ISBN 646-66-6, Loki-kirjat 1998. Sivut 101-103, 44-46 ja 17-19.

Muualla Verkkoliitteessä:
Musiikki on vakava asia -kirjan arvio (28.1.1999)

Köh köh köh

Paljastan kauan varjellun salaisuuden: konsertissa yskijät eivät ole mitä tahansa vuodenaikaflunssan uhreja. Jossain Keski-Euroopassa, luullakseni Lausannessa ellei peräti Monte Carlossa, toimii maanalainen konserttiyskijöiden akatemia (Académie Internationale des Tousseurs à Concert). Se karsii vuosittain kymmenistä tuhansista pyrkijöistä kaikkein lahjakkaimmat yskijät piiriinsä. Pääsykokeissa testataan mm. kokelaan partituurinlukutaito, rytmitaju, sävelkorva ja keuhkot.

   Koulutus on monivuotinen eikä tarkka opintosuunnitelma ole vielä koskaan vuotanut julkisuuteen. Melko varmat lähteet kuitenkin kertovat, että konserttiyskijöiden akatemiassa käytetään suurin osa ajasta musiikin kuunteluun ja partituurien lukemiseen. Tarkoitus on, että opiskelijat oppivat tuntemaan mahdollisimman yksityiskohtaisesti keskeisen konserttiohjelmiston. Opintojen loppupuolella valitaan erikoistumiskohde. Oppilas voi suuntautua orkesterimusiikkiyskijäksi, oopperayskijäksi tai kamarimusiikkiyskijäksi. Koulutukseen kuuluu myös tekninen opintojakso, jossa oppilaat perehdytetään musiikin äänittämisen ja akustiikan perusasioihin.

   AITC ei rajoita toimintaansa ainoastaan koulutukseen. Tutkinnon suorittaneet konserttiyskijät sitoutuvat toimimaan järjestön työntekijöinä lopun elämäänsä. Akatemialla on tehokas valvontakoneisto, joka seuraa kaikkea maailman konserttitarjontaa. Sellaista konserttia ei voi järjestää, josta AITC ei olisi tietoinen. Ja jokaiseen konserttiin järjestö lähettää edustajansa. Mitä suurempi konsertti, sitä useampi valtuutettu diplomiyskijä on paikalla.

   Konsertissa AITC-yskijät istuvat jännittyneinä, tehtäväänsä keskittyen. He tietävät, mitä konsertissa soitetaan, ja jakavat yskänsä ohjelmiston kaikkein herkimpiin kohtiin: pianissimoihin, hitaiden osien lyyrisiin jaksoihin ja finaalin herkkiin suvantoihin. He täyttävät lyhyetkin kenraalipaussit terävällä ysköksellään ja käyttävät mahdollisimman paljon aikaa kurkkupastillin etsiskelyyn.

   Maailmanjärjestön yskijät rakastavat työtään. He soittelevat toisilleen New Yorkista Uuteenkaupunkiin ja raportoivat menestyksistään: "Tietäisitpä, minkälaisen sarjan sain yskittyä heti Brahmsin viulukonserton hitaan osan alkuun. Oboesoolosta ei kuulunut mitään!" He osaavat myös iloita etukäteen haastavista tehtävistä: "Kova paikka, Stravinskin Kevätuhri. Siinä on niin vähän hiljaisia kohtia. On oltava tarkkana, että osuu." "Totta, minulla sen sijaan on herkkukeikka. Soittavat Sostakovitsin alttoviulusonaatin. Siinä kelpaa päästellä - kappalehan on pelkkää pianissimoa."

