ISBN: 951-796-069-7, Atena 1997. Sivut 5-14. Muualla Verkkoliitteessä:
Mesimarjani, pulmuni, pääskyni -kirjan arvio (21.11.1997)

1

"Ootko säkin ollu hautaamassa jotakuta?" nainen kysyi.

   "Tavallaan", sanoin.

   "Tuolla tehdään autuaita", nainen nyökkäsi ja katsomattakin tiesin että teltan kupoli kohosi yli hautausmaan muurin. Siellä oli meneillään iso itkuparannus eikä muuri estänyt voihketta ja parkua kuulumasta.

   Ei minusta ollut outoa, että vieras nainen aloitti keskustelun, itse asiassa niin tapahtui usein, jos menin tanssiravintolaan. Ravintoloissa sellainen on luonnollista ja minusta on hauskaa että naiset uskaltavat nykyisin tehdä aloitteita, sillä kukaan ei ymmärrä että melkein kaksimetrinen ja vielä keski-ikäisenä siedettävän näköinen mies voi olla onnettoman ujo, monen mielestä saamaton, jopa nahjus.

   "Tuntuu niin oudolta kun kaikki yhtäkkiä loppuu", nainen pyöritteli vaahteran lehteä kädessään. "Vuoskausia ensin kuljettaa ihmistä kokeisiin, lääkäriin, sairaalaan. Se on välillä kotona ja muutaman päivän sitä on olevinaan tarpeellinen ja kyselee että söisitkö sitä ja söisitkö tätä, mut kohta sitä alkaa toivoo, että menis jo takasin sinne sairaalaan, niin raskasta on se toisen hoi taminen . Ja kun se sitten viedään, ajattelee, etta kyllä mä oon kauhee, en sen vertaa jaksanut. Ja sit ravaa taas kysymään että koska ne päästää sut kotiin."

   "Niin", myönsin.

   "Ja sit ei ookkaan enää ketään. Alkuun kaikki tuttavat ja ystävät jakso ottaa osaa, kysellä kuinka se jaksaa ja koska se paranee, nyt ei oo aikoihin kysyny kukaan. Sitä on ihan yksin sen sairauden kanssa ja kun se yhtäkkiä loppuu, on jo unohtanu sen ihmisen, koko elämä on pyöriny vain sen sairauden ympärillä, siitä sairaudesta on tullu se elämäntoveri. Eikä tiedä enää mitä tehä, mihin tarttua, mista alkaa taas."

   Myönsin asian todeksi, vaikka minulla ei sukulaisia haudattavaksi riittänyt. Tiesin silti, mitä nainen tarkoitti. Tuollaiselta itsestänikin tuntui juuri nyt. "Mitä hän sairasti?"

   "Syöpää. Monta vuotta."

   "Oisit onnellinen", sanoin ja nainen katsoi minuun epäuskoisena: "Onnellinenko?"

   "Niin, onnellinen. Syöpä on sentään ymmärrettävä ja kunniallinen sairaus, sitä ei tartte hävetä."

   Olin kostanut sille: mitä tuli siihen, oli täällä muitakin penkkejä. Teltassa hento naisääni puhui mikrofoniin: "Ihmiset, lähimmäiseni armossa."

   "Kuule tuota", sanoin katkerasti, "tuohon sairauteen verrattuna kuppakin on kunniallinen."

2

   Pari tuntia takaperin olin räplännyt sohvalla istuessani television kaukosäädintä kuulokkeet korvilla; olimme joskus sopineet, että jos joku katsoi televisiota yksin, se myös kunnteli sitä yksin. Soilikki askarteli silitysraudan kanssa keittiössä. Se ei tiennyt kuulokkeita petkutukseksi, olin kytkenyt äänen pois. Se oli ostanut lapsille tehdashampurilaiset jääkaappiin, siitä tiesin sen olevan lähdössä jonnekin: se pyyteli poissaolojaan anteeksi makupaloilla vieläkin, vaikka lapset olivat melkein aikuisia. Sille oli joku soittanut ja niin pakottavaksi oli kasvanut tietämiseni tarve että olin kuunnellut salaa ja sen puheenvuoroista kuullut, että asia oli kellonaikoja vaille valmiiksi sovittu. Sen alkaessa silittää minä istahdin sohvaan videon eteen. En halunnut tehdä mitään tarkkaavaisuutta vaativaa, tahdoin olla valmis heti kun sekin oli.

