ISBN: 951-1-14438-3. Otava 1997. Sivut 7-25.

Muualla Verkkoliitteessä:
Lakeuden kutsu -kirjan arvio (17.8.1997)
Finlandia-palkinto Antti Tuurin Lakeuden kutsulle (10.12.1997)

1.

Taisto jäi Seinäjoelle. Ajoin aseman ohi ja Itikan entisen teurastamon luota alas pohjoiseen menevälle isolle tielle. Tulin Nurmoon ja Lapualle: aurinko oli jo korkealla pilvettömällä taivaalla metsänreunan yllä Kuortaneen puolella. Arvelin päivästä tulevan kuuma.

   Lapualla ajoin Ritamäelle saakka, nousin Jyväskylän tielle ja ajelin Hirvijoen kautta pikkuteitä siihen, mihin olin ajatellut auton jättää: äidin vanhan kotitalon pihaan. Pysäytin tielle ennen kuin ajoin pihaan, nousin autosta ja katselin pihatien sillan. Se näytti vielä auton kestävän. Seisoin pihassa hetken. Talo oli ollut autiona pitkään, harmaantunut, ulkorakennuksesta oli katto jo romahtanut alas, mutta pihan perällä sauna vielä ehdän näköinen. Tien puolella pihassa rehottivat pitkinä pajujen puskat, ulkorakennuksen ja tuvan seinustoilla horsmat, takavainion pellolla oli riihestä jäljellä enää kiukaan mustuneita kiviä.

   Muistelin taloa asutun vielä kuusikymmentäluvulla. Nyt näin ikkunoiden päälle naulattujen lautojen raoista, että kaikki pihanpuoleiset ikkunat lautojen alla oli ammuttu hajalle, ja luodin reikiä oli laudoissa ja ikkunapielissäkin: perukalla kulkivat syksyisin metsämiehet.

   Kävelin pihassa, kurkistin ulkorakennukseenkin, jossa katon orsien alla oli kolmen lehmän parret. Saunan ovi oli auki, kiuas hajotettu, pesutuvan puolella korttisakkien jätökset.

   Kävelin takaisin autolle ja ajoin sen pihaan, korkeiden pajupensaiden taakse. Otin takalokerosta kumisaappaat, jotka olin Seinäjoelta ostanut, ja vedin ne jalkaani, taittelin housunlahkeet saappaanvarsien sisään. Etsin sadeviitan taskuuni, kiikari minulla oli takalokerossa vararenkaan takana kotelossaan. Lähdin kävelemään metsätietä talon taakse. Metsän reunassa oli uusi talo, jota en muistanut. Ohi kulkiessani talossa heilahtelivat karteekit parissakin ikkunassa.

   Metsän rajassa tulivat hyttyset, mutta en välittänyt niistä. Pidin kiikaria kädessäni, kotelon olin jättänyt autoon. Olin ostanut kiikarin Vaasassa vanhojen tavaroiden kaupasta ja käynyt kiikaroimassa sillä Vaskiluodossa veneitä ja merellä kulkevia laivoja; Taisto oli kiikarin ostamisesta silloin kysellyt, mutta en ollut kertonut, mihin kiikaria tarvitsisin; se oli epäillyt minun innostuneen raveista.

   Metsässä en kulkenut tietä vaan metsän seassa korkeiden mäntyjen alla. En muistanut kenen metsä se oli, mutta näin isännän hoitaneen sitä hyvin. Aurinko oli jo korkealla, vaikka olikin vielä varhainen aamu, metsä oli sen verran harvaksi hoidettu, että puiden alla kuljin kuin auringon valostaan ja puiden varjoista kutomassa vanhanmallisessa ryijyssä. Niissä paikoissa, joihin auringon valo vielä ei ollut yltänyt, maa oli kasteessa ja kasteli saappaanvarteni ja housun lahkeita saappaanvarsien suulla. Kuljin niin, että näin koko ajan puiden välistä vasemmalle peltoaukean reunaan, jossa kasvoi pensaiden rivi. Oikealla puolellani rinne nousi loivana ylös kangasmaalle, jossa metsätie meni kylälle.

