ISBN: 951-0-22223-2-7-23. WSOY 1997. Sivut 7-23.

Muualla Verkkoliitteessä:
Kari Hotakainen parodioi aikaa, lehtiä ja kustannusmaailmaa (17.8.1997)

1

Sisältää päiväkirjan Oli ilo elää, mutta vaikea vaieta, merkintöjä vuosilta 1976-1990

   Kaikki sai alkunsa siitä kun näin Toyota Corollan jättävän mustaa jälkeä R-kioskin eteen. Ei se noin yksinkertaista ollut. Otetaan uudestaan. Kaikki sai alkunsa siitä, kun minulla alkoi ilmetä hermostollisia vaivoja mainostoimittajan työssäni kirjankustantamossa. Olin ollut samassa työpaikassa kahdeksan vuotta ja tehnyt iltaisin maailmaa vinosti kuvaavia kirjoja. Niitä lukivat rahattomat opiskelijat ja ilmeettömät sivustakatsojat. Molemmat ryhmät hakivat kirjani pääasiassa kirjastoista, joten taloudellinen hyötyni vaivasta oli vähäinen. En enää jaksanut kiusata itseäni kahdella työllä, joista toinen oli jatkuvaa kehumista ja toinen kielteisten asioiden esiin tonkimista - kummatkaan työt eivät anna maailmasta todellista kuvaa.

   Olin tiedostamattani sairastunut koneelliseen myönteisyyteen, mainosalan ammattitautiin, jonka paranemisennusteet ovat huonot. En enää kyennyt suhtautumaan mihinkään normaalisti, koska luulin kaikkea, auringonlaskusta lapsen hymyyn, tuotteiksi. Päätin jättää kehumisen eli mainoskirjoittamisen siinä toivossa, että kielteisyyteen perustuva vapaa kirjoittaminen saisi ilmaa ympärilleen ja valoa sisäänsä.

   Kävin irtisanoutumassa tiistaina. Merkittävät päätökset tehdään keskellä viikkoa, ei viikonloppuisin, jolloin olisi aikaa hiljentyä eri vaihtoehtojen ääreen, eikä perjantai illan nousuhumalassa, jolloin mitättömimmätkin aikeet tuntuvat viisailta.

   Olin ollut jo pari kertaa virkavapaalla, joten irtisanoutumisilmoitukseeni ei liittynyt dramatiikkaa. Kustantamon varatoimitusjohtaja Timo Veisterä otti ilmoituksen vastaan asiallisesti, mutta pyysi harkitsemaan vielä. En harkinnut, koska olin mielestäni kahdeksan vuoden aikana käyttänyt kaikki suomenkielessä esiintyvät sanat ja sanonnat, joilla tuotteita kehutaan. Minulla ei ollut enää mitään annettavaa.

   Irtisanoutumista seurasi tyhjä olo. Kolmetoista työvuotta, joista kahdeksan mainosmaailman palveluksessa, jättävät ison aukon arkipäivään. Olin tyhjän päällä, ja juuri siihen rakoon varatoimitusjohtaja Timo Veisterä iski. Hän soitti muutama päivä irtisanoutumisen jälkeen ja muistutti unohtamastani asiasta. Kustantamossa oli muutama vuosi sitten tehty kirjallisuuspoliittinen linjanveto, joka tunnettiin nimellä Avoimen Suuntauksen 2. vaihe. Ensimmäistä vaihetta ei kukaan ollut suunnitellut. Se oli syntynyt itsestään, kun ihmiset olivat äänestäneet lompakoillaan piittaamatta kirjallisten makutuomarien motkotuksista. Yllättäviksi myynti menestyksiksi olivat nousseet kirjailijoiden tai muuten julkisten ihmisten avoimet päiväkirjat ja elämäkerrat. Ensimmäiseen vaiheeseen osallistuivat tunnetut kirjailijat, joiden vaikea elämä kiinnosti suurta yleisöä, ja poliitikot, jotka kertoivat avoimesti olevansa myös ihmisiä.

   Kustantamoissa herättiin miettimään kansan kassakäyttäytymistä, varsinkin kun samaan aikaan perinteinen kertomakirjallisuus menetti osuuksiaan. Varatoimitusjohtaja Timo Veisterän johdolla otettiin ilmiö tarkempaan syyniin ja perustettiin työryhmä, jotta markkinoihin voitaisiin vaikuttaa alan sisältä. Tämän työryhmän tuloksena syntyi Avoimen Suuntauksen 2. vaihe, ja se koski osaltaan myös minua. Kuuluin siihen ryhmään, joka määriteltiin kustantamon sisäisessä tiedostossa nimellä "Kulttuuriselta imagoltaan merkittävä, mutta myynnin kannalta kriittinen". Olin julkaissut niukasti myyviä kirjoja, jotka upposivat niinsanottunn kirjalliseen kenttään hyvin. Avoimen Suuntauksen 2. vaihe asetti minun tapaiselle kirjailijalle kovat vaatimukset.

