Muualla Verkkoliitteessä:
Maan ääreen -kirjan arvio (17.10.1999)
Maan ääreen voitti vuoden 1999 Finlandia-palkinnon (10.12.1999)

Aluksi

   Missä Siperia on? En tarkoita pituus- ja leveyspiirejä. En tarkoita kuolevien kaivoskaupunkien Siperiaa, jossa rauniotalosta lastulevyä ja laudankappaleita huoneen lämmitykseen keräävä 50-vuotias nainen näyttää vanhukselta.

   En tarkoita Siperiaa, jonka nimellä on synkkä kaiku, koska Venajällä ja Neuvostoliitossa sinne karkotettiin murhan, ryöstön, petoksen, väärän syntyperän tai väärän mielipiteen vuoksi.

   Tarkoitan Lennart Falkin ja kapteeni Höökin retkikunnan Siperiaa, Amurinmaata, onnenmaata.

   Kyllä minun pitäisi tietää. Olen kaksi kertaa Lennartin ikäinen. En minä ole vielä vanha. Varpaitani kuitenkin särkee enkä saa yöllä unta. Theodor Gantz pohti atomiteoriaa, minä ajattelen perinnöllisyyttä, koska olen Lennartin sukua. Matkustin Nahodkan leveysasteille, mutta toiselle puolelle maailmaa, tilikirja ja vihko mukanani. Minun täytyisi tietää, mitä Lennart ei tiennyt. En puhu hänen kuolemastaan, vaan elämästään. Ehkä veri ei kierrä kunnolla eikä tule uni vain siksi, että matkustan vainajien kanssa?

Theodor Gantz
Helsingissä 1878

   En saa unta. Vuoteeni on työhuoneessa, ja minä nousen aamuyöstä. Kävelen edestakaisin. Lennart jätti minulle särkevät varpaansa. Jalkaterissäni tuntuu kihinä kuin veri alkaisi kiertää paleltuman jälkeen, ja varpaita kivistää. Lennart valitti jalkojaan, jotka palellutti jo merimatkalla Kronstadtista Norjaan, Tvedestrandiin. Minä en keksinyt apua vaivaan. Linimenttiä, hierontaa, villasukat. Samat konstit olisi osannut parantajaeukkokin. Lennart-parka luotti minuun ja vakuutti, että hoito helpotti. Nyt pistely ja särky on minun jaloissani.

   Vastoin järkeä ja lääketieteellistä koulutusta ajattelin, että kuoleman jälkeen ihmisruumiista vapautuneet atomit leijuvat etsien toisten atomien voimakenttää kiinnittyäkseen ja jatkaakseen olemassaoloaan. Minun osani ovat Lennartin varpaat. Missä ovat maksa, haima, perna, munuaiset ja muut sisäelimet joiden toiminnasta ja jopa olemassaolosta tietämättä useimmat elävät?

   Ehkä Petrov sai Lennartin munuaisista vihamieliset atomit, koska hän alkoi valittaa virtsavaivoja?

   Eniten kai ihmisiä askarruttaa sielun ja hengen kohtalo, Jumala, taivas ja helvetti. En minä niitä mieti. Lennartin varpaat herättivät minut ja pakoittavat kirjoittamaan. Piipustani tupruaa sininen savu. Persiassa tupakoitsijoiden huulet revittiin irti, ja ottomaanien valtakunnassa heidät hirtettiin. Vanhetessa vaarat käyvät marginaalisiksi.

   Täytyykö minun vastata kysymykseen, mikä oli Lennart Falkin lyhyen elämän merkitys? Yritys vie syville vesille. Minä olen luonontieteilijä enkä l'homme des lettres. Minä olin Lennartille asuinkumppani, ystävä ja lääkäri. Yksityiskohdat muuttuvat mutkikkaiksi jälkikäteen samoin kuin ruumiinavauksessa, jossa sisäelimet kaivetaan ruumiin onteloista. Mikä on pernan tai haiman merkitys, sen ohella, mitä sen toiminnasta tiedetään? Turha kysymys. Maksasta näkee onko se rasvoittunut vai ei. Entäs sitten? Sisäelimet tutkitaan, punnitaan ja säilötään spriihin. Ruumis ommellaan siististi, koska vainaja makaa avoimessa arkussa sukulaisten ja ystävien nähtävänä.