   Seisoin ja katsoin kelloa; se oli seitsemän. En ollut varma, olinko tullut jo tarpeeksi pitkälle ja lähdin oikomaan alas pellon laitaan ja tulin siihen, missä pensaat kasvoivat korkeina metsän puoleisella ojanpientareella. Seisoin pensaiden takana metsän puolella ja katsoin pelloille. Näin tulleeni metsästä liian aikaisin, kaukana taloista, ja nousin takaisin rinteelle metsän sekaan. Ylempänä metsän pohja oli kivinen ja seinäsammaleen peitossa. Nojasin korkeaan petäjään, kuulin taloilta päin ääniä ja kuuntelin niitä.

   Kävelin eteenpäin syvemmällä metsässä, seisahduin kuuntelemaan traktorin ääntä, joka tuntui tulevan metsän sekaan, mutta kääntyikin ja loittoni. Tulin uudelleen pellon laitaan vasta Kaisun kotitalon kohdalla. Kuljin metsästä kyyryssä pensaiden sekaan, pajukoiden oksien alta kumarrellen, lopun matkaa nöyränä maan rajassa käsien ja jalkojen varassa. Jäin pajujen sekaan siihen, mistä pelto alkoi. Taloon oli parisataa metriä. Levitin sadeviitan, naamiokuvioisen, alleni maahan ja vedin sen liepeet päälleni, kun olin mennyt makaamaan viitalle. En uskonut talolta saakka kenenkään pystyvän minua tänne näkemään. Makasin aivan liikkumatta jonkin aikaa ja katselin kiikarillani talolle. Muistin armeijassa opetetun, kuinka kiikarin linsseistä ei saa antaa auringon säteiden heijastua ja paljastaa katselijaa, mutta minulla oli täällä aurinko nyt takanani lämmittämässä sadeviitan läpi.
   Talon oikealla puolella, pihan takana ulkorakennusten edessä olivat Kaisun velipojat laittamassa jotakin kiinni traktorin perään; kiikarillani näin niiden sovittavan heinän pussituskonetta traktorin vetolaitteeseen. Appiukko tuli siihen pian, kiersi traktorin taakse, tuli sieltä pussituskoneelle, nosti ja retkutti sitä, näytti neuvovan poikiaan, aikuisia miehiä, jotka rupesivat korjaamaan jotakin kiinnityksessä vastahakoisen näköisesti.

   Pian ne lähtivät ajamaan jokirantapelloille päin. Kaisun isä käveli niiden perässä riihen solaan ja häipyi näkymättömiini hetkeksi, tuli sitten ulkorakennusten takaa pellolle ja meni puolijuoksua poikiensa perään.

   Sain maata puoli tuntia, ennen kuin Kaisu tuli talosta ulos. Se talutti kädestä poikaa, jonka olin kuullut sen täällä saaneen, lapualaisen tekemää. Minulle oli aikoinaan kerrottu Floridaan, että Kaisu odotti täällä lasta; Taisto sitä uutista oli tuonut tultuaan Suomesta, jossa oli käynyt peräämässä vanhoilta velallisiltaan saamisiaan. Kaisusta ja lapualaisesta sille olivat kertoneet kaikki heti, kun minusta oli tullut puhe, ja siitä, että Kaisu oli lapualaisesta täällä raskaana.

   Taisto oli Floridaan palattuaan lohduttanut minua sillä, etten ollut ensimmäinen Amerikan töissä raatava suomalainen, jonka emäntä koto-Suomessa oli tehnyt rengilleen lapsen; sellaista oli tapahtunut viime vuosisadalta saakka, kun miehet olivat raataneet Amerikassa kaivosten syvyyksissä ja suurissa metsissä pakkasten kynsissä, säästäneet, lähettäneet vuosikausia rahaa kotiin talon velkojen maksuun, ja sitten olivat alkaneet valtamerenkin yli kulkea huhut, ja lopulta Amerikkaan saakka tullut varma tieto, että emäntä Suomessa oli saanut lapsen toiselle miehelle.

   Olin silloin sanonut Taistolle, että minun kohdallani kaava ei pitänyt paikkaansa: en ollut hikoillut Ontarion nikkelikaivoksissa enkä Kuparisaaren sulattamoissa, en palellut British Columbian metsätyömailla, enkä kyntänyt huonoilla hevosilla silmänkantamatonta preeriaa, vaan tehnyt kannattavaa autokauppaa Floridan ikikesässä.

