WSOY 1999.

Muualla Verkkoliitteessä:
Iljan äidiksi -kirjan arvio (27.3.1999)

PROLOGI

Pietari, eräs lokakuu

Miten tärkeää ihmisessä onkaan haju. Silloinkin kun sitä ei ole.

   Haistelen kiihkeästi pientä pyöreää pojanpäätä. Tuntuu vain voimakas, kloorinen desinfiointiaineen tuoksu. Rapsutan päänahkaa, ja siitä irtoaa hilsettä. Vahvaa tavaraa.

   Ilja Plahotnik, 4, istuu tiiviisti sylissäni, äitinsä sylissä. Vaikkei hän taida sitä vielä tietää. Hänen isänsä (yhtä tuntematon käsite) ottaa kuvia pienellä automaattikameralla, ja aina kun salama välähtää, Ilja nauraa.

   Pesukarhunallen, tuntemattomien sisarusten avustuksella hartaasti valitun, hän on jo työntänyt inhoten luotaan: Niet, niet!

   Kiinnostavampia ovat valokuvat, joissa koko tämä outo porukka esittäytyy, poseeraa ja hymyilee. Ilja selaa pientä albumia edestakaisin ja kommentoi useaa kuvaa kielellä, jota emme osaa. Sivun kääntäminen saa aina aikaan saman iloisen yllättymisen.

   Viimeisenä kuvien joukossa on kuva pienestä pojasta rattaissa. Se on Ilja Plahotnik, joka ulkoilee Pietarin lastenkoti numero yhden harmaalla asfalttipihalla.

   Ilja vaihtaa syliä äidiltä isälle, luontevasti ja pelotta. Se on samalla kertaa hyvä ja huono asia: Joko poika pitää meistä tai sitten hänestä on samantekevää, missä sylissä istuu. Onko hän lastenkotilapselle tyypillisesti jokaisen ystävällisen aikuisen kaveri?

   Taas otetaan kuvia, ja Iljaa naurattaa. Sitten katsotaan kirjaa, hyräillään, keinutaan hiljaa edestakaisin. Siitä olen myöhemmin todella ylpeä. Että keksinkin sen tavallisen melodian ja lauloin sitä hiljaa. Ehkä hän muistaa sen ikuisesti!

   Paluumatkalla bussissa mietimme, mikä laulu se oikein oli. Matti sanoi, että se on Chaplinin Smile. Hetken olin ylpeä valinnastani: kulttuurikappale ja vielä tiedostamatta valittu. Sitten Matti huomasi, että kyseessä onkin muutaman vuoden takainen lattaridiskohitti, jonka laulaa suomeksi joku jonka nimeäkään emme jaksa muistaa.

   Puolituntisemme lastenkodin johtajattaren huoneessa kuluu nopeasti. Se alkoi, kun kurkistin ovenraosta ja näin, miten johtajatar talutti pimeässä käytävässä onnahtelevaa pientä poikaa hitaasti meitä kohti. Pojan takaa näkyi valoa.

   Seuraavaksi tuo kevyt vihreäkuvioiseen akryylineuleeseen, tummansinisiin housuihin ja ortopedisiin kenkiin siististi puettu lapsi olikin jo sylissäni. Jotenkin se oli ihan selvä asia, luontevin paikka lapsen olla. Johtajatar epäröi (tai sitten tunsi tilanteen liiankin hyvin) ja työnsi siksi Iljan suuhun myrkynvihreän tikkukaramellin. Se maistui.

   Karamellejä jäi pöydälle kaksi muutakin. Nekin Ilja söi.

   Hajuja, makuja... Minä muistan Iljasta ensiksi vahvan venäläisen saippuan. Muistaako hän meistä hedelmäkaramellien maun?

Olimme alussa hyvin peloissamme, illalla ravintolassa ja vielä myöhemmin bussissa siitä saattoi jo puhua. Outoa, miten tämä asia, tämä tapahtuma, selvitti minulle ja Matille toisistamme monta muutakin asiaa. Kuin meitä olisi ravisteltu ja kaikenlaista tärkeääkin olisi lennähdellyt äkkiä esiin.

   Vielä silloin, kun kuva Iljasta ja häntä taluttavasta naisesta pimeässä käytävässä jäi verkkokalvolle, olin kauhuissani. Olin asiaa keventääkseni puhunut ääneen kierosilmäisestä koikkelehtijasta, jotta elämäni ensimmäisen CP-lapsen tapaaminen ei järkyttäisi niin kovasti.

   Eikä Ilja sitten ollutkaan pelottava. Ei lainkaan.

   Kuka tietää, mitä myöhemmin tapahtuu! Mikä oireyhtymä, fasia, topia ja plegia vielä ilmaantuu! Ei kukaan!

   Tärkeintä on, ettei minua enää pelota. Ainakaan Ilja.

