Helsingin Sanomat 


Alkuluku - Lokakuussa 1998
Jörn Donner
Miksi olen

ISBN 951-1-15544-X, Otava 1998. Sivut 247-256

Muualla Verkkoliitteessä:
Miksi olen -kirjan arvio (3.9.1998)

Ote Kolmannestatoista luvusta
Kertomus intohimosta, unelmasta joka jäi toteutumatta.

En tiedä, lähetinkö koskaan tätä kirjettä, kesällä 1972, jossa lukee seuraavaa:

"Minulla on epämääräinen tunne, että ehkä olisi parempi - minulle - ja ehkä sinulle - jos eroaisimme. Sinulla on työsi ja avioliittosi, ja minä ymmärrän että se vie enimmän osan aikaasi. Minulla on myös työni, ja tapaamisia kanssasi jotka ovat satunnaisia siksi että ne tapahtuvat aikoihin jotka riippuvat sinun työstäsi, aikoihin jolloin minun mieluiten pitäisi tehdä jotain muuta.

   Vaikka minun ei pitäisikään tehdä jotain muuta tilanne käy vaikeaksi ja epätyydyttäväksi. Välillämme on side, mutta silti sidettä ei ole. Se turhauttaa. Tämä side on olemassa vain silloin tällöin, joka tai joka toinen viikko.
   Siltihän se on olemassa. En halua väittää että aion mennä naimisiin tai löytää jonkin täydellisen yhteiselämän muodon jonkun kanssa, mutta tämä yhteiselämän muoto tuntuu vaikealta ja raskaalta.
   Pian on heinäkuu ja sinä matkustat pois
   Pian on elokuu ja minä matkustan pois."

Aloitin työni Tukholmassa. Olin tavannut Harry Scheinin ja tarjonnut palveluksiani. Pieni elokuvayritykseni oli pahasti velkaantunut. Henkilökohtaiset tuloni olivat pienet. Tosin omistin kesäasunnon pitkine rantoineen Kustavissa, mutta kalastamalla ei elantoa hankkinut.

   Hän ja minä olimme erossa, paitsi joskus viikonloppuisin. Soittaminen oli käytännöllisesti katsoen mahdotonta. Jutun kolmas osapuolihan ei tiennyt, ei varmasti. Lyhyet tilapäiset tuttavuudet Tukholmassa eivät tuoneet lohtua. Nukuin Henning Sjöströmin lakimiestalon sohvalla Riddargatanilla.
   Syksy kului.

Uudenvuodenaattona 1972 istuin yksinäni Helsingin asunnossani.

"Ehkä onnistun tekemään työtä, pahinta on että olen täydellisesti menettänyt halun tehdä työtä, ja tämä liittyy henkilökohtaiseen tilanteeseeni, siihen vaikeaan, siihen hirvittävään mikä sinun ja minun välinen suhde on.

   Minun elämäni suhteessa sinun elämääsi ei toki ole niin kamalan erilaista kuin monien muiden. Muutos on tullut kun olen vähitellen alkanut tajuta 'odottamisen' toivottomuuden, kun odottaa jonkinlaista muutosta, ei ehkä meidän suhteessamme sellaisenaan mutta välisessämme todellisuudessa.
   Olen ainakin yrittänyt suhtautua avioliittoosi asiallisesti, ja suhtaudun kai yhä edelleen. Olethan myös sanonut varsin selkein sanoin että pidät kahdesta ihmisestä, ja minä olen yrittänyt sanoa että toinen näistä kahdesta ihmisestä olen minä, ja me näemme hyvin harvoin, enkä voi tällä hetkellä nostaa puhelimen kuuloketta, vai voinko? sinulle soit- taakseni.
   Minulla on tunne että olen tulossa hulluksi. Olen täysin ajattelu- ja toimintakyvytön. Kahteen vuorokauteen en ole onnistunut tekemään mitään hyödyllistä, ja siksi istun tässä niin kuin istun. Huomaan että en pysty kirjoittamaan mitään pitkää kirjettä, jo pelkästään sinun ajatteleminenkin sattuu niin inhottavasti että minä vain itken.
   Koskaan elämässä en ole ollut näin kiintynyt keneenkään ihmiseen. Aika parantaa kai kaikki haavat, ehkä niin on. Läsnäolosi tekee minut tavattoman iloiseksi, ehkä et sitä tiedä, ja nyt häämöttää vain loputtomuus jolloin emme tapaa ja jolloin ehkä voin tavoittaa sinut puhelimella työpaikaltasi.
   On niin paljon sanottavaa, tuhat riviä kirjoitettavaa, elämää elettävänä. Miten sitten käykin kaikki menee kai päin helvettiä, minun elämäni, meidän elämämme ja koko maailmamme. Mutta ei sinun elämäsi, sillä sinullahan on se ja se odottaa sinua."