    Minä en ollut myöskään lähettänyt tienaamistani tileistä rahaa Suomeen, eikä emäntäni ollut tehnyt lasta talon rengin kanssa. Kaisu oli kirjoitellut minulle monta kirjettä silloin, kun verojuttuni lain mukaan olivat vanhentuneet, ja pyytänyt minua palaamaan Suomeen, mutta en ollut silloin tullut lähteneeksi. Minä kirjoitin silloin Kaisulle liiankin monta kertaa asioideni olevan kesken, saattavani ne loppuun niin, ettei minun tarvitsisi Amerikasta tulla vanhaan maahan tuomisinani pelkkä tuulen huuhtoma perse; sellaisen tuliaisen kanssa oli jo tarpeeksi monta poikea meren takaa Pohjanmaalle palannut.

   Muutakin oli ollut, ja arvasin Kaisun niistäkin kuulleen. Lapualaisesta se oli kirjoittanut vähän siihen malliin, ettei kirjeitäni enää kaipaillut eikä puhelinsoittoja. Viime vuosina uutiset olivat kulkeneet monien välikäsien kautta, mutta olin niistä ymmärtänyt, ettei Kaisun lapualaisenkaan kanssa ollut aina ollut helppo elää.

   Makasin metsän rajassa ja katselin, kuinka Kaisu vei pojan pyykkinarujen luo, rupesi ottamaan vaatteita narulta koriin. Poika riuhtoi, Kaisu otti sitä ympäri kiinni ja piti itseään vasten. Minun tyttöni tuli sisältä ja meni auttamaan äitiään pyykkien kanssa; laskin Elinan nyt olevan kaksitoistavuotias: en ollut nähnyt sitä kuin valokuvissa kahdeksankymmenluvun lopun jälkeen, jolloin se äitinsä kanssa oli vielä ollut Floridassa käymässä. Kaisu päästi lapualaisen tekemän irti, se juoksi riihelle päin taakseen vilkuilematta. Pian näin sen jo menevän riihen takana jokirantapelloille päin sinne, mihin miehet olivat heinävehkeineen ajaneet.

   Kaisu sai pyykit narulta ja meni sisään, tuli heti ulos ja jäi portaille seisomaan. Se puhui jotakin tytölle pihaan, tuli portaita alas ja riihen solaan: kuulin sen huutavan siellä jotakin, josta en saanut selvää. Kaisun äitikin tuli tuvasta ja puhui jotakin tytön kanssa. Näin Kaisun juoksevan riihen solaan ja tulevan sieltä pelloille. Hameessa sen oli hankala juosta, mutta se sai lapualaisen tekemän kiinni siinä, missä jokirantapellot lähtivät laskeutumaan jokeen päin, ja toi sitä kädestä retuuttaen pihalle. Näytti siltä, että poika huusi koko ajan.

   Pihaan päästyään Kaisu vei pojan sisään. Minun tyttöni istui mummonsa kanssa pihan keinuun, vastakkain istuttavaan puiseen puutarhakeinuun, jonka muistin Kaisun isän itse rakentaneen kuusikymmentäluvulla; muistin sen ylpeilleen sillä pitkään, väittäneen takoneensa itse keinun raudatkin ja vääntäneensä kierteet pulttien päihin. Minä tiesin raudasta nyt niin paljon, etten enää uskonut appiukon puheita.

   Näin, että anoppi puhui tytölle jotakin ja huitoi käsillään puhuessaan, niin kuin sillä tapa oli ollut. Tyttö antoi keinulle seisaaltaan vauhtia, anoppi yritti vetää sitä istumaan. Makasin metsän laidassa ja odotin, että Kaisu tulisi vielä pihaan. Katselin tytärtäni ja anoppiani keinussa, taloa katselin ja ulkorakennusten kuntoa, kattopahveja ja seinien maaleja, puita talon ympärillä ja koivukujalla, ja pensaita, jotka tuntuivat venyneen. Jokirannasta päin kuulin traktorin äänen. Oli aivan tyyntä ja sadeviitan alla rupesi olemaan kuumaa ja hiostavaa.

   Kaisu tuli pojan kanssa tuvasta pihaan ja toi lapualaisen tekemän keinulle. Se antoi pojan anopille, joka rutisti sen syliinsä rimpuilusta välittämättä. Elina potki keinulle vauhtia. Kaisu puhui äitinsä kanssa hetken, anoppi nosti lapualaisen tekemän keinusta pihaan ja lähti viemeän sitä kädestä vetäen tupaan. Kaisu puhui nyt hetken minun tyttöni kanssa, näytti kädellä tupaan päin, ja Elinakin lähti tupaan.

