kuin aikaisemmin honkametsäinen suomalainen ääni, tietämättä minkä näköinen, värinen, kokoinen, mitä filisteaa äidinkielenään puhuva männinkäinen siivoaa vessanpytyt, se ihmiseksi mainittu joka vuosien mittaan kuolee ylirasitukseen ja suurkaupunkisaasteeseen samalla kun niitä välttelevä tulevaisuussuomalainen kulituurisielujen inseniööri ihailee saksalaiselta vuokrattua suomalaista juhannusmaisemaa ja kerran viidessä vuodessa paistinkääntelynsä välimailla piereskelee läjän löysiä tuslaakejaan, jonka toiset samanlaiset sitten kehuvat ja palkitsevat ja kolmannet kääntävät muiden maiden samanlaisten alentuvasti hymähdeltäväksi: traagista että ne yrittävät vielä säilyttää pientä ja brutaalia, kultturi-ilmaisukyvytöntä kieltään. Paitsi että onhan niillä nyt kuitenkin kohtalonyhteytensä eurooppalaiseen kulttuuriin, ja kuten taas alkaa selkeästi näkyä, ennen muuta tietysti Saksaan.

   Kuin tilauksesta oli, myös heimokansa-aate nousussa, ryssän ikeen alta vapautettuja suomensukuisia tehtiin ikionnellisiksi antamalla niiden siivota suomalaispaskaa, parempaa, jalompaa, kultturellimpaa heimovelisontaa, myös paremman osapuolen tyytyväisyydeksi: tapakulttuurisella tasolla tämä rössikkä teki suomalaiset mennävuosien en finne igen -ruotsalaisten veroisiksi. Johtava kirjallisuuskriitikko oli maininnut suomalaiskirjailijoiden sisämaahan pinttyneisyydestä eurooppalaisuuden vastapainona - mitä olisikaan jos nämä heimovelimutakuonot alkaisivat kirjoittaa olosuhteistaan, suomeksi. Taantumusta kai, epäsuomalaisuutta itäeurooppalaisuudessaan.

   Oli miten oli, Mauno Koiviston iso James Bond -käpälä oli lyönyt myös sivistyksenaloituslyönnin. Salminen aprikoi kuuluvansa siihen oman kirjoittamisensa ohella korkeintaan opettamalla heimokansan jäseniä ilmaisemaan itseään suomeksi. Perustamaan lehden nimeltä Mutakuono, kirjoittamaan suomeksi kirjoja Härmän jätkien avuliaisuudesta, yhteiskuntajärjestyksemme demokraattisuudesta, suomalaisille niin luonnostaan lankeavasta tasa-arvoisuudesta. Suomenruåtsalaiset taas - niin. Niiden vapaamielisyydenhän, nimenomaan Sodoman ruotsia puhuvien asunnonomistajaämmien, muisti jokainen työtä hakemaan tai opiskelemaan tullut savolainen, hämäläinen ja pohjalainen. Ehkä se oli ymmärrettävää, Harri oli toiminut vuokranantajana vain pari kertaa eivätkä hänen vuokralaisensa yhtä näyttelijätärtä lukuun ottamatta olleet olleet huijareita.

   Heimokansojen suomalaistaminen, sen ja muun siirtolaisuuden uittaminen kirjallisuuteen Mutakuono-lehden avulla jäi tietysti mielikuvitukseksi. Hänen sosiaalinen aikansa oli ohi ja perimmiltään hän oli tyytyväinen. Vihdoinkin hänen ainoa ja ilman sosiaalisia syyllisyystuntoja harjoitettu vaikutusmahdollisuutensa oli omanlaatuistensa kirjojen kirjoittaminen ja sen oikeastaan ainoana pontimena hänen yksinäisyyteen luomansa elintilan ylläpitäminen. Muussa maailmassa hän yleisinformaatiota ja kansalaispakotteita paitsi tunsi olevansa kiinni vain kullinvarrestaan, ja raitis kun oli, kuvitteli raittiuden myötä maan konkurssitilan johdosta nousevasta sisäisestä raivostaan huolimatta osaavansa kohdella naisiaan siedettävästi ainakin niin pitkään kun ei kokenut vapautensa olevan uhattuna. Peruskunto hoitui bodaamisen ja hölkkäämisen avulla, haima ei ollut vammautunut pysyvästi ja yskiminen pysynyt kohtuullisena, mahakatarrikin. Uuteen naapuristoonsa hän oli sopeutunut hyvänpäivän tasolle, paikkakunnan pressi oli kohteliaan kieltäytymisen jälkeen jättänyt hänet rauhaan. Hänen raha-asiansa olivat tyydyttävässä kunnossa, kustantaja oli ottanut vastatakseen asuntovelasta, kirjojen tekoa ja takaisinmaksua vastaan tietysti. Sodomassa hän kävi naimassa paria toisistaan tietämätöntä naistaan - Babylonin kaksikon ystävättäristä Hullu-Helena aavisti tilanteen mutta kireäpeppuinen ei. Ensin mainitun babylonittaren kanssa suhde oli kiihottava sen takia että nainen oli nimensä mukainen raivotautisuudessaan; mutta myös jälkimmäisessä häntä innoitti partnerinsa jossain määrin oudoksuttavaksi muuttunut käytös. Harri Salmisen intimiteetti oli kahlaamista polvia myöten erivivahteisessa vitunhajussa niin kuin ennen viinan-, ja kirjailijana häntä inspiroi jättää se tulevien kirkassilmäisten suomalaissukupolvien nuuhkittavaksi, pyyhkiä kyrpänsä moraalittomuus instituutionsa katolla liehuvaan siniristilippuun jossa leijonan paikalla komeili puna-musta ripsipiirakka ja antaa sen hulmuta vapaasti isänmaan ja eurooppalaisuuden aamunkoitteessa nimenomann naisille tarkoitettuna vapahduksen viirinä vaikkeivät ne itse pitkään aikaan sen merkitystä vielä tajuaisikaan.