   Muistan sen päivän, kun varatoimitusjohtaja Veisterä tuli huoneeseeni paperi kädessään. Hän kertoi, että nyt myös palkittujen, huonosti myyvien ja nuoren polven kirjailijoiden on tultava mukaan talkoisiin, joilla keräämme rahat uteliaalta kansalta. Hän kävi läpi AS 2:n pääperiaatteet. Niiden mukaan jokaisen yhtiön kirjailijan on kirjoitettava avoin, tunnustuksellinen tai muutoin henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuva kirja. Pariin vuoteen kukaan ei kirjoita kokeilevaa, sekavaa tai assosioivaa proosaa tai proosarunoa eikä romaania, jonka päähenkilö on keksitty, juoni päästä ja loppu avoin.

   Veisterä laittoi paperin pöydälleni. Vaikka olin aavistellut kohtaloani kehnosti myyvänä kirjailijana, minua puistatti lukea tekstiä, jonka alla oli tilaa allekirjoitukselleni. Luin sopimustekstin hätäisesti ja allekirjoitin sen. Sinisilmäisenä en voinut kuvitella, että muutama päivä irtisanoutumisesta puhelin soisi juuri tässä asiassa.

   Timo Veisterä oli puhelimessa tyyni ja ehdotti, että lukisin rauhassa ne tunnustukselliset kirjat, jotka ovat parhaiten myyneet. Niistä saisin selville tarvittavan sävyn ja äänenpainot. Yritin vedota luonteeseeni ja siihen, että olin tehnyt pitkän päivätyön tullakseni sulkeutuneeksi ja että paljastava kirja tekisi tyhjäksi kaiken vaivalla rakennetun. Veisterä muistutti sopimustekstin seitsemännestä pykälästä, jonka mukaan kirjailija, joka kieltäytyy paljastamasta itseään kirjallisesti, ei ole jatkossa oikeutettu tekemään outoja kirjoja. Menin hiljaiseksi. Veisterä lohdutti minua sanomalla, että jokaisen kirjailijan elämässä on aineksia kirjaan, joka aidosti kiinnostaa ihmisiä ja että tällaisen kirjan tehtyään kirjailija on taas vapaa tuottamaan yhtiölle tappiota, edellyttäen tietenkin, että kirja myy vähintuän 5000 kappaletta. Ajattelin lukua kauhulla, sillä olin päässyt parhaiten myydyllä kirjallani juuri ja juuri kolmeentuhanteen. Veisterä vetosi talvisodan henkeen ja kertoi monen nuoremman kirjailijan jo aloittaneen oman työnsä. Hangoittelin vastaan sanomalla, ettei elämässäni ole tapahtunut mitään, mikä kiinnostaisi ihmisiä. Veisterä torppasi selitykseni siteeraamalla edesmennyttä Veikko Lavia, jonka mukaan jokainen ihminen on laulun arvoinen. Lopulta myönnyin ja sanoin aloittavani kirjan heti. Tuon sanoessani en todellakaan tiennyt, mitä tulin luvanneeksi ja millaisia seurauksia tuolla lupauksella oli.

   Menin sivukirjastoon ja lainasin kaikki ensimmäisen suuntauksen eniten myydyt tunnustukselliset kirjat. Aloin lukea. Sietämättömät ihmiskohtalot, ärsyttävät yksityiskohdat, nolot sattumukset, yölliset puuhat, viinanjuonnit, salaliitot, avioerot, kohtaamiset, syrjähypyt, maastamuutot, lasten syntymät - kaikki tuo tunnustukselliseen kirjallisuuteen liittyvä tarpeisto vyöryi ylitseni hahmottomana massana, enkä parin viikon lukemisen jälkeen pystynyt erottamaan kirjojen jylhiä kohtaloita toisistaan. Samalla tajusin oman elämäni mitättömyyden. Aukesi railo minun ja noiden väkevästi eläneiden kirjailijoiden ja julkisten ihmisten väliin: piipitin rannalla samaan aikaan kun nuo merkittävien kärsimysten lyömät jylisivät jäälohkareella keskellä hyistä merta, ja kansa saapui veneillään kuuntelemaan yksityiskohtia heidän henkevästä elämästään. Huoneeni oli täynnä vieraita ihmisiä, jotka pälpättivät kaiken mikä heidän mieleensä tuli ja minkä he kuvittelivat kiinnostavan minua. Yritin tuulettaa, mutta läheisyyden löyhkä ei kokonaan lähtenyt huoneesta. Oloani ei parantanut tietoisuus siitä, että minun oli aloitettava oma avautumiseni. Veisterä oli vaatinut kirjaa jo seuraavaksi syksyksi, jolloin henkilökohtaisen kirjallisuuden suuren aallon povailtiin rantautuvan kirjakauppoihin.