   Minä katselin kiikarilla, kuinka Elina taakseen katsellen kulki vihoissaan pihan yli ja portaan noustuaan veti ulko-oven perässään kiinni niin, että luulin kuulleeni oven paukahduksen metsän rajaan saakka. Tuvan ikkunoista en kiikarilla sisään nähnyt, vaikka tutkin tuvan jokaisen ikkunan ja kamarien ikkunat.

   Kaisu meni autolle ja lähti ajamaan kirkolle päin. Katselin autoa kiikarilla niin pitkään kuin se oli näkyvissä, koivukujalla ja isolla tiellä. Pihassa ei näkynyt ketään, jokirantapelloilta päin kuului traktorin ääni, mutta appi ja lankomiehet ajoivat siellä heinää pusseihin minulta näkymättömissä. Nousin, vedin sadeviitan pensaiden seasta metsään, kokosin sen siellä puiden alla ja taittelin taskuuni. Seisoin hetken metsässä korkeaan mäntyyn nojaten, kuuntelin kylän ääniä ja metsän äänet. Lähdin kävelemään takaisin autolle.

2.

   Auton luona äidin kotitalon pihassa seisoi Martti, serkkupoika. Se ei ensin tuntenut minua, kun tulin kävellen metsästä päin, katsoi pitkään, ja lähti sitten käsi ojossa vastaan. Se sanoi meijerin autokuskin tulleen heille tilatankkia tyhjentämään ja kertoneen, että tänne pihaan pajupensaiden taakse oli piilotettuna amerikanauto, lähteneensä sitä ihmettelemään; oli tullut äidilleni luvanneeksi, että katseli täällä vanhan kotitalon perään, vaikka talo jo aikoja sitten olikin myyty vieraille. Äidillä oli sellainen haave, että talo vielä joskus kuuluisi suvulle.

   Sanoin amerikanautoilla ajelevan sellaisten miesten, jotka olivat Amerikasta tulleet, mutta Martti kertoi tällaisia autoja olevan maakunnan täynnä: Amerikasta saakka niitä ei enää kenenkään tarvinnut hakemaan lähteä. Sanoin lähettäneeni niitä sieltä muutaman laivalastillisen vuosien varrella Miamin isosta satamasta Atlantin rannalta.

   Martti kysyi, mikä minua heidän perukoille saakka lennätti. Kerroin kulkevani suvun vanhoja maita katselemassa. Martti sanoi maitten aikoinaan menneen äidin veljille ja niiltä jo muille; osa metsistä oli Martillakin. Se epäili, ettei äiti aikoinaan kotoaan lähtiessään ollut saanut muuta kuin omat vaatteensa ja lehmänkantturan, niin kuin siihen aikaan maakunnan tapa oli. Muistelin kuulleeni, että isä joskus riitojen sattuessa oli siitä kantturasta äitiä muistuttanut.

   Käveltiin tuvan rappusille istumaan, lahonneille laudoille, joista pistivät esiin ruosteisten naulojen hatut. Martti pani tupakaksi, vaikka sanoikin tietävänsä sen aiheuttavan keuhkosyöpää; lääkäri oli kuitenkin varoittanut lopettamasta kuultuaan Martin polttaneen askin päivässä jo yli viisikymmentä vuotta. Se veti savua syvälle keuhkoihinsa ja tuntui pidättävän sitä siellä hetken; sanoi tupakansavun tulviessa puheen mukana suusta, että kevään säät olivat olleet surkeat, maanviljelijää koettelivat Lipposen hallitus, Euroopan unioni ja ilmojen herra, eikä enää ollut sellaista paikkaa, mihin niitä kolmea olisi päässyt pakoon.

   Kysyin Sylvistä, Martin äidistä. Martti sanoi sen maanneen jo hautausmaalla kymmenen vuotta. Muistinkin kuulleeni Sylvin kuolemasta, sanoin minulla viime vuosina olleen niin monenlaista menoa, etten ollut hautajaisiin lähtenyt. Martti väitti, että Sylvin muistotilaisuudessa hautauksen jälkeen oli luettu myös minun lähettämäni adressi. Epäilin, että sen oli lähettänyt kotiväki minun nimissäni. Sanoin, ettei minulla Sylvin hautajaisten aikaan ollut Suomeen vielä asiaakaan. Martti muisteli, että muutamaa poikaa oli tuotu poliisikyydilläkin Floridasta Suomeen oikeuden eteen; minä väitin jokaisen niistä kuitenkin lähteneen käräjiltä vapaana miehenä.

