1.
Minä nukun. Helena näkee unta. Minä näen
unta. Helena herää. Hän nousee istumaan vuoteessa.
Hänen miehensä raottaa silmiään.
- Mitä nyt? mies kysyy.
- Mä haluan lapsen.
Mies säikähtää, nousee
istumaan.
- Sä näit vaan pahaa unta, hän
sanoo. - Nuku nyt.
Helena laskeutuu takaisin makuulle. Ei sulje
silmiään.
Vai oliko se sittenkin minun uneni? Helena näki sen
minun puolestani. Varasti sen minulta. Ei. Jos joku varasti,
se olin minä.
Kävelen pois heidän vuoteensa
vierestä ja suljen oven hiljaa perässäni.
Helena kuulee sen. Hän nukahtaa uudelleen vasta aamuyöllä.
2.
En ole koskaan halunnut äidiksi. Minun ei koskaan pitänyt
tehdä lasta. Vuosikausia kuljeskelin "Mammakeskusten"
ohi, vilkaisin näyteikkunoissa roikkuvia telttamaisia
mekkoja ja tunsin keveitä puistatuksia; noin minulle
ei tule käymään.
Heräsin säännöllisin
väliajoin painajaisuneen, jossa olen unohtanut ottaa
ehkäisypillerin.
En voinut käsittää, miksi
lapsettomat eivät päässeet yli kohtalostaan
vaan yrittivät epätoivoisesti kymmenillä
erilaisilla keinoilla tulla raskaaksi. Tämä oli
hyvä tekosyy kirjoittaa aiheesta. Lapsettomuudesta.
Alan tehdä esityötä. Luen materiaalia lapsettomuudesta;
kerään sitä lehdistä ja kirjoista, keskustelen
ihmisten kanssa, pyörittelen aihetta mielessäni.
Teema tuntuu pomppaavan joka paikasta silmilleni. Taipuisiko
aihe televisiosarjaksi? Pelkään edessä olevaa
prosessia, edellinen rupeama vei voimat pitkäksi ajaksi.
Kun kirjoitan proosaa, minun ei koskaan tarvitse miettiä
onko jossain kohtauksessa draamaa vai ei. Jos siihen sitä
puolivahingossa tulee ja joku ohjaaja kiinnostuu työstämään
kirjan pohjalta jotain esitettävää, hyvä
niin.
Palaan alkuun. En siis ymmärrä
ihmisiä, jotka haluavat lapsen hinnalla millä
hyvänsä. Niinkö vähän vapaus heille
merkitsee? Niinkö paljon yksinjääminen heitä
pelottaa? Puskevatko he lapsia turvaverkoksi ympärilleen,
ettei vain tarvitsisi kohdata itseään?
Jossain välissä minusta on tullut
tällainen besserwisser.
En myöskään ymmärrä
naisia, jotka haluavat tieten tahtoen lapsen yksin. Millä
oikeudella? Erot minä ymmärrän, mutta en
sitä että joku ei alusta alkaenkaan halua miestä
mukaan yritykseensä. Nyt kuulostan varmaan sovinnaiselta,
ja sitä minä olenkin. Lapsen pitää esimerkiksi
saada isänsä sukunimi. Mutta se on jo toinen juttu.
Hahmotan ensin jonkinlaisen hataran rungon,
jonka mukaan alan tarinaa kehitellä. On oikeastaan
samantekevää, minkälainen rungosta tulee,
sen hahmottaminen on vain keino lähteä liikkeelle.
Juoni tulee muuttumaan matkalla vielä monta kertaa.
Sarjan nimeksi tulee "Joululapsi".
Jostain on pakko aloittaa.
Aion yrittää ensin yksin niin
pitkälle kuin pystyn, eläytyä ja kuvitella
tarinaa pelkän kirjallisen materiaalin perusteella.
Vasta myöhemmin otan yhteyttä Lapsettomien Tuki
ry:hyn, ettei pää mene sekaisin. Enää
tämän enempää.
Päähenkilöt:
Paula ja Jarkko. Ovat yrittäneet lasta kahdeksan vuotta.
Paulalle tehty parikymmentä alkionsiirtoa tuloksetta.
Jarkko työskentelee seurakunnan perheneuvojana. Paula
on kuvaamataidon opettaja. Heti sarjan alussa tapahtuu ihme:
Paula tulee raskaaksi. Viidennellä viikolla hän
saa keskenmenon. Pariskunta päättää
lopettaa hoidot. Ei. Vain toinen päättää
lopettaa hoidot. Kumpi? Mistä ratkaisusta irtoaa eniten
materiaalia? Joka tapauksessa Paula joutuu käymään
läpi selviytymisprosessin, aloittamaan elämänsä
puhtaalta pöydältä. Mikäli hänen
pöytäänsä saa enää puhtaaksi.
Tarvitaan myös toinen pariskunta. Ainakin toinen nainen.
Hänen nimensä voisi olla vaikka Helena.
Paulan vastakohta, ei mitään
äitityyppiä. Uraihminen. Omistaa aviomiehen. Ja
lapsettomuus on pariskunnalle tietoinen valinta. Kunnes
Helena saa päähänsä, että hän
haluaa lapsen. Mies ei halua. Tasapaino on mennyttä.
Vai oliko se tasapaino pelkkää kulissia?
Entä jos mies ei saa lapsia? Ja salaa
sen Helenalta? Kunnes jää kiinni? Ennen sitä
hänelle täytyy löytyä nimi. Tero? Jyrki?
Mikko.
Helenan ja Mikon pitäisi jossain
vaiheessa törmätä Paulaan ja Jarkkoon. Ehkä
he ovat ystäviä entuudestaan? Ei, se on tylsä
ratkaisu. Entä jos Helena ja Jarkko ajautuvat suhteeseen?
Jarkko voi saada lapsen, samoin Helena, läsnä
on koko ajan kutkuttava mahdollisuus, että heistä
irtoaisi uutta elämää. Paitsi etten halua
tähän onnellista loppua enkä lapsen syntymää.
Vai ovatko ne edes sama asia?
Lisää aiheesta muualla Verkkoliitteessä:
Heikosti
positiivinen -kirjan arvio (14.8.2001)