   Käynnistin koneeni ja aloitin, mutta päästyäni ensimmäisen ruudun loppuun tuhosin tiedoston. Tyylilaji oli minulle täysin vieras, aihe outo ja päähenkilö tympeä. Olin vaipumassa masennukseen, mutta sitten tajusin tavan, jolla kenties selviäisin urakasta. Minun oli päästävä maaniseen olotiaan, jossa ihminen on valmis pölöttämään kaiken vastaantulevalle tuntemattomalle ihmiselle, tässä tapauksessa kirjan ostajalle. Seuraava kysymys kuului: miten pääsen siihen tilaan ja miten pysyn siinä pari kuukautta?

   Silloin välähti.

   Aluksi ajatus tuntui haetulta, mutta mitä enemmän sitä mietin, sitä paremmalta se tuntui. Minun oli päästävä kiinni sellaiseen maailmaan, joka kiihdyttää mieltä ja joka vie ajatukset pois arkipäivästä ja sen tapahtumattomuudesta. Päätin perehtyä automaailmaan, koska se voisi kiihdyttää mieleni ylikierroksille, mikä oli työn onnistumisen kannalta välttämätöntä. Automaailmaan tutustuminen tuntui luontevalta siirrolta senkin vuoksi, että irtisanoutumiseni jälkeen halusin näyttää elämäni muuttuneen. Länsimaissa muutoksen osoittaminen käy luontevimmin autoa vaihtamalla, ja olin siinä iässä, etten voinut juoksennella ravintoloissa ja yleisillä paikoilla huutelemassa: hei, minun elämäni on muuttunut.

   Olin innoissani oivalluksestani ja varma siitä, että kiihkeä paneutuminen automaailmaan toisi avoimeen tekstiini uusia sävyjä. Menin peilin eteen, imin poskilihaksiani sisään, otin ilmeen, jossa oli vaikutteita puolalaisista elokuvista, ja siirryin toiseen maailmaan.

   Tässä tilanteessa oli itsestään selvää, etten ollut potentiaalinen perheauton ostaja, se joka nyhrää sunnuntaisin koeajoissa ja tulee kotiin räikeä mainoslippis päässään mutta jonka ostopäätöstä perhe turhaan odottelee, koska isukki tekee laskelmia millaisella rahoituksella kaikki olisi mahdollista ja onko värivaihtoehto tarpeeksi tavallinen etteivät naapurit keksi epäillä erikoisuuden tavoittelusta.

   Hengitykseni tihentyi, ja aloin tehdä tiliä automenneisyyteni kanssa.

   Ensimmäinen autoni oli Volvo Amazon. Se on aloittelevien elokuvaohjaajien, taiteenharjoittajien ja ajattelevien ihmisten malli. Vaikka se tuhoaa luontoa enemmän kuin keskikokoinen, suuriin ikäluokkiin kuuluva tv-kasvo, sitä pidetään vihertävänä vaihtoehtona.

   Amazonin omistaja on mielestään parempi kuin muut, eli hän kuuluu samaan kastiin rättisitikoiden ja kuplavolkkarien omistajien kanssa. Hän ajaa autolla, muilla on kulkuneuvot. Hän pitää itseään modernina, mutta ajattelee nostalgisesti ja kunnioittaa perinteitä.

   Amazon sopi minulle mainiosti, sillä olin siihen aikaan yhden runokokoelman julkaissut kusipää. Halusin erottua joukosta ja näyttää samalla vaatimattomalta. Yhdistelmä tekee ihmisestä kusipään. Mutta en ollut yksin, koska kaikki erikoisten autojen omistajat ovat perustaneet merkkikerhot yksilöllisyyteensä varmistamiseksi. Luonnollisesti liityin Ama zon-kerhoon. Liimasin kerhotarran sivuikkunaan, ajelin rantateitä kyynärpää ulkona ja karistin tupakkaa pienestä tuuletusikkunasta. Ajon aikana en ollut Suomessa, vaan ranskalaisessa elokuvassa, jonka ohjaajalla oli alkoholiongelma.