   Kerroin Taiston käyneen täällä muutaman kerran asioitaan hoitamassa salaa ja kiinni jäämättä; minä en ollut uskaltanut Suomen rajojen sisäpuolelle sen jälkeen kun Amerikkaan olin lähtenyt. Martti sanoi nähneensä Taiston tällä samalla kulmalla, metsätiellä, muutama vuosi sitten, kysyneensä Taistolta, joko nisuleipä oli lakannut Amerikassa maistumasta. Taistolta oli tullut itku siinä keskellä metsätietä. Se oli jäänyt Martin mieleen, se ei ollut muistanut Taiston koskaan olleen herkkäitkuinen.

   Martti rupesi nyt hokemaan, etten saisi lähteä heidän perukaltaan mihinkään ennen kuin olin käynyt hänen emäntänsäkin kättelemässä: emäntä ei antaisi hänelle anteeksi koskaan, jos hän nyt minut käsistään päästäisi. Martti väitti, että hänen emännällään oli täydelliset tiedot pitäjän kuulumisista ja maakunnan tapahtumista laajemminkin, koska se oli eläkepäivillään ruvennut kulkemaan bingoissa kolme kertaa viikossa, ja niissä selvitettiin kaikki asiat tarkemmin kuin maakuntalehdissä ja pitäjälehdissä.

   Sanoin luvanneeni olla ennen puolta päivää Seinäjoella. Martti uskoi, että sellaisella hoijakalla, jolla liikuin, maakunta oli äkkiä halki ajettu ja kierretty. Lupasin tulla syksymmällä ja paremmalla ajalla, mutta Martti ei sellaista puhetta halunnut kuunnella ollenkaan. Se nousi portailta, polki savukkeen sammuksiin pihan nurmeen, hiersi tumpin hajalle kengänpohjallaan, syljeskeli vielä tumpin riekaleitten päälle, pyyhki kengänpohjiaan puhtaaksi pihan korkeassa ruohossa ja käveli sitten autolleni.

   Minäkin nousin, potkin lahonneita kattopäreitä portaiden edestä sivuun ja lähdin kävelemään pihan poikki. Avasin kaukolaukaisijalla auton ovet keskeltä pihaa niin että lukot helähtivät. Se ei tehnyt Marttiin vaikutusta. Vaihdoin takalokerosta kengät, asettelin kiikarin koteloonsa varapyörän taakse, otin taskustani sadeviitan ja panin sen taakse saappaiden viereen. Autoon istuttuamme Martti silitteli penkkejä ja kojelaudan pintaa, automaattivaihteen nupin päätä ja sanoi kaiken tuntuvan käteen kuluneelta niinkuin vanha tallinripa.

   Myönsin, ettei auto ollut uusi, mutta väitin sillä olevan maileja vielä paljon jäljellä. Käänsin pihan sillasta isolle tielle, auto keinahti kauniisti, ja Martti kiitteli hoijakkani jousia, mutta väitti kaasujousien tuntuvan vieläkin mukavammilta vanhan miehen nikamille; kertoi poikansa ajelevan Sitikalla.

   En malttanut olla kysymättä, olivatko ne vaihtaneet Ladansa länsiautoihin ennen vai jälkeen Neuvostoliiton hajoamisen. Martin mielestä meidän ei siitä aiheesta kannattanut ruveta puhumaan, koska sillä ei sopua rakennettaisi; minä olin ison talon poika kirkonkylästä ja riistoporvarin hapatusta minuun oli varmasti tarttunut lisää piileskeltyäni vuosikausia verojani kapitalismin taikinatiinussa, Amerikassa; hän itse taas oli kirkonkylän lahtareitten kolmekymmentäluvulla Neuvostoliittoon muiluttaneen pientilallisen poika.

   Kysyin, koska Suomessa viisikymmentä hehtaaria peltoa ja kaksisataa metsää pientilaksi oli muuttunut. Martti väitti osan pelloista olevan hallalle arkoja, koska maitten sivu kulki kaksisataa kilometriä pitkä ja puolentoista, kahden kilometrin leveä suokaistale, joka ulottui Peräseinäjoen takamailta Uudenkaarlepyyn maalaiskuntaan saakka; niiltä nevoilta halla oli heidänkin viljapeltoihinsa ryöminyt aivan liian monena kesänä. En uskonut Martin puheita, muistelin uittaneeni kättäni rukiinjyvissä kainaloa myöten heidän viljalaareissaan kuusikymmentäluvulla. Se käski minun tutkia Pohjanmaan maastotyyppejä kartoista, joita saisin maanmittauskonttorista Vaasasta, ellen lähempää löytänyt. Sanoin Pohjanmaan soilla tuskin olevan tekemistä Neuvostoliiton romahtamisen kanssa.