   Välillä Soilikki pistäytyi kääntämässä ruokapöydällä soivan radionsa kasetin, minuun vilkaistessaan huomasi syventymiseni videotaiteeseen ja kiersi volyymia omaan laitteeseensa: anna minulle armahduksesi ole mulle Rafaelin enkeli. Ruudussa yhdyttiin, mutta sensuurin musta peitelaikku vilkkui värkkien kohdalla, vain välillä, kuin vahingossa, vilahti pielistään kynitty pillu.

   Kuulin Soilikin lopettavan silittämisen ja vetävän irti silitysraudan pistokkeen. Valkoinen vaate käsivarrelleen taitettuna se pistäytyi näkyvilläni sulkemassa radion, riensi sitten makuuhuoneeseen. Kiire kuului sen kahistellessa muovikassia jotakin pakatessaan, sen pukeutuessa ulkovaatteisiinsa.

   Oven sulkeuduttua vedin takin ylleni odottaen eteisessä. Hetken kuluttua menin porraskäytävään ja kuulin alaovelta autonavainten kilinän. Tiesin autoradion käynnistyvän samalla kun virta-avainta käännettiin, mutta siinä radiossa eivät rytky listahitit, sieltä tulee taivaallista.

   Minulla oli tutun liikkeen auto viikon koeajossa, siitä olin jäljittämisideankin saanut. Saabillani en olisi Soilikin perässä säilynyt tuntemattomana, autoliikkeen riisikuppia se ei edes huomannut.

   Se ajoi ohi hautausmaan, jonka taakse oli noussut Messuhallin kokoinen teltta. Sen sivustalle oli järjestetty pysäköintialue, jossa miehet tunnusnauhat käsivarsissaan ohjasivat liikennettä. Autojen välissä sukkuloi nuoria poikia, yksi tuli koputtamaan sivulasiin. "Herran rauhaa", se ojensi kätensä. "Kolmekymppiä."

   "Mistä hyvästä?"

   "Iso Itkuparannus tänään. Armon Itkijät. Piti vuokrata tämä alue, ei pysäköintitilaa saatu ilmaiseksi."

    "Et satu tietään kuka tuo nainen on?" kysyin nähdessäni Soilikin tulevan teltan takaa muovikassi kädessään.

   "Iso Itkijä", poika moitti kuin olisin jättänyt tunnistamatta Kekkosen.

   "Ei kovin iso."
   "Hän on tosiaan vain sataneljäkymmentäviisi senttiä, mutta nimi tarkoittaakin hengellisiä ominaisuuksia. Tänään on luvassa semmosta, jota ei ennen ole nähty. Te saatte mennä Armoittajan eteen, minä joudun palvelemaan. Mielelläni minä", se lisasi kiireesti.

    "Kauanko tämä kestää?"

   "Kun Iso Itkijä on mukana, voi mennä öbaut viis tuntia, kuuskin."

   "Onko tämä jokin uusi herätys? Uusi lahko?"

   "Ainoa Armahtaja on luvannut -"

   "Anna olla, katotaan, kun kerran tänne saakka tulin", työnsin pojalle viisikymppisen. "Osta lopulla vaikka pannapulla."

   "Ette varmaan pety, monet saavat armon, sinne tulee televisiokin", poika lupasi saamansa kaksikymppisen vastineeksi.

   Teltan oven ulkopuolella, kirjapinoista notkuvien myyntipöytien paikkeilla lykättiin kaikille esite Armosta, Johon Jokaisella Oli Oikeus. Ihmismuuri takanani teki perääntymisen mahdottomaksi ja edessä seisoi yrmyjä miehiä, jonka antoivat toisella kädellä pääsylipukkeen ja ottivat toisella satasen. Toistakymmentä sukupuoleltaan epämääräistä olentoa viritteli sähkökitaroita. Pyörätuoleja työnnettiin valmiiksi etualalle ja kun teltan takaosasta tuli nainen valkaisessa kauhtanassa, oliot rämäyttivät kitaransa täyteen ääneen ja puhkesivat lauluun, joka tarttui kaikkiin, nousi teltan kattoon kuin löyly kiukaasta: Soi-soi-likki-likki, ota käteen mikki-mikki, anna meille herran sa-naa, paholaiset kauas manaa ou-ou-jee-jee.