   Silloin atomit epäilemättä ovat jo irtoamassa. Ovatko ne aktiivisimmillaan heti hengenlähdön jälkeen sielun koossapitävän voiman hervottua vai vasta myöhemmin, kun maatuminen hajoittaa lihaa? Kallistun jälkimmäiseen teoriaan, koska varpaat alkoivat vaivata minua palattuani Helsinkiin. Lennartin kuolemasta oli kulunut kolme vuotta. Nyt on kulunut jo seitsemän vuotta. En pilkkaa kun tunnustan, että mieluummin olisin ottanut hänen tukkansa, vaaleanruskeat kiharaiset hiukset. Oma päälakeni on paljas, ja mitä rinteillä vielä kasvaa, se on harmaata kuin jäkälä. Kalvakkaasti Lennart oli kaunis mies, hyväluiset kasvot, harmaat silmät ja tummat kulmakarvat. Mutta pitkä ja laiha hän oli kuin kamelikurki. Hänessä ei ollut fyysistä voimaa eikä vastustuskykyä. Minun vartaloni taas on kuin tynnyri, ja naamakin on levennyt. Ehkä nahan venyminen vaakasuunnassa vetää kasvoilleni hymyn, ja sen ansiosta minua pidetään lempeänä ja hyväntahtoisena miehenä.

   Eräänä iltana kun tuijotin avatun sivun tyhjää paperia, valkoiseen puhkesi piste. Siristin silmiäni. Kuin kissa tai koira lumessa. Piste kasvoi ja kapeni ihmishahmoksi, tuli lähemmäs ja lähemmäs. Tunnistin Lennartin lumimyrskyssä karvalakki päässä, lakin läpät lerppuivat kuin ajokoiran korvat. Hän istuutui nojatuoliin minua vastapäätä ja suutaan avaamatta pyysi kertomaan totuuden. Kaadoin lasiin konjakkia. En hänelle, vaan itselleni.

   Kun juovuspäissä kerroin vaimolleni Lennartin käynnistä ja atomiteoriastani, Livia tuijotti minua ja sanoi, että olen hullu. Mitä hän hulluudesta tietää? Hulluus on hulluutta, eikä mikään huviretki. Siperiassa minä sen näin.

   "Kaikki virtaa", joku älyniekka Nahodkassa siteerasi Herakleitosta. Oli tammikuu, maa lumen ja jään puristuksessa. Vallitsi kylmyys ja pimeys, jossa mikään ei virtaa. Koiran haukku jäätyi kurkunpäähän. Äärimmäisissä oloissa sentimentaalisuus kihoaa raavaankin miehen pintaan. Minä muistelin kotia kuin olisin avannut valaistun luukun pimeän seinään. Ah ja voi lämpöä, kotoisia ruoan ja puhdistusaineiden hajuja, tuttua puhetta, käden kosketuksia. Kyyneleet purskahtivat silmiin. Ne pisarat olisi pitänyt kerätä kyynelpulloon. Olisi mistä ottaa nyt, kun ikä luo kyynelkanavat umpeen.

   Lähdin Amurinmaalle. Jätin Helsinkiin uskottoman vaimon ja kolme suloista tytärtä. Kun palasin, uskottomuus oli kääntynyt nurinpäin minun petollisuudekseni ja välinpitämättömyydeksi. Tähän uskoon tyttäretkin on kasvatettu. En tiedä. Ehkä minun kaipaukseni muutti heidät kolmeksi sulottareksi. Järkevästi ajatellen poissaoloni vuodet sulattivat lapsellisen pehmeyden, jonka alta paljastuu luonne, se mitä kukin itsenään on, ja tytöissä prosessi on vielä nopeampi kuin pojissa.

   Kun Lennart saapui Nahodkaan, hän oli kahdenkymmenenkahden ja silti kuin vastalyöty lantti, joka heijastaa niin ettei saa selvää, mitä siihen on painettu. Hän ei saanut elää hitaasti ja vanheta, vaan kuoli kahdesti. En tiedä onko ihmisen soluihin tai atomeihin kirjattu salainen tieto elämän pituudesta. Kun ruumis kuihtuu, tai päinvastoin kasvattaa ylimääräisiä soluja, kasvannaisia, voisi ajatella että salakirjoitus purkautuu säädetyllä tavalla, ja silloin lääketieteen parannuskeinot ovat turhia ja voimattomia.

   Entä kun kuoleman syy on ulkoinen väkivalta, onnettomuus? Näissä tapauksissa koodin täytyisi sijalta ihmisruumiin ulkopuolella, Jumalan tai kohtalon kirjoituksessa. Siihen minä en usko. Muinaiset roomalaiset ajelivat orjan hiukset ja kirjoittivat viestin päänahkaan. Kun tukka oli kasvanut, orja lähetettiin matkaan viemään sanomaa vihollisten valtaaman maan halki. Olisiko ihmisen kallon sisäpuoli täynnä kohtalon hieroglyfejä kuin faaraon sarkofagi? Mitä höpisen! Olen kurkistanut yhteen jos toiseenkin kalloon, enkä ole nähnyt minkäänlaista kirjoitusta. Olet hölmö, Theodor Gantz!

