ISBN: 951-20-5213-X, Gummerus 1997. Sivut 5-19.

Pekka Petteri Pönkä, eläkkeelle jäänyt taksimies Kahulan kylästä, istui harmaanvetisen loppukevään sunnuntain Hautkosken uuden kaupungintalon auditoriossa, keskiriveillä, ja osallistui seminaariin. Piti istua, kun oli nimeltä kutsuttu ja oman kylän asiat olivat esillä.

   Iltapäivän alkajaisiksi kuunneltiin maatalouden tuntijoita, torkuttiin puolihämyssä ja katseltiin käyriä, pylväitä ja kakunviipaleita, joita pehmoisesti hyrisevä piirtoheitin loimotti peräseinän laajalle valkokankaalle. Unionin-yhteisen maatalouspolitiikan vaatimukset ja näkymät siirtymäkauden jälkeen. Luomu, integroitu, erikoiskasvit. Rehuviljan pinta-alat hehtaareina, märehtijät ja yksimahaiset eläinyksikköinä, non-food-tuo- tanto vapaaehtoisilla kesannoilla, maksetut tuet lajeittain.

   Selkeät virkaäänet laskettivat lukuja, toistivat tavoitteita, totesivat toteutumat, kertasivat periaatteita, panivat kiinnostuneena merkille, mainitsivat tässä yhteydessä, ilmaisivat tyytyväisyyttä, korostivat lyhyesti ja katsoivat, pitivät kuitenkin aiheellisena huomauttaa lopuksi.Jakkupuvut ja kaksiriviset olivat rypyttömät, esiintyminen levollista ja varmaa. Pöngälle tuli mieleen tuttu eläinlääkäri vuosien takaa: jos ei eläjäksi ole, niin lopetetaan, tuskitta tietysti.

   Sitten puheenjohtaja napautti tauon ja mentiin tunniksi syömään. Kaupungintalon ruokala oli viikonlopun kiinni, mutta seminaariväelle oli puhuttu tarjouslounas Chez Mariosta Keskuskadun kulmasta, vaihtoehtoina burgundinpataa tai juustolla kuorrutettua brysselin- kaalia, ruokajuomineen kuusikymppiä.

   Pönkä jäi yksikseen kuljeskelemaan kaupungintalon kopisevaan eteisaulaan ja verrytti puutuneita jäseniä, lueskeli kuulutuksia ilmoitustaulun lasin takaa ja etsi tuttuja nimiä, löysi iltalehden ja selasi sen.

   Vartiainen palasi muita ennen ja pyysi seuraksi tupakalle. Siirryttiin ulko-ovien viereen, katoksen suojiin. Vartiainen hypisteli pikkusikarin rasiasta ja takoi sytyttimeen tulen, kiskaisi posket lommolla ja puhalsi pitkään.

   - No mitäpä Kahulaan?

   - Mitäs sinne. Enimmäkseen entisellään, mitä nyt pientä myllerrystä. Ikää kertyy itse kullekin harva se päivä.

   - Sinäkin jo eläkeukkona elelet?

   - Kun tuli ruvettua, niin mikä auttaa. Jotenkin on ihmisen oltava.

   - Ja liikennelupa on tyttärellä?

   - Saatiin sentään Riikalle, kun ei ollut muita kysyjiä. Säilyi kylällä taksi, kun vaan riittäisi tarvetta.

   Vartiainen ryiskeli mietteliäästi ja piti pientä taukoa. Semmoinen sillä oli tapa, ensin leksottelut, sitten asiaan. Jouten päiten se ei ihmisiä vaivannut, aina se johonkin pyrki.

   - Lukaisin tuossa ennakkoon sen Kiiperin paperin...

   Vartiainen sanoi. - Kovasti mielenkiintoinen se tietysti oli...

   - Sitähän tänne tultiin kuulemaan.

   - Tiedätkö sinä sisällöstä?

   - Mitenkä minä...

   - Merkillisen synkeäksi tämä dosentti maalailee haja-asutusalueiden sielunmaiseman, en kyllä entisekseen tuntenut. Muuta se ei tunnu löytäneen kuin epävarmuutta, näköalattomuutta, luovuttamisen tunnelmia, pettymystä ja katkeruutta kaikenlaista. Aina vaan ahistaa, maitohapoilla koko homma.

   Vartiainen puisteli päätään.