   En ollut uskoa kuulemaani. Tuo pilkkaruno ilman ou-jeetä oli minun tekemäni. Iän kaiken minulta oli pyydetty runonpätkiä: koulutovereiden syntymäpäiville, työtovereiden läksiäisiin, häihin, sairaalaan vietäviin kukkapuskiin. Tuon olin luonut katkeruuksissani, kun keittiöön mennessäni olin ohimennen avannut television uutisia varten. Omituisen jakomielinen tunne: tiesin Soilikin olevan poissa, mutta sen ääni oli läsnä. Palattuani olohuoneeseen näin televisioruudussa vaimoni tekotasaisella paatoksella opastamassa, miten perjantaista rämmitään viikonlopun yli. Kirjoitin sille tuon runon keittiön pöydälle enkä osannut kuvitella sen kääntävän ivaani voitokseen: joku oli tehnyt runoon sävelen ja ihmiset lauloivat sitä ihan tosissaan.

   Soilikki asetteli mikrofonin oikealle korkeudelle ja sen liikkuessa lavalla näin siivet, niin aidot kuin sulat olisi kiskottu joutsenesta.

   "Ihmiset", se aloitti hennolla tytönäänellään ja kuulijat huusivat kuin se olisi sanonut jotakin uutta, ennen kuulematonta. Tehostemiehet nostattivat värillisiä savupilviä, kohdistivat valonheittimet siten, että näytti kuin Soilikin pään päällä olisi ollut sädekehä. Ja siivet! Mistä se oli ne hankkinut? Teatterin puvustajalta? Postimyynnistä huomiota herättämättä?

   Teltan päätyseinän taivaankokoinen monitori näytti Soilikkia, ääni, jota olin kuullut niin kauan kuin muistin, puhui armon autuudesta. Valomestarin löydettyä Soilikin läpikuultaviin väreihin ja aineettomuuteen sopivan sävyn sen hento olemus erottui puvun läpi. Siivet sen selässä näyttivät todellisilta ja ihmisten huojuessa nyyhkivänä massana hetken melkein luulin, että lavalla hohti eteerinen yliluonnollinen olento, muualta tullut.

   Soilikin puheessa tuli hiljaisempi, tyynnyttelevä kohta. Joku nyyhkytti asiattomasti vaikka Soilikki puhui autuudesta, joka niitä kaikkia odotti kun vain anoisivat armoa. Kun vain tunnistaisivat itsensä msan mudasta, kenkien kurasta, kaatopaikalle kyydittävästä jätteestä; kunhan suostuisivat myöntämään, etteivät ole edes sontiaisia lehmänläjän alla.

   Mistä se nuo kielikuvat kaivoi? Missä se muka oli lehmänpaskoja nähnyt niin että tiesi, mitä niiden alta löytyi? Ja ihmiset nyyhkivät ja tuskailivat, ihmiset, jotka eivät olleet edes lehmänläjää kaivelevia kottaraisia, eivät edes lieroja, joita kottaraiset läjistä löysivät, eivät edes niitä ilman armoa.

   Tukeva nainen vierelläni taipui kaksin kerroin. Luulin sen saaneen jonkin kohtauksen ja tarrasin sitä olkavarresta. Se nosti tuskasta vääristyneet kasvonsa minuun: "Herra armahtaa, Herra armahtaa, Herra armahtaa."

   "Miksipä ei armahtaisi."

   "Hän antaa armon sinullekin."

   "Minä nyt niin siitä armosta", vähättelin, mutta naisen toljottaessa myönsin sittenkin tarvitsevani.

    "Mennään, veljeni", se otti kädestäni. Tuoliemme istuinten kolahdukset saivat muutkin nousemaan, heti täyttyivät käytävät ja Soilikki viittoili järjestysmiehiä avukseen.

   Uusi sisareni joutui hellittämään otteensa kädestäni. Yritin hivuttautua syrjään tungoksesta kovitellen pääseväni peräseinän varauloskäynnistä, mutta armoitusta kohti pyrkivä massa puristi välillä ilman keuhkoista, välillä haisi pieru. Ja kitarat räikyttivät: Soi-soi-likki-likki.

   Soilikin kiireella armoittajiksi määräämät järjestysmiehet seisoivat rivissä ja ihmiset pysähtyivät ensimmäisen eteen kuten aina kassoilla ja jonoissa, niin että seuraavien piti oikein viittoilla luokseen osoittaukseen muidenkin kuin rivin ensimmäisen osaavan armoituksen. Nurin tönittyjä kannettiin jo toipumaan teltan pitkille sivustoille. Kohdalleni osuva armon työläinen yritti toljottaa minua silmiin, mutta sen kaljuuntunut päälaki ylti vain kainaloni kohdalle.

   "Ei meinaa armo ylettyä tänne asti", huusin, "ja itte tarttisit armoo tukanlähtöön." Hengellisessä kokouksessa ei luulisi pirun viihtyvän, mutta läsnä se oli, koska nosti käteni ja pani sen taputtamaan miestä kaljulle.