   Ystävänä ja lääkärinä tein parhaani pelastaakseni Lennartin hengen. Tein enemmänkin. Minä osallistuin hänen murhansa tutkimukseen, jotta turha kuolema ja lyhyt elämä saisivat sen merkityksen, jonka Lennart iskun jälkeen kohtalossaan näki. Heinrich von Kleistin Homburgin prinssi sanoi: Siit asti kun näin hautain, ma tahdon / vain elää enkä kysy kunniaa. Kun Lennart näki hautansa, hän kysyi kunniaa.

   Tilastot kertovat miten paljon murhamiehiä, karkotettuja, vankeja ja karanneita vankeja Siperiassa on. Yleensä murhamiehet tappavat toisiaan. Olot ovat sellaiset. Silti Nahodkan naiset kävelevät kadulla turvallisin mielin, ja monessa talossa on murhamies palvelijana niin kuin meillä Fedja.

   Yhtä hyvin voisin Helsingissä tutista Eivorin vuoksi. Hän on meidän palvelijattaremme, porvarisperheestä palvelusväkeen pudonnut nainen ja salakaunainen ihminen. Eivor ottaa pitovaatteet pestäviksi, ja kun vaimo kysyy sinipunaista leninkiä, Eivor välttää ettei se ole kuivunut silitettäväksi, koska iltapäivällä tuli sade. Livialla on ties minkä värisiä leninkejä, mutta juuri tämän sinipunaisen hän haluaa. Vaimo välttää, että ei satanut, oli pilvipouta. Hän oli kaupungilla kävelemässä ystävättärensä kanssa. "Missä päin kaupunkia?" Eivor kysyy, ja Livia lankeaa kuoppaan. "Niin, mutta täälläpä satoi!" Kuluu viikko, eikä vaimo vieläkään ole saanut sinipunaista leninkiä. Minä kuuntelen hänen valitustaan, ja on todennäköisempää, että Livia tuikkaa Eivoria leipäveitsellä kuin päinvastoin.

   Lennart tuijottaa. Hän ei käsitä, että vanhan miehen ajatukset kulkevat omia ratojaan. Hän on nuori ja kärsimätön. Minun ei kannata ruoskia itseäni. Kyllä elämässä muut ihmiset sen hoitavat.

   Potilaistani näen, että heidän tautinsa ja vaivansa ovat he itse. En puhu niistä, joiden kallo on lyöty auki tai niistä, joilla on ampumahaava tai pistohaava. Tarkoitan näitä tavallisia helsinkiläisiä, potilaitani joiden joukossa on niin miehiä kuin naisiakin. He tulevat vastaanotolle, kun vatsa on ummella tai maksaa särkee, ja kysymättä he tunnustavat mitä ovat syöneet ja juoneet, alkavat suositella itselleen vehnänlesettä ja vedessä liotettuja luumuja ennen kuin minä ehdin suutani avata. Suureen ääneen he päättävät jättää portviinin, koska isovarvasta kolottaa, ja jo ensi kesänä he matkustavat Karlsbadiin tai Marienbadiin, voimistelevat avoimen ikkunan ääressä, ottavat vaihtokylpyjä, menevät illalla varhain nukkumaan ja rupeavat käyttämään vain yhtä tyynyä. Minä täytän piipun, kaadan lisää konjakkia. Parantukaa sairaat, tulkaa pois ruttotautisten lehdosta!

   Kuollut joka saa suunvuoron, on etuoikeutettu. Olen nähnyt röykkiöittäin nimettömiä kuolleita. Ammuttuja, silvottuja, hukkuneita, nälkään kuolleita. Kuka heidän puheenvuoronsa kuuntelee? Kun kävelen Hietaniemen hautausmaalla ja luen hautakiviä, ajattelen että ne ovat kirjoja joissa on pelkät kannet. Ihminen, kuka olikin, milloin syntyi ja milloin kuoli, hän on karannut kansien välistä.