   Kirjallista omakuvaansa hän kuitenkin oli luonnostellut hieman toiseen tyylivireeseen.

   "Kirjailijoita en vielä v:n -61 alussa tuntenut enkä ollut koskaan kuulunut mihinkään kirjoittajapiiriin. Ainoa kirjaileva tuttavani ja kaverini oli vuosikausia ollut samaa koulua kolmenkymmenen kilsan päästä yhtä matkaa landelta käynyt Paavo Kenttäläinen jonka kanssa remputeltiin samoissa hajoamaisillaan olevissa Paunun linjureissa edestakaisin: koulunkäyntiä jonka Paavo jaksoi pari kertaa tuplattuaan viedä loppuun mutta minä olin ollut laiska ja huolimaton, joutunut viidennelle jäätyäni lopettamaan koulun ja siirtymään isäni ammattiin, sähköasentajaksi.

   Elmannina olin vielä kehnompi kuin koulunkäynnissä. Tekninen ala kiinnosti sinänsä; mutta siirtyä koulunpenkiltä suoraan erityiskätevyyttä vaativaan ammattiin oli lähes ylivoimaista, varsinkin minulle joka olin kansiksessa tapahtuneen, oikeakätiseksi pakottamisen seurauksena edelleenkin tavallista tohelompi. Siinä vaiheessa, kärsittyäni pari tuntuvaa kolausta myös rakkauselämän puolella, uuteen ammattiin kouluttautuminen näytti itsestään selvältä. Sitä todistaa myös 17-vuotiaan lakoninen päiväkirjamerkintä: "Olen päättänyt ryhtyä kirjailijaksi."

    Sähköjä asentelin kuitenkin vielä sotaväki-ikään saakka, sen jälkeen olin talvikauden kansankorkeakoulussa jossa kohtasin myös suuren rakkauteni. Kurssilta palasin hyvin arvosanoin ja mieli täynä uskallusta.

   Sähkötöistä kieltäydyin jyrkästi. Se tietenkin aiheutti konflikteja isän kanssa. Eräänä päivänä hän kuitenkin toi minulle poliisilta ostamansa Torpedo-kirjoituskoneen ja teimme sopimuksen, että kirjani valmistuttua maksan taannehtivasti vuokrani ja ruokani. Niin sitten tapahtuikin.

   Mutta tie olikin pari vuotta pitempi kuin olin arvellut. Ja hyvin yksinäinen. Vuosikymmenen alkaessa myös Paavo, tuo minun ohellani ainoa kirjallisuudesta kiinnostunut koko kylässä, oli talvet Helsingissä ja kiinni luvuissaan. Paria hänen toimittamaansa ja kolmea, neljää kustantajien kautta tullutta arviointia lukuun ottamatta olin yksin kirjoituksineni. Ja kirjoineni: muutamassa vuodessa olin lapsuudessa lukemieni lisäksi imaissut niitä huomattavan määrän: runoa, proosaa, filosofiaa, kirjallisuuden historiaa - suurkiitos Paavon jonka opiskelijakortilla sai landekin lainata Tampereen kaupunginkirjastosta niin paljon kuin ehti kuukauden mittaan lukea. Se oli kamppailua kahdella rintamalla, enkä kummallakaan päässyt helpolla.

   Mutta mikään ei ole ikuista, ei edes aidanvitsaksena olo. Kaupunkiin muuttoni jälkeen, tehtyäni puolisen vuotta rakennustöitä sain kustantajalle lähettämästäni runokokoelmasta toivomani palautteen - ja henkilöltä joka mielestäni kuului kirjallisuusmiesten ehdottomaan eliittiin: 23 tammikuuta -61 päivätyssä kirjeessä itse Paavali Himanen ilmoitti runokokoelmani julkaisukelpoiseksi ja ehdotti tapaamista - ja minä tietysti hypin kattoon: nysse alkaa, nysse jumalauta vihdoinkin alkaa.

