ISBN: 951-1-14710-2. Otava 1997. Sivut 225-246.

Satiirisia kirjoitelmia

Maan parhaat

1.

Kun nyt julkaisen maan parhaiden viisauksien valikoiman, pyrin tekemään sen lyhyesti.

   Antologian aikarajana on vuoden päivät ja edellytyksenä olen pitänyt kaikkein huomattavimpia tänä aikana lausuttuja viisauksia.

   Se tarkoittaa: että kaikkein huomattavimmat kansalaiset ovat ne meille esittäneet, ja että ne todella ovat lajinsa parhaita.

   Niistä voi mitata, millä tasolla kansakunnan johto on.

   Heti aluksi on syytä antaa ensimmäinen sija pääministeri Harri Holkerille. Hänen kuuluisa havaintonsa, että Suomessa ei ole enää köyhiä ihmisiä, on varmasti sen arvoinen.

   Kuten muistetaan, pääministeri sattui astumaan ulos kadulle ja kävelemään hetken ajan kansan parissa. Ja mitä hän näkikään? Ei missään köyhiä ihmisiä! Ja mitä siitä seuraa? Koska heitä ei ole näkyvissä, heitä ei ole olemassa. Yksinkertaista, mutta miksi sitä ei ole kukaan muu keksinyt?

   Pääministeri riensi viipymättä antamaan sen meille tiedoksi. Me kaikki olemme jo samaa keskiluokkaa, kuului hänen vapauttava sanomansa.

   Siis ensimmäinen sija pääministerille. Köyhyys on poistunut maasta, ja kuka itkee sen perään? Tuli vain huomata se, että köyhyys on näkyväisenä ilmiönä ja siten itse ongelmanakin kadonnut. Ja kansakunta on puhunut köyhistä, kun olisi pitänyt puhua keskiluokasta. Köyhiä ei ole, eikä köyhien ongelmaakaan ole.

   Miten suuri näköharha onkaan päässyt syntymään, kun ei ole aikaisemmin katsottu totuutta silmiin. Ei ole aikaisemmin menty kadulle ja itse teossa tutkittu, miltä ihmiset oikein näyttävät? Miltä ihmiset näyttävät päältä, sitä he ovat myös sisältä, aivan varmasti. Sen on pääministeri meille todistanut.

II

Kauppa- ja teollisuouministeri Ilkka Suominen, toinen sija.

   Mistä hyvästä? Siitä, että hän puolestaan on perehtynyt tuon hyvinvoivan keskiluokan ongelmiin, kun pääministeri on tehnyt asiat selväksi köyhien puolella.

   Ministeri Suominen on havainnut, yllätykseksi itselleenkin, että kansalaisten parissa liikkuu kaikesta hyvästä huolimatta joku outo virtaus, jota hän paremman puutteessa nimittää tyytymättömyydeksi. Hän ei osaa sanoa, mistä se johtuu. Hän on esittänyt kysymyksen, saadakseen tietää mikä tämä kumma ilmiö on.

   Kuten pääministeri edellä, hänkään ei usko että unohdettu kansa olisi tyytymätöntä. Ei voi olla. Sen hän nimenomaan sanookin. Ja mahdotontahan se olisikin, koska sellaista joukkoa ei ole enää olemassa.

   Ministeri esittää, tarkentaen ja syventäen, että tämä tyytymättömyys on vähintään keskiluokan ja sitäkin paremmin voivan kansanosan, jopa omistavan luokan tyytymättömyyttä.

   Ja se on yllättävää. Ne ovat tyytymättömiä joilla ei ole siihen mitään aihetta!

   Tyytymättömyys on siis levinnyt piireihin, joissa sitä ei ole ennen ollut, ja se on kadonnut niistä piireistä, jotka ovat itsekin kadonneet. Siinä tosiasiat.

   Koetan kerrata: ministeri siis pohtii, mitä tuo tyytymättömyys on, mistä se voi johtua ja mihin se mahdollisesti kohdistuu? Kuinka tyytymättömiä ihmisiä voi ylipäätään olla Suomessa!

