ISBN 952-5284-00-X, Dream Catcher 1998. Sivut 11-18

Teiden valtaamassa maailmassa risteykset ovat väistämättömiä. Itse asiassa risteyksiä on niin paljon, että ihmiset ylittävät ne lainkaan ajattelematta, että siellä he astuvat hetkeksi jonkun toisen tielle ja kohtaavat silmästä silmään sen kulkijat.

   Oli kuitenkin eräs, melko pienessä kaupungissa sijaitseva risteys, joka saavutti suuren kuuluisuuden ympäri maailmaa hyvin erikoisen tapahtuman johdosta. Eräänä aamuna kokonainen joukko lapsia ei näet saapunut kouluun. Pelästyneet vanhemmat ja opettaja hälyttivät poliisit paikalle ja tuntikausien etsinnän jälkeen koululaiset löytyivät risteyksestä, jossa he olivat pysytelleet aamusta asti.

   Lapset kertoivat mitä ihmeellisimmän tarinan, jota juuri kukaan ei uskonut. He selittivät, etteivät voineet ylittää katua, koska vihreä valo ei syttynyt. Yhdessä he myös kuvailivat, kuinka jalankulkijoiden valon pieni vihreä mies oli liukunut pylväästä alas kadulle ja kävellyt tiehensä.

   Niin opettaja, lasten vanhemmat kuin poliisitkin otaksuivat heidän vain sepittäneen tarinan välttääkseen osallistumasta matematiikan kokeeseen, joka oli ollut tarkoitus pitää tuona samaisena aamuna. Kaupunkilaiset nauroivat lukiessaan juttua seuraavan päivän paikallislehdestä, eivätkä ottaneet sitä vakavasti - olihan aprillipäivä. Kukaan ei kuitenkaan voinut selittää, minne pieni vihreä hahmo oli kadonnut ehjän lasikupunsa alta.

   Seuraavana päivänä saapui kansallinen televisiokanava kuvaamaan tapahtumapaikkaa ja tyhjää liikennevaloa. Tällä kertaa toimittajat haastattelivat myös uutta todistajaa. Vanha mies ei tosin itse ollut nähnyt pientä vihreää kulkijaa karkuteillä, mutta pysähdyttyään odottamaan kadun ylittämistä hän oli kuullut sen puhuvan punaiselle kaverilleen. Varhain tuona aamuna, vanhus väitti, oli pylväässä käyty seuraavanlainen keskustelu:

- Tässä minä olen, päivästä toiseen, käsi toisen edessä ja jalka reippaasti ojentuneena valmiina ottamaan askeleen, liikkeen vertauskuvana. Olen merkki, joka kehottaa menemään. Aina kun ilmestyn, alkavat ihmiset liikkua, mutta itse en ole liikahtanut minnekään siitä päivästä lähtien, kun minut luotiin. Synnyin liikkumattomaksi kuin kivi ollakseni liikkeen vertauskuva.

   - Ei ole paikkaa mihin mennä. Usko! Kaikki maailman liike on vain paikallaan pyörimistä. Kaikki nuo, joiden näet kulkevan, kaikki jotka tuijottavat sinua odottaen, että käsket heidät liikkeelle, palaavat takaisin. Olen katsonut heidän kasvojaan kun he odottavat. He ovat väsyneitä ja loppuun kuluneita. He ovat levottomia ja ahdistuneita. He vain haluavat mennä, mutteivät itsekään tiedä minne. Jos he tietävät, he eivät ole varmoja, ja kun he palaavat, he eivät näytä lainkaan onnellisemmilta kuin lähtiessään.

   - Haluan mennä ja nähdä itse. Kerran elämässäni, ennen kuin se on liian myöhäistä, haluan olla se mitä tarkoitan.

   - Tämä paikka ei ole kaupungin paras, ja ehkä liiankin tuulinen. Kutsut sitä vankilaksi. Tiedän. Mutta se on koti ja koti on korvaamaton - ainutlaatuinen. Pysy täällä.

   - Jos jään, mätänen paikalleni. Elämäni valuu hukkaan.

   - Tämä kaupunki ei ole turvallinen paikka. Satutat itsesi. Olet liian vihreä ja naiivi. Pysähdy!

