ISBN 951-1-16867-3, Otava, 2000. Sivut 174-176.

Luku 11

Jussi Vares heräili epämääräiseen irralliseen tunteeseen. Hän raotteli ensialkuun vain hiukan silmiään. Vai että tuollainen katto. Ja alla oudolta tuntuva patja. Pääkopassa tuntui pientä jomotusta ja suu oli erittäin kuiva. Olo oli vähän kuin humuisten vuorten gorillalla.

   Sekunnissa, puolessatoista kaikki palaset loksahtivat kohdalleen. Siis niin siinä sitten eilen kävi.

   Vanhanaikaisesti. Vares kierittäytyi kyljelleen.

   Alakerran naapurihan se siinä makasi ilkosen alastomana vierellä, unisena mutta jo hereillä.

   Anna lepäili ilme harvinaisen vakavana ja alahuultaan pureskellen.

   "Huomenta, Anna."

   " . . . menta."

   "Mitäs tyttölapsi." Vares haukotteli makeasti ja ojenteli jäseniään.

   "Olen ollut tässä jo parikymmentä minuuttia valveilla." Anna ei näyttänyt tippaakaan uniselta.

   "Jaaha. Ja mitenkäs olet saanut aikasi kulumaan?" Vares kieritteli kyljelleen.

   "Tuumimalla . . ."

   "Tuumimalla mitä?"

   "Että näinkö tässä siis sittenkin piti päästä käymään. Tiedä ketä tästä kaikesta nyt oikein on kiittäminen. Luojaako?"

   "Päästä käymään? No, ei kai tämä nyt mitään varsinaista jumalien johdatustakaan ollut. Minä olen ainakin aina ajatellut, etteivät taivaan taatot paljonkaan ehdi näihin rakkauden töihin keskittyä, koska niiden pääasiallisena duuninahan on toimia syöpäarpajaisten virallisina valvojina."

   "Ei mennä nyt niin syvälle. Kyllä minä siinä ihan itse töppäsin. Liikaa viiniä ja muuta . . . Ja takana sellainen aivoja pehmittävä hellepäivä."

   "Helle ja viini siis panivat meidät töpeksimään?" Vares ei oikein tiennyt miten suhtautua naisen karuun kommenttiin.

   "Niin. Tämä tällainen pilaa taas kaiken. Onhan tästä jo puhuttu. Aiemminkin. Kunnei meistä kuitenkaan . . ."

   "Anna, sovitaanpa ettei tämä pilaa nyt yhtään mitään." Vares ojensi kätensä, hipaisi varovasti naisen polvea. "Sehän on ihan meistä kiinni."

   "No, olet oikeassa. Palataan siis taas entisiin uomiin. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Niinkö?"

   "Jos sinä kerta niin haluat, naapuri."

   "Totta kai! Ilman muuta!" Anna nousi nopeasti sängystä, kauhoi farkut lattialta käteensä ja alkoi raapia niitä päälleen. Sitten Anna tallusteli vessaan, jätti Jussin makaamaan sängylle ja pani miehen miettimään ihmiselon moninaisia kummallisuuksia.

   Anna viipyili vessassa kymmenisen minuuttia. Vesi solisi kraanassa. Välillä oli ihan hiljaista ja sitten taas pytty kohahti. Lopulta Anna palaili makuuhuoneeseen ilme välttelevänä ja sulkeutuneena.

   "Anna hei." Vares rypisteli otsaansa.

   "Niin."

   "Mitä sinä n y t mietit?"

   "Enpä minä mitään erityistä", Anna valehteli ja näytti yrittävän kovasti keksiä jotakin. "Tai sitä minä vain aprikoin, että minkähänlaista seutua tämä sinun Pohjois-Satakuntasi oikein mahtaa olla?" Kun minä en ole koskaan poikennut niillä nurkilla."

   "Ootko nähnyt elokuvan Syvä joki? Samanlaista komeaa ja karua erämaata. Oikeaa vedenjakajaseutua. Surumieliset banjot vain soi yksinäisillä riippusilloilla. Harmaiden töllien savut ovat todella harvassa. Sielläpäin on aika yksinäistä. Ja miehet ovat vielä miehiä. Siat vaan vikisevät ja lampaat ovat todella hermostuneita . . ."

Lisää aiheesta muualla Verkkoliitteessä:

Reijo Mäen haastattelu ja Mullan maku -kirjan arvio (4.8.2000)

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][*Kotimaiset*]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]