   Tästä kaikesta kannattaa antaa toinen sija, ehdottomasti. Näin laajakantoisen ongelman paljastaminen on suuri haaste kaikille yhteiskuntaelämän tutkijoille. Sen arvoa lisää suuresti se, että sen on lausunut henkilö, joka on jonkin verran itsekin osallistunut politiikkaan. Häneltä voidaan edellyttää vähän muita enemmän vainua sen suhteen, minkälaisia virtauksia maassa esiintyy.

   Ja sen hän on meille ilmoittanut.

III

Pitkään olen pohtinut, eikö ensimmäinen sija olisi sittenkin pitänyt antaa opetusministeri Anna-Liisa Kasuriselle.

   Hän menee jossakin suhteessa vielä paljon edellisiäkin pitemmälle, vieläkin syvemmälle.

   Ja mitä suurta hän on sitten lausunut? Vain kaksi sanaa, ja nekin oikeastaan väärin päin. Mutta vain noin ensisilmäyksellä katsottuna.

   Sillä juuri näihin kahteen sanaan sisältyy mitä sunrin viisaus.

   Kerron vähän esihistoriaa. Ministeri Kasurinen joutui tässä taannoin kulttuuriväen hampaisiin, kun hän ei ollut käynyt katsomassa elokuvia, vaikka puhuikin elokuvista. Niin kuin se olisi suurikin asia, katsooko ministeri elokuvia. Alan ihmisille ne tietysti ovat kaikki kaikessa.

   Suopea ministeri tahtoi kuitenkin korjata asian, tällä kertaa toisella taiteenalalla.

   Keskustelun lomassa hän esitteli kulttuuriväelle virkahuoneensa seinällä olevan taulun, jonka on maalannut Albert Edelfelt. Hän tuli kuitenkin vahingossa sanoneeksi, että sen on maalannut Arvid Järnefelt.

   Kaikki hämmästyivät. Järnefelt? Mutta hänhän on kirjailija!

   En sattunut itse olemaan paikalla, mutta minulle on kerrottu tapahtuman jälkihistoria.

   Ministeri hymyili kuulijoille kuin lapsille ja toisti: Arvid Järnefelt. Kuten sanoin, taulun on maalannut Arvid Järnefelt.

   Kaikki taas pelkkinä kysymysmerkkeinä.

   Ja hän ryhtyi opettamaan heitä: teidän mielestänne taulun on maalannut Albert Edelfelt. Hyvä on. Olettehan te tavallanne aivan oikeassa. Mutta te unohdatte nyt erään tärkeän seikan: tämä taulu sattuu sijaitsemaan hallituksen ministerin työhuoneessa. Se ei roiku jossakin näyttelyssä eikä missään muuallakaan. Se on siis hallituksen taulu, niin sanoakseni hallituksen virallinen taulu. Ja hallituksen asia on luonnollisesti päättää siitä, kuka sen on maalannut.

   Mitä suurin hämmästys, jo toisen kerran. Tässä kuultiin jotakin sellaista, jota ei sanota aivan joka päivä.

   Yksi parhaista vastauksista mitä on annettu älymystölle, joka ei asioita aivan vähästä käsitä.

Saatananmoinen sisu

Sisu on suomalainen luonnonvoima, niin kuin jääräpäisyys, äkkijyrkkyys, peräänantamattomuns, umpimielisyys ja sokea viha.

   Sisu on meidän metsäläissielumme hyvä ja paha: toisaalta synkkää voimaa ja sitkeyttä olemassaolontaistelun kaikkinaisten vastuksien voittamiseksi, toisaalta aivan aitoa pahantahtoisuutta, pahansisuisuutta ja pirullisuutta koko sosiaalista ympäristöä kohtaan, jolta ei mikään yksilöllinen käyttövoima ikinä lopu.