   - Minä toivotan vaarat tervetulleiksi. Elämäni on järjetöntä tällaisenaan.

- Ei ehkä ihan näillä sanoilla, vanhus lisäsi. - Mutta tällaisena minä muistan heidän keskustelunsa.

   Kun toimittajat leikitellen kysyivät, miten vanhus oli voinut kuulla ja ymmärtää merkkien puhetta, selitti hän ettei tämä suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli kuullut esineiden puhuvan - myös puut ja kivet olivat puhuneet hänelle, useinkin.

   - Kuunteleminen on taidetta, hän sanoi. - Se on elinikäisen harjoittelun tulos. Kaikista vaikeinta on oman äänen hiljentäminen. Vasta silloin alkavat meren ja taivaan, puun ja kiven, maan ja auringon kuiskaukset kuulua.

   - Tämä vanhus on hullu, joku kuiskasi virnistäen. - Hän ei varmaan muista edes omaa nimeään tai osoitettaan.

   Tapahtunut ei ollut lainkaan hämmästyttänyt vanhusta. Hän oli ylittänyt risteyksen päivittäin ja oli havainnut vapauden kaipuun, joka kutkutti nuorta vihreää merkkiä. Hän oli huomannut sen tarkkailevan ihmisiä eri tavalla kuin muut jalankulkijavalot, ja joskus se oli yrittänyt palaa pidempään kuin sen oikeasti oli määrä. Sen vuoksi vanhus oli antanut sille nimen Azad, joka tarkoittaa vapaata. Vanhus puhui merkistä ikään kuin olisi puhunut ihmisestä, ja haastattelun jälkeen nimi Azad tuli tunnetuksi kaikkialla.

   Vanhus kuljetettiin mielisairaalaan, jossa lääkärit ja hoitajat tunsivat hänet jo entuudestaan. Lapset puolestaan joutuivat matematiikan kokeeseen ja istumaan hieman jälki-istuntoa, mutta kaupunki ei enää koskaan palannut entiselleen.

   Tarina Azadista levisi ensin koko maahan ja vähitellen ympäri maailmaa. Ihmiset saapuivat kaupunkiin kaikista maailman kolkista nähdäkseen liikennevalot, joiden pieni vihreä mies oli häipynyt. Risteyksestä tuli suosittu nähtävyys, ja koska turistit toivat kaupunkiin valtavat määrät rahaa, päätti kaupunginvaltuusto jättää merkin sillensä. Pylvään kylkeen lisättiin vain ilmoitus: "Vihreä mies lomalla. Ylitä kun punainen valo ei pala."

Näin kulkija siis aloitti matkansa, mutta taakseen jättämästään sekasorrosta hän oli täydellisen tietämätön. Poistuessaan lasikopista hän oli huomannut olevansa alaston, mutta se ei häntä haitannut. Enemmänkin hän ihmetteli, miksi kaikki muut olivat vaatteiden peitossa. Kauan hän ei asiaa kuitenkaan ehtinyt kummastella, sillä hänen täytyi opetella kävelemään aivan kuten pienen lapsen.

   Vuosien paikallaolo oli jäykistänyt nivelet ja heikentänyt jalat. Aluksi pelkkä pystyssä pysyminenkin oli haaste ja jokaisen ohikulkevan auton tuulahdus oli riittävä lennättämään pienen kulkijan sivuun. Hän tajusi, että tuo käveleminen, johon hän oli ihmisiä käskenyt, ei ollutkaan niin helppoa.

    Rajojen rikkomisen kärsimys oli kuitenkin ilon täyttämä; ensimmäisissä askelissa oli miellyttävä kipu.

   Azad oivalsi pian, etteivät ihmiset huomanneet häntä lainkaan, vaikka monet heistä katsoivat suoraan kohti. Hän ei tiennyt, että jalankulkijat tuijottivat maata välttääkseen vastaantulijoiden katseet. He eivät nähneet pientä vihreää merkkiä, koska tämä oli väärässä paikassa, ja siinä kaupungissa se riitti tekemään kenet tahansa näkymättömäksi.