   Amazon kauteni kesti muutaman vuoden. Kyllästyin auton antiikkisuuteen, polttoaineen kulutukseen ja siihen, etten tuntenut oloani Amazonissa millään lailla persoonalliseksi. Amazonin maine ajattelevan ihmisen autona ei siirtynyt teräksestä kehooni. Tein kerholaisten mielestä pahimman mahdollisen virheen kun vaihdoin Amazonin 240-sarjan Volvoon, joka on empiiristen tutkimusten mukaan yksi maailman rumimmista autoista, tyylitön, kolho kottero. Tämä on totuus, jonka puolesta ei tarvitse huoltamoilla ääntänsä korottaa. Uusia 240-sarjan Volvoja ostivat konservatiivit maanviljelijät, pienyrittäjät ja kaupparatsut, vanhemmat mallit olivat remonttimiesten ja pimeää viinaa kaupittelevien romaanien suosiossa. En kuulunut kumpaankaan ryhmään, joten tunsin itseni riippumattomaksi tielläliikkujaksi. Pidin mallia hyvänä, koska olin jättänyt taakseni ammattiini liittyvän romantiikan ja ryhtynyt oikeasti töihin. Halusin, että autoni kertoo kaiken nykyisestä tilastani ilman että minun täytyy suutani avata: "Saanko esitellä, punainen, lievästi ruostunut Volvo 240 DL ja sen sisällä mies, joka vielä tulee kuvaamaan ajamansa tien objektiivisesti ja kirkkaasti, ilman kerhotunnuksia."

   Noin typerästi ajattelin. Joka tapauksessa ajoin rumalla Volvolla kymmeniä tuhansia kilometrejä huolettomasti. Ilmaisu on autokieltä ja tarkoittaa välinpitämätöntä suhtautumista kaikenlaisiin huoltoihin lukuunottamatta jatkuvaa öljyn lisäämistä. Ostin tuhannen kilometrin välein halvinta öljyä ja jatkoin eteenpäin. Volvo ei välittänyt omistajansa holtittomuudesta, koska se on valmistettu Pohjolan oloihin. Ilmaisu on autokieltä ja tarkoittaa: kestän mitä tahansa, kunhan heitätte sisääni tuhannen kilometrin välein rasvaista ruokaa ja puhdasta alkoholia.

   Volvon jälkeen hankin työpaikaltani vähän käytetyn Toyota Corollan, miltei samanlaisen jota Pera nyt ajaa. Vaikka olin jo siirtynyt runoudesta proosaan, en ollut täysin päässyt irti ulkokirjallisista seikoista vaan ajattelin kuohuksissani, miten persoonallista ja omaperäistä olisi ajaa kaikkein yleisimmällä autolla. Nielaisin syötin ja vaihdoin ruman Volvon tavalliseen Toyotaan.

   Tavallinen auto on kummallinen. Siinä ei ole mitään vikoja, se syö polttoainetta kohtuullisesti ja sillä on suhteellisen mukava ajaa, työkaverit ja naapurit eivät vittuile leveilystä. Se sopii ihmiselle, joka tietää paikkansa maailmassa ja pystyy suhtautumaan sijaintiinsa rauhallisesti. En väitä, että olin ostohetkellä tuollainen ihminen, mutta muutaman kuukauden omistajuuden jälkeen suhtauduin moniin asioihin kuten arvelin tavallisen auton omistajan suhtautuvan. Jos olisin vaivautunut tutkimaan sisintäni, sieltä olisivat löytyneet myönteisesti uuteen ydinvoimalaan suhtautuva, talouskasvua lämmöllä ajatteleva, demareita äänestävä, perheen jälkikasvua harrastuksiin rahtaava ja kohtuullisiin pakolaiskiintiöihin suostuva kansalainen. Tämäntapaiset ihmiset ajavat Toyotalla tai ainakin harkitsevat merkkiin siirtymistä. He eivät hangoittele elämälle, eivät aseta aviopuolisolle mahdottomia vaateita ja muistavat kondomin käytön ilman erillistä huomautusta.