   Suomalaisen sisun myönteisiin saavutuksiin lasketaan yleensä vanhojen korvenraivaajien loputon taistelu kylmää, nälkää, hallaa ja toivottomuutta vastaan. Väinö Linnan Koskelan Jussi on tämän korvenraivaajasisun jumalallisin hahmo: ankara itseään ja muita kohtaan, järjettömän sitkeä työssään, nuuka, kunnollinen, periksiantamaton ja pyhä. Hänen vastakohtansa taas on vaikkapa Joel Lehtosen laiska viinatrokari Juutas Käkriäinen, mies joka raivostuessaan silmät pullistuen kantaa kahdeksan leiviskän painoista jauhosäkkiä pelkän pahan sisunsa varassa. Kun säkki mäentöyräässä putoaa selästä, tämä villi-ihminen suuttuu silmittömästi, repii vastaantulevat aidat tieltään, riehuu mökkinsä pihalla. iskee silmiinsä osuneen kanan hengiltä, ryntää pirttiin, repii vaimonsa hameen, kiroaa koko maailman ja lopulta uhkaa tappaa itsensä.

   Vähän jokainen tuntee näitä Koskelan Jussin ja Juutas Käkriäisen eriasteisia tyyppejä aivan lähimmästä ympäristöstään, ja ellei tunne saa lukea heistä joka päivä lehdistä. Enimmät tämän puukkokansan murhista tehdään pikaistuksissa, pahan sisun kuohahtaessa yli, aivan pikkuseikastakin, ja jumala varjele sitä joka silloin sattuu heidän tielleen. Mutta yhtä lailla saadaan lukea arkipäiväisemmistä sisunnäytteistä, siitä hellittämättömästä ja yli tavallisen suorituskyvyn käyvästä urakoinnista, jota esimerkiksi pikkuyrittäjät nykyään osoittavat, puskemalla töitä pikkuverstaissaan yöt läpi, ainaisessa konkurssinpelossa ja kurkkuaan myöten veloissa. Sisu on suomalaista vientitavaraa ajoittain myös ulkomaisilla komennusmatkoillakin, jäisillä rakennustyömailla, kuohuvilla porauslautoilla, kaikkialla missä suomalainen tahtoo näyttää kovan luontonsa muille.

   Mutta varsinaisia sisun suurnäyttämöitä ovat sittenkin aina olleet sodat ja verileikit. Niistä löytää kuvauksia aikojen alusta asti. Kun äärimmilleen kiusatut Pohjanmaan talonpojat nousivat nuijasodassa kapinaan, he sanoivat repivänsä Turun linnan maan tasalle vaikka paljain hampain. Hurjana joukkona he ryntäsivät etelään, polttivat kartanoita ja iskivät päänsä rautamarski Klaus Flemingin armeijaa vastaan: tuloksena 3 000 kuolonuhria. Kansalaissotamme oli yksi maailman verisimpiä sisällissotia, vähäiseen väestöpohjaan, aikaan ja uhrien määrään nähden laskettuna. Se oli yksi hurja vihan leimaus. Suomalainen sisu on konfliktitapauksissa väriltään aina punavalkoinen, se on vihan punainen ja kuoleman valkoinen.

   Entä sitten talvisota, tämä suomalaisen sisun kollektiivinen sankaritarina? Siitä on kerrottu tuhat ja yksi toinen toistaan vaikuttavampaa tapausta. Kovissa pakkasissa miehet korvasivat kaikki varusteitten, muonituksen, aseistuksen ja joukkojen ammottavat puutteet yhdellä kaikenylittävällä sisullaan, venymiskyvyllään, hellittämättömyydellään ja armottomuudellaan. Kuulemme vieläkin korvissamme maagisia taistelupaikkojen nimiä, jotka kerralla palauttavat mieleemme kaiken: Summa, Taipale, Vuosalmi, Kollaa! Jokainen joka kuulee nämä paikannimet sävähtää ylpeydestä punaiseksi.

   Mieleemme tulevat kuvat miehistä jotka makasivat lumikuopissa pelkkiä havuja suojanaan, vuorokausia valvoen ja vain jäistä vanikkaa purren, hievahtamattoman kylmäpäisinä, raudanlujina, loputtoman sisukkaina. Valkoiset haamut hiihtivät metsissä, kävivät päälle kuin sudet, tappoivat, katosivat ja palasivat kohta taas. Miehet makasivat kyyryssä maassa päälletunkevia panssarihirviöitä vastassa, hyppäsivät ylös hirmuliskojen katveeseen, työnsivät halkoja telaketjujen väliin, räiskäyttivät polttopulloja kiehuvan kuumien hirviöitten keulapanssareille, kärvensivät viholliset elävältä tankkeihinsa. He kestivät raskaita marsseja syvällä tiettömässä korvessa koukatessaan vihollisen selkäpuolelle, yhden päivän, kaksi päivää, kolme päivää, sateessa ja myrskyssä, ja voimien uupuessa he purivat hammasta ja ottivat avukseen viimeisen reservinsä, sisun, tuon ihmeaineen joka vei perille silloin kuin kaikki muu oli lopussa. He hyökkäsivät vihollisen niskaan, riehuivat hullun tavalla, tuhosivat sen, ja vasta taistelun jälkeen kaatuivat maahan, nukkuivat paikalleen, kuka mihinkin asentoon, aivan kuin metsän eläimet.

