1969
30. 10.
Järkyttävä kirje.
Hän kertoo lähettäneensä
samassa kuriirissa Jaakolle hyvin avomielisen kirjeen, jonka
konseptin hän on liittänyt saamaani kirjeeseen.
Hän kertoo, ettei ole paljastanut Jaakolle minun tuntevan
tämän saaman viestin sisällön. Saan itse
ratkaista, kerronko sen Jaakolle vai en.
Luin mukana seuranneen konseptin moneen
kertaan, enkä ymmärrä, mihin hän viestillään
pyrkii. Kauheata! Itse hän varoittaa, etten saa tehdä
kirjeestä sitä johtopäätöstä,
että hän tarjoaa minua jalomielisesti Jaakolle.
Siitä ei ole kysymys. Tunteeni, rakkauteni ja kiintymykseni
Sinua kohtaan ei ole muuttunut, hän vakuuttaa: "Mutta
minä tunnen itseni vanhaksi mieheksi, jolla ei ole oikeutta
odottaa ja vaatia, että Sinä tuhlaat elämääsi
minulle, kun Jaakko todella tarvitsee Sinun tukeasi. Kun olet
ollut Jaakkoon nähden aina lojaali ja yrittänyt
kaikessa edistää hänen asiaansa, oletan, että
yhteisymmärrys on saavutettavissa."
Tämä on ollut raskas kirje kirjoittaa,
sillä Sinä olet ollut tärkeä osa minun
elämääni. Minulle Sinä pysyt samana kuin
ennen, hän vakuuttaa. Saman tien hän toteaa, että
puhutaan erikseen, mitä tapahtuu, jos hänen kirjeensä
Jaakolle aiheuttaa muutoksen tämän ja minun keskinäisessä
suhteessa.
Voi meitä ja minua, hän päättää.
Kumpaa hän oikein tarkoittaa? Saamani
kirje on luettavissa kahdella tavalla. Eikä saamani luonnos
kirjeeksi Jaakolle - aika sotkuinen - tuo juuri selkoa asiaan.
Ehkäpä Jaakko näyttää minulle alkuperäisen
tekstin, jos siitä viisastuisin.
31. 10.
Jaakko antoi tänään saamansa kirjeen luettavakseni.
Hän haluaa sen takaisin. Siksi jäljennän sen
tähän, koska saamani konsepti oli niin sekava:
"Hyvä Veli Jaakko.
Siitä lähtien kun kävit yksin
viimeksi luonani, minua on askarruttanut entistä enemmän
meidän kolmen suhde: Anitan, Sinun ja minun. Joskus ulkonaiset
seikat voivat panna sisäiselle käymiselle vauhtia
ja niin nyt. Katsellessani Sinua näen terveen ja komean
näköisen miehen, jolla onnellisen elämän
pitäisi olla edessään. Kun kuitenkin tiesin,
että kaikki ei ole niin hyvin kuin edullinen ulkonäkösi
antaisi uskoa, minulle tuli voimakas syyllisyyden tunne: minä
olen riistänyt tältä mieheltä hänelle
kuuluvaa, josta voi riippua hänen paranemisensa. Sama
asia on tietenkin ollut mielessäni usein ennenkin, mutta
nyt se tulvahti hyvin voimakkaana ylitseni.
Sinä tiedät, mistä on kysymys:
rakastan Anitaa, pidän hänestä ja kunnioitan
häntä. Olen hänelle kiitollinen. Hän on
antanut minun elämääni sisältöä
ja osan nuoruuttaan. Hän on merkinnyt minulle ja merkitsee
minulle läheistä, rakasta olentoa, josta on tullut
osa omaa elämääni. Olenko osannut olla tarpeeksi
hyvä, kiltti hänelle, sitä en voi sanoa. Tahattomia
rikkomuksia on varmaan tapahtunut, mutta kuvittelen voineeni
joskus henkisesti tukea häntä hänen vaikeuksissaan.
Kun katselin Sinua silloin täällä,
täytti mieleni ajatus: Jaakko tarvitsee enemmän
Anitaa kuin minä itsekkyydessäni. Minä olen
vanha mies, miksi Anita tuhlaa elämänsä parhaita
ja täyteläisimpiä vuosia minun kanssani. Kohta
on edessä aika, jolloin en tarvitse rakastettua vaan
sairaanhoitajan. Sitä paitsi: kun asumme kuten asumme,
tapaan Anitan muutaman kerran vuodessa ja puhun hänen
kanssaan kerran viikossa puhelimessa. Minä laiminlyön
häntä, hän voi tuntea minut taakaksi. Itsekkyydessäni
en ole sitä suoraan häneltä kysynyt.