   Mikä senkin tunteen synnyttää? Vierausko? Mitä muuta kuin vierasta oli se saippuanhaju? Yhtä vieraita olivat oudot vaatteet, rapistunut talo, takapihan nälkäiset kissat, ikkunoiden auringonmuotoiset kalterit. Leikkihuoneen pienet tuolit, jotka näyttivät venäläisiltä puulusikoilta. Rehevät muovikasvit. Valoverhot, joiden läpi ei voinut nähdä tarkasti ulos.

   Jostain muusta vieraudesta on oltava kyse, jos etsii siitä pelottavuutta. Vammaisuus on tietysti yksi asia, sellaisia terveyden ja normaaliuden perikuvia kuin biologiset (kirjoitin ensin: omat) lapsemme ovat olleet.

   Ja vammaisuudessakin ensi sijassa se, mitä tapahtuu kun se tulee lähelle omaan syliin, omaan perheeseen, omaan tietoisuuteen. Pelko siitä, ettei kestä, jaksa, opi, totu. Että onkin ihan toisenlainen ihminen kuin aina aikaisemmin uskoi ja kuvitteli.

   Ilja ei vienyt meiltä näitä mielikuvia itsestämme. Me pidimme häntä sylissä, jaksoimme kannatella. Uskalsimme kokeilla jäykkiä jalkoja ja katsoa karsastavaan silmään. Ei pelottanut liikaa.

   Toisia tulevia adoptiovanhempia ei näyttänyt pelottavan yhtä paljon, ainakaan niitä joita oli kaksi. Yksinhuoltajaäitiä pelotti, mutta sen ymmärtää. Toisten pelottomuutta taas ei.

   Se kumpuaa syvältä, ihmissuhteen pohjia kaapaisten. Millaista on käydä läpi jokaikinen tunnettu lapsettomuushoito mikroinjektioita myöten? Millaista on olla viisi kertaa raskaana ja saada aina keskenmeno? Entä se, kun itse päättää elinkelpoisen vauvan kuolemasta, koska sillä olisi syntyessään vaikea munuaissairaus? Miten paljon sellaisen jälkeen tunteekaan kumppanista? Ihan liikaa, minusta tuntuu. Mutta ilmeisesti se tekee pelottomaksi, ainakin pienten lasten edessä.

   Kun me, kaksi pelokasta, olemme rohkaisseet mielemme ja ottaneet Iljan syliin, jokin alkaa. Hiljaista tikitystä ja veden laiskasti vellovaa liikettä. Ei kuitenkaan niin kuin biologisessa raskaudessa, jossa yksi kohtu paisuu ja synnyttää. Nyt liike alkaakin kahden ihmisen päässä. "En minä muista oikein mitään Oton tai Reetan syntymästä", Matti sanoo. "Nämä asiat jäävät mieleen ihan toisella lailla."

   Kotona katselen jatkuvasti kuvia Iljasta, rohtuneita poskia ja vääriä sääriä. Suunnittelemme lastenhuonetta. Harjoittelemme huomaamatta uutta puhetta: kolme lastamme. Otto, Reetta ja Ilja.

   On odotusaika.

KEITÄ ME OLEMME

Helmikuu, vähän toista vuotta myöhemmin

Olen hermostunut. Haluaisin vain pyyhkiä pölyjä auringon raa'asti paljastamista ikkunaruuduista. Taaskin työ on yhtä vaikea aloittaa, kiusaus irrottautua kirjoituspöydästä yhtä suuri.

   Ja ensiksi minun pitää kertoa jotain itsestäni ja meistä, muuten tarinasta ei tule ehjää. Vasta sitten voin siirtää huomioni sen päähenkilöön Iljaan, viisivuotiaaseen pietarilaiseen adoptiolapseemme, ja hänen ensimmäiseen vuoteensa kanssamme.

   Itsestään ja lähimmistään on hyvin vaikeaa kirjoittaa. Se on tasapainottelua peittelyn ja poskia kuumottavan uskoutumisen halun välillä. Eikä kukaan kuvatuista kuitenkaan tunne itseään kuvauksesta, saati ole siihen tyytyväinen. On vain ajateltava: minä tässä kerron, minun sanojani nämä ovat, eivät heidän. Niin kai Helvi Hämäläinenkin ajatteli varastaessaan tuntemiensa ihmisten olohuoneita ja salaisuuksia romaaneihinsa.

   Puhuin puhelimessa tietokonekauppiaan kanssa. Pohdimme yhdessä, millainen kone olisi kotiimme sopivin: tarvitaanko pelivempaimia, internetsurffilautaa vai kirjoitusohjelmia. "Me olemme tällainen normaali suomalainen perhe, vanhemmat ja kolme alle kymmenvuotiasta lasta." Tietokonekauppias nauroi: "Eihän normaalia perhettä ole olemassakaan!"

   Häkellyin vähän, vasta myöhemmin mietin asiaa tarkemmin ja järkytyin. Kauppias oli oikeassa - vaikka ajattelikin asiaa varmasti aivan eri tavoin kuin minä, toisti mielessään kaikkiin tilastoihin liittyvää tarpeellista muistutusta: ei ole olemassa keskivertoa, ei yhtä pilkku neljää lasta, ei mitään "tavallista kuluttajaa".