   Martti väitti minun piileskelleen Amerikassa, kunnon kansalaiset täällä maksaneet velkojani poliittiseen kantaan katsomatta; hän itse oli saanut kiskoa ensin pankkiromahdukseen rahat selkänahastaan korkeina veroina, ja nyt herrojen liitettyä Suomen Euroopan unioniin hän joutui maksamaan siitäkin leikistä taas kalleimman hinnan niin kuin muutkin pientalonpojat.

   Sanoin meidän Floridassa käväisseiden takia maksujen jääneen pieniksi niihin rahoihin verrattuna, joita täällä oli maksettu pankkiherrojen holtittomuudesta ja Suomeen jääneiden todellisten rikollisten teoista, muutamaan miljoonaan kyseenalaiseen veromarkkaan, joiden perään verottaja täällä oli jäänyt itkemään; pankkiherrojen jäljiltä rahaa kuului olevan kateissa satoja miljoonia.

   Sanoin lukeneeni lehdistä, ettei elintaso myöskään Neuvostoliitossa lopulta kovin korkeaksi ollut noussut, eivätkä ihmiset siellä vieläkään eläneet yltäkylläisyydessä vaikka seitsemänkymmentä vuotta olivatkin saaneet rakentaa yhteiskuntaansa kommunismin paratiisissa. Martti rupesi puolustamaan sosialismin oppia, vaikka myönsikin, että sosialismin rakentaminen oli ollut vaikeaa ahneiden ja raadollisten ihmisten maailmassa, jossa itsekkyys ja oman voiton pyynti olivat liian monilla päällimmäisinä mielessä.

   Ajoin Martin talolle hiekkatietä, peltojen keskellä kulkevaa. Talo näkyi jo isommalta tieltä kääntyessä, näin Martin raivanneen peltoa metsäsaaresta, joka oli ollut talon edessä. Se sanoi tehneensä sen herrojen kiusaksi, käyneensä lompsastaan kuittaamassa sakot, jotka pellon raivaajan hyvinvointi-Suomessa oli maksettava joka aarilta, vaikka puolessa maailmaa lapset näkivät nälkää.

   Pelloilla nousivat ohra ja kaura: näytin niitä Martille ja väitin, ettei halla ainakaan tänä kesänä ollut nevoilta lähtenyt liikkeelle. Martti sanoi sillä olevan vielä monta viikkoa aikaa. Peltojen takana Martin talo näytti isolta ja komealta, ulkorakennukset vastamaalatuilta. Kiittelin Martin kommunismia, joka oli sille sellaiset rikkaudet koonnut yhteiskuntajärjestelmästä riippumatta. Martti käski minun keskittyä auton ajamiseen. Pyysin sitä sen verran antamaan aatteesta periksi, että tunnustaisi edes Stalinin rikokset, tuomitsemaan kansanmurhat ja keskitysleirit, muistamaan Stalinin tappaneen sen oman isänkin Karjalassa kolmekymmentäluvun lopussa. Martti sanoi, ettei Stalin ollut paikalla, kun hänen isänsä oli tapettu; Petroskoihin tämä taas ei olisi ilman kirkonkylän herroja ja lapualaisia joutunut.

   Martti oli sitä mieltä, että fasismin murskaamisesta saimme kiittää Stalinia, ilman häntä ja Neu- vostoliittoa olisimme kaikki nyt saksalaisten torppareita.

   Minua rupesi naurattamaan, arvelin Martista saksalaisten torpparin nyt kuitenkin tulleen Euroopan unionin kautta. Sen Martti myönsi, mutta sitä ei sen mielestä enää Stalinin syyksi voitu lukea, vaikka Stalinin syyksi paljon tunnuttiin panevankin; ja jos tapoista ja murhista halusin puhua, syntipukkeja saattaisin löytää lähempääkin kuin itärajan takaa.