   - Minä en suoraan sanoen käsitä, kenen etuja tuommoinen tutkimus oikein palvelee. Minun muistaakseni teillä siellä Kahulassa oli joskus hyvinkin lystiä.

   Pönkä myönsi, mutta sanoi, että ankeuden vaivaa oli kyllä liikkeellä.

   - Pikkuisen vaisuja on monen tunnelmat.

   - Ja kumminkin kaikkien lukujen valossa mahdollisuudet sopeutua pysyvästi on paremmat kain pitkiin aikoihin. Sehän on tiedetty, että rakennemuutos on välttämätön, ja nyt se viimein alkaa toteutua. Mutta kai nämä on aika pitkälle niitä henkimaailman asioita. Tauti tarttuu. Kun yksi päättää, että perseelleen menee kumminkin, niin kohta on kaikki samaa mieltä. Sitä minä vaan, että jos henki menee huonoksi ja rintama repeilee, niin ne, jotka joutuu tekemään vastuullisia päätöksiä, saa pahan nimen ja kehnon muiston.

   Vartiainen nakkasi puoliväliin kyteneen sikarin peltiseen kurkkupurkkiin, joka törrötti sadevesirännin vieressä.

   - Nyt olisi kyllä sellainen henkisen huollon paikka. Myönteisille uutisille olisi kuule käyttöä.

   Pönkä odotteli. Vartiainen hypisteli toista sikaria, sujautti sen sitten takaisin rasiaan ja napautti kannen kiinni.

   - Sinähän kai olet sen teidän kyläyhdistyksen puheenjohtaja?

   - Eivät ole ymmärtäneet vielä poiskaan panna, vaikka joutaisi kyllä nuoremmille.

   - Alä puhu, mies parhaassa iässä!

   - Ikähän saattaa olla hyvä, mutta välillä kyllä tuntuu, että meikäläinen on jo konstinsa koettanut.

   - Mites nämä EU-rahat, onko niitä haettu?

   - On me Leaderiin jotakin yritetty kehitellä. Mutta kesken on.

   - Entä Rousseau, onko tuttu?

   - Eipä ole tullut vastaan.

   Palailijoita parveili ovissa. Vartiainen väisti sivummalle ja veti Pöngän mukaan.

   - Sinusta Pekka Petteri on jäänyt mieleen, että aina kun tukea on tarvittu, niin sitä on saatu. Oikeaan aikaan, oikeassa paikassa ja juuri sitä mitä pitikin. Sitä minä arvostan. Tämä on nyt vielä tällasta epävirallista eikä minulla tietysti ole valtuuksia luvata yhtään mitään, mutta jos teiltä sattuisi siellä Kahulassa syntymään tuommoinen vaan integratiivinen ja innovatiivinen ja muutenkin näpsäkkä koko kyläyhteisön kehitysohjelma, niin nyt olisi tyrkyllä ecuja ihan erikseen. Ja kunnolla. Ne haeskelee joka maasta muutamaa vähän niin kuin muille malliksi, ja voi olla että asia käy jossain vaiheessa minunkin pöydällä.

   - Että mitä niille piti olla?

   - Integratiivista ja innovatiivista. Koko kylän ideat samaan nippuun, ja tuoreita saisivat olla. Sekaan ripaus euronäkökulmaa, niin siinähän se soppa on. Saa olla ihan vapaamuotoista, kunhan selvän saa. Tähän ensimmäiseen vaiheeseen niillä ei ihme kyllä ole lomaketta, vaikka niitähän ne rakastaa. Kiirettä ei tietysti taaskaan ole, hyvin riittää kun juhannukseen on valmista. Mutta minä pyydän, että joku lähettää tarkempaa paperia, mietitte kaikessa rauhassa.

   Pönkä mutristeli epäillen.

   - Saattaa jäädä meiltä tekemättä... Sama pää kesät talvet, mitenkä sieltä tähän hätään uutta raapii. Pitäisi olla parempia kynämiehiä niihin hommiin.

   Palkatkaa.

   - Millä rahalla? Joku satanen saattaa kassassa olla, jos kolikot kelpaa.

   Vartiainen noukki rintataskusta nimikorttinsa.

   - Köyhyyteenhän hyvät hankkeet ei saa kaatua. Soittele pikapuoliin, niin katsotaan mitä voidaan.