   Suomalainen sisu! Saatananmoinen sisu! Maailma tuntee tämän ihmesanan niin hyvin että on aivan sellaisenaan liittänyt sen sanakirjoihinsa, sitä ei ole koskaan tarvinnut kääntää millekään kielelle. Urheilun verisimmissä kamppailuissa suomalainen sisu löi koko maailman ällikällä, heti kun juoksijamme ilmestyivät ensimmäisen kerran kilpakentille. Hymyilevä Hannes Kolehmainen - jonka tiedämme hymyilleen siksi että hänen oli niin vaikea pidättää nauruaan ylivoimaisuntensa takia - juoksi Tukholman olympiakisoissa 1912 kuusi juoksua peräjälkeen, yhteensä 41 kilometriä, voitti ne kaikki ja kukisti koko maailman jumaloiman Jean Bouinin, yksinkertaisesti teurasti hänet radalle. Silloin suomalainen sisu markkinoitiin maailmalle. Se iskettiin kerralla koko maailman tietoisuuteen.

   Tiedämme mitä siitä seurasi - Kolehmaisen jälkeen Paavo Nurmi, Ville Ritola, Volmari Iso-Hollo, llmari Salminen - ja koko maailmalta oli juostu jalat alta. Joitakin virstanpaaluja kannattaa ehkä vieläkin muistella. Kerran knultiin kummia: muuan Peräseinäjoella olkileipää syönyt ja Amerikkaan nälkää paennut kirvesmies Ritola oli Atlantin takana juossut hurjia aikoja, aivan omaksi huvikseen. Mies kutsuttiin kotiin, hänelle syötettiin ruisleipää ja pantiin juoksemaan näytteeksi; hirvittävästi irvistellen tämä sudenkasvoinen peto juoksi heti maailmanennätyksen 11 201 metrillä. Mies lähetettiin Pariisin olympiakisoihin 1924 ja hän repi kultamitalit niin 3 000 metrin estejuoksussa kuin 11 201 metrilläkin. Kauhistuttavassa helteessä, jolloin varjossa oli 36 astetta, juostiin maastojuoksu, jossa 24 miestä pyörtyi tai kaatui maahan, niin että sanitäärit saivat kantaa heitä pois kuin taistelukentältä. Mutta suomalaisten sisu ei pettänyt hetkeksikään. Nurmi voitti ja Ritola tuli toiseksi; vain 15 miestä pääsi joten kuten raahautumaan perille. Moni makasi sairaalassa vielä seuraavana päivänä. Taas kuului mitä suomalainen sisu tarkoittaa.

   Ennen Amsterdamin olympialaisten 5 000 metrin kilpailua 1928 Ritola ja Nurmi olivat kumpikin kurjassa kunnossa, ei puhettakaan että niin sairaat miehet olisivat voineet juosta pätkääkään, tuskinpa kävelläkään. Molemmat olivat teloneet harjoituksissa itsensä rammoiksi, Ritolan nilkka oli nyrjähtänyt ja Nurmen lonkka iskeytynyt vesihaudan sementtipohjaan, niin että toinen jalka ei kestänyt edes hierojan kosketusta. Mutta mitä he tekivät? Hammasta purren he asettuivat radalle ja juoksivat kivun lieskojen polttaessa sielua kaksoisvoittoon, Ritola ensimmäiseksi ja Nurmi toiseksi. Aivan niin kuin mitään ei olisi ollut menoa haittaamassa.