   Kysyin, mitä se sillä tarkoitti; minä en tietääkseni ainakaan ketään ollut tappanut, eivätkä lähiomaiseni. Se käski minun mennä kaivelemaan kirkonkylän nuorisoseuran tontille, löytäisin sieltä vieläkin niitä pietarsaarelaisten työmiesten luita, joita isoisäni oli ollut kapinakeväänä 1918 ampumassa.

   Kysyin, tarkoittiko Martti äitini vai isäni isää. Martti sanoi äitini isän olleen pikkuisen talon isäntä, sen talon, jonka pihasta juuri olimme lähteneet, alunperin pelkkä mäkitupalainen, joka sai kapinakevään ja monta vuotta sen jälkeen itsekin kulkea sydän syrjällään; hän tarkoitti Hakalan Johannesta, joka oli paennut murhatöitään Kanadaan saakka. Sanoin Hakalan Johanneksen olevan hänenkin isoisänsä.

   Tultiin Martin talon pihaan ja sovittiin, että niin kaukaisista asioista kuin vapaussodasta ei tänä päivänä puhuttaisi. Loikkasin autosta heti kun sain pysäytetyksi ja juoksin tupaan. Martin emäntä säikähti tulemistani, huusin Ameriikan terveisiä, kävin siihen käsiksi ja vein sitä pitkin tupaa hellan luota pöydän päähän ja takaisin Lännen lokaria laulaen; emäntä ei aamutossuissaan oikein päässyt humpan askeliin mukaan. Se siunaili suureen ääneen, siunaili ja nauroi. Martti tuli tupaan ja kertoi löytäneensä tällaisen Amerikan sedän Hakalan Marjatan vanhan tyttöaikaisen kotitalon pihasta. Emäntä kiskoi itseään minusta irti, päästin sen ja menin istumaan penkille tuvan pitkälle seinustalle. Emäntä sanoi keittävänsä kahvit, se ei ottanut kuuleviin korviinsakaan estelyitäni.

   Martti rupesi kuitenkin jatkamaan puheitaan siitä, mihin autossa oli jääty, vaikka emäntä kielteli ja vaikka minäkin muistutin sovitun, ettei niin vanhoista asioista tänä päivänä enää puhuttaisi. Sanoin emännälle, että Martti oli väittänyt minun isoisänikin ennen Kanadaan lähtöään riehuneen täällä murhatöissä ja lähteneen Kanadaan tuomioitaan pakoon. Emäntä sanoi Sylvinkin niistä toimitelleen: monen tiedettiin siitäkin syystä täältä Kanadaan kaksikymmentäluvulla lähteneen. Martti selitti suurmurhaaja Veikko Sippolasta, joka oli omin käsin tappanut kymmeniä vankeja . vapaussodan aikana, punaisia ja venäläisiä. Sodan jälkeen Sippola oli nostanut oikeudessa kunnianloukkauksesta kanteen jotakin työväen sanomalehteä vastaan niiden kirjoitettua murhista. Sippolaa oli sanottu niissä lehdissä suurmurhaajaksi. Oikeus oli todennut Sippolan olevan syyllinen kymmeniin murhiin ja ansainneen teoillaan suurmurhaajan nimen. Kunnianloukkauskanne oli kumottu. Veikko Sippola oli lähtenyt Kanadaan ja mennyt sieltä myöhemmin rajan yli Yhdysvaltain puolelle.

   Kysyin, koska tämä oli tapahtunut. Martti sanoi Sippolan lähteneen maasta 20-luvun alkupuolella, kun murhia, joista lehdissä oli kirjoitettu, oli ruvettu tutkimaan sotaylioikeuden määräyksestä sotaoikeudessa. Sanoin Johanneksen lähteneen Kanadaan vasta 20-luvun lopulla ja sen takia, että oli joutunut riitoihin isun kanssa: Johannekselle siirtolaisuus oli ollut pelkkä pohjalainen avioeron muoto.

   Emäntäkin sanoi, että voisimme antaa ruumiiden jo maata rauhassa, niin sukulaisten kuin tuntemattomienkin. Martin se väitti vanhoilla päivillään muistelevan entistä enemmän kapinakevään asioita ja valkoisten hirmutöitä, joista täällä vuosikymmenet oli vaiettu, ja Lapuan liikkeen muilutuksia, joista oli oikein viime vuosina kirjojakin kirjoitettu; ne olivat kaikki kunniapaikalla Martin piirongin päällä.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][*Kotimaiset*]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]