Kaksi päivää myöhemmin olin Tukholmassa.

"Instituutin henkilökunta on onneksi poistumassa. Aion yrittää kirjoittaa sinulle järkevän kirjeen, vaikka kuten tavallisesti en ole varma että yrityksestä tulee yhtään mitään.

   Kirje käsittelee pääasiassa minua, tekee tiliä minusta, mutta niinhän se on, jokainen on itseään lähinnä.
   Sitten on myös se että minulle, ehkä myös minussa, on tapahtunut paljon muutoksia.
   Pidin toivottomana ajatuksena saada Suomessa mitään virkaa. Mutta pitäisikö minun ylipäänsä saada jokin virka? Kirjailijana olin sen verran väheksytty että en pystynyt laskemaan sen varaan, että voisin elää apurahoilla. Siispä minun pitäisi tehdä jotain elantoni eteen. Sellaisia mahdollisuuksia ei tarjoutunut.
   Sitten olivat vielä epäselvyydet meidän suhteessamme. Jollakin hetkellä olin ehkä kuvitellut että voisin houkutella sinua tekemään jonkin päätöksen, ja sen kai teitkin, mutta täysin päinvastaisesti kuin olin toivonut.
   Sanoit tänään puhelimessa että minun ei pitäisi olla niin kova itseäni kohtaan. Helposti sanottu. Et kai silti tarkoita että minun pitäisi hakea seuraa joka on silmissäni epätyydyttävää ja ottaa tämä seura jonkinlaisena korvauksena sille että me emme voi tavata?
   Tietenkin voisin yrittää jahdata seuraa täällä Ruotsissa, keskittyä etsimään "seuraa yöksi" tai jopa "seuraa öiksi". Mutta nythän ei ole kyse yhdestä yöstä tai useammasta yöstä, vaan seurasta elämään, tai ainakin, realistisesti ajatellen, osaksi elämää, osaksi päiviäni.
   Kun tapasimme, ja aloimme tapailla, se oli kai osin molemminpuolista uteliaisuutta, seikkailua. Se oli ihana seikkailu, enkä pysty ikinä unohtamaan miten viettelimme toisemme mitä erilaisimmissa paikoissa. Muistan kaikkia näitä hetkiä hyvin hellästi, muistan sinut nukkumassa ja muistan sinut valveilla, ja muistan sen tunteen kun yhdessä saavutimme ekstaasin ja laukesimme.
   Tämä kuulostaa kirjalliselta, mutta on täysin lihalliseksi ja ruumiilliseksi ja henkiseksi tarkoitettua.
   Mehän tapasimme vuonna 1969 elokuussa, mutta tapaamisemme eivät olleet paljon mitään ennen syksyä 1970. Sen tiedän, monista eri syistä. Sanotaan sitten että olemme tunteneet toisemme paremmin, yhä paremmin hiukan yli kaksi vuotta. Kesällä 1970 et koskaan tullut Kustaviin.
   Tiettyä huolimattomuutta minun taholtani, mutta myös muuta.
   Eri naisjuttuni ovat pääasiassa olleet sotkuja, sotkuja. Osin itse aiheutettua, osin ei. Mutta on syy, joka on näitä ihmisiä syvempi, ja joka ei kosketa heitä suoraan. Toinen on se että halusin säilyttää vapauteni ja riippumattomuuteni, sen mikä oli sen arvoista.
   Halusin kuvitella että pystyisin elämään yksin.