   Minä taas ajattelin vain omaa perhettäni. Me emme ole normaaleja!

   Olimme joskus kyllä olleet: oli ollut kaksi lasta, poika ja tyttö. Nyt on kolmaskin, pieni adoptoitu vammainen poika. On asioita, joiden takia perheemme tästedes aina erottuu muiden perheidenjoukosta. Kuopus ei tule pelaamaan jalkapalloa Malmin Palloseurassa. Voi olla, ettei hänestä ole korkeakouluopiskelijaksi tai itsekseen asujaksi. Emme tiedä, tuleeko hänestä aikuisena lyhyt vai pitkä, sairas vai terve, kiero- vai suorasilmäinen, kävelijä vai sauvoilla kulkija.

   Toisaalta. Mitä muuta järkytykseni todistaa kuin sen, miten paksussa pumpulissa olimme ennen eläneet? Paljon on niitäkin, jotka eivät pelaa jalkapalloa. Ei kaikista tule akateemisia - ei välttämättä vanhemmista lapsistammekaan.

   Tarvittiin tietokonekauppias näyttämään minulle, miten hatara on koko normaaliuden ja tavallisuuden käsite. Minäkin turvaudun siihen yhä usein ja lankean suunnittelemaan ja arvottamaan asioita pelkästään sen perusteella, mihin itse olen oppinut ja tottunut.

   Luulen kuitenkin, että matkani normaaliudesta poispäin on jo alkanut. Miten menikään lause, jonka Tove Jansson kirjoitti Tuutikin suuhun Taikatalvessa:

   Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.

Aluksi meitä oli vain kaksi, Matti ja minä.

   Me löysimme toisemme tilanteessa, jonka suuri osa ihmisistä käy joskus lävitse ja jota hallitsee yksi tunne: on löydettävä joku jonka kanssa tehdä elämästä totta ja vakavasti otettavaa. Linnuilla sitä sanotaan pesänrakentamisvietiksi. 1970- ja 80-luvan vaihteen olimme opiskelleet ja etsineet suuntaa, sitten löysimme itsemme samalta kurssilta, jolla yksi istui eturivissä, toinen takapenkissä. Parissa kuukaudessa tapahtui paljon: katsoimme toisiamme, meistä tuli toimittajia ja pari. Olemme nyt molemmat 39-vuotiaita. Olemme olleet naimisissa melkein kaksitoista vuotta.

   Osin taustan ja kasvatuksen takia meissä on paljon eroja, mutta en keskity nyt niihin. Meissä on kuitenkin myös niin paljon samaa. Sinnikkyys on yksi asia, toinen on halu jakaa elämä aivan omaan ja yhdessä tehtyyn.

   Matti on asiallinen ja eloisa, viihtyy ihmisten kanssa. Se on piirre, jota arvostetaan hänen maailmassaan, televisiossa. Minä olen jonkin verran erilainen, vanhemmiten erakoituva. En ole yhtä varma itsestäni - tai sitten minun ei vain tarvitse olla. Psykologisissa testeissäkin on todettu, etten ole johtaja-ainesta. En esimerkiksi tee mielelläni päätöksiä yksin.

   Työskennellessäni erilaisissa lehdissä olen onneksi saanut tehdä työtä ryhmässä, vaihtaa tehtäviä ja tehdä monta asiaa yhtä aikaa. Olenko parhaimmillani kirjoittajana vai toisten tekstien käsittelijänä? En tiedä. Minulla on ollut onnea, sillä tänä erikoistumisen ja tehokkuuden aikana varsin sopimattomaan häilyvyyteeni on aina suhtauduttu ymmärtäväisesti. Rajoitukseni olen saanut löytää ihan itse. Työtoverit tai esimiehet eivät ole niitä koskaan silmilleni heitelleet.

   Matin työnteko on aina ollut jotenkin suorempaa ja selvempää. Ei katkoja, ei epämääräistä seilaamista tehtävästä toiseen. Minulle sellainen on ollut paras, tai ainoa, tapa työskennellä.

   Mutta Matti onkin sitä. Siis johtaja-ainesta.

   Ihmissuhteet ovat meille kummallekin elämän tärkeimpiä asioita, onnellisuus sen sijaan ei. Tästä seuraa, että suhteemme on käynyt läpi vaikeitakin aikoja. Aina ei yksinkertaisesti mene kovin hyvin, mutta - näin olemme keskusteluissamme todenneet - se ei tarkoita, että suhteesta pitäisi luopua ja aloittaa alusta jossain muualla. Eihän se loppujen lopuksi meitä muuttaisi.

   Ja siitähän ihmissuhteessa on kyse: kahdesta ihmisestä, joiden pitää ensiksi tulla toimeen itsensä kanssa.

   Luulen, että olemme selvinneet vaikeuksistamme juuri niiden kahden asian voimin, joihin koko suhde perustuu. Ensiksikin pitää hakea tukea omista ajatuksista, omasta työstä. Toisen niskoille ei saa heittäytyä. Toiseksi on kehitettävä isoja yhteisiä projekteja, jotka estävät ajatuksia harhailemasta toisarvoisiin asioihin.

