ISBN 951-0-25010-4, WSOY, 2000. Sivut 97-100.

Novelli luvusta Lapsionni

Mie muutin Helsinkhiin kymmenen vuotta sitte ja asetin itteni asuhmaan tänne Kallion syähmeen. Molen kirjanpitäjä ja mulla on kotona oma virma. Tehen muutaman tilinpäätöksen vuessa, mutta enhän mie sillä elä, sosiaalihuolto minut maksaa niinko Roswitanki.

   Mie en ole pruukanu täälä pääkaupunkiseuvula käyä ulkona. Miekö olen semmonen aito luontoihminen ja ko täälä ei sitä luontoa ole niin molen aatelu pysyä sisälä. En ole solminu mikhäänlaisia suhteita näihin alkuperäisasukkhaissiin ko net tuntuva niinko kovasti ylpeiltä ihmisiltä.

   Soitan pohjosseen kerran päivässä. Mie ja sisko olema ko Jaakop ja Eessau, aina tukkanuottasilla. Mullehan kuuluu aina sitä sun tätä ko minun sisänen elämä on niin rikasta. Mie säästän valtion rahoja ja porisen rapean tunnin. Kurkkuan oikein keuhkojen täyveltä ja sisko yrittää sanoa välhiin jotaki mullikoista ja siittä pörröstä äijästänsä, mutta eihän minua sen asiat juurikhaan kiinosta. Molen veikkosten niin helsinkiläistyny etten etes muista miten konheela lypsethään.

   Molen semmonen kerrääjäihminen. Vuosikauet olen pannu kaikki valtionrahat kolphaan. Minun kortteeri oli niin täynä petsijoutsenia että jouvuin nukkuhmaan porstoan lattialla. Mieko olen aina ollu siisteyen perhään niin hyvinhän minun päivät kuluit siinä pölyrättiä heiluttaessa. Jos halvaa niin sanoa, olin vuosikauet oikein tytyväinen itheeni ja maaiilhmaan.

   Viimikuussa mie heräsin keskelä yötä semmosseen vistoon vihlaukseen. Se nousi tuolta selkäpiistä ottalohkoon ja rävhäytti samala minun päähän semmosen ajatuksen, että mie halvan jättää ittestäni joku merkin tänne maanpinnale. Mietin, että mikä soon. Mulla ei ole ollu koskhaan lukupäätä niinko Veli-vaihnaala oli enkä mie ossaa veistää venheitä niinko Tyyne-täti. Valinanvarraa ei ollu. Hunteerasin, että vissiin soon minunki sitte pakko tehä kläppi. Mulle tuli kauhea hoppu ko hoksasin että hyänen aika molen jo pitkäle yli viiskymmentä.

   Panin vaatheet pääle ja ajoin ratikalla Vaasankaule. Sielä mie seisoin kolmisen tiimaa ryssähuorien kanssa ja jo tuli miehenpuolikas kysyhmään, että mitä maksaa mitäki. Mie sanoin, että ei mithään, molen liikheelä tositarkotuksela. Vähän se siinä niinko empi mutta lähti kuitekki fölhjyyn. Menimä meile ja joima kahvit. Mie sanoin suohraan että halvaan maamerkin. Se nyökytteli, mutta justhiinsa ko meän olis pitäny laittaa siihen porstoan puolele, se pani ulsterin pääle ja käveli ovesta ulos.

   Mie en antanu periksi. Aatelin, että molenko ko Raakkeli joka toivoo, pettyy ja taas toivoo. Panin pitkin toivon tietä asemalle ja sain sieltä houkuteltua yhen kevytpäisen Benonin matkhaan. Lorhautin samat praatit ja oikasimma pitkäksi. Mie siinä miettihmään, että mikä tälle panhaan nimeksi. Soli hiljaa pitkhään ja sano sitte, että sillä on hyppykuppa ja huulitippuri. Jo mie tipahtin hopusta ja korkealta. Mies keräsi vaatheensa porstoanlattialta ja meni pois, hyi olkhoon.

   Mie siinä miettihmään että mikäs nyh etheen. Soithautin siskole, joka on tietekki ko Lea itte, kaetta täynä. Se oikein motkotti, että sie ja Eeva olettako kaks marjaa, molemat ahmitta syntiä ja halusitta ellää jotaki muuta elämää ko mitä Herra on teile määräny. Tietekki se aatteli, että minua ei ole luotu mihinkhään suuremphaan ko kolpaa jynssäähmään. Että aivanko minua ei olis koskhaan ollukhaan. En sanonu mithään. Maattelin, että vielä se saapi mainoa minun tekoja niin että tukehtuu siihen paikhaan.

   Eilen mie sitte myin viimisen petsijoutsenen keltasessa pörssissä ja kävin ostamassa menolipun Tallihnaan. Sielä mie menen konitohtorille ja laitatan siemenen itähmään. Katothaan yheksänkuukauen päästä mihin asenthoon siskon naama sitte väänähtaa ko mie muutun Raakkelista Saaraksi.

Muualla Verkkoliitteessä:
Perhe-novellikokoelman arvio (24.9.2000)