   Ajoin Toyotalla useita vuosia eikä mielessäni edes käynyt se ajotapa, jolla Pera lähti R-kioskin pihasta. Vasta Pera näytti minulle, että tavallisesta autosta voi ottaa irti kaiken, mikä moottoriin on suurella vaivalla rakennettu, aivan kuten tavallisesta elämästään voi kiskoa esiin sen oudon, mikä siihen on syntymässä piilotettu. Ilman Peraa ajaisin vieläkin säännöllisesti huolletulla Toyotallani ja suhtautuisin EU:hun varauksettoman myönteisesti.

   Lopetin tilintekoni ja tulin johtopäätökseen, että minulla oli jo ollut tarpeeksi rupluja ja vetämättömiä nuhapumppuja, joille kaikille oli ollut yhteistä se, että ne olivat järkeviä ostoksia, jos sellaista ilmausta voi autokauppoihin liittää. Niistä varsinkin Toyota kuului laajaan joukkoon, jota kutsuttiin yhteisnimellä perheautot. Perheautot ovat tavallisuuden ikoneja ja poliittisesti korrekteja vaihtoehtoja, niitä ajaessa ei tule mieleen sairaita taka-ajatuksia, noloja päiväunia eikä muutakaan materiaalia, mikä veisi ajatukset pois itse asiasta, tiestä. Olin siis Veisterän paperin allekirjoitettuani ajautunut siihen pisteeseen, etten voinut ajatella perheauton hankkimista. Sitä paitsi en ollut vielä omistanut autoa, jota polkaisemalla pääsee kerralla helvettiin, en yhtään sellaista kulkuneuvoa, jota voisi päiväsaikaan, selvinpäin ja täydessä ymmärryksessä kutsua takavetoiseksi, kuolemaa halveksivaksi autoksi. Ja kun sellaisen näin, se muutti elämäni. Lause on tyhmä, mutta ilman tuollaisia lauseita ei olisi tunnustuksellista kirjallisuutta.

   Ostin kaikki ilmestyvät autolehdet ja Keltaisen pörssin ja aloin tehdä kartoitusta myytävistä autoista. Raakkasin yli kaikki, jotka kuluttavat vähän, joissa on alle sata hevosvoimaa ja joissa oli riittävästi tilaa lastenvaunuille ja harrastusvälineille. Kiinnitin huomion pelkästään hevosvoimiin, vääntövoimaan ja huippunopeuteen.

   Soitin tutuilleni, jotka suosittelivat pikkuautoja ja käytännöllisiä farmariautoja, joissa on otettu huomioon pienperheen tarpeet. En jaksanut selittää heille aikeitani, vaan kiitin neuvoista ja siirryin tutkimaan autolehtien vuosikertoja, joita hain kirjastosta muovikasseittain. Uppouduin maailmaan, jota en kovin hyvin tuntenut ja jossa tunsin oloni ulkopuoliseksi. Tunne ei ollut uusi, mutta tällä kertaa pidin siitä.

   Opin nopeasti, että auto on teräksestä, komponenteista, elektroniikasta ja muovista rakennettu kokonaisuus, jonka hinta alkaa parista tuhannesta markasta mutta voi kohota pilviin. Muutaman tonnin autoja myydään järkisyillä, pilviin kohonneet hinnat täytyy perustella mielikuvilla. Järkisyyt ja mielikuvat esiintyvät siamilaisina kaksosina kaikessa automainonnassa. Pian huomasin, etten missään pääse eroon mainoslauseista, joita olin tehnyt työkseni vuosikaudet.

   Kävin useissa autoliikkeissä, joissa kohtelu riippui täysin siitä, miten olin pukeutunut. Jos olin farkuissa ja lenkkitossuissa, minun annettiin rauhassa kierrellä hallissa, istua autoissa ja kokeilla jousitusta. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota mieheen, jolla oli 40000 markkaa käteistä mukanaan. Jos menin samaan liikkeeseen pikkutakissa, llta-Sanomat kainalossa ja asialliset khakihousut jalassa, valkoisesta kopista asteli nopeasti paikalle nuorehko mies, jolla oli samanlainen takatukka kuin jääkiekkovalmentaja Pentti Matikaisella. Hän käyttäytyi hyvin ja alkoi kertoa "asiallisista tapauksista". Sitten hän kysyi, tarjoanko omaani vaihdossa. Kun vastasin kieltävästi, hän innostui, koska autokaupat eivät ole kiinnostuneita asiakkaan kymmenen vuotta vanhasta autosta, joka jää pihaan lunta keräämään. Keskustelun tässä vaiheessa lähdin pois. Tuttavallisessa tunnelmassa tehdään eniten erehdyksiä.