   On ihan selvää, että omakotitalon hankkiminen oli aikoinaan juuri tällainen projekti. Meidän elämämme kulkee jaksoissa, jotka ennen pitkää hiipuvat, päättyvät rauhattomuuteen ja uusien haasteiden etsimiseen. Järkevintä olisi varmaan ollut asua vielä jonkin aikaa huokeassa kerrostaloasunnossa eikä ostaa taloa juuri silloin, kun hinnat olivat pilvissä. Parisuhteesta ja perheestä se miljoona oli kuitenkin halpa hinta.

   Sitä paitsi taloa voi tältä kannalta pitää jopa kannattavana investointina, sillä 50-luvun omakotitalo kaipaa koko ajan kunnostusta. Projektina se on ikuinen.

   Varmasti myös lapset, adoptointikin, ovat tällaisia projekteja. Kuulostaako kamalalta, esineellistävältä? Minusta se kuulostaa pelkästään luonnolliselta: sehän on ajatusten ja ihmissuhteiden kunnostusta siinä missä remontointi talon. Uudet tuulet puhaltavat läpi silmistä ja korvista, mikään ei ole aivan kuin ennen, kaikkia asenteita ja mielipiteitä on käänneltävä. Rikkinäiset ja pieneksi jääneet viedään pois, muista korjataan ne, mitkä korjattavissa ovat.

   Riittäisimmekö me muka muuten toisillemme? En usko. Pysyisimmekö toistemme luona? Luulen, että emme - meidän on pitänyt saada muuttua ja muutoksissa venyä. Olisi hirveää, jos olisimme sama sitku-nainen ja sitku-mies kuin kaksitoista vuotta sitten: koko ajan passiivisesti kaipaamassa (lue: marisemassa) muuta, muka parempaa - myös toisistamme.

   Silloin ajattelimme, että elämästämme tulee loistavaa sitku se ja se asia tapahtuu. Nyt tiedämme, ettei mitään noin vain tapahdu. Kaikki on tehtävä itse.

   Tavallaan tämä tietysti liittyy vanhenemiseen. Keski-ikäistyminen taas alkaa täsmälleen silloin, kun näkee elämänsä leviävän tasankona edessään, ilman laaksoa tai kukkulaa. Se on järkyttävä näky. En osaa osoittaa sormella hetkeä, jolloin tajusin, ettei elämäni tapahdu paremmaksi. En myöskään muista, liittyikö oivallukseen pettymyksen tunnetta - ei, tarkemmin ajatellen muistan, että liittyi. Totta kai. Olin kolmenkymmenen, palasin kaksi lasta synnyttäneenä töihin ja huomasin, että minuun suhtauduttiin aivan eri tavoin kuin ennen. En enää ollut nuori mimmi, potentiaalista kaljaseuraa, en liioin nuori, nouseva kriitikkokyky. Olin rouva ja kahden lapsen äiti, jonka piti kiirehtiä illalla päiväkotiin. Olin keski-ikäinen naistoimittaja.

   Sellaisena olen elänyt jo yhdeksän vuotta. Sen kestää kyllä.

   Tiedän, että Mattikin tulee verrattain hyvin toimeen 39-vuotiaan minäkuvansa kanssa, vaikka toivoisikin, että vatsan lauta ja tasajalkaponnistus olisivat samanlaiset kuin kaksikymmentä vuotta sitten.

   Minä yritän päivittäin keskittyä muistamaan asioita, jotka ovat kauniita, hyviä ja oikein: auringonlasku, pajujen värit, lapsen nenän ryppy, onnistunut lause. Suhtaudun onneen kuin vitamiineihin. Jos huomaan puutostilan, on tehtävä jotain. Ja taas itse.

   Minä ja Matti - elämä on ankkuroinut meidät toisiimme ja lapsiimme ja näyttänyt selvät koordinaatit siitä, miten kauas voimme loitota ilman, että repeydymme irti. Kun hän on yön poissa kotoa, sänky on oudon kylmä ja kova ja minua pelottaa. Kun hän nukkuu vieressäni, huoneeseen voisi hyökätä millainen sarjamurhaaja tahansa.

   Senkin toki näemme, että me kaksi olemme täällä vain tilapäisesti. Mitään varmuutta ei ole. Eihän elämässä koskaan.

   Monilla ihmisillä on varmasti avioliitosta hyvin toisenlainen käsitys kuin minulla.

   Minä en puhu siitä romanttisesti, sillä en ole romanttinen ihminen, eikä sitä ole parisuhdekaan, päinvastoin. Se on pohjimmiltaan primitiivisiin tarpeisiin perustuva järjestelmä saada elää ryhmässä, saada olla vanhempi ja kumppani, osallistua perheen elättämiseen, rakentaa kotia, nähdä elämänkaarensa kasvavan kokonaista kohti.