   Nousen tuolista. Kierrän huoneen. Kuolemako minua ajaa ja tekee niin levottomaksi, etten saa unta? Jospa minun kuolemani alkaa varpaista, Lennartin varpaista? Atomiteorian mukaan kaikki atomit vähitellen vaihtavat paikkaa kunnes olen yhtä kuollut kuin Lennart. Ei, yöharhaa. Ei ajatuksissani ole päätä eikä häntää. Theodor, sinä leikit sillä ja tällä teorialla ja rehvastelet filosofiallasi, vaikka lahkeet tutisevat koska olet tullut ikään, jossa aamun paino tuntuu raskaana kuin kivinen piru istuisi kynnet kylkiluissa kiinni. Ehkä minä kadehdinkin Lennartia, koska hän jo kuoli? Se on tehty. Ohi. Nuorena kuollut on säilötty aikaan. Hän ei muutu eikä vanhene. Lennartin kohtaloa surkutellessani salassa kadehdin niin kuin nuorena kuolleen tulevaisuus ei olisi kuollut hänen mukanaan, vaan jäänyt täyttymättömänä ajelehtimaan. Se on tyhjä malja, johon minä ja jokainen muukin elossa oleva voi ammentaa toiveensa ja loputtomat jos-sanalla alkavat lauseensa. Vainaja saa pyytämättäkin ikuisen elämän meidän keskeneräisten elämiemme astiana.

   Onko seurustelu vainajan kanssa sivistynyttä nekrofiliaa? Elän kuolleen lihasta, kirjoitan kirjoituksen päälle, se on palimpsesti. Olen niin väsynyt, että itkettää, mutta silmät ovat kuumat ja kuivat.

   Kirjoitan tilikirjaan. Hyvä kovakantinen kirja, sopiva koko ja selkeä viivoitus. Käsialani juoksee debetin ja kreditin halki. Mustekynän rahina kuulostaa samalta kuin hiiren rapistelu tapetin takana. Yöllä luminen Helsinki on yhtä hiljainen kuin Siperia.

   Ei tarvitse kuunnella vaimoa. Livian kasvot ovat kreikan kielen iso X-kirjain. Kolme allekkaista viivaa. Kulmakarvojen pitkä viiva. Nenän lyhyt viiva. Leuan pitkä viiva. Hän ei välitä kuunnella, millaiset viisitoista vuotta minun elämästäni olivat. Hänen oma rikoksensa on poispyyhitty, sillä ei missään näy jälkeäkään hänen ja D:n paljaasta yhteenotosta minun potilashuoneeni pöydällä!

   Ajatukset törmäävät ikkunantakaisen pimeyteen. Lasissa näen oman heijastukseni. Teoriani kutistuvat kaikkea sitä vasten, mitä en tiedä. Välillä tekisi mieli huutaa ääneen ja hyppiä tasakäpälää niin, että päälaki ottaa kattoon. Siperiassa taivas oli korkealla. Äkkiä ikävä pistää kuin kuuma neula. En minä ole vanhus! Viidenkymmenenkahdeksan. En ole raihnas Lennartin varpaita ja unettomuutta lukuun ottamatta.

   Näinkö sen Heidelbergissä, jossa opiskelin ja jossa kävin viime kesänä? Ei jossakin muualla, en muista missä. Näin ison akvaarion, jossa ui syvänmeren kaloja. Ne ovat merkillisiä otuksia, kirjavia, viiksekkäitä, siivekkäitä kuin linnut. Katselin kaloja lasiseinän takaa ja ajattelin tuollaisia vainajat ovat. Uivat, tuijottavat ja aukovat mykkinä suutaan. Ne jotka jo tietävät mitä on kuolla, ovat tietämiseensä suljetut. Tässä akvaariossa Lennart on soukka kala jonka luusto paistaa ohuen lihan läpi. Akvaarion vesi velloi etovasti. Minun oli pakko panna silmät kiinni. Nytkin suljen silmät. Niiden sisäpuolella on pelkkää pimeää, enkä minä vielä halua kuolla.

   Tiedän mitä sinä Lennart odotat, leijutpa nyt tässä huoneessa tai avaruuden isossa akvaariossa. Sanoin etten ole l'homme des lettres. Postinkantaja, käänsi Fern Amurinmaalla. Vai sanoiko sen Jakolev, joka myös huvitti naisia irtonenä naamalla ja vääntelemällä suutaan? Minua ei naurata. Itkettää. Mitä minä pelkään? Kuolemaako? Isä Spiros otti tehtäväkseen julistaa maailmanloppua. Maailmanloppu suo ihmisille lohtua. Kaikki menettävät maailman kerralla ja yhtäaikaa, eikä kenenkään tarvitse kadehtia eloonjääviä. Onko minun kuolemanpelkoni vain kateutta niitä kohtaan, jotka saavat elää senkin jälkeen kun olen kuollut, niin painavalta ja arkiselta kuin elämä aamun sarastuksessa tuntuukin. Kenties hätä aamusta jolloin en nousekaan kiskoo luut sängystä keskellä yötä kun minussa vielä on miestä niitä liikuttelemaan? Profeetta puhui luista, jotka nousevat haudoista, saavat lihan vaatteekseen ja kävelevät.

