Wexi Korhonen
Kiusaksi kuiskattu murha
ISBN 951-20-5594-5, Gummerus 1999. Sivut 5 - 10.
- Hän eteni hyvin varoen mutta määrätietoisesti metsäisen järvenrannan maastossa. Äkkiä hän kyykistyi paikoilleen. Iltatyyni järvenselkä toi huudot hänen korviinsa aivan kuin läheiseen puuhun olisi nostettu sadan watin kovaääninen, vaikka äänten aiheuttajat mekastivat jossakin satojen metrien päässä vastarannan suunnassa. Lapsenääni kirkaisi kimeästi kuin lasia olisi viilletty.
- "Aii, Äiti, Jani roiskii! Älä! Apuaa!" Sitten vesi loiskahti ja kuohui valtavalla pauhulla aivan kuin komppanian vahvuudelta vähäjärkisiä olisi ajettu järveen. Lähistöllä lapset olivat päässeet uimasille.
- Tunkeilija ei enää välittänyt näistä äänistä vaan keskitti huomionsa suurikokoiseen asuinrakennukseen, joka häämötti vajaan viidenkymmenen metrin päässä etumaastossa. Hän nousi ja suuntasi kulkunsa rannan suunnassa sitä kohti. Hän vilkuili eteensä ja vasemmalle hakien kaiken aikaa suojaista reittiä. Hän tuntui tietävän tarkalleen mihin oli menossa mutta tarkkaili silti jokaista askeleensa sijaa kuin vaaniva intiaani. Hän pysähtyi parikin kertaa katselemaan ja kuuntelemaan ennen kuin pääsi reitillään rakennusta ympäröivän puutarhan reunustalle.
- Tässä vieras pysähtyi ja piirteli silmillään hyvin hoidetulle nurmikentälle itselleen reittiä. Sitten hän teki pienen kierroksen ennen kuin ylitti matalan ja korjausta kaipaavan aidan. Näin hän vältti multamaahan tontin rajalle tehdyt istutukset ja pääsi suoraan vastaleikatulle kovalle nurmipohjalle. Tulija odotti ja kuunteli vielä hyvän aikaa ennen kuin juoksi koikkelehtien kuin näätä talon seinustalle. Hän vilkaisi kelloaan. Sitten hän riisui nopealla liikkeellä selässään olevan pienen repun. Hän otti repusta ohuet nahkahansikkaat käteensä ja kankaisen huppumaisen kasvosuojuksen, jossa oli pyöreät silmänreiät. Hän asetteli hetken suojusta päähänsä ja otti sitten käärön, josta riisui esiin tummana kiiltelevän käsiaseen. Hän laittoi tyhjän repun selkäänsä ja viritti pistoolin huolellisesti. Samassa hän, aivan kuin jonkin muun asian muistaen, vilkaisi kelloaan, tai ei vilkaissut, vaan katsoi tarkkaan mitä se näytti. Sitten hän kohotti päätään kissamaisesti elehtien. Laukaisuvalmis ase kädessään hän jälleen kuunteli aistit äärimmilleen jännittyneinä.
- Rasvaisen tyyni vedenpinta välkehti laiskasti laskevan auringon valossa. Lapset huutelivat yhä uintileikeissä toisilleen. Jossain rakennuksen takana kauempana käynnistettiin auto. Tunkeilija kuunteli pää kallellaan auton loittonevaa ääntä, kunnes pikkutiira liukui hänen näkökenttäänsä. Eleettömästi ilmaa halkova lintu teki loivan kaarroksen järven suuntaan ja kirahti pari kimeää varoitushuutoaan. Rakennuksen yläpuolelle kohoavista korkeista männyistä erottui käpylinnun ohutta viserrystä. Ranta-alueen omakotitienoon yllä lepäsi kesäillan rento rauha.
- Naamioitunut tunkeilija kiersi talon seinustaa tarkkaillen jokaisen askeleensa paikan nurmikossa. Rannan puolella talossa avautui lasi-ikkunainen terassi. Tunkeilija kyyristyi ja hiipi kivijalan suojassa terassin seinustaa sen toiseen päähän. Tässä järvenranta kiilui vain parin metrin päässä hiipijän urheilutossuista. Tulijan onneksi siitä kulki laattakivillä päällystetty reitti laiturille. Hän liikahti lähteäkseen liikkeelle, mutta rauhoitti kiireensä ja antoi katseensa kiertää koko näkökenttänsä yli vielä kerran järvellä ja vastarannan rakennuksissa. Hän ei havainnut mitään estettä edetä, mutta silti hän kääntyi ja pysähtyi aivan kuin olisi epäröinyt vieläkin sekunnin ajan. Varovasti kaksi rappusta kerrallaan astuen hän nousi terassin ovelle. Hän kyyristyi oven reunan suojaan. Siinä hän kuunteli selkä jännittyneenä kuin hyökkäävällä petoeläimellä.
- Hyvin harvat ihmiset joutuvat kokemaan sellaisen hetken kuin tunkeilija siinä koki. Ja vielä harvemmat kykenevät sitä tapahtuman jälkeen muistamaan tai erittelemään. Näissä tilanteissa ajan kulku ikään kuin pysähtyy ja mieltä repivien ajatusten määrä satakertaistuu ja sekaantuu mahdottomaksi tajuta. Vai mitä ihmisen päässä liikkuu silloin kun hän tekee ensimmäisen murhansa? Eikö mitään? Vaiko liikaa, niin paljon, ettei mieleen jää mitään? Sitä paitsi viimeinen viestitys tässä hirvittävässä tilanteessa käydään syvällä piilotajunnan tasolla. Kysymykset ja vastaukset singahtelevat sähkövirran iskuina tuhannen hertsin taajuudella edestakaisin ja kaikkiin suuntiin muodostaen lopulta vain repivää voimaa. Sattuma määrää syvällä sielussa mitä se voima on, hyvää vai pahaa. Pää halkeaa, ei hallitse. Tekevä käsi irtoaa tekijästään. Kohtalo kääntelee sielussa vuosituhannet kulkenutta kirkuvaa kipua. Sisus myllertyy helvetillisen pahan tappelumaailmaksi. Ihminen muuttuu välikappaleeksi. Hän tekee teon toiselle, eikä sitä omaksi teokseen ymmärrä.