   Huomatkaa - en nyt missään tapauksessa puhu pelkästään ydinperheestä tai heterosuhteesta. Kuten tuonnempana Iljan tarinassa käy ilmi, tiukka ydinperhe on minusta hyvin vaarallinen järjestelmä sekä lapsille että heidän vanhemmilleen. Eikä ihmisen biologisella sukupuolella loppujen lopuksi ole elämässä hirvittävän suurta merkitystä. On varmasti paljon etua siitäkin, että kasvaa kahden äidin tai kahden isän huolenpidon alla, vaikka sellaisesta kasvusta jotain jäisikin puuttumaan.

   Sitä paitsi Matti sanoo, että minä olen tunneasioiden suhteen tyypillinen suomalainen mies: mykkä, jurottava, kykenemätön asettumaan toisten ihmisten asemaan. Olen samaa mieltä. Matti on meillä se, joka osoittaa kiihkeitä tunteita.

   Voi olla, että jurottamiseeni vaikuttaa uskoni ihmisen perimmäiseen yksinäisyyteen.

   Olen vakaasti sitä mieltä, ettei ihminen koskaan voi täysin ymmärtää toista. En usko, että tässä maailmassa - vanhempani, lapseni ja mieheni mukaan lukien - on ketään, joka todella tajuaisi minua tai pääsisi aivan lähelleni. Ihmetellen katson lapsianikin, niin biologisia kuin adoptoitua, ja mietin, mitä heidän päässään oikein liikkuu. Minulla ei sinne ole täydellistä pääsyä.

   Eikä se ole tarkoituskaan! Ymmärtämistä paljon tärkeämpää on hyväksyminen.

   Perheessäni koen, että minut hyväksytään, ja yritän itsekin hyväksyä toiset, lähelläni olevat. Se ei tietenkään ole helppoa. Mutta kun saan keskustella, valittaa ja riidellä turvallisessa ympäristössä, voin myös oppia jotakin.

   Kuulostaa omahyväiseltä, mutta mielestäni minusta tulee koko ajan parempi - sen voi myös lukea: kokonaisempi - ihminen. Nuorena olin estynyt ja itsekäs, olin ruumiissani vieras ja kankea. En osannut huutaa tai riidellä, en oikeastaan lainkaan sanoa, mitä halusin. Se vei hiljaisuuksiin, jotka ajoivat monia ihmisiä luotani pois. Paljon en ole vieläkään tässä suhteessa kehittynyt, mutta saadessani peilata itseäni Mattiin ja lapsiini ymmärrän itseäni koko ajan enemmän.

   Ydinasia on se, ettei ymmärtämistä loppujen lopuksi ole niin kovin paljon. Seuraan toimissani tiettyjä uskomuksia, toiveita ja pelkoja, elämäni aikana opittuja, muilta varastettuja tai omaksuttuja. Kuinka paljon niitä nyt yhdellä ihmisellä on?

   Aivan viime aikoina olen, ilmestyksenomaisesti, tajunnut myös sen, ettei tämän elämänmittaisen keräilyn lopputuloksena ole välttämättä kovin miellyttävä ihminen. En ehkä haluaisi olla ystäväni, jos olisin joku muu. Kun juutun ajatuksiini, en huomaa mitään enkä ketään, ärsytyskynnykseni on liian matala, murahtelen ja tiuskin. Joskus oikein kummastelen, miten olen onnistunut haalimaan ympärilleni niin mukavaa väkeä, kun itse olen tällainen. Niin hidaskin.

   En ikinä osaa hakea halkoa tai ruuvimeisseliä niin nopeasti, että se tyydyttäisi Mattia.

   Kumma kyllä, en ole kovin murheellinen itseni suhteen. Välillä olen viisaampi, välillä tosi tyhmä. Ensin lihon, sitten laihdun. Olen toisinaan kauniimpi kuin joskus toiste. Entä sitten? Luojan kiitos, mieheni ja lapseni eivät näytä siitä piittaavan. Näin siunauksellista on elää parisuhteessa ja perheessä.

   Sama pätee tietysti Mattiinkin. Hän saa kaikin mokomin pitää päähänpinttymänsä, joihin olen aikani kummasteltuani tottunut: vain eurooppalaisia autoja, ei missään tapauksessa japanilaisia. Ruoan kanssa ruisleipää, kylpyhuoneessa ohuita käsipyyhkeitä, saunan lauteilla tangolaulua.

   Nykyisin tunnen myös hänen herkkyytensä, joka aiheuttaa huutoa ja jyrinää, hänen itsepäisyytensä ja taipumuksensa vaipua synkkyyteen. Minä ja lapset tiedämme, että kovaa ääntä kestää aina vain vähän aikaa. Se voi pelästyttää, se voi rasittaa ja ärsyttää, mutta se ei vahingoita. Kyllä me sen kestämme.

   Joskus kuvittelen, että Matti ja minä rakennamme suurta muurahaispesää, kumpikin omalla puolellaan kekoa. Tapaamme ajoittain, keskustelemme, autamme toisiamme ja ratkaisemme yhdessä jonkin pulman. Osan aikaa vietämme yhdessä lastemme kanssa pesän uumenissa. Toisinaan rakentaminen hidastuu, kun toinen on ominpäin kaivanut tunnelia, joka pysähtyykin toisen pystyttämään seinään. Silloin pitää purkaa vähän, sunnnitella uudelleen ja aloittaa alusta.