   Viima viheltää ikkunanpuitteissa. Sudenhetki, sen hampaat. Muutaman tunnin kuluttua on aamu. Huuhdon kasvot, ajan parran, vedän ylle paidan jossa on puhdas kaulus. Koti kuhisee arkista puuhaa. Minä hyppään päivän kyytiin, ja levottomuus sulaa jokapäiväiseen kiireeseen.

   Kaadan lasiin konjakkia. Hoidan itseäni niin kuin muka tietäisin, missä minussa on se kohta josta sairaus puhkeaa. Ajattelen rakkaitani, keitä he ovat, niin kuin nyt joutuisin jättämään heidät. Johan jätin heidät kerran, silloin kun vielä olivat rakkaita. Vaikea sanoa mihin minun ja Lennartin ystävyys perustui. Rakkaudessa ja ystävyydessä vaikuttaa magnetismi. Vasta myöhemmin nimeämme ihmisen ominaisuudet ja järkeilemme kiintymyksen syyt. Vainajien etuna on heidän muuttumattomuutensa. Eläviä ihmisiä ei koskaan näe tarkkaan. Ei näe vaikka työntää kauemmas kuin kirjaa, jonka pientä tekstiä ei enää erota. Vainajat ovat eri asia, kuten sanottu. He muuttuvat läpikuultavaksi palatakseen alkuhetkeen, jolloin ilmestyivät elämäämme.

   En tiedä pystynkö selvänäköisyyteen koskaan, sillä välissä olen minä itse, tynnyri mieheksi. Minun näköiseni haamu säikäyttäisi rouvien spiritistisessä istunnossa. Ei haamu saa näyttää makkaraa ja porsaankyljyksiä syöneeltä. En ole yhdessäkään ikonissa tai alttaritaulussa nähnyt pyylevää Jeesusta. Jeesuksen lihavuus olisi pilkkaa hänen hengellistä ruumistaan kohtaan. Isä Spiros taas oli pelkkää luuta ja nahkaa jota hengenpalo tanssitti.

   Minua väsyttää ja paleltaa. Levitän polvilleni huovan, että tarkenen istua pöydän ääressä. Sydän ei lämmitä ruumista, vaikka siinä on rasvaa kuin hylkeellä. Miksi en elä rauhassa ja käperry pesään, joka on vuorattu pitsillinoilla, antimakasseilla, gobeliineilla ja sohvatyynyillä! Lennart jätti minulle varpaansa joten minulla on tehtävä ja velvollisuus.

   Hän oli heikko mies, mutta hän tahtoi elää. Hän kysyy kunniaansa, koska hänet temmattiin aikaisin tuonpuoleiseen, ei loistossa kuten Elia, vaan pimeässä ja salakavalasti. Väsymys painaa niin, että minun on oikaistava sohvalle ja vedettävä huopa jaloille. Minä luen mitä Lennart kirjoitti. En nuku.

Lennart Falk
Nahodkassa 1871
Elokuu

   Valkoista valkoista valkoista. Lunta. Huudan. Kukaan ei vastaa. Valkoisen läpi iskee kirkas valo.

   Joku kävelee. Lattia keinuu. Sänky keinuu. Suussa vihreätä limaa. Sormia ja varpaita särkee. Tyyny. Haahka. Vesipyörre imaisee laivan. Janottaa. Laiva keinuu. Oksennan. Suusta työntyy paperia. Kiinalaisia kirjainmerkkejä. Kärpäsiä. Muste leviää imupaperiin. Veren haju. Raudan haju.

   Anna anteeksi, anna anteeksi. Selvitän kaiken.

   Tyhjää valkoista, ei ketään. Missä minä olen yksin? Tule, auta minua. On kuuma! Anna anteeksi.

   Neulanpistot taivaan kuvussa. Keuhkoissa yöilmaa. Verta. Sisään ja ulos. Pietaryrtin ja saven haju. Pimeää, valkoista pimeää.

   Tämä on pääni ensimmäinen kirkas päivä. Taivas on pilvessä. Harmaa riippuu ikkunanpuitteissa. Minut murhattiin, ja minä elän.