   Tämä modernistien ryhmän johtaja oli ensimmäinen ammatikseen kirjoittava henkilö jonka kättä minulla oli kunnia polvet tutisten puristaa. Oppikoulun suomenopettajani oli ollut ansioitunut nuorisokirjailija, mutta sen ajan - ja ehkä nykyisenkin - oppilas pääsi kättelemään opettajiaan vasta ylioppilaslakki päässään, habituksessa jota en koskaan saavuttanut.

   Muttei ollut väliäkään, nyt kun istuin kaupunginkirjaston johtajan huoneessa josta tämä keskeinen kirjallinen vaikuttaja luopui pariksi tunniksi, siinä sivussa kuitenkin katsastaakseen minkä näköisen nuorukaisen itse Himanen oli halunnut tavata, nuorukaisen josta voisi tulla kaupungin tuorein kirjailija. Tampereella kirjallisuutta ja kirjailijoita pidettiin kunniassa, kiitos myös tämän kirjastonjohtajan, jonka tallista oli lähtöisin puolen tusinaa maininnan arvoista kirjailijaa, pari mestariakin.

   Himasesta olin luonnollisesti myös kuullut paljon, lukenut hänen runojaan ja esseitään pitkin matkaa viiskymmenluvun alusta saakka jolloin modernistisukupolvi antoi ensi kerran kuulua itsestään. Hän oli kookas, paljon muhkeampi kuin kirjallisessa pilailussa kuvailtu nuori maisteri jolla oli alkava vatsakumpu, mainitsi ohimennen painavansa 135 kiloa ja täyttävänsä seuraavana syntymäpäivänään 34 vuotta. Kaiken kaikkiaan hän vaikutti iäkkäältä ja kokeneelta maailmanmieheltä, ja sitä hän 24-vuotiaaseen, koulunsa kesken jättäneeseen rakennustyöläiseen verrattuna olikin. Mutta muutoin tuntui siltä kuin Olof Lagercrantzilta kolme vuotta myöhemmin kuulemani lause "Runoilijat ym- märtävät sanomattakin toisiaan" olisi tässäkin tapauksessa ollut totta, olkoonkin että hän oli hyvin haastavainen, vertasi runojani Dylan Thomasin Maitometsään jonka oli itse suomentanut, ja minä olin tietty revetä ujosta ylpeydestä. Joitakin runojani hän kritikoi, ja kun väitin vastaan, hän tivasi perusteluja ja kuunteli tarkkaan mutta huvittuneena intoa täynnä olevaa selitystäni: - Nääskun toi viikaa tonne kiinni, ei sitä voi mulkata mualle koska sillon ei kävis selville että toi on ton mutkan kautta niin maan perkeleen paikallaan kun vaan voi olla - meinaan ettei... Korviani myöten punaisena huomasin vahingossa sinutelleenikin, mutta hän nauroi ja hyväksyi selitykseni. Kun jatkoselitykseksi ilmoitin kirjoittaneeni myös puhekielistä proosaa, hän pyysi minua lähettämään sen hänelle.

   Tapaamisen loputtua näytti siltä, että olin päässyt hyvään alkuun.

   Ja vielä parempaan. Viikon kuluttua sain toisen kirjeen, jossa luki: "Nyt ei ole kysymys muusta kuin työolosuhteittenne järjestelemisestä."

   Kun pari viikkoa myöhemmin olin tavannut myös kustannusjohtajan jolle Joyce Caryn taiteilijaromaanin mukaan annoin nimeksi Hickson, saatoin rauhassa omistautua kirjoittamiselle, herätä aamuviideltä kuin suuresti ihailemani, edellisenä kesänä kuollut Hemingway, syödä aamiaiseni ja aloittaa. Minä olin ihan oikea kirjailija: yksinäinen, ahkera, aamuvirkku, vähän viinaan menevä, mutta kielen ja muodon kanssa peräksiantamaton.
   Kun pari viikkoa myöhemmin olin tavannut myös kustannusjohtajan jolle Joyce Caryn taiteilijaromaanin mukaan annoin nimeksi Hickson, saatoin rauhassa omistautua kirjoittamiselle, herätä aamuviideltä kuin suuresti ihailemani, edellisenä kesänä kuollut Hemingway, syödä aamiaiseni ja aloittaa. Minä olin ihan oikea kirjailija: yksinäinen, ahkera, aamuvirkku, vähän viinaan menevä, mutta kielen ja muodon kanssa peräksiantamaton.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][*Kotimaiset*]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]