   Mikä voisi olla ihanampaa?

Ensin syntyi Otto.

   Olin kahdenkymmenenseitsemän, saman ikäinen kuin äitini esikoisensa saadessaan. Raskaus ei ollut ensimmäinen; ensimmäinen päättyi kesken, kun olin katsellut Finlandia-talon tuoliin ahtautuneena Abel Gancen viisituntista mykkäelokuvaa Napoleonista. Aamulla olin jo naistenklinikalla kaavittavana. Soitin sieltä töihin enkä häpeäkseni voinut olla itkemättä, kun selitin tilannetta esimiehelleni. Hän oli asiallinen ja oudon lempeä. Muistan, että hän kuulosti puhelimessa samalta kuin veljeni.

   Vähitellen e-pillerien laiskistama ruumiini tajusi, että siihen yritettiin istuttaa jotakin, ja Otto sai kasvaa valmiiksi. Hän syntyi elokuussa yksitoista vuotta sitten; se kesä oli kylmä ja sateinen. Asuimme Helsingin Malmilla, eikä Longinojaa ympäröivä niitty ollut koskaan ollut yhtä kaunis. Kun kävelin kävelemistäni sen ympäri, maalasin mielessäni talteen valtavat horsmien ja pietaryrttien läiskät märän vihreyden keskellä.

   Oton syntyminen kesti kauan, ja Matin oli kesken ponnistusten lähdettävä lukemaan MTV:n uutisia. Hän sai tiedon lapsesta puhelimitse. Lappu, jonka hän kirjoitti, on vieläkin tallessa. Siinä ovat pääkohdat ranskalaisin viivoin: poika, 53 cm, klo 18.26.

Vauvana Otto itki paljon, ja me olimme hyvin tietämättömiä. Minä itkin ja masennuin, kantelimme ja työnsimme lasta vaunuissa pitkin lattiaa yökaudet. Kun Reetta syntyi, otin hänet aina yöllä suoraan viereeni. Lapsi ei tukehtunut eikä oppinut "liian vaativaiseksi". Hän vain nukkui onnellisena, rinta suussaan.

   Katselen usein esikoiseni huolestuneita, helposti kiihtyviä kasvoja ja toivon, että olisin tajunnut tämän konstin jo aikaisemmin.

    Muuten kaikki meni kai aika hyvin? Reetta syntyi jo puolentoista vuoden päästä, enkä muista koko vauva-ajasta kovin paljon. Kuljin toisten äitien kanssa vaunuineni supermarketeissa leveänä ja määrätietoisena kuin tankki, kävin jumppaamassa, leivoin ja tilasin naistenlehtiä ja postimyyntitavaraa. Muistan, että lasten korvat olivat toisinaan kipeät. Pakastin puolikkaan sonninmullikkaa.

   Välillä mieleen tulee muitakin välähdyksiä, hetkiä tietyssä valossa, muistoja kosketuksista: hampaat rinnassa, syksyisen iltapakkasen kylmyys ulkoa kannetun lapsen poskessa, vaipasta nihkeä pylly. Oli tietysti myös kiihkeitä symbioosin hetkiä, kaiken sovittavia katseita, jotka kertoivat, että minä olen lähempänä lastani kuin kukaan muu.

   En koskaan kirjoittanut muistiin asioita Oton ja Reetan kehittymisestä - jostain syystä minä, innokas päiväkirjanpitäjä, lopetin yksityisen kirjoittamisen ruvettuani parisuhteeseen ja toimittajaksi. Olen miettinyt, mistä se johtuu ja löytänyt ainakin kaksi vastausta.

   Yksi on se, etten parisuhteessa enää tarvinnut päiväkirjaa samalla tavalla kuin yksin eläessäni. Ongelmia ei edes kannata vuodattaa kirjaan, kun vieressä on koko ajan se, jonka kanssa ne on joka tapauksessa viime kädessä käytävä läpi. Kun luen vanhoja päiväkirjojani, näen, etten enää sure tai murehdi samalla lailla kuin nuorempana. Ongelmani ovat aivan toisenlaisia. Kirjoittaminen ei niitä ratkaise.

   Toinen syy kirjoittamattomuuteen on - vaikka hullulta kuulostaakin - se, että kirjoitan niin paljon. Omissa lehtijutuissani, kirja-arvosteluissa ja kolumneissa, saan käsiteltyä kaiken sen, minkä ennen kirjoitin omiin muistikirjoihini. Ei ole sellaista aviokriisiä tai sisäistä kaaosta, jota en olisi ympännyt johonkin lehtikirjoitukseen. Sehän on hyvin inhimillistä: kun on rakastunut, näkee ympärillään vain lempeä, kun on ihmissuhdeongelmia, niihin törmää jokaisessa näkemässään elokuvassa tai lukemassaan kirjassa. On hyvin helppoa kääntää arvostelemansa kirjan teemat sellaisiksi, että niiden varjolla voi setviä omaa elämäänsä.