   Oli toki niitäkin, jotka näkivät hänet, mutteivät anta- neet ilmeensä värähtää. He olivat kuulleet, että pienten vihreiden ukkojen näkeminen oli hulluuden alku. Tällaisia kokemuksia ei saanut kertoa muille. Ei sanaakaan! Mielipuoleksi leimautunut menetti hetkessä vapautensa, omaisuutensa, jopa aikuisuutensa. Ei kukaan tiennyt, kuinka moni hullu liikkui kaupungissa puvun ja solmion alle piiloutuneena ja vakavaksi kiireiseksi kansalaiseksi naamioituneena.

   Monen kaatumisen jälkeen Azad lopulta löysi itsensä toisesta risteyksestä; nuo epävarmat askeleet olivat kuitenkin kuljettaneet häntä eteenpäin. Yhtäkkiä hän huomasi liikennevalon ja näki itsensä kaltaisen vihreän miehen pylväässä. Kaikki nuo vuodet hän oli luullut kotiristeystään ainoaksi risteykseksi maailmassa, ja suojatien toisella laidalla seisovaa vihreää miestä omaksi heijastuksekseen, mutta vaikka hän kuinka yritti puhua vihreälle veljelleen, ei hän saanut muuta vastausta kuin käskyn kävellä. Myös punaisen kanssa oli turha keskustella; hän puolestaan vastasi "seis" kaikkiin kysymyksiin.

   Pian Azad tajusi, että kaupungissa oli monia risteyksiä, ja jokaisessa oli hänen kaltaisensa merkki lasikaappiin eristettynä. Monet heistä eivät uskaltaneet sanoa mitään muuta kuin mihin heidät oli luotu: Kävele. Mene nyt. Liiku.

   Ne, jotka ylipäätään sanoivat jotain muuta, olivat kovin empiviä. "On vaarallista poistua lasista", he varoittivat häntä. Tai he sanoivat: "Ilman tätä lamppua et ole kukaan."

   Jotkut heistä olivat tyytyväisiä elämäänsä. "Täällä on lämmintä ja kuivaa ja työ on helppo", he puolustautuivat. Eräät olivat jopa ylpeitä tehtävästään. "Kaikkien noiden ihmisten täytyy odottaa, kunnes minä käsken heidän kävellä", he sanoivat ja katsoivat alaspäin risteyksessä seisovaa väkeä.

   Niiltä, jotka ymmärsivät Azadia, puuttui rohkeus seurata häntä.

   - Toivoisinpa olevani nuori, että voisin lähteä mukaasi, vanhempi vihreä merkki sanoi. - Lähtö on askarruttanut useinkin, mutta...

   Hän epäröi hetken ja vaihtoi sävyä: - Ei ole tehtävämme tietää mihin mennä. Ymmärryksemme rajoittuu yhteen risteykseen ja siinä kaikki. Ne, jotka on viety pois, eivät yleensä ole palanneet kertomaan, onko risteyksen jälkeen elämää. Meidät on luotu tekemään tehtävämme, ja jos teet sen hyvin - en tiedä mitään taivaasta tai helvetistä - mutta et ainakaan joudu vaikeuksiin.

   - Viety pois? Azad kysyi huolestuneena. - Mihin? Kuka heidät vei?

   - Muistan, että joitain vuosia sitten tuo vastapäinen kaveri meni sekaisin. Hän alkoi vapista ja vilkkua ja myöhästellä. Kaikkea sellaista. He tulivat ja veivät hänet mennessään. Kun hänet palautettiin, oli hänestä tullut hieman kalpea, mutta koskaan hän ei enää myöhästellyt tai tärissyt. Hänestä tuli kuuliaisempi kuin koskaan.

   - Mihin hänet vietiin? Mitä hänelle tehtiin?

   Merkki ei ollut kuulevinaan kysymystä. Tai ehkä hän ei halunnut vastata.

   - Mutta onko siinä kaikki? Azad jatkoi. - Syttyä ja sammua, nukkua ja herätä. Komentaa ihmiset liikkeelle tietämättä, mihin heidän pitäisi mennä.

   - Kerron sinulle salaisuuden, merkki sanoi. - Mutta älä paljasta, että kuulit sen minulta.

   Katsottuaan kumpaankin suuntaan merkki kuiskasi hiljaa:

   - Seuraa merkkejä! Enempää en voi sanoa.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][*Kotimaiset*]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]