Anita on osoittanut Sinua kohtaan aina horjumatonta
lojaalisuutta. Joskus hän on moittinut minua ja vaatinut,
että minun täytyy puolustaa häntä ritarillisesti,
kuin leijona. Mutta Sinua hän itse on todella puolustanut
kuin leijona.
Minä ajattelen myös Anitan parasta.
Tulee aika - varsinkin kun elämme kaukana toisistamme
- että hän tuntee meidän suhteemme itseään
sitovaksi, ahdistavaksi, taakaksi. Toivon, että keskustelet
avoimesti Anitan kanssa. Eikö sitä, joka on mennyt
rikki, voida korjata.
Tätä olen pohtinut viime kahden
kesken tapahtuneesta tapaamisesta lähtien. Siihen on
tuonut lisäsytykkeitä väsymys ja äkillinen
tunne vanhenemisesta - vihdoinkin sanoisi joku vihamies.
Olen Anitalle vuosien mittaan monesti sanonut,
että meidän suhteemme on siinä mielessä
selvä, että minun elämääni ei tule
toista naista Anitan jälkeen. Tämä on totta.
Minä tulen rakastamaan Anitaa ja pitämään
hänestä ja kunnioittamaan häntä. Anita
tietää, että hän on ollut monessa suhteessa
minulle ensimmäinen nainen elämässäni.
Niin ihmeellisesti asia on. Mutta olen riistänyt hänet
oikealta omistajalta. jos hän katsoo voivansa palata
oikealle omistajalle ja jos tämä voi hänet
ottaa vastaan, on niin tapahtuva. Olen varma, että Anita
voi tehdä enemmän hyvää Sinun elämällesi
- ja sitä mukaa omalleen - kuin vanhan miehen rinnalla.
Tämä kirje on sen aamun satoa,
jolloin nuorena ja hyvänäköisenä istuit
pöydän toisella puolella puistoon antavan ikkunan
ääressä.
Veljellisin terveisin"
Meillä oli pitkä keskustelu Jaakon
kanssa. Ensimmäinen tällainen varmasti vuosikausiin.
Se puhdisti ilmaa, lähensi meitä ja - uskon niin
- sai kummankin ymmärtämään paremmin toista.
Jaakko lupasi kirjoittaa Urholle.
Olen ilmeisesti elämäni vaikeimmassa
tilanteessa, missä ristiriitaiset voimat vetävät
minua puoleensa. Kunpa saisin jostakin voimaa tehdä ratkaisun.
Oikean ratkaisun.
11. 11.
Jaakko ei näyttänyt, mitä hän oli
kirjoittanut Urholle. Sen sijaan sain nähdäkseni
tänään tulleen vastauskirjeen. Urho on kiitollinen
Jaakon antamista vastauksista ja toteaa: "Sinun hyvää
sydäntä ja suurpiirteisyyttä osoittava kannanottosi
tietenkin huojentaa mieltäni rasittavaa painetta, mutta
asiahan ei sellaisenaan muutu. Joka tapauksessa vilpitön
kiitokseni."
Urho korostaa pitävänsä tärkeänä
sitä, että Jaakko on käsittänyt hänen
rakkautensa oikealla tavalla: ettei se ole mikään
ohimenevä ihastus, vaan kestävä kiintymys ja
rakkaus. "Sellaiselle tohtii pyytää ymmärtämystä
ja anteeksiantoa." Tätä osaa Jaakon vastauksessa
Urho pitää itselleen tärkeimpänä.
Itse pääasiaan hän ei katso
osaavansa lisätä mitään yli sen, mitä
jo kirjoitti avomielisessä tunnustuksessaan. Vain sitä
hän pyytää, että Jaakko voisi suhtautua
minuun samalla suurenmoisella tavalla, kuin on suhtautunut
hänen menettelyynsä.
Nyt meillä on yhteinen ongelma. Minun,
Jaakon, Urhon ja pahasti epäilen, että myös
Sylvin. Hän on tarkkanäköinen jos kuka. Hän
on varmasti ollut kaikesta selvillä jo pitkään.
Ongelmamme on yhteinen, mutta jokaisella meistä on erilaiset
intressit, jotka - niin kummalliselta kuin se tuntuukin -
saavat meidät kuitenkin toimimaan kovin samansuuntaisesti.
On ongelma, joka on ratkaisematta. Jääkö
se ratkaisematta, sen näyttää ilmeisesti vasta
aika. Olen silti jollakin tavalla rauhallisempi kuin aiemmin.
13. 11.
Hän on saanut kirjeeni ja lukenut sen moneen kertaan
"yhtäläisellä mielihyvällä ja
liikutuksella". Se on hänen mielestään
kirjoitettu niin vakuuttavalla tavalla, että se on helppo
uskoa todeksi. Hän tulkitsee viestin niin, että
"Sinä sittenkin ... minua rakastat". Siksi
hän on onnellinen.
Hän kertoo vastanneensa Jaakolle. Tämän
lähettämästä kirjeestä hän ei
kuitenkaan halua toimittaa kopiota minulle. Se olisi väärin
Jaakkoa kohtaan, hän toteaa, mutta suostuu kuitenkin
kuvailemaan lyhyesti Jaakon reaktioita: "Jaakko pyrkii
vakuuttamaan minulle, että minun ei tarvitse tuntea syyllisyyden
tuntoa, hän arvasi pari päivää Budapestistä
paluun jälkeen, mistä oli kysymys. Hän on sallinut
kaiken tapahtua, koska näki, että kyseessä
ei ole ollut tilapäinen lyhytikäinen tunne. Ja hänen
sairautensa: 'Enhän voi kieltää Anitaa rakastamasta
tervettä miestä, joka tarjoaa hänelle vilpitöntä
rakkauttaan.' Hän kertoo edelleen, että Sinun ja
hänen välillään on mennyt paljonkin rikki.
Onko se korjattavissa, siihen hän ei osaa vastata. Sitten
hän kuvailee, kuinka hän on selvillä, että
Sinä todella rakastat minua. Hän pyytää,
etten antaisi omantuntoni kolkuttaa tai etten tuntisi syyllisyyttä.
Urho kuvailee myös lähettämäänsä
vastausta, jonka jo Jaakolta sain. Hän korostaa nimenomaan
siihen sisällyttämäänsä toteamusta:
hänen syyllisyyttään Jaakon kirje ei poista,
sillä se asia ei muutu.
Kaiken tapahtuneen jälkeen sanoisin,
että hän syyttelee itseään tarpeettoman
paljon.
23. 11.
Olen pahoillani, että vointisi ei ole hyvä. Siinä
tänään tulleen kirjeen ydin. Hän toteaa
minun olleen kahdella viimeisellä kerralla puhelimessa
puhuessamme alakuloinen ja kovin itkuinen, niin kuin olen
ollutkin. Minulle tulee niin sanomattoman paha olo, kun kuulen
Sinulla olevan vaikeaa.
Ei muuta.
Miksi hän ei sitten tee jotain? Ei
minun paha mieleni parane sillä lapsellisella lohdutuskeinolla,
jota hän tarjoaa: että kuvittelen pahoina päivinä
hänen ottavan minua kaulasta kiinni ja pitävän
hyvänä. Tuolla tavoin hyvitellään lapsia!
Minua virkistääkseen hän
kertoilee UM:n tapahtumia. Vanamo on siirtymässä
Roomaan, ja valtiosihteerin paikka on avautumassa. Tuominen
olisi ollut siihen hänen mielestään sopiva,
mutta on valitettavasti juuri vastikään virkautunut
Tukholmaan. Urho kertoo Jakobsonin ilmoittaneen yllättäen
kiinnostuksensa virkaan: "Hän laskee ilmeisesti
pääsevänsä U Thantin seuraajaksi paremmin
valtiosihteerin paikalta kuin YK:sta." Urho kertoo arvostelleensa
luonaan käynyttä Jakobsonia suorin ja jyrkin sanoin
AI Aqsa -moskeijaa koskeneesta äänestyksestä
YK:ssa.
4.12.
Olemme etääntymässä toisistamme. Olemme
tuskin koskaan olleet henkisesti näin kaukana toisistamme.
Hän on loukkaantunut syvästi siitä, mitä
viime puhelinkeskustelumme aikana esitin.
Hän toteaa maininneensa joskus aiemminkin,
että hän välistä lähes pelkää
soittaa minulle, koska saa vastaansa vain moitteita, arvostelua
ja tyytymättömyyttä. Eilinen soittosi oli masentava
ennen kaikkea siksi, ettei mikään ollut hyvin, hän
kirjoittaa. Hän toteaa kertoneensa lomasuunnitelmista
ja mahdollisuudesta matkustaa Bahamasaarille vasta nyt sen
vuoksi, ettei ollut aiemmin tiennyt tällaisesta mahdollisuudesta.
Enhän minä Herra paratkoon pakota Sinua sinne tulemaan.
Jos ei sovi, niin ei sovi, hän toteaa reaktiostani.
Hän kertoo ymmärtävänsä
hyvin, että saatan olla väsynyt ja että minulla
on vaikeaa. Senkin vielä ymmärrän, kun sanot
katuvasi minulle lähettämääsi kirjettä,
vaikka se loukkaakin minua. Unohdan kirjeesi, kuten jo puhelimessa
lupasin ja lähetän sen tässä sinulle takaisin,
hän kirjoittaa. Eikä siinä kaikki: "Kun
sanoit, että me täällä olemme iloisia,
kun Sinä et ole täällä, on se hyvin suuresti
loukkaavaa. Sen voin kestää, mutta se osoittaa,
kuinka etäälle olemme toisistamme joutuneet, kun
tuollaisia mielettömyyksiä ajattelet ja sanot."
Vaikka ulkonaiset olosuhteet ovat olleet
meitä vastaan, näyttää sielullinen tekijä
tulevan kuitenkin suuremmaksi meitä erottavaksi tekijäksi,
hän toteaa. Viime aikoina olen havainnut, että tapaamisiamme
hallinnut iloinen ja sympaattinen tunnelma on vähentynyt
ja muuttunut minun arvostelukseni. Sinä valitat omia
vaikeuksiasi," mutta luuletko Sinä, että minulla
on niin helppoa. Minä olen niin kurkkuani myöten
täynnä toimeni tuottamia hankaluuksia ja harmeja,
mutta en minä vyörytä niitä Sinun päällesi
enkä niillä raskauta meidän suhdettamme",
hän kirjoittaa tuohtuneena.
Hän syyttää minua siitä,
että arvostelen häntä ja hänen tovereitaan.
Varmasti minussa on vikaa, sitä en halua kieltää,
mutta et Sinä ainakaan rohkaise minua parannuksen tielle
löytäessäsi minusta yhä enemmän ja
enemmän sellaista, joka ei ole Sinusta hyvää
tai oikein. Sinä lannistat minut. Tiedän, että
olen vanha ja vanhemmaksi vain tulen. Olen koettanut hoitaa
itseäni niin hyvin kuin osaan, jotta en tulisi Sinulle
liian vanhaksi. Mutta sellaisen keskustelun jälkeen kuin
eilen, tunnen itseni niin rikkirevityksi, kuluneeksi ja vanhaksi,
että siitä on vaikea toipua, hän syyttää.
Olen loukannut häntä todella kipeästi,
ja hän antaa nyt sen näkyä. Hän käyttää
taitavasti sanaista säiläänsä ja osaa
myös haavoittaa. Myönnän, että olen ollut
itsekäs, mutta toisaalta hänen pitäisi koettaa
ymmärtää minua ja vaikeuksiani. Asettua minun
asemaan.
"Eräät ulkonaiset seikat
näyttäisivät, että ns. poliittinen elämäntyöni
on saavuttanut tuloksia juuri näinä viikkoina, mutta
sisäisesti olen köyhempi kuin niinä vuosina,
jolloin vastustus oli kovimmillaan. Ehkä se on merkki
siitä, että olen saavuttanut lakipisteen, josta
alkaa hiljainen tai nopea lasku. Olen yksin ... Niin lujasti
olen ollut Sinussa kiinni, että pettymys, jonka olen
Sinulle tuottanut ja se, että olen pettymykseni havainnut
niin selvästi, ei ole voinut olla vaikuttamatta henkiseen
tilaani", hän tunnustaa.
Mitä moisen vuodatuksen jälkeen
enää voi sanoa. Palaako suhteemme milloinkaan enää
ennalleen? Sanoin eilen, että hän pyrkii tekemään
itsestään marttyyrin. Sen hän loukkaantuneena
kiistää: en minä etsi marttyyrinkruunua; ei
se sovi minulle eikä tyyliini.
Kirjeen loppu osoittaa, kuinka haavoittunut
- ja haavoittuvainen - hän on. Se ennakoi pahaa. Hän
toivottaa minulle vain kaikkea hyvää ja toivoo,
että löydän elämässäni kiinnekohdan,
"joka täyttää, mitä toivot".
Voi hyvin! - Ei enää rakkaudenvakuutuksia.
Tämä on ilmeisesti loppu.
21. 12.
Puhelinsoittojeni jälkeen joulukirje, mutta millainen!
Kovin muodollinen. Hän kertoo lähettävänsä
minulle joululahjaksi muutamia saamiaan kirjoja, mutta on
muuten etäinen.
Sylvistä, vakavasti sairastuneesta,
hän kantaa nyt huolta ja kertoo laajasti tämän
sairaudesta ja sen vaiheista.Ymmärrän asian niin,
että Sylvillä on ollut sapesta aiheutunut haimatulehdus
sekä vakavia sydänongelmia. Hän on ollut useaan
otteeseen sekava eikä pääse edes jouluksi pois
sairaalasta, hyvä jos voi aattoiltana ambulanssilla pistäytyä
Tamminiemessä. On selvä, etten voi lähteä
millekään matkalle enkä minnekään,
jos asiat kehittyvät näin huonoon suuntaan, Urho
kirjoittaa. Hän kertoo olevansa joulut kotosalla ja koettavansa
löytää itselleen työtä.
Sylvi parka. Hän on niin pitkään
ollut niin huonossa kunnossa. Mikä mahtaa olla se kärsimysten
määrä, joka ihmiselle kestettäväksi
asetetaan. Hänen taakkansa ainakin on ollut kohtuuton.