   Seminaariväki alkoi vetäytyä saliin. Vartiainen nykäisi solmion suoraksi.

   - Muistakin rimpauttaa. Ja jos satut tietämään ostajaa sille meidän mökille, niin kerro saman tien. Sopuhinta, en minä sitä rahan takia myy.

   - Meinaatko luopua?

   - Voi tulla eteen sellainen elämänmuutos, että tänne on turhan pitkä matka pistäytyä saunan lämmitykseen.

   - Vieläkö etelämmäksi meinasit?

   - Eteenpäin on elävän mieli, ja onhan edut erinomaiset. Mitenkäs se muuan naapuri tuossa sanoikaan, että meikäläinen on vähän niin kuin muuttolinnut, etelässä lihotaan ja pohjoisessa pistäydytään pikimmiten livertelemässä ja munimassa.

   - Taisi olla vähän liian pahasti sanottu.

   - Niin minustakin. Mutta soitellaan...

   Iltapäivään oli koottu tutkijoiden puheenvuoroja. Kahula oli joutunut mukaan tutkimukseen, jossa selviteltiin maaseudun ihmisten mielialoja ja odotuksia. Syyspuolella edellisvuotta kotikylällä oli liikkunut uteliasta väkeä kahdella autolla, paljon paperia ja nauhurit mukana. Nyt oli luvassa yhteenveto.

   Tutkimuksen johtaja dosentti Lenni Kiiperi luki tekstiään harvakseltaan, säästeliäästi painotellen.

   Samat tunnot olivat toistuneet haastattelusta toiseen: kunhan tässä nyt päivä kerrallaan, katsellaan ja odotellaan miksi kääntyy. Paha oli suunnitella, kun ei oikein mistäsn ole takeita, päätökset syntyvät jossain tavoittamattomissa, rysähtelevät sieltä niskaan. Tunne oman elämän hallinnasta oli luiskahtanut monilta, tulevaisuus arveluttaa, tiivisti tutkija. Monella tilalla oli edessä tuotannon lopettaminen. Jatkamiseen päätynytkin pelkäsi pinta-alojaan liian pieniksi, ja lisämaan hankkimista laskeskeli yksi ja toinen.

   - Yksi haastateltavista mainitsi jopa harkinneensa maatalousyrityksensä tuotantotoiminnan siirtämistä kustannuksiltaan ja palkkatasoltaan edullisempaan maahan, mutta oli kuitenkin todennut, ettei tämä sittenkään ole realistinen vaihtoehto.

   Heikerön Paavon puheita, Pönkä arvasi. Tuollaisiahan se jutteli käreällä äänellään: "Jos kerta yrittäjiä ollaan, niin tehään niin kun rättivirmat ja muut nohevammat. Pistetään koneet rekkaan, käärästään semmoinen paremmanpuoleinen peltopaketti ja kärrätään koko roska keskemmäs Eurooppaa. Siellä puskisi nämäkin mullokset vehnää niin että aika menee väistellessä, vaan pahasti pelkään, että eivät huoli, ei mahu enää."

   Keskustelu oli lyhyt. Vartiainen sentään käytti puheenvuoron ja varoitti lankeamasta vanhoihin synteihin: epäuskoon, epätoivoon sekä liialliseen vaikertamiseen. Monenlaista myönteistäkin olisi kerrottavana, hän muistutti, paljon oli tehty ja vielä enemmän vireillä haja-asutusalueiden kaikinpuoliseksi kehittämiseksi. Muutoksen ajat koettelivat, mutta varmasti maassa oli pahemmassakin kiipelissä kituuttavia kuin omalla tilallaan asuva talonpoika, jolla sentään oli yhtä ja toista elämisen apua omasta takaa. Ja kummastipa oli itäisessä naapurissa löytynyt taas polku pienenkin pellon laitaan, kun oikein tiukoille tukisti. Oli huomattu todeksi vanha viisaus, että maassa ja mullassa on turva kun muu pettää.

   Edestä alkoi kuulua kuiskuttelun kahinaa, takanakin liikehdittiin.

   - Meinaan, että jos pikkuinen kevennys sallitaan, Vartiainen sanoi kiireesti ja istuutui.

   Seminaarin puheenjohtaja kopautti pöytää ja pahoitteli, että mielenkiintoinen keskustelu täytyi keskeyttää, sillä aikataulusta oltiin jäljessä ja vielä oli varattu esiintymisvuoro seminaarin kaukaisimmalle vieraalle.