   Sen aukoessa suutaan kumarruin kuuntelemaan. "Herra armahtaa, veljeni", se huusi tiltaten kavionsa varpailleni ja kipu veti minut kumaraan. Se ilkesi hymyillä yrittäessään pyrkiä eroon minusta, mutta Herra ei laupeudessaan antanut sille tilaa tungoksessa. Ujutin käteni sen leuan alle, nostin sen kasvot ylöspäin ja katsekontaktin saatuani junttasin sitä polvella suoraan munille. "Herra armahtaa, veljeni", toivotin lähtien Soilikkia kohti. Sen eteen päästäkseni minun oli taisteltava tieni niiden muiden ohi; ne yrittivät jokainen saada minut kaadettavakseen, mutta antoivat suosiolla ohittaa uhattuani tintata munat kurkkuun. Kesti varttitunnin ennen kuin olin Soilikin edessä. Kumartumaan ei mahtunut, joten huusin omasta kahdesta metristäni sen puoleentoista metriin: "Tapan sinut, jos yritätkin litistää varpaani, Iso Itkijä", ja kitaroiden jutkutuksesta huolimatta se kuuli ja tunsi ääneni.

   "Mene pois täältä", se huusi.

   "Totta helvetissä", karjuin, "mulle on armo jo itketty."

   Murjoin isolla massallani tien varauloskäynnin kautta pihalle enkä ollut tiennyt, että tyhjä ilma voisi olla niin vapauttavaa. Seisoin pitkään teltan seinustalla eikä kangas pidätellyt armoituksen ääniä. Tolkultaan oleva mies tuli perässäni. Sen harhaileva katse nosti muiston nuoruudesta, ajalta, jolloin yritin ansaita opiskelurahoja taltuttelemalla väkivaltaisia potilaita mielisairaalassa. Niin rankasta työstä olisi mielestäni pitänyt saada rankka korvauskin, mutta siitä maksettiin vähemmän kuin ravintolan ulko- oven kyttäämisestä, niinpä kestin sitä vain muutaman viikon.

   "Kun sais olla ees kottarainen", mies valitti.

   "Kovin moni ei saa", sanoin enemmänkin itselleni, "meinaan kottaraisista tuli kadonnut luonnonvara sillon kun lehmille ruvettiin tarjoileen heinät nokan eteen navettaan ja lehmänpaskat hävis laitumilta."

   Varauloskäynnin ovi kävi koko ajan. Lähdin siitä kottaraismiehen viereltä, mutta en minä autolleni asti päässyt.

   "Tuhoutuuko maailma?" tiedusteli finninaamainen tyttö, käsivarrellaan paksu nippu lehtisiä.

   "Vitustako minä sen tiedän", äyskäisin, mutta se vain kipitti vierelläni.

   "Raamatussa on jo tuhat vuotta sitten kerrottu että -"

   "Tunge se raamattus perseesees!"

   Sen finneistä jotkut olivat kypsässä iässä, valmiina roiskauttamaan sisältönsä, toteuttamaan tarkoitustaan, jotkut vasta hautumassa, mutta niiden alta kuulsi jo mehevä sisusta. Oliko tytöstä tullut Kristuksen morsian noiden takia? Kun ei kukaan muu huolinut? Finneissään se ainakin osasi valmistaa mätää paremmin kuin useimmat, ehkä sen maallisen elämän tarkoitus oli juuri siinä. Jospa paukamista kuultava keltainen ei ollutkaan mätää vaan sulatejuustoa: se söi emmentalia ja viikon päästä puristi sen leukaperistään koskenlaskijana.

   "Tässä todellakin kerrotaan kuinka maailma voi pelastua", se intti ojentaen lehtistä, jonka kannessa värikäs Jeesus oli käsketty paimeneen. Painossa lipsuneet värit tekivät Jeesuksesta kolminkertaisen.

   Helvetinkö oikeudella jokainen höynähtänyt yritti valistaa juuri minua? Lähetinkö signaaleja jotka jämähtivät niiden taivaallisiin tutkalaitteisiin? Käskin sen suksia vittuun matkien ampumista, vaikka olin ampunut vain armeijassa vuosikymmeniä sitten ja silloinkin huteja. Auton ovea avatessani tyttö seisoi sinnikkäästi vieressä. Se katsoi minua laupiaasti istuessani ja kiertäessäni ikkunaa auki.