   "Leikkaus sujui hyvin", Gantzin ääni kuului vanun läpi. Suussani maistui eetterin tympeä makeus. Pää sykki ruumiista irrallaan kuin hauen sydän kivellä. Luomien takaista pimeyttä viilsivät keltaiset sahanterät.

   "Kävi paremmin kuin Tutsheffin tanskalaiselle. Hammas irtosi leuasta, mutta sydän halvaantui ja potilas kuoli", Grantz sanoi.

   Aurinko piirtää huoneen seinälle valoisan ruudukon. Avaan silmät ja näen häilyvän valkoisen hahmon. Se ei ole Noutaja, vaan Schwester Taube. En minä ilahdu hänen näkemisestään. Tärkätty Schwester kahisee viereeni.

   "Haluatteko syödä!" hän huutaa kuin olisin menettänyt kuuloni.

   Schwester Taubella on potilaisiin samanlainen suhde kuin Petrovilla kirjanpitoon. Hän tuntee numerot mutta ei osaa laskea. Murtunut solisluu, niukahtanut nilkka, kirveenpuraisema sormi. Schwester ei pysty kokoamaan täyttä ihmistä sen enempää viallisista kuin terveistäkään osista. Minä olen kallo. Otsaluu joka rusahti kuin munankuori. Fractura verticis carnii. Grantz lausuu diagnoosin yhtä pehmeästi kuin sanoessaan Cardamine bellidifolia.

   Illalla Gantz istuu vuoteeni ääressä. Hän mittaa kuumeen, koettaa pulssia ja vaihtaa kääreen. Kun hän istuutuu natisevaan korituoliin, öljylampun valo heijastuu kuperalle otsalle. Ystäväni. Lääkäri, tohtori, kollegioasessori. Häntä pidetään taitavana kirurgina, vaikka tylpät sormet näyttävät niin kömpelöiltä, ettei niillä solmisi kengännauhojakaan.

   Viranomaiset ovat käyneet kuulustelemassa Gantzia. Todistuskappale, murha-ase oli tallessa hänen työhuoneensa lasiovisessa kaapissa. Tiiliskiven puolikas.

   "Sinä lähdit Petrovilta yhdentoista aikaan. Oikaisit joutomaan halki. Joachimsson kuuli huudon. Kirkaisitko sinä, vai oliko se murhaaja? Kävelit Joachimssonia vastaan kallo auki. Hän näki lyhdyn valossa, haki ensin palvelijan ja sitten minut. Kolmisin kannoimme kotiin. Etkö muista mitään?"

   Ei, en muista mitään. Kävelin pimeässä kuin elävä kuollut.

   Fedja tuo minulle munapasteijan ja vahvaa lihalientä, jonka pinnalla kelluu keltaisia rasvarenkaita.

   Minä olen silmäpuolelle heinäkuusta velkaa kolme ruplaa. Keväästä on rästiä saman verran. Ne kuusi ruplaa tuskastuttavat. Päässä tykyttää, kun hän ojentaa tarjotinta. Fedja ei uskalla pitää melua saatavistaan. Pietarilainen torikauppias, joka seivästi kapakkatappelussa miehen hengiltä. Häneltä itseltään meni silmä. Silmä ei käynyt oikeudesta eikä riittänyt maksuksi, vaan Fedja lähetettiin murhamiehenä Siperiaan. Hän kärsi rangaistuksensa Vojevodskan vankilassa Sahalinilla. Kunnon mies ja vanki pääsi palvelijaksi mantereelle. Meidän taloudessamme hän lämmittää, kantaa vedet, pesee pyykit ja siivoaa. Hän osaa laittaa ruokaa, koska oli entisessä elämässään kokki. Saamme teetä kolmesti päivässä ja kaksi kunnollista ateriaa. Grantz ja Rosenqvist maksavat kolmeruplasensa ajallaan.

   Fedia hakee tyhjät astiat. Voiko kerran tuomittua murhamiestä epäillä minun murhaajakseni? En tiedä. Onko murha murhaajalle alku vai loppu? Kun voimistun, yritän ajatella. Fedjalla on sänkiset, kolmionmuotoiset kasvot ja vaisu hymy, joka paljastaa alaleuan ruskeat hampaantyngät. Hänen näkeväkään silmänsä ei katso kohti. Ikään kuin hän tuijottaisi sisäänpäin jotakin, minkä vain itse näkee. Mielessä painajainen, tai ehkä vain kaipaus.