   Välillä koin huonoa omaatuntoa siitä, että ristiäislahjoiksi saadut pastellinväriset vauvakirjat jäivät ponnekkaan alun jälkeen tyhjiksi. En jaksanut raportoida hampaiden lähtöä tai ensimmäisiä sanoja. Syyllisyyttä lievitti se, että äitini kokosi näitä havaintoja omaan päiväkirjaansa. Äskettäin pyysin häntä etsimään kirjasta kohtia, joissa kuvailtaisiin Oton ja Reetan luonteita.

   Niistä huomaan, että äitikin pani varhain merkille Otossa samanaikaisesti vaikuttavat valon ja pimeyden. Vaikka hän oli vauvasta asti reipas ja aurinkoinen, Reettaan verrattuna hänessä on enemmän varovaisuutta, arkuutta, hämmästystä tilanteissa, joissa kaikki menikin hyvin.

   Kolmivuotiaana Otto kertoi sadun puhvelista. Hän haistelee, maistelee ja kuulostelee ja jatkaa ylpeänä matkaansa. Kymmenvuotiaana tunnelma on toinen: hän arvelee, ettei mene armeijaan. Kun kysytään, miksi, hän vastaa: "Koska minulla on aina niin huono tuuri. Jos tulee sota ja minä olen sotilas, minä todennäköisesti kuolen."

   Reetta tuntuu aina olleen kiinnostuneempi riskeistä ja pelottavista asioista. Niillä ei isoäidin luonnehdintojen mukaan ole lainkaan samanlaista vaikutusta häneen kuin Ottoon. Leikeissäkin on oltava katastrofin aineksia - ei ihme, että Reetalle on aina sattunut enemmän tapaturmia.

   Myös sukupuolestaan hänellä on laajempi, ehkä myös myönteisempi kuva kuin Otolla, joka armeijaakin pohtiessaan joutui samalla miettimään omaa kuolemaansa. Reetan kummitäti kutsui tyttöä kerran munattomaksi mieheksi, ja se on itse asiassa osuva määritelmä. Reetta on täydellinen tyttö rohkeassa ja poikamaisessa ruumiissa.

   Hänen seitsenvuotiaan satunsa kuuluu näin:

   Olipa kerran sammakko, joka halusi olla prinssi. Sinä päivänä, kun sammakko kuoli, hänestä tuli taivaan prinssi. Hän sanoi: Nyt minusta on tullut taivaan prinssi. Sammakko asui hienossa palatsissa. Kerran hän lähti kävelylle ja tipahti pilveltä. Hän löysi oman ruumiinsa. Jos sammakko näkee oman ruumiinsa, se tietää todellista kuolemaa.

Lasteni syntymä vieraannutti minua omista vanhemmistani. Olin siitä ensin järkyttynyt, sitten tajusin että se on väistämätöntä. Ihmisenä olin lakannut olemasta ensi sijassa vanhempieni, etenkin äitini, lapsi, ja minustakin oli tullut aikuinen ihminen. Muistan yhteenottoja, joita se aiheutti: omasta mielestäni pahuin äidilleni normaalisti, mutta tahtomattani loukkasin, hyökkäsin yksityisille alueille. Äidilleen ei sittenkään voi puhua kuin nainen naiselle, huomasin.

   Jonkin aikaa kommunikoimme kirjeiden välityksellä, sitten tilanne rauhoittui.

   Vastikään nyökyttelin lukiessani Markku Envallin esseetä omasta, kypsällä iällä alkaneesta vanhemmuudestaan. Hän sanoo:

   Jolla ei ole lasta, jää lapseksi. Jolla on, se saa elää lapsuuden kaksi kertaa.

Vuodet seurasivat perheessämme toisiaan vakaasti, samoin lastemme suomalaisen kaupunkilaislapsuuden kokemukset: tarha, toinen tarha, koulun ekaluokka. Otolle uudet kokemukset olivat aina vaikeampia, hän oli pioneeri ja sai kärsiä siitä. Hän oli se, joka jäi tarhan pihalle aidanrakoon huutamaan, kun itku silmässä ja tärisevin askelin kiiruhdin kohti junaa. Häntä pyöritettiin ensimmäisenä koulusyksynä pitkin ojanpohjia, kun luokan poikajoukko järjestäytyi sosiaalisesti.

   Reetta purjehti aina turvallisemmin perässä, veljen esimerkkien valistamana ja osin myös tämän nyrkkien suojelemana. Kouluunkin hän lähti kuusivuotiaana.

   Nyt he ovat yhdentoista ja kymmenen, kaksi aivan erilaista ihmistä, erilaista maailmaa. Kun herätän Ottoa aamuisin, ihmettelen männynrunkoa, joka työntyy esiin peittojen alta. Se on pienen poikani jalka. Jalkapalloilijan, koripalloilijan, konepelihirmun, piirtäjän ja soittajan jalka.

   Monet asiat ovat hänelle helppoja, mutta hirveästi hän ei niistä näytä nauttivan. Elämä ei useinkaan ole hänelle yksinkertaista tai hauskaa, sen pilvissä on aina murheellinen musta reuna.