   Entäpä nyt? Suuria saavutuksia on aika ajoin nähty sen jälkeenkin, mutta paha aavistus sanoo meille, että sisu alkaa suomalaisena luonnonvarana arveluttavasti ehtyä. Maailman juoksuradoille suomalaisia juoksijoita ei enää kannata lähettää toisten naurettavaksi, he taistelevat jäännöspisteistä, mutta mitalien rautaa ei tule kenenkään kouraan. Mikä on mennyt vikaan? Onko syynä sotien puute, tosi kovien koitosten puute? Onko olkileipä jäänyt syömättä, onko nälkää, kurjuutta ja epätoivoa annosteltu liian niukasti? Onko maailma muuttunut niin paljon, ettei sisulle ole enää käyttöä, ettei sitä tarvita, että eletään jo ilman sitäkin? Vanha korvenraivaajasisu on ainakin kadonnut kauas historiaan. Nykyinen raivaaja ei käytä enää lihasvoimaansa paljon muuhun kuin kylmän olutpullon avaamiseen työpäivän jälkeen. Hän nousee putipuhtaissa haalareissaan jymisevän traktorin koppiin, pistää kuulosuojaimet korviinsa ja antaa koneen repiä maan auki, ponnistelematta enempää kuin tehostetun ohjauspyörän höyhenenkevyet kosketukset vaativat. Koko työpäivän aikana hänestä ei irtoa hikipisaraakaan, ja käydessään illalla kotiinsa hän on yhtä levännyt kuin olisi ollut auringonlaskua katselemassa. Koko hänen taloutensa on täynnä koneita, jotka tekevät kaiken työn, kyntävät, niittävät, sekoittavat, pilkkovat ja murskaavat, ja näköpiirissä on aika jolloin hänen ei tarvitse astua jalallaan ulos talostaan, hän hoitaa kaiken kaukosäätimen avulla, itse sillä aikaa porealtaassa kylpien ja hajuvesissä itseään virutellen. Hänen vaimonsa ei käy navetassa kuin joinakin juhlapäivinä lehmiä tervehtimässä, aivan kuin entiset kartanonrouvat aikoinaan väentuvassa palkollisia katsomassa; kaiken muun ajan hän lukee naistenlehtiä, lakkaa kynsiään ja seuraa nautakarjansa elämää videon avulla.

   Ja näin alkaa olla kaikilla muillakin aloilla. Täman päivän varusmies on pelkkä ranskanpullaa syövä kelvoton vetelys entisten tuimien ja kivikovien sissien rinnalla, jotka söivät rautaa ja paskansivat kettinkiä. Kaksimetriset poliisit istuvat pareittain autossa, eikä kukaan ole viimeiseen kymmeneen vuoteen nähnyt yhtäkään elävää poliisia kävelemässä, tuskin he siihen enää kykenevätkään. Koululaiset kuljetetaan aamnin ja illoin ovelta ovelle, ja vapaahetkensä he seisovat porttikongeissa yksillä jalansijoilla ja vetelevät huumeita sisäänsä. Joka odottaa tämän sukupolven joskus nousevan sisussa esi-isiensä verroille on taikuri, joka yrittää puhaltaa velttoa köyttä pystyyn niin kuin se olisi rautakanki.

   Ja kuitenkin pienen pieni toivon säde pilkistää taivaanrannalta tähänkin ahdinkoon - nykyinen taloudellinen lama. Kun se hyvän hallituksen ansiosta tästä vielä syvenee, niin sanonpa että sillä tulee olemaan terveellinen vaikutus. Ensiksikin kalorit ja vitamiinit katoavat pöydiltä ja vanha kunnon olkileipä saattaa tulla takaisin entiselle paikalleen. Autot vanhenevat, kuluvat ja romuttuvat pois; on pakko jalkautua tielle ja yrittää kiskoa ruhoaan eteenpäin ilman moottorin apua. Maanviljelijän koneet ovat kohta pelkkä muisto, heidän on tartuttava uudelleen lapioon ja kuokkaan, teki se sielulle miten pahaa tahansa. Urheilijat saavat juosta kotoaan suoraan kilpailupaikoille, koska heitä ei enää kuljeteta tai kanneta sinne; ja silloin aletaankin jo olla lähellä vanