ISBN 951-0-24801-0, WSOY, 2000. Sivut 9-14.

Ensimmäinen luku

jossa Kavala Arvo lähtee PetturiToivoselle

Sen huoran ovi aukeaa. Ovesta livahtaa maailmaan hämmentyneitä ihmisiä, kuin rottia. Ihmisiä poissa tolaltaan. Minulle se huora väittää, ettei vastaani tullut paksu elostelija ollut poissa tolaltaan.

   - Ei ollenkaan.

   - Ehkä se ei ollut, minä sanon. - Minä ainakin olen järjiltäni!

   Kun tuntini sitten on päättynyt ja on minun vuoroni poistua, hänen luokseen on taas tulossa toinen. Vihaan sitä huoraa. Sen ovikello soi ja minun tilalleni tulee toinen, jolle se myös lupaa itsensä.

   - Olenhan minäkin tavallaan ottanut sinut mielikuviini, se huora sanoo ja työntää minut takaisin omaan elämääni.

   Olenhan minäkin tavallaan ottanut sinut mielikuviini, se huora sanoo sille toiselle, joka istuu minun tuoliini.

Ensimmäisellä kerralla se viskasi pöydälle tupakka-askin ja sekuntikellon, puhui minulle selkeitä suoria sanoja ja kirjoitteli papereihinsa sikin sokin isoja mustia harakanvarpaita. Istuin pehmeässä nojatuolissa katselemassa musteläiskiä, jotka olivat täynnä rapuja ja äyriäisiä ja pääkalloja ja sukupuolielimiä. Peikko istui valtavan kyrpänsä päällä ja peikon olkapäällä keikisteli västäräkki, isäni lempilintu. Sitten minun piti järjestellä esineitä numeroidulle nauhalle. Joukossa oli myös inhottava, raskas kiviperhonen.

   - Pieni, iloinen perhonen, lentää kukasta kukkaan, minä hyräilin asetellessani perhosta nauhalle.

   - Rivot sanat, totesi mies, se huora.

   - Minun mieheni on pieni, iloinen perhonen, joka lentää kukasta kukkaan, minä tokaisin ja asettelin viimeiseksi jonkun mitättömän, olemattoman, hailakan muovinpalasen: - Tämä olen minä.

   Mies kyseli isästäni, joka oli kuollut joitakin kuukausia aikaisemmin.

   - Sinähän olet sitten tappanut isäsi, hän sanoi.

   Hätkähdin hänen sanojaan, mutta vastasin, että isää oli tapettu jo kauan. Tähän virtaan uskallan heittäytyä, ajattelin helpottuneena. Tälle miehelle uskoisin kaikki salaisuudet.

   Isä kuoli. Minä puin päälleni isäni puseron ja kävelin isäni kengissä pakkastalven läpi huoneeseen, jossa ystävällinen mies tarjosi minulle vettä mustasta muovipullosta. Istuin pehmeään nojatuoliin kertomaan elämästäni, joka riistäytyy hallinnastani. Kun väitin olevani enemmän mies kuin nainen, hän sanoi, että olen minä ihan naisen näköinen ja kauniskin. Hänen sanansa tekivät minut vahvaksi ja onnelliseksi. Halusin jäädä huoneeseen, jossa tunsin iloa ja ylpeyttä naiseudestani. Halusin vietellä miehen, lahjoittaa hänelle sen naisen, jonka hän minusta löysi. Mutta nousin tuolistani ja ojensin käteni hyvästiksi. Täynnä ihmetystä ryntäsin raitiovaunuun.

Tuuli vinkuu ja paukuttaa ikkunoita. Lauri makaa sydän jyskyttäen vieressäni ja on minulle vihainen siitä, että käyn sen huoran luona puhumassa asioista, jotka kuuluisivat hänelle. Lauri sanoo, etten voisi enää olla hänen luottohenkilönsä, koska salaan häneltä omat asiani.

   - Kaikki meidän välillä perustuu harhakuvitelmille ja jos ne otetaan pois, koko elämä romahtaa, sanoo Lauri.

   Haluaisin olla Laurille rehellinen, mutta haluaisin pitää itselläni myös jotain omaa.

   Ulvova lumimyrsky. Oskari havahtuu painajaisunestaan ja kirkuu pelosta. Hän pelkää ääniä. Kuunnellaan yhdessä: raivoava lumituisku rynkyttää yön pimeydessä ovia, helistää ikkunoita.

   - Me isin kanssa suojellaan Oskaria, me hoidetaan Oskaria, minä lohdutan. - Tuuli se vaan ulkona ravistelee ikkunoita.

   Oskari pelkää tässä huojuvassa talossa. Raivostuneen lumimyrskyn keskellä me tullaan hulluiksi koko perhe.

Ehkä se huorakin on hullu. Se juo vettä koska pelkää kuivuvansa. Se juo pakonomaisesti vettä ja työntää kyrpänsä minuun.

   - Haluaisin vietellä sinut, mutta sinä et huoli minua, sanon hänelle.

   - Mistä sinä niin päättelet?

   - Koska olen iilimato. Jos tulet lähelleni, tartun sinuun inhottavalla imukupillani, enkä päästä irti.

   Mutta tämä mies ei lähdekään karkuun, vaan lupaa itsensä mielikuviini. Se tarjoaa itseään rahasta kuin huora.

   - Kyllä sinä minut olet jo aika tavalla hurmannut, se sanoo.

   Mykistyn hämmennyksestä. Alan nopeasti puhua muusta, sivuutan hänen sanansa. Tässä minä en voi ottaa niitä vastaan. Mutta myöhemmin kadulla, pakkasessa, kaivan ne sanat esiin ja ne sanat rakastavat minua. Annan hänen sanojensa ympäröidä itseni, vietellä itseni.

   Olen hurmannut Valdemar Toivosen! Olen Valdemar Toivonen. Olen hurmaava! Valdemar Toivonen on hurmaava!

   Hullu se on. Se juo vettä ja pitää esitelmää juomisen tärkeydestä.

   - Siinä hullu hullua parantaa, nauran Valdemar Toivoselle.

   Silloin se kosii minua. Se sanoo, että niinhän hän oli kirjoittanut jo lausuntoonsakin, että toinen hullu voisi elää minun kanssani rikasta elämää. Kyllä se on kosinta. Vastaan siihen myöntävästi. Aion käyttää Valdemar Toivosta kaikin ajateltavissa olevin keinoin hyväkseni. Tosin Valdemar Toivonen sanoo kertovansa suhteestamme myös vaimolleen, mutta minä sanon, etten missään tapauksessa kertoisi Laurille, vaan pettäisin Lauria. Tunnin verran viikossa Valdemar Toivonen on vallassani. Se saa himoita ja pelätä minua.

   Valdemar Toivonen on ovela mies. Se ei koskaan kerro heti kaikkea. Kun kysyn, mikä se pullo oli, josta se tarjosi minulle vettä, se heittää minulle vastakysymyksen: - Mitä luulet, mikä se oli?

   Se on huumorintajuinen mies. Kun nainen alkaa neuroottisuuttaan yskiä nähtyään musteläiskätestissä sukupuolielimiä, niin se tarjoaa vettä mustasta muovipullosta, joka on kuin hevosen kyrpä.

   - Mitä sinä luulit siinä pullossa olleen?

   - En ole missään nähnyt sellaista. Ehkä siinä on ollut auton moottoriöljyä?

   Myöhemmin Valdemar Toivonen ihmettelee luulinko hänen haluavan myrkyttää minut, kun ajattelin hänen tarjoavan vettä öljypullosta? Myrkyttää! Se mies on himomurhaaja! Se myrkyttää minut ja työntää komeroon, hyllylle musteläiskätestin viereen. Kun muut asiakkaat on lähteneet, se ottaa minut komerostaan ja juottaa minulle isosta muovipullosta spermaa.

   Pitkän ajan kuluttua Valdemar Toivonen sanoo, että se on polkupyörän vesipullo.

Siellä minä istun Valdemar Toivosen luona pelästyneenä ja häpeissäni omista ajatuksistani.

Joitakin vuosia sitten me muutimme lasten kanssa lähiöön. Oskari ryntäsi innoissaan läheiseen leikkipuistoon.

   - Oskari tuli! hän huusi.

   Iidan istutin vihreissä kurahousuissa hiekkalaatikkoon ja asetuin muiden äitien kanssa laatikon reunalle rinkiin. Iida lapioi onnellisena hiekkaa suuhunsa. Oskari ampui kepillä kavereitaan, vaikka me olimme Laurin kanssa pasifisteja ja olimme päättäneet, että meidän lapset on Rauhan Lapsia, eikä heille osteta aseita.

   Laurille oli tullut kolmenkympin kriisi. Hän jätti työnsä orkesterimuusikkona, järjesti vaatehuoneen työhuoneekseen ja ryhtyi sarjakuvapiirtäjäksi. Minä uskoin vakaasti olevani kirjailija. Lähettelin kustantamoihin runojani, vaikkei kukaan halunnut julkaista niitä. Olin kuitenkin lopultakin päättänyt tehdä kirjan, josta olin niin monia vuosia unelmoinut. Niinpä ilmoittauduin työväenopistoon grafiikan kurssille. Linja-auto kiisi tyhjän ja pimeän läpi kaukaisuudessa kiiluvia kaupungin valoja kohti. Syövytin kuparilevyille kuvia elämästäni. Kuvitin runojani aikomuksena painaa itse oma kirjani.

   Elimme syvällä perheessä, irti maailmasta. Oli vain lapset ja Lauri ja minä valtavien lasi-ikkunoiden takana kuin valaistussa akvaariossa. Seinien takana kaikuja muista ihmisistä. Kolinaa, ovien pauketta, huutoa, tappelua ja pianoa soittava nainen. Me olimme päättäneet perustaa perheen. Nyt me elimme siinä perheessä. Mutta vähitellen minä jähmetyin, aloin aidata itseäni. Kaikki oli kielletty! Rangaistuksen uhalla eläminen kielletty! Menetin ymmärryskykyni, elinvoimani, iloni, rakkauteni. Sitä kysymystä emme uskaltaneet esittää: Rakastimmeko me toisiamme? Yritimme elää keskenämme, mutta vahingoitimme toinen toistamme.