   Salin eteen harppoi kaksi askelmaa kerrallaan pitkäluinen, vähälihainen mies, kolmissakymmenissä, ruskeaksi paahtunut. Paksu tumma tukka tapaili harmaan villapaidan pystykaulusta, pikkutakin lieve oli rutussa ja taskut pullottivat tavaraa. John Mackey PhD, Pönkä katsoi ohjelmasta, "Pilawaki; postmoderni kohtaa tradition, näkökulmia etnoekonomiaan".

   Pönkä käänsi lehtiöstään puhtaan sivun. Riikka kyselisi kotona kumminkin, sitä kun kiinnostivat kaiken maailman asiat ja lukemiselle se oli peräti perso, kaikki illat kirjassa kiinni. Niin kuin äitinsä ennen.

   Pöngän kummaksi mies puhui suomea aivan sujuvasti. Ärrä kyllä muljahteli pehmeästi, jokunen ajatus tuli sanottua koukeroiden, jossakin takerteli, mutta selvän siitä sai. Mies kuljeskeli ja elehti vilkkaasti, piti pitkiä taukoja, pysähtyi muka mietiskelemään, harppasi taas liikkeelle, katse vaelteli kuulijasta toiseen. Papereita sillä ei näyttänyt olevan.

   Pönkä koetti seurata parhaansa mukaan ja teki tunnollisesti muistiinpanoja.

   Mackey kertoi tehneensä kenttätöitä vähälukuisen pilawaki-heimon parissa Uuden Guinean syrjäseudulla. Muun maailman yhteydet heimoon vakiintuivat vasta sukupolvi sitten. Silloin heidät kuvattiin alkeelliseksi kivikauden kansaksi ja ennustettiin, että moderni yhteiskunta sulauttaisi heidät nopeasti olemattomiin. Pilawakit ovat kuitenkin osoittautuneet verrattomiksi postmoderneiksi selviytyjiksi. Heidän keräilijäkulttuuriinsa on aina kuulunut kaiken käsille osuvan ennakkoluuloton hyväksikäyttö ja avoin ajattelu. Perinteitään ja ulkomaailmasta tarjolle tuotua he yhdistelevät estoitta. Sähköä kylissä ei ole mutta avustusjärjestöjen toimittamia jääkaappeja kyllä runsaasti, niissä lihotetaan syötäviä toukkia, joista tuleekin oikein herkullisia. Pilawakit ovat tottuneet lähtemään, heitä työskentelee kaivoksissa, öljykentillä ja kaupungeissa, monet ovat hankkineet pitkälle erikoistuneen ammattitaidon, jotkut ovat virkamiehiä, mutta joka vuosi kauneimpaan aikaan kaikki palaavat muutamaksi viikoksi viidakkoon, riisuvat vieraat vaatteet ja elävät vanhaan tapaan.

   Mackey vilkaisi yleisöä ja kelloa, virnisti leveästi ja sanoi lopettavansa siihen. Puheenjohtaja nousi kättelemään Mackeyta ennen kuin kukaan ehti pyytää puheenvuoroa, kiitteli alustajat ja osanottajat ja toivotti kaikille turvallista kotimatkaa.

   Vartiainen napitti päällystakkiaan ulko-ovella.

   - Mitäpä mieltä olit seminaarista?

   - Mikäpä siinä, menihän tuo muun vaivan lisänä. Ei näissä joutava aika koskaan ihan hukkaan mene. Aina viisaammiltaan jotakin oppii.

   - Piti pikkuisen sanoa sille dosentille...

   - Asiasta, Pönkä sanoi. - Kuka se muuten oli tämä viimeinen puhuja?

   - Mackey?

   - Mikä se on miehiään?

   - Ei taida kukaan olla liian varma. Tohtorismiehiä sen pitäisi olla. Vanhemmat on Australian suomalaisia, sen takia osaa kieltä. Jonkin vaihto-ohjelman kirjoissa se täällä kai kuljeskelee, niitähän on nykyään pilvin pimein kun kaikki ei kun kansainvälistyy. Kaveri ilmestyi vaan yhtenä päivänä, rupesi moikkaamaan ja kyseli töitä. Sitä on sitten käytetty näillä keikoilla, jonkin tonnin se varmaan rokotti tuostakin turinasta. Ja mikäs siinä, onhan se kova poika puhumaan, vaikka eivät nämä mei- dän omat viisaat taida ottaa sitä ihan tosissaan. Mutta tämä tältä erää...