   Makaan yhä vuoteessa. Ikkunan ruudussa näkyy koivu. Fedja tarjoaa paistettua belugaa ja piparjuurikastiketta. Miten kävi kapteeni Höökin piparjuurentaimien hänen kiivetessään Trinidadin kallioita? Olen unohtanut. Täytyy kysyä. Pyydän Fedjaa tuomaan vihon, mustetta ja kynän. Kuiskaan kuin lapsi. "Lepoa, lepoa", Gantz sanoo joka ilta.

   Leikkaushaava ei ole tulehtunut, mutta ajatus kiitää kuumeisesti. Mieleni on aina ollut ongenkoho. Ilo ja toivo saavat sen poukkoilemaan kuin koukkuun olisi tarttunut muhkea saalis. Tyynessä kun ei tapahdu mitään, koho pysähtyy.

   Rohkeus kuljettaa suuret miehet tutkimusmatkoille ja uudisraivaajiksi. Pieniä miehiä ajaa pelkuruus. Miten tehdä ero muuten kuin kairaamalla avanto kalloon? Minun päässäni on reikä. Kurkistan sisään: pieni mies, pelkuri, raukka. Tyhjyys ajoi minut maan ääriin. En minä kadu. Katumus on käsittämätöntä kuin kirkkoslaavi.

   "Sinulle ei riitä yksi elämä, eikä kaksikaan, koska et tiedä mitä haluat", Erik Holm sanoi Helsingissä monta vuotta sitten. Vetiset juoponsilmät ivasivat. Minussa kiehahti kiukku. Ennen kuin ehdin avata suutani, Erik jatkoi: "Fata morgana. Todellisuus ja oikea elämä juoksevat edelläsi. Metrin päässä tai peninkulman päässä, saman tekevää." En muista mitä vastasin. Seuraavana syksynä Erik löydettiin Punavuoren laitakaupungin liejuojasta. Humalainen ja hukkunut, kasvot alaspäin.

   "Kunniaton kuolema", jopa Fern ja Creutz sanoivat. Kunnia? Erik olisi nauranut, että se on joulukuusen koriste, joka loppiaisena unohtui neulasensa varistaneeseen oksaan. Nappi, joka riippuu takissa vain yhden langan varassa.

   "Miten voit, Lennart?" Gantz kysyy.

   Kun hänen isot lihavuutta kiiltelevät kasvonsa kumartuvat lähelleni, tunnen että hänessä on jotakin pehmeää ja naisellista. Muistan äitini. Itku kuristaa kurkkua kuin olisin lapsi, vaikka minulla ei ole muistoa, että äiti olisi hoivannut kun sairastin. Meillä oli palvelijat. Äitini ei ole helläluontoinen nainen. En muista hänen edes silittäneen hiuksiani, vaikka kai hän teki niin ainakin vieraiden läsnäollessa imelästi kätkettynä viestinä käyttäytyä ihmisiksi. Kun Gantz nauraa tai sadattelee saksaksi, hempeä vaikutelma haihtuu. Hänen poskensa sinertävät jo iltapäivällä, vaikka Fedja on aamulla ajellut parran.

   Gantz lähti Petroville tai Hjortille. En muista.

   Olen yksin. Hiljaisuus humisee. Muistan kevätillan Helsingissä. Jäin Holmin asuntoon, kun hän ja muut lähtivät ravintolaan jatkamaan pullojen tyhjennyttyä. Kallistin konjakkitipan lasin pohjalta. En ollut humalassa, vaan mielentilassa jossa kiihtymys ja suru sekoittuvat. Ulkoa lankesi valo, himmeä ja hohtava kuin heijastus hopealusikassa. Avonaisesta ikkunasta kuului pianonsoittoa. Sävelet putosivat pihakuiluun hitaasti, yksitellen. Kuvittelin näkeväni, mitkä sävelistä irtoavat mustista ja mitkä valkoisista koskettimista. Ajattelin että näin yksin en ole koskaan ollut. En tiennyt.

   Aamulla aika aukeaa edessäni. Se on tyhjä ja korkea kuin Siperian taivas. Aika on tila, johon teot rakentavat huoneet. Minä olen kynnyksellä. Makaan selin omaan elämääni.

   Tuijotan yöpöydällä tikittavää kelloa kuin se olisi kone, joka sahaa ja pilkkoo aikaa. Tunnit putoavat raskaina pölleinä, minuutit isketään kirveellä, sekunnit varisevat ohuina kuin tulitikut. Minäkin teen työtä, kun tarkkailen ajan jakautumista osiin. Fedja kalistelee huoneessani sankoineen ja luuttuineen. Tuo ja vie tarjottimen. Hän pitää kovaa meteliä. Gantz on sairastuvalla ja Rosenqvist varuskunnassa. Heillä on päiväjärjestys. He eivät tiedä minun tehtävästäni tarkkailla aikaa, vaikka kenties juuri se pitää suunnassa ja järjestyksessä kaikki muutkin.