   "Sano semmosia terveisiä jumalalles että saa haistaa pitkän vitun, kolme vuotta pesemättä olleen", toivotinja vihdoin sen hymy katosi.

   Päästyäni pysäköintialueelta painoin kaasua. Aurinko killitti matalalta suoraan silmiin, syyskuun värjäämät puut kiirehtivät ohi. Vaimoni jatkuvista poissaoloista olin joskus kuvitellut, että sillä oli toinen mies. Nyt, polkemalla armoitetun pikkuvarpaan kivistäessä olisin sietänyt useampiakin tavallisia miehiä mieluummin kuin sen yhden ainoan, kaksituhatta vuotta sitten ristillä riiputetun. Jouduin väärälle kaistalle ja olin kohta lähestymässä samaa hautausmaata, jonka kyljestä olin äsken lähtenyt. Kävin usein hautausmailla, en kunnioittaakseni vanhoja perinteitä, eihän minulla perinteitä ole eikä yhtään kuollutta surtavana, mutta hautausmaa kuului lapsuuteeni ja nuoruuteeni yhtä luonnollisena osana kuin urheilukenttä maiden. Aikuisena viihdyin hautausmailla siksi, että siellä ei hosuta. Siellä viimeistään on pakko oppia olemaan kiirehtimättä.

   Hautausmailla kasvavat aina seudun komeimmat puut: siellä on mehevin multa. Siellä kuulee kevään ensimmäisen mustarastaan ja kesän viimeisen viherpeipon. Kerran olin nähnyt jonkin lämpimän tuulen tuoman harjalinnunkin. Kesäisin hautojen kukissa vieraili perhosia, mutta vaikka tunsinkin apollon ja amiraalin, neitoperhon ja suruvaipan, eivät ne koskaan tulleet minulle yhtä läheisiksi kuin linnut. Kovakuoriaiset luulin tuntevani, mutta oli pakko ostaa kovakuoriaiskirja, kun istumani penkin päässä taipui juhannusruusun oksa. Oli aivan tyyntä, mutta oksa nuokkui ja liikahteli. Ruusun kukassa könysi prons- sinvihertävä kovakuoriainen, jollaista en ollut ennen nähnyt. Taivutin ruusua ja tiputin kuoriaisen kämmenelleni. Niitä olikin kaksi, ne parittelivat, viettivät häitä. Selällään kädessäni ne kömpelösti haroivat ilmaa raajoillaan, mutta eivät irrottautuneet toisistaan. Minulle tuli kiire saada ne takaisin samaan ruusunkukintoon toivoen, ettei niiden lisääntyminen ollut häiriintynyt.

   Ne olivat kultakuoriaisia. Kolme päivää ne olivat samassa kukassa päällekkäin, neljäntenä kadonneet ja kukka lakastunut, ruskettunut; kuoriaiset olivat pölyttäneet sen.

   Syksyisin seurasin värien ilmaantumista puihin. Koivut ja vaahterat kellastuivat lähes yhtä aikaa, pihlaja punasi ensin marjansa, sitten lehtensä, tammi viivytteli. Näin syksyllä hautausmaa oli melkein säädyttömän värikäs ja siksi en ensin huomannut kauempana seisovaa naista, jonka viitassa oli punaista, oranssia, keltaista. Viittaa kiersi punainen hapsunauha ja viitan pääntiestä naisen pää valtavine hiuspehkoineen kohosi pylvään kaltaisena. Viitan alta näkyivät hapsunauhan väriset housut. Nainen pi- teli toisella kädellään toista ranteesta. Joku virkailijan näköinen mies, ehkä hautausrituaalin todistaja, seisoi sen takana.

   Omituiset hautajaiset, vain yksi ihminen saattamassa. Tuollaiset minäkin haluaisin, jos saisin itse haluta. Vain tuhkakuppi maahan, jos ei ollut lupaa sirotella tuhkaa me- reen tai metsään. Nainen ei jättänyt haudalle kukkia ja puhuttuaan jotakin virkailijan kanssa se lähti. Olin katsonut sitä välinpitämättömästi, en oikeastnan edes katsonut, se vain sattui olemaan ainoa liikkuva kohde, jossa silmiäni pidin. Viitta ei täysin peittänyt sen rehevyyttä ja ylipainoa. Se istui viereeni penkille ja teki tuttavuutta uskovien voihkeen kuuluessa teltasta.ttänyt sen rehevyyttä ja ylipainoa. Se istui viereeni penkille ja teki tuttavuutta uskovien voihkeen kuuluessa teltasta.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][*Kotimaiset*]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]