   Kaksi viime vuotta, ehkä keväästä tai kevättalvesta 1971 alkaen aina tähän asti, ovat kuitenkin merkinneet minulle suuria muutoksia. Nämä johtuvat suurelta osin sinusta. Emme ole varmasti tavanneet monta kertaa tässä elämässä, koska tapaamisemme ovat olleet hyvin satunnaisia. Kuinka monta kertaa olemme oikeastaan tavanneet? 30? 40? Vai vähemmän, mistä minä tiedän.
   Joka tapauksessa on niin että vielä aivan vastikään en pohtinut avioliittosi laatua. Silloin tällöin tosin, mutta en sen syvällisemmin.
   Ystävyytemme syveni. Puhun jälleen vain itsestäni: opin tuntemaan ihmisen jota opin rakastamaan. Sinussa ei ollut mitään, sinun tavassasi olla, ajatella, puhua, juoda, mistä en olisi pitänyt. Näin on ollut, enkä usko että olemme koskaan riidelleet, vaikka minä ehkä järjettömyyksissäni joskus olen moittinut sinua.
   Silti haluan mielelläni sanoa ja myöntää, että ehkä aina tähän kesään asti sisimmässäni ajattelin jotensakin näin: jos hän tulee luokseni olen valtavan iloinen, mutta en ehkä tee kaikkeani jotta näin kävisi. Ja koska en tehnyt kaikkeani niin ei käynyt, ja siksi en myöskään ollut siihen aikaan järin mustasukkainen.
   Minä halusin, mutta en tiennyt aivan varmasti halusinko todella. Silti jo silloin oli niin vahva tunne sinua kohtaan että minulla ei koskaan ole ollut sellaista tunnetta.
   Luultavasti kirjoitin pariin otteeseen jo viime keväänä tai talvella sinulle kirjeitä, joissa vihjaisin että suhteemme oli hyvin epätyydyttävä siinä mielessä, että minun täytyy yrittää hankkiutua vapaaksi aikoina jolloin muuten en ollut vapaa, eikä meillä olisi muita mahdollisuuksia tavata sellaisina aikoina jolloin sekä sinä että minä olisimme vapaita.
   Tämä johtui käytännön seikoista, mutta silti tunsin vaikeudet, ja kärsin kiittämättömyydestäni tapaamistemme yhteydessä. Joskus tapasimme myöhään. Joskus olin hyvin väsynyt. Joskus olin hyvin tarkkaamaton.
   Samalla olin vaistoavinani jonkinlaisen kriisin avioliitossasi.
   Ihmisen ei ehkä pidä itkeä menetettyjen mahdollisuuksiensa perään, mutta teen silti niin. Silti minä voin, ja aion selittää sen myöhemmin, jälleen siteerata yhtä Faulknerin kirjaa: Between grief and nothing I take grief, huonosti käännettynä tuskan ja en minkään välillä valitsen tuskan.
   Kummallista nyt on vain se että minä tunnun valinneen sekä en minkään että tuskan.
   Kuluneen kesän ja syksyn aikana suhteessani sinuun on tapahtunut muutos, ilman että sinä ehkä olet sitä huomannut, mutta silloinhan se on minun kyvyttömyyttäni.
   Tämä muutos on sitä että olen yhä kiihkeämmin kaivannut luoksesi. Ja nyt tulemme myös ratkaisuun. Kun puhuimme ravintolassa, en tiennyt että se oli niin ratkaisevaa, en käsittänyt, en halunnut käsittää, että avioliittosi voi paljon paremmin, että se selvästikään ei ollut ollenkaan sama juttu kuin muutama kuukausi tai puoli vuotta aikaisemmin.