   Kiersin pääasiassa käytettyjen autojen kauppoja, koska niissä valehdellaan hyvin. Kun on kiertänyt kymmenen sellaista kauppaa, oppii tavoille ja tietää, että miehen sana on haperoa, kulmistaan vettynyttä paperia. Noissa kaupoissa puhutaan värikkäästi ja tunteella, totuutta hipoen, joskus jopa sitä koskettaen. Kauppiaat eivät alennu puhumaan autoista niiden oikeilla nimillä, vaan jokaisella merkillä, sen yksityiskohdalla ja ominaisuudella on lempinimi, sanontatapa tai kääntöilmaus. Sitä joka pystyy kertomaan tutusta mallista uudella tavalla, pidetään arvossa kuin suvun vanhinta entisessä maailmassa.

   Käytetystä autosta voi puhua mitä tahansa, se kestää sen. Sitä on jo ajettu, siinä on poltettu tupakkaa, sillä on tehty reissu, joka olisi saanut jäädä tekemättä, sillä on matkustettu raveihin, sen takapenkillä on kummallisia tahroja, joista kukaan ei ota vastuuta. Pelkääjän paikan jalkatila on täynnä rypistyneitä tarjouskuponkeja, muovipussien riekaleita, vanhoja iltapäivälehtiä, talouspaperia ja tyhjiä mehutölkkejä. Ne kaikki on siivottu ennen kuin se on pantu myyntiin, mutta ostaja aistii tuon kaiken rojun.

   Myyjä puhuu aina vain nykyisyydestä, menneisyys pitää tajuta itse. Käytin auton etsiskelyyn kaksi kuukautta, saman ajan kuin päiväkirjojen kirjoittamiseen. Mutta vasta kun näin Toyota Corollan kaartavan R-kioskin pihasta, alkoi tapahtua.

   Eli kaikki sai alkunsa siitä kun näin Toyota Corollan jättävän mustaa jälkeä R-kioskin pihaan.

   2

   Japanilaisen autosuunnittelun helmi liukui viimeiset metrit ja pysähtyi paikalleen. Kävelin varovasti lähemmäksi ja pysähdyin noin kymmenen metrin päähän. Aurinko tuli silmiini, siristelin sen pois jotta olisin nähnyt auton paremmin. Appelsiininkeltainen Corolla hehkui. Vaikka se ei liikkunut, tuli tunne että kohta se taas lähtee eikä välitä mistään mitään. Japanilaiset insinöörit olivat päättäneet, että tehdään pohjoisille ruttupäille auto, jolla ne pääsevät pakoon toisiaan, joka näyttää sopivan urheilulliselta ja jonka hinta ei säikytä niitä takaisin mopon selkään. Yhdistämällä nämä ominaisuudet japanilaiset saivat aikaan pohjoista maata halkovan vikkelän kirpun.

   Puolentoista minuutin kuluttua Toyotan ovi narahti, aukosta läsähti katuun musta jalkine, sitten koko vasen jalka, sitä seurasi muu ruumis, hitaasti, kuin nousijalla olisi ollut jokin vaiva. Nousijan jalka ei ollut kipeä eikä hän ollut matkasta kankea, hän kuului koulukuntaan, jonka mukaan liikkeet kannattaa tehdä hitaasti jotta saadaan aikaan ulkomaisen elokuvan tunnelma. Mies suoristautui täyteen pituuteensa, venytti pitkät kätensä kohti aurinkoa ja huokaisi. Hän näki minut, siristi silmänsä ja nyökkäsi. Se tarkoitti, että me olimme samassa veneessä. Nyökkäyksellä hän otti minut mukaansa miesten maailmaan, joka sisälsi juuri sillä hetkellä hitaat liikkeet, käsien venyttelyn ja hänen autonsa ihailun. Hän otti minut maailmaansa kolmessa sekunnissa, mikä on ennätys. Muihin maailmoihin minun on täytynyt pyrkiä vuosikausia.

   Mies humautti kätensä alas, väänsi ne selkänsä taakse ja piti niitä hetken vaikeassa asennossa. Hänen voimisteluliikkeitään säesti autoradiosta räsähtelevä iskelmä. Hän päästi kätensä vapaiksi, aikoi ensin lyödä auton oven kiinni, mutta päätti viime hetkellä jättää sen auki. Hän ajatteli, että kovaääninen musiikki kiinnittää paikkakunnan mätäpäiden huomion paremmin hänen Toyotaansa. Sitten hän keinahteli kioskille ja pyysi tytöltä tupakkaa, vaikka hänen rintataskustaan pullotti täysi aski. Hän oli keksinyt asiaa kioskille, koska oma auto näyttää vielä paremmalta, jos sitä katsoo vähän matkan päästä ja sen kuskin ovi repsottaa auki ja päästää musiikin ulos. Tunnelmaa voimistaa aavistus, että lähiöiden kioskeissa hikoilee usein tyttöjä, jotka pääsevät oikeuksiinsa vasta Corollan takapenkillä, kun liha vingahtaa nihkeään muovipenkkiin ja rusetti tarttuu katosta roikkuvaan hajustekuuseen.