Tulta ja tupakkaa

Maailman suosituin ooppera Carmen on tarina naisesta, joka ei millään muotoa paitsi varsinaisilta muodoiltaan sovi oopperan sankariksi. Jos Carmen olisi italialainen ooppera, sen päähenkilö olisi Micaëla, koska hän on lesken kasvattama ujo orpo, joka on rakastunut kasvattiveljeensä (Don José). Micaëla tuo Don Josélle tämän äidiltä kirjeitä, rahaa, villahousuja, suukkoja ja hyviä neuvoja. Etupäässä Micaëla seisoo kiven takana piilossa, kunnes laulaa aariansa "äiti kyllä haluaisi että me mentäisiin Josén kanssa naimisiin ja että sinä José tulisit nyt kotiin ja jättäisit tuon kamalan Carmenin ja sitäpaitsi äiti kuolee ihan kohta".

   Mutta Carmen onkin ranskalaisten kuvitteellinen kertomus espanjalaisten arjesta. Sevillan liepeille sijoitettu tarina tarjoaa sankariksi alempirotuista työläisnaista, joka tappelee toisten naisten kanssa, polttaa tupakkaa, juo viinaa, salakuljettaa tuhmuuksia, tanssii ravintolan pöydällä valomerkin jälkeen, soittelee kastanjetteja, rikkoo lautasia, uskoo kortteihin ja laulaa habaneran, seguidillan ja cantilenan. Niissä hän kertoo elämänkatsomuksestaan, jonka keskeisiä elementtejä ovat lystinpito ja miesten kertakäyttöinen kierrätys.

    Miehet ovat heikkona Carmeniin. Hänen ei tarvitse kuin heittää ruusu hampaistaan, niin kunnollinen sotamies Don José kokee muodonmuutoksen kunnollisesta sotamiehestä etsintäkuulutetuksi salakuljettajaksi. Don José on oopperan tylsimys ja siksi tenori. Jos Bizet olisikin säveltänyt La Bohèmen Carmenin sijasta, Don José laulaisi aariatolkulla äidistä ja kukkasista - nyt hänellä on onneksi vain yksi aaria. Siinä hän laulaa äidistä ja kukkasista. Ei ihme, että Carmen kyllästyy viikossa kersanttiinsa ja on vain iloinen, kun tämä karkaa kasvattisisaren houkuttelemana mamman kuolinvuoteelle.

   Escamillo on oopperan Tosimies. Hänellä on matala ääni ja vilkas parrankasvu ja hän pelehtii työkseen sonnien kanssa. Escamillolla on tapana törmäillä näyttämölle yllättävissä käänteissä. Yleensä hänen yllättävää sisääntuloaan edeltää C-duuri-fanfaari ja seuraa joutilaiden lavallaolijoiden esittämä ylistyslaulu. Yllätettyään näin kaikki Escamillo laulaa itsekehuaarian, rakastuu Carmeniin ja joutuu tappeluun. Kuvio toistuu oopperassa useasti, mutta viimeinen sisääntupsahdus päättyy ikävästi. Silloin Escamillon triumfi lipuu juuri tapetun Carmenin jalkojen juureen.

   Oopperan muita henkilöitä ovat Carmenin perässäkikattajat Frasquita ja Mercédès sekä Don Josén kasarmikaveri Zuniga, jonka tehtävä on ilmoittaa ikävät uutiset ja rakastua Carmeniin. Lisäksi Carmeniin rakastuu joka ilta 8 % läsnäolijoista, koska tilastojen mukaan 8 % oopperayleisöstä on heteromiehiä.

Hämähäkkimies

"Avaa televisio", huusi ystäväni puhelimeen joskus lukioaikoina, "siellä menee tosi hauska ohjelma, joku aivan kaheli sekoilee!". Avasin television ja näin Erik Tawaststjernan esitelmöivän Sibeliuksesta. En kuitenkaan tuominnut ystävääni, koska hän tuli vastaanottaneeksi huomattavan määrän tietoa Sibeliuksesta luullessaan luentoa viihdeohjelmaksi ja koska itsekin olin aikoinani erehtynyt luulemaan Tawaststjernaa joksikin aivan muuksi kuin Tawaststjernaksi.