- "...sen sijaan futisliigassa pelattiin kaksi ottelua. Tampereella viime vuonna pääsarjaan noussut TPV kohtasi Tammelan pallokentällä hyvätasoisessa ottelussa Valkeakosken Hakan, joka johtaa sarjaa edelleen häviöttä. Eikä Haka tälläkään kerralla..."
- Tunkeilija epäröi niin kauan, että sivullinen olisi luullut hänen jo kääntyvän pois, perääntyvän. Hän seisoi siinä liikahtamatta. Asennosta näki, että hän ei enää kuunnellut ympäristön ääniä. Hän seisoi rajalla. Tässä oli raja mahdollisen ja mahdottoman välillä. Raja tiedostetun ja tiedostamattoman välillä. Raja lähimmäistään rakastavan ihmisen ja sokeasti tappavan eläimen välillä. Siinä oli hetki, jota vahvistamaan ei paljon olisi tarvittu. Ehkä oravan pudottama kävyn risaus ja tämä murha olisi jäänyt tekemättä. Mutta sallimus ei siihen järjestänyt oravaa sillä hetkellä, putoavasta kävystä puhumattakaan. Pahat voimat rakensivat murhaa. Raollaan olevan oven takana television uutistoimittaja kertoi urheilu-uutisia.
- Tunkeilija havahtui. Hän tunnusteli ovea ja avasi sen äkkiliikkeellä raolleen. Sitten hän työntyi varovaisuuden jättäneen vahvalla askeleella ovesta sisäpuolelle. Hänen hurjaksi lasittunut katseensa osoitti ampumavalmiiksi eteen työnnetyn aseen yli terassin keskiosassa istuvaan mieheen. Miehestä näkyi vain silhuetti, mutta asento paljasti miehen nukkuvan. Vanha harmaaihoinen mies oli nukahtanut tuoliin ja istui siinä liikkumattomana pää rauhallisesti pehmusteella aivan kuin olisi valmiiksi kuollut.
- Vielä siinäkin murhaaja värähti. Jollain karkealla tavalla hän mielettömän tekonsa huminassa tajusi, että liikkumattoman nukkuvan vanhuksen ampuminen oli hänelle mahdotonta. Tai mitä hän tarkoitti viivytellessään. Äkkiä hän otti ne muutamat varovaiset askeleet, jotka erottivat hänet uhrista. Hän ojensi kätensä, ei asekättään vaan vapaan kätensä ja avasi sen sormilla kovakouraisesti nukkuvan miehen silmäluomen. Murhaaja nosti aseensa. Hänen kyseenalaiseksi kunniakseen on sanottava, että aseen piippu ei värähtänytkään.
- Murhaaja äännähti kumman kiihkeän kurkkuäänen. Hän ilmeisesti sanoi jotain kehotuksen tapaista, mutta käsky muuttui hänen suussaan kirouksen ja itkunpyrskähdyksen välimuodoksi. Vanha mies heräsi hitaasti. Hän ehti pelästyä ja käsittää kohtalonsa ennen kuin ase pössäytti luodin sisältään. Vanhus huokasi aivan kuin olisi asennon muuttamisen jälkeen jatkanut uniaan. Hän kuoli ääntä päästämättä. Murhaaja äännähti uuden kurkkuäänen tapaisen ähkäisyn kääntyessään pois. Nyt äänessä käväisi alkeellista uhoa ja silti melkein kuin naisen itkua. Murhaaja nosteli koneellisesti jalkansa ulos terassin ovesta samaa reittiä kuin oli tullutkin. Vasta ulkona hän sai vauhtia kinttuihinsa. Reitinvalinta puutarhassa paljasti, että kontrolli oli tiessään. Hän juosta ryski suoraan kasvimaan halki ja oli kaatua rannasta nousevaan lanka-aitaan. Hän sovitti askeleensa ja astui matalana roikkuvan piikkilangan päälle. Aita vastusti ja nirskahti ruosteisen kimeästi tunkeilijan alla. Vasta muutaman metrin päässä aidasta murhaaja kaatui rähmälleen äänekkäästi örähtäen kuin jalkansa katkaissut elukka. Noustessaan hän kirosi kurkustaan käheän äänen ja juoksi kymmeniä metrejä metsän suojaan ennen kuin pysähtyi. Hikisesti äheltäen hän repi kasvosuojuksen päästään ja pujotti repun selästään. Hetken ajan hän katseli asetta aivan kuin olisi sen ensi kertaa nähnyt. Sitten hän sujautti sen reppuunsa.
- Murhaaja kuiski itselleen rauhoittavia kehotuksia lähtiessään eteenpäin. Muutamassa sekunnissa hän oli jo kaukana satojen metrien päässä. Hän pysähtyi. Hän päästeli hetken uskomattoman rajuja ääniä höpertäen itsekseen aivan kuin olisi tulossa hulluksi. Sitten hän oksensi röyhtäisten vatsansa tyhjäksi. Oksennettuaan hän pyyhki suunsa ynähdellen itselleen ja jatkoi sitten kulkuaan rauhallisemmin.
[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][*Kotimaiset*]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]
WEXI KORHONEN
|
|
|
|