   Osa tästä on tietysti poikana olemista, osa kuitenkin Oton ikiomaa luonnetta. Hänelle vesilasi on aina puoliksi tyhjä. En osaa täyttää sitä hänelle, ja joskus suremme sitä molemmat. Matti ymmärtää poikaansa paremmin: hän tunnistaa tunteet ja ajatukset omasta lapsuudestaan. Se ei kuitenkaan välttämättä tee hänestä helposti masentavan poikamme parempaa auttajaa tai kannustajaa.

   Reetta puolestaan pompahtelee yhä elämänsä aalloilla kuin pieni punainen kumipallo. Hän kikattaa, kurkkii rintojensa nyppyjä ja arvailee niiden tulevaa kokoa. Rauhoitan häntä ja sanon, että jos hän tulee äidinpuoleiseen sukuunsa, ei litteästä rinnasta ainakaan ole pelkoa.

   Monet asiat ovat Reetalle itse asiassa paljon vaikeampia kuin Otolle, mutta ottaako hän siitä pulttia? Ehei, aina sitä jotenkin selviää. Nyt eletään uutta ja mielenkiintoista kautta: koripallo tuli Reetan elämään kuin pyörremyrsky. "Minä en ole ikinä tehnyt mitään näin mielelläni", hän sanoo kiihkeästi huoaten. Kentällä nähdään joka kerta muodonmuutos, kun hömelö ja pönäkkä pikkutyttö muuttuu äkkiä vahvaksi pelaajaksi ja työntyy väkisin vastustajan korin alle.

   Enää ei puutu muuta kuin tähtäystä.

   Toivon, että määrätietoisuus säilyy ja leviää vähitellen muihinkin Reetan askareisiin. Unohdan kuitenkin usein, miten pieni hän vielä on - varsinkin nyt, kun hänellä on pikkuveli Ilja.

Voisin kai kertoa vielä koirastakin. Se on seitsemänvuotias lapinkoira Tyyne. Sekin on yksi projekteistamme, ja on varmaa, että siltäkin olen oppinut paljon.

   Tyyne tuli meille, koska halusin kuulla puulattioilla turvallista koirankynsien rapinaa. Tyyne oli jo neljä kuukautta vanha, palautuspentu, jolle tuttu kasvattaja etsi uutta kotia. Se oli elänyt varhaiset vaiheensa koiratarhassa, ei luottanut ihmisiin eikä ollut sisäsiisti.

   Aluksi se karkaili ja juoksin sen perässä huutaen: Tyyne, Tyyne! Odotin koko ajan, että jostain kiiruhtaa luokseni joku naapuruston vanha, hämmästynyt rouva. Vähitellen Tyyne tottui meihin ja me sen loputtomaan, nujerrettuun kiltteyteen. Kynsiään se ei paljon rapistellut lattioillamme, vaan nukkui mieluiten hiljaa ulkoverannalla. Unohdin usein, että meillä mitään koiraa olikaan.

   Sain siis aivan toisenlaisen koiran kuin päätään syliin tunkevat kultaiset noutajat tai sängyssä nukkuvat, koko taloutta hallitsevat mäyräkoirat. Tyynen silmissä asuu koko koirien maailman viisaus ja kärsimys.

   Vasta karatessaan juhannusyönä maalla springerspanielin matkaan se muuttui. Tuloksena oli neljä pentua, jotka se synnytti tavoilleen uskollisena vaivihkaa. Me tiesimme raskaudestakin vasta, kun vein elokuussa Tyynen lääkäriin epäillen kohtutulehdusta. Ultraääni näytti neljä pientä selkärankaa. Jäin paitsi Helsingin juhlaviikkojen runoillasta, kun katkoin saksilla napanuoria vessan nurkassa.

   Sitten hoidimme Tyynen kanssa pentuja lokakuuhun asti. Uskomatonta, ajattelen nyt. Heräsin joka aamu viideltä keittämään puuroa. Opimme kaikki, että parasta stressin ja pahan mielen lääkettä oli kömpiä pentuaitaukseen ja antaa ynähtelevien pallukoiden kiivetä päälleen. Pennuista tuli kaikista eri tavoin kauniita, ja ne löysivät kodit itselleen.

    Myönnän sen, Tyyne, olen sinulle velkaa ja silti alistin sinut. Pentujesi hoitamisesta oli kokemuksena varmasti hyötyä, kun Ilja saapui, yhtä avuttomana ja armoillani kuin sekarotuinen koiranpentu. Kuitenkin käytin valtaani ja annoin viedä sinulta kohdun. Ajattelin, etten enää kestä karkumatkojasi, en yhtäkään salaista raskautta.

   Kohduttomana Tyynestä tuli hyvin syövä, seurallisempi ja laiskempi. Nyt se rapistelee kynsiään lattioilla, kellistyy rapsutettavaksi ja saattaa jopa kömpiä viereeni sohvalle.

   Kyllä täti toisen tuntee.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][*Kotimaiset*]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]