   Vartiainen paiskasi kättä niin että läjähti.

   - Mieti nyt tosiaan, saisitteko jotain lennokasta kasaan niin potkitaan taas asioita pätkän matkaa eteenpäin. Pidetään sovittuna ja soitellaan.

Kaupungintalon pysäköintipaikalla Pönkä odotteli autossa, että kiireisemmät ehtivät lähteä. Hautkosken niskalta hän käänsi oikealle Loimukankaan suuntaan. Matkaa kertyi toistakymmentä kilometriä ylimääräistä, mutta äsken kuultu viipyi vielä mielessä, ja Pönkä halusi selvitellä ajatuksiaan.

   Lyijynharmaat pilvet loduivat metsän latvuksissa, sataa tihuutti ja pyyhkimet huiskivat. Autoradiosta jytki vilkas musiikki, puhallin puhkui lämmintä nilkkoihin.

   Ensin oli kymmenkunta kilometriä metsätaivalta, sitten eteen levisi peltoaukea, kylän itäkulmaa, oli postilaatikoita ja pihatien suita. Maat kuuluivat olevan kelvolliset, samaa vanhaa järvenpohjaa kuin muukin Kahula. Tuttuja paikkoja, tuttujen ihmisten asumia. Tuolla isännöi nyt nuori mies, joka oli aikoinaan syntyä Pöngän taksin takapenkille, vaikka mentiin maalisliukkailla niin että penkat pölisivät. Valot paloivat pihapiirissä, kotona oltiin ja työn touhussa. Tuolla vanhat olivat jo kaksistaan, mies sairasteli sydäntään, taisi odotella leikkaukseen pääsyä. Tuolla kuului olevan rivakka emäntä, joka hoiteli paljot paperityötkin niin että muuta ei jäänyt sanomista kuin kiitellä. Tarkkaan oli tutkinut lomakkeet ja täyttöohjeet, ja kun tilalle oli osunut EU:n tarkastajia ja isäntä oli saatu kätellyksi, emäntä pyörähti esittäytymään, että "minä olen sitten se muu viljelijä eli yksityinen henkilö, joka osallistuu tilan juokseviin töihin". Ja lennättänyt askareilleen.

   Tie kaarratti loivasti mutkitellen halki harvakseltaan valoja tuikkivan viljelyslakeuden ja kääntyi takaisin etelään. Ison-Anttilan pihalla seisoi parvi autoja, ja kulmakammarin ikkunassa paloi valo. Kosula, Nisula, sitten muutama asumus pimeänä, Annin mökki, vieressä Huimin Martan punainen talo, nurkalla sakea pihlajatuuheikko.

   Syrjempänä häämötti koivikon keskeltä vanha valkoseinäinen pappila. Tyhjillään oli sekin. Kappalainen oli muuttanut siitä Hautkosken keskustaan, kun virkata- loista ruvettiin perimään käypää vuokraa neliöiden mukaan, laski että sillä, minkä joutuisi maksamaan maisemasta ja matkoista, rakentaisi hyvänlaisen tiilitalon. Niin kuin rakensikin. Ostajaa oli etsitty, mutta toistaiseksi turhaan. Katsojia oli saatu käymään, joku kuului mieltyneenkin, mutta seiniä koputeltuaan ja seinivieriä haisteltuaan oli ruvennut säälimään rahojaan ja pudottanut tarjouksensa niin vähiin, että seurakunta oli jäänyt odottamaan parempia aikoja.

   Kahulan kaupan ovi oli kiinni, eikä Toltin Heikin Transittia näkynyt pihassa, muuten olisi voinut poiketa tarinoimaan. Joku vääräleukainen leksotteli puoliksi tosissaan, että sunnuntaisin, ainoana vapaapäivänään, Heikki kiersi kylillä katselemassa, mitä uutta oli hankittu muualta kuin oman kylän kaupasta, vaikka ostouskollisuutta kuinka vakuuteltiin ja vannotettiin, ettei suurin surminkaan saanut heittää sikseen. Herkkätuntoisimmat kuulemma hoputtivat puoskia pidättelemään vierasta porstuassa, kun näkivät Transitin pyörähtävän pihaan, ja retuuttivat kalujaan piiloon.