   En ehkä aivan selvästi ja selkeästi käsittänyt mitä tarkoitit ja sanoit, mutta halusit kai sanoa että me tapaisimme kun sinun avioliitollesi ja muulle elämällesi sopisi, että tämä ei enää ollut salaista ja olisi siksi yhdenlainen sopimus avioliitossasi. Myös sellaiset suhteet loppuisivat joskus.
   Olinhan aikaisemmin välttänyt soittamasta sinulle kotiin. Yhteensä olen kai soittanut sinulle vain 5-6 kertaa, koska niin kuin sanotaan olen yrittänyt olla huomaavainen. Ja sitten kuitenkin soitin uudenvuodenaattona, epätoivoni vallassa. Ja silloin sanoit puhelimessa että huomaavaisuudellakin on rajansa ja että olit iloinen kun soitin. Mutta tänään sanoit, kun soitin työhön, että minun pitäisi soittaa kun minulla oli vaikeaa.
   Mutta silloin kaikki tuntuu kuin jonkinlaiselta sosiaaliavulta (!) siis sillä lailla että olet kyllin ystävällinen yrittääksesi lohduttaa minua puhelimitse masennuksessani, ja että kaikki on oikeastaan hyvin venytettyä purukumia, joka jossain vaiheessa katkeaa.
   Eli toisin sanoen: että sinä varmasti tiedät mitä juuri nyt teet.
   Tällaisissa oloissa ei edessämme myöskään ole hiventäkään muuta yhteistä tulevaisuutta. En ole niin rohkea että haluaisin puhua tulevaisuudesta samassa kodissa ja samassa elämässä, mutta tarkoitan sitä tulevaisuutta, että voisimme tavata edes kerran viikossa - en minkään ja tuskan välillä en valitse mitään. Tai valitsen tuskan. Tai molemmat.
   Tarkoitan tällä että päätelmäksi tulee, että koska emme koskaan voi tavata viikonloppuisin sinun avioliittosi tähden, ja se tarkoittaa ettet mistään hinnasta halua vahingoittaa sitä ollenkaan, ja koska minä tuskin tulen olemaan Suomessa paljon muutoin kuin viikonloppuisin tämän talven ja kevään aikana, kaikki lykkäytyy tulevaisuuteen, ja ehkä sinä nyt pohdit niin että kun olen muuttunut hiukan vähemmän ankaraksi itseäni kohtaan, kuten sinä asian ilmaiset, alan unohtaa ja lipua pois, ja kaikki on hyvin koska minä tätä myötä myös lakkaan häiritsemästä sinua.
   Ei, en oikein tiedä miten kaikki tämä pitäisi tulkita.
   Olipa sitten miten hyvänsä tässä helkutin epätoivon alhossa, ja kaikki minun väärinkäsitykseni ja tyhmyyteni, tavataan ennen kuin kaikki on myöhäistä, ja minä lupaan avoimin silmin ja itkemättä ottaa vastaan tuomiosi.
   Siinä mielessä voit tietenkin olla minun puolestani rauhallinen että tuskin minä romahdan tai mitään sellaista. Uudenvuoden aattona olin lähellä romahdusta, mutta se liittyy kai myös siihen että samalla kun tajuan sinua kohtaan kohdistuvien yritysteni lohduttomuuden olen hylännyt kaikki muut mahdollisuudet ja aion hylätä ne, koska sinua minä rakastan, ja nyt se tuli sanotuksi, rakastan tavalla joka joskus on tavaton ilo, joskus tuska.
   Kello on täsmälleen 17:45, olen selvästi kirjoittanut tämän tunnissa. Aion lähteä kotiin tästä hiljaisuuden linnasta.
   Rakas, aion yrittää kohdata rohkeana sen totuuden joka minun olisi pitänyt ymmärtää paremmin."