   Mies jäi nojaamaan kioskin kulmalle ja katsoi molempiin sunntiin. Vihollisia ei näkynyt. Pankin katolta ei välähtänyt kiväärimiehen varjoa eikä lähiöpubin ovi narahtanut kohtalokkaasti. Hän sytytti tupakan ja mittaili mahdollisuuksiaan työelämässä, naisten parissa ja autoilun maailmassa. Ilmeestä päätellen hän näki tulevaisuutensa valoisana. Hän ei polttanut tupakkaansa loppuun, vaan polki sen katuun parin mietteliään imaisun jälkeen. Sitten hän keinahteli autonsa luo, avasi oven, katsoi minua kuin hyvästiksi, istui kuppimaiseen istuimeen, käynnisti auton, laittoi ykkösvaihteen päälle, nosti kierroksia ja ulvotti autonsa tielle niin että katossa roikkunut hajustekuusi heittelehti puolelta toiselle valkoisen narunsa päässä ja syyttömistä renkaista jäi paikoitusalueelle mustaa jälkeä.

   Hiljennyin näyn edessä ja päätin ottaa selvää kaikesta, mikä liittyy tuohon mieheen, hänen käytökseensä ja sitä kautta automaailmaan. Olin lähes 40-vuotias ja ajautunut tilanteeseen, jossa minun oli pakko avautua julkisesti, ja tarvitsin kaiken tiedon sopimattomasta käytöksestä. Minun oli korkea aika tietää, millaisista materiaaleista ihminen on tehty ja missä tarkoituksissa hän täällä liikkuu. Olin ollut liian kauan sisätöissä, joissa ihminen kutistuu kohteliaaksi, kaikki näkökohdat huomioon ottavaksi hoivakansalaiseksi.

   Katsoin Toyotan punaisia perävaloja enkä voinut kuvitella millainen mies autoa ajaa. Mutta minun oli pakko. Olin hankkinut ammatin, jossa on osattava kuvata ihmistä. Tosiasiassa en tiennyt hänestä sen enempää kuin itsestänikään, joten olen sen tiedon ja kansanperinteen varassa, jonka olen itsestäni ja kansastani ehtinyt hankkimaan. Loput kuvittelen. Kun kerron tuosta Corollan kuljettajasta, kerron samalla itsestäni, koska japanilaisvalmisteisten autojen kuljettajat ja muut ihmiset eroavat hyvin vähän toisistaan. Tuona kesäisenä päivänä Toyota Corollan kuljettaja muuttui osaksi minua, tahtoi hän sitä tai ei. En kysynyt lupaa, kiskaisin kuskin oven auki, tönäisin syyttömän pelkääjän paikalle ja aloin kertoa.

   Siis.

   Liukkaasti R-kioskilta lähteneen Toyota Corollan ajajan nimi on Pertti eli Pera. Kovilla jätkillä on lempinimet, joita he kantavat knin tatuointeja. Pera pysyy Perana vaikka hän viisastuisi, muuttaisi isoon kaupunkiin, myisi Toyota Corollansa jollekin samaan heimoon kuuluvalle hanttapulille, pääsisi huolintafirmaan töihin, menisi naimisiin ja ajaisi no- peusrajoitusten mukaan Volkswagen Ventolla liian tuttu vaimo vierellä ja verhoiluja sotkevat lapset takapenkillä. Pertti törmää ison huoltamoravintolan munkkijonossa vanhaan tuttuun, joka tönäisee häntä kylkeen ja perattelee. Vaivautuneena Pertin on pakko reagoida lempinimeensä, kaikkien näiden harmaiden asunnonmaksuvuosien jälkeen hänen on kohdattava menneisyytensä tuon mahakkaan ruutuhousuisen pölvästin tuttavallisuuden takia.

   Mutta tuohon on vielä aikaa.

   Nyt Pera on vähän yli kaksikymmentä ja hunsvotin sakea veri virtaa hänessä esteettä. Häntä voi sanoa ansiosidonnaiseksi mölypääksi tai määräaikaiseksi pätkätyöläiseksi ilman, että yleisönosastot täyttyvät kiihkeistä vastineista.