   Sitten puro ja silta, Heikerö ja muut lähinaapurit, loiva ylämäki, tienristi ja käännös kotiin päin.

   Ala-asteen matala rakennus oli pimeänä. Pari mopoa pörräsi pihamaalla yhtä ja samaa kehää, sitten niiden valot pyyhkäisivät pururadalle ja upposivat tummaan rinteeseen.

   - Pysyväistä sä et tääl majaa saa... Pekka Petteri huomasi hyräilevänsä.

   Uutisten jälkeen Pönkä vetäytyi huoneeseensa, sytytti pöytälampun ja nosti eteensä kansion, johon oli koonnut aineiston konsulttitoimiston järjestämältä kurssilta "Eläköön kylä! Kehitysprojekti tulevaisuuden tekijänä". Tuli mentyä, kun tilaisuutta tarjottiin. Ruoka oli hyvää, kouluttajat innostavia, ja hotellin huoneesta oli laaja näköala lumiselle järvelle. Pilkkijöitä törrötti jäällä mustina nappuloina ja moottorikelkka pyrytti saarten välissä pitkää kiitoa. Illalla istuttiin muutama mukillinen baarin nurkassa ja tuuletettiin ullakkoa, niin kuin Karppinen sanoi. Se oli kylätoimikunnan puheenjohtaja Kainuusta päin, ja oli mukana muitakin, pari rattoisaa tyttöä Satakunnasta. Puolenyön vaiheilla ruvettiin puhumaan peittelemättä ja purettiin paineita niin että hyvää teki. Viimein kun venähti lakanoihin, niin oloa kevensi ainakin se varma tieto, ettei helppoa ole muillakaan.

   Pönkä pyyhkeili lukulasit, asetteli ne silmilleen, nykäisi paperinliittimen liuskan laidasta ja jatkoi siitä, mihin oli viimeksi jäänyt.

   "Kehittämisprojektin onnistuneen toteuttamisen avoinsanoja ovat

   - vahvuustekijöiden tunnistaminen ja inventointi voimavarojen ja innovatiivisen kapasiteetin maksimaaliseksi hyödyntämiseksi

   - motivointi sekä kestävän tahtotilan synnyttäminen ja koordinointi

   - potentiaalisten yhteistyökamppaneiden aktiivinen kartoittaminen

   - verkottuminen seudullisesti, maakunnallisesti sekä alueiden Euroopassa

   - eri sidosryhmien ja viranomaistoimijoiden informointi, kuuleminen ja jatkuva yhteydenpito

   - riittävän rahoituspohjan turvaaminen

   - yhteisöllisen sitoutumisen varmistaminen asetettuihin päämääriin sekä valmius nähdä yksityiset intressit kokonaistavoitteiden suunnassa...

   Pönkä työnsi liittimen takaisin, laski lukulasit pöydälle ja jäi katselemaan ikkunasta.

   Oliko tuhatkahdeksansataa konsultin päivä, hän muisteli. Semmoista summaa taisivat ehdotella. Ja siihen arvonlisävero. Varmasti olisi pätevää ja etevää ja valmistakin ehkä tulisi ajan mittaan, mutta saisivat yhdistyksen naiset myydä turhan monta käristemakkaraa.

   Riikka oli ehtinyt viimein kotlin, kuului liikehtivän keittiössä, avasi jääkaapin, taisi syödä jotain. Kohta se tuli sanomaan hyvää yötä.

   - Ja täällä vaan istutaan koko maailman murheet niskassa...

   - Kunhan omankin kylän.

   Riikka tuli viereen ja alkoi vääntää hartioita. Lujat sormet sillä oli.

   - Ottaisit vähän rennommin, et sinä sille mitään mahda, että asiat menee miten menee. Kyllä me selvitään.

   - En minä oikein osaa sivustakaan katsella. Ja kun jonkin homman ottaa, niin on sitä koetettava jotenkin hoitaa. Ottaisit sinäkin ukon ja rupeaisit laittamaan lapsia, etteivät ne ihan lopu. Kohta vievät koulunkin.

   - Ja höpsistä. Olitko sinä siellä seminaarissa?

   - Olin.

   - Saat kertoa huomenna. Minä menen nyt nukkumaan, aamulla on aikainen herätys.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][*Kotimaiset*]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]