"Rakas, kuusisivuisen kirjeen kirjoitettuani panin sen kuoreen ja ryntäsin postiin, onnistuin lähettämään sen matkaan. Jollain tavalla tunsin kaikesta huolimatta oloni huojentuneeksi, olin ehkä sanonut aika paljon, ja minun oli tärkeää sanoa se.

   Söin päivällistä täällä Gärdesgårdissa, joulumakkaraa ja porkkanasalaattia. Sitten kello oli puoli seitsemän, ja kävin hetkeksi pitkäkseni, nukahdin. Heräsin lähempänä seitsemää kahdenkymmenen minuutin unen jälkeen, päätin lähteä Johanneshoviin katsomaan jääkiekkoa, AIK vastaan IFK, ja unohtaa unohtaa.
   Jollain lailla olin lähes helpottunut.
   Peli oli surkea, ja minä raahauduin ulos ensimmäisellä tauolla, tuloksena vain että selkääni jyskytti suomalainen taksikuski joka oli ollut Tukholmassa työssä vuodesta 1951 asti. Hän oli ollut kotona Jyväskylässä osan pyhistä, loppupyhät hän oli ryypännyt tai ajanut autoa. Hän ja minä olemme kuulemma tavanneet useita kertoja, taksissa siis.
   Hän tarjosi oluen.
   Seuraan liittyi muita suomalaisia. He toivottivat hyvää jatkoa tai mitä se nyt oli. Ja kaikki tämä, huono jääkiekko-ottelu, herra Matti Ruohonen, kaikki johdatti ajatukset jollain kummalla tavalla sinuun.
   Ruotsalainen taksisuhari, lähellä keski-ikää, liittyi joukkoon. Hän oli tämän Matin kaveri. Tämä ruotsalainen, Anders hän kai oli nimeltään, oli seurustellut jonkun tamperelaisen tytön kanssa. Anders oli matkustanut 63 kertaa Tampereelle sinä aikana, tyttö oli matkustanut 45 kertaa Tukholmaan. Hän yritti tietenkin väittää matkustaneensa sinne kun tyttö tuli tänne, toisin sanoen että hän oli vältellyt tyttöä, mutta tuskinpa vain.
   Vähän toisen tauon jälkeen minä poistuin, vastenmielisen pelin jälkeen. Menin Åhlensille ostamaan kahvia, mehua ja piimää, ja muistin yhtäkkiä että sinä ja minä olimme olleet siellä Åhlensilla. Näin parien kiertelevän ostoksia tekemässä. Maksoin kassalla ja ajoin tänne.
   Kotimatkalla ajattelin että pitäisi olla jotain mikä ei johdattaisi ajatuksia sinuun.
   Ihmeellisiä ajatuksia ilmenee ihmisten maailmassa.
   Miten samastuinkaan tähän ruotsalaiseen Andersiin, alkava keski-ikä, ehkä hänessäkin harhakuvien metsästystä. Mutta hänen tapauksessaan se oli loppunut jo vuosi sitten. Minä olen tässä ja nyt.
   Tavallaan voin myös ymmärtää niitä jotka kuolevat rakkaudesta. Se omituinen ymmärrys vahvistuu vähitellen, ja johtaa, en tiedä mihin se johtaa. Nyt pystyn ymmärtämään paremmin myös itsemurhan todellisuuden, en sitä todellisuutta jonka luovat muut vaikeudet, vaan sen jonka luo yksinäisyys.
   Nyt pystyn ymmärtämään myös kaikki ne hetket jolloin olen käyttäytynyt huonosti sinua kohtaan. Ja niitä on monta. Asiayhteydessähän sillä on vähemmän merkitystä jos sisimmissäni tietäisin etten enää käyttäytyisi huonosti. Olen ollut aika tyhmä, ja riittää kun sanon sen. Mutta se ei estä minua toivottamasta sinulle onnea.
   Oikeastaan voisin kirjoittaa läpi koko yön, monia rivejä ja monia tarinoita. Ehkä tämä riittää tältä kerralta.
   En tiedä edes mitä kirjoitan, en oikein kunnolla. Silti tiedän sen hyvin selvästi, pystyn aistimaan sen kaikkialla.
   Kirjoitan, toivottavasti, myös sinusta ja rakkaudesta. En vain minusta.
   Mitä me teemme? Mitä minä teen? Mitä on koko elämä. Kunpa tietäisin.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][*Kotimaiset*]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]


JÖRN DONNER
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Kotisivu
Uutiset
Klik!
  WEBORTAASIT
  ALKULUKU
  AKVAARIO
  A. KURKIAINEN
  MONET
  GALLERIA
  PELIT
  HS 100
  ARKISTO
 
Nyt
Oikotie
Palvelut


Hakemisto

Edellinen sivu
 Sivun alkuun