   Joskus Peralla on hanttihommia rakennuksilla, mutta pääasiassa hän elää päivästä toiseen luontaistaloudessa, jossa riihikuiva raha vaihtaa omistajaa niin ettei verottaja ehdi silmäänsä räpäyttää. Pera maalaa maajussikaverilleen eteisen seinän ja vastavuoroisesti kaveri hoitaa Peralle talven perunat. Pera remontoi myös kylpyhuoneita, jos asiakas maksaa käteisellä eikä ala pelleillä kuittien kanssa.

   Peran tulevaisuus on auki kuin järven selälle antava kuuman saunan ovi eikä hän välitä mistään mitään. Hän on tullut ahtaasta raosta maailmaan eikä viihdy ovenpielissä selittämässä menojaan. Hän napsuttelee sormiaan, haeskelee tupakoitaan eikä jaksa lukea lehdistä kuin otsikot ja maanantain urheilusivuilta valmentajien selitykset paikalliskamppailun kulusta. Jos mielenterveysalan ammattilainen pysähtyisi pohtimaan Peran tapausta, hän käyttäisi mielellään ilmausta: keskittymiskyky alhainen, arvaamaton käytös mahdollinen.

   Naista Pera on saanut kuusi kertaa, mutta näyttää neljänkymmenenviiden onnistuneen ja kovaääniseen huutoon päättyneen panon mieheltä. Hän ei pidä ison talon tytöistä eikä kaupungin varakkaista diskovirityksistä, jotka jo parin kerran jälkeen tarttuvat lahkeeseen ja ehdottavat perinteisiä kirkkohäitä. Niistä tilanteista pääsee nopeasti, jos perseen alla hyrisee 1600-kuutioinen Toyota Corolla.

   Pera ei hankkinut autoa ainoastaan perinteisesti ajattelevien tyttöjen takia, ostopäätöstä edelsi monien eri seikkojen tarkka ja huolellinen punninta. Jos Pera miettisi muita elämän asioita samalla hartaudella, hän johtaisi tällä hetkellä tietokonealan yritystä kaupungissa, ajaisi hollantilaisella Volvolla ja tilaisi perhepitsoja langattomalla puhelimella. Mutta Peran asiat ovat toisenlaisessa tärkeysjärjestyksessä: hän ei piittaa vaatteistaan, ulkonäöstään, vuokra-asuntonsa sijainnista eikä maailmanpolitiikan arkipäivästä, mutta autoista hän välittää. Toyota Corollan etsimiseen Pera käytti aikaa kaksi ja puoli kuukautta. Autoliikkeeseen ei voi kävellä lonksottavilla saappailla ja ottaa ensimmäistä jota reteä myyjä tyrkyttää. Saapastelijaa reteä pyörittää mennen tullen, ja pian on nimi monimutkaisessa paperissa, jolla tekee mieli sauna sytyttää, ja pihassa joku meikkimaalattu ruplu, joka haisee sisältä hyvälle ja kilometrin päähän paskalle. Reteä on hövelisti luvannut talvirenkaat ja radion kaupan päälle, mutta niissä renkaissa pari nastaa huutaa vieruskaveria toisilleen ja radio rätisee niin kuin sitä olisi lyöty eikä kuunneltu.

   Pera ei nielaissut autokaupan tutuimpia koukkuja. Hänellä oli tapana laittaa naama jäykäksi ja tarkastella autoja tun- teettomasti. Tällaisia ihmisiä on tapana sanoa viileiksi. Laji on yleistynyt kaupungeissa. Mutta Peran ja Toyota Corollan ensitapaaminen täyttää pitkäaikaisen rakkauden tunnusmerkistön. Viileä ihminen sisältää valtavan määrän voimakkaita, ulospääsyään odottavia tunteita. Kansantalouden, mielenterveyden ja työllisyyden kannalta on onni, että Peran viileys muuttui varaavaksi lämmöksi heti, kun hän näki Toyota Corollansa. Peran mukana pääsin liikkeeseen, jossa näin tulevan autoni, vaikka en sitä sillä hetkellä tajunnutkaan.syyden kannalta on onni, että Peran viileys muuttui varaavaksi lämmöksi heti, kun hän näki Toyota Corollansa. Peran mukana pääsin liikkeeseen, jossa näin tulevan autoni, vaikka en sitä sillä hetkellä tajunnutkaan.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][*Kotimaiset*]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]