   Luen mitä saan käsiini, vanhat sanomalehdetkin, vaikka silmiä polttaa ja ohimossa vilahtaa sahanterä.

   Romukomerossa lojuneet sanomalehdet haisevat homeelta ja hiiriltä. Vanhat lehdet tyynnyttävät mieltä paremmin kuin mikään romaani tai filosofinen opus. Vuosien takaisista onnettomuuksista ja selkkauksista lukeminen pyyhkäisee pois nykyhetken, joka yhtä lailla kellastuu ja hapertuu. Lykkään kirjain kirjaimelta oman onnettomuuteni kohti historiaa ja unohdusta, joka ei pakota ohimoita kipeään sykkeeseen.

   Fedja koputtaa oveen. Hän tarjoaa pelmeneitä, maustettua lampaanlihaa ohuissa taikinanyyteissä voisulan ja vuolukerman kera. Syön hyvin. Voimistun. Gantz vaihtaa kääreeni. Mittaa pulssin, kuumeen. Haava ei ole tulehtunut. Minut murhattiin, ja minä elän. Jaksan jo kohottaa päätäni, eikä minua huimaa. Kun valitan Gantzille, että aika käy pitkäksi, hän sanoo että se on paranemisen merkki. En saa nousta sängystä. Jatkan työtäni. Vahdin aikaa.

   Onkohan Fedjan hampaattomuuden syy tappelu vai keripukki? Minua inhotti kun kerran näin, miten hän upotti kauhan kastikekasariin ja maisteli. Fedja on naisten keskuudessa silti suosittu. Kiihottaako murhaajan maine? Niitä täällä riittää. On murhamiehiä, ryöväreitä, pikkuvarkaita ja väärentäjiä.

   Minun murhaajani kulkee vapaalla jalalla vapaana miehenä. Miten teko vaikuttaa ihmiseen, kun hän on itse ainoa joka sen tietää?

   Otsasta kimpoaa kipu, joka lävistää minut päästä varpaisiin. Varpaat, kirotut varpaani, jotka palellutin jo ensimmäisellä merimatkalla! Minä olen yhtä miestä päästä jalkoihin niin kuin kipu kuljettaisi viestiä, johon rakkauskaan ei kykene.

   Katson koivua, joka liehuu ikkunan takana.

   Se tuo mieleeni vaahteran, joka kasvoi Holmin pihassa. Toukokuussa vaahtera kukki, ja myöhään illalla pihavalo sytytti kukkakruunut. Nojasin ikkunalautaan. Muut huoneessa väittelivät ja joivat. Jokin minussa kurkotti itkunsekaisesti kauas, korkealle, kohti puun latvaa ja kevättaivasta. Nälkä, jano, halu lähteä pois, kauas. En tiennyt, että se ajaisi minut itäiseen Siperiaan. Ja nyt on reikä päässä. Joko sain tarpeeksi? Ei, kun koivun lehdet kimaltavat auringossa, tunnen saman kaipauksen, eikä maailmassa juuri kauemmas voi päästä. Ehkä tämä nälkä on kuin syntymässä saatu sairaus? Sama piirre joka teki minut vieraaksi isälleni. Heikko tahto, mielen nopeat ailahdukset ilosta alakuloon. Kohteeton kaipaus teki minut vieraaksi itsellenikin. Minusta ei ollut tarttumaan eikä ryhtymään. Fernin ja Creutzin kaltaisten ystävien voima veti perässään.

   Kadehdin parhaita ystäviäni. He ovat vahvoja miehiä. Krapula-aamuna ajan parran silmät kiinni. Kun avaan silmät, toivon näkeväni toiset kasvot: raikkaat, iloiset, rohkeat. Fernissä ja Creutzissa näen sen, mitä en itse ole. Opiskeluaikana heidän seuransa tempaisi minut vanaveteensä ja kiikuin peräaalloissa kuin jolla. Mutta kesken juominkien käteni pysähtyi ja lasi jäi puolitiehen kuin sen pohjalla kuvastuisi, mitä en tahdo nähdä, minä itse.

   Lasin sentään voi tyhjentää ja täyttää, täyttää ja tyhjentää. Siinä on pohja.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][*Kotimaiset*]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]