   Näin hänet usein konsertissa. Aina kun hän astui täsmällisesti myöhästyneenä saliin aloittaen bravuurinsa, vakiopaikkansa sinkoilevan etsimisen ja tuttavien sydämellisen tervehtimisen, mihin sai kulumaan koko alkusoiton, tiesin menettäväni konsertin varsinaisen sisällön. En nimittäin saanut silmiäni irti tuosta olennosta. Katselin ihmeissäni, kuinka hän juoksutteli pitkiä laihoja sormiaan toisen käden kämmenellä, kuinka hän haroi hiuksiaan, heitti päänsä silmät suljettuina lähes takana istuvan syliin, kuinka hän nosteli hämähäkkimäisiä jalkojaan ja ryhdisti turkkinsa kaulusta. Lysti loppui siihen, kun sivistynyt seuralaiseni sanoi: "Älä naura, hän on professori Erik Tawaststjerna".

   Olin ällikällä. Voisiko tuo hullunhauska ilmestys todella olla se sama, joka kirjoittaa niin taitavasti ja oivaltavasti musiikista, olipa kyseessä sitten Svjatoslav Richter tai takelteleva pianistinalku? Voisivatko tuossa huojuvassa päässä sulautua Sibeliuksen elämä ja musiikki eläväksi tajunnanvirraksi?

   Myöhemmin sivistynyt seuralaiseni vei minut Helsingin yliopiston juhlasaliin kuuntelemaan Erik Tawaststjernan yleisöluentoa Sibeliuksen julkaisemattomista sävellyksistä. Sali oli pakattu täyteen uteliaita ihmisiä, enkä ollut varma, kiinnostiko heitä enemmän Tawaststjerna vai Sibelius. Hämähäkkimies veti täydellisen shown. Hän kuljeskeli sinne tänne, puhui kaikilla sivistyskielillä sekä suomeksi, hyökkäsi yhtäkkiä pianon ääreen, mutta kun ei saanut sieltä ulos mitä halusi, komensi lavalla orpoina istuneet muusikot töihin. Hän esitti Sibeliusta, Ainoa, Carpelania ja kaikkia tarvittavia henkilöitä hypäten roolista toiseen paremmin kuin Kansallisteatterin keskivertonäyttelijä. Ja uskottava se oli: tämä karkuun päässeeltä vaikuttava oli musiikkitieteen professori Erik Tawaststjerna.

   Minun elämäni myöhästyi Tawaststjernasta. Tulin musiikkitieteen opiskelijaksi juuri, kun hän oli jäänyt eläkkeelle, enkä koskaan tavannut häntä. Radioonkin tulin vasta, kun Tawaststjerna oli päättänyt maailman pisimmän radiosarjansa. Kuulin monen ns. tosi tiedemiehen kauhistelevan Tawaststjernan tapaa tehdä tiedettä. On totta, että hän joutui joskus ottamaan avuksi mielikuvituksen piirtäessään täydellistä kuvaa elämäkerran molemmista puolista (elämä ja teokset), mutta näin tehdessään hän tavoitti jotain, mihin tosimiehet eivät ole yltäneet.

   Hänen pohdiskelujaan mylläkästä nimeltä Sibelius saivat kuulla myös Helsingin taksikuskit kiidättäessään tätä kylmyyttä ja viimaa inhoavaa, kahteen turkkiin kääriytynyttä luurankoa kalosseineen ja salkkuineen konserttipaikasta toiseen, Helsingin Sanomien toimitukseen ja kotiin tai päinvastoin siinä määrin, että he lopulta valitsivat rakastamansa professorin vuoden asiakkaakseen. Taksikuskien mukaan Tawaststjernalla oli tapana istahtaa autonpenkille ja kysyä: "Mitä mieltä te olette modaalisuudesta Sibeliuksen kuudennessa sinfoniassa?" Vasta pitkähkön luennon jälkeen professori muisti kertoa, mihin oli matkalla.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][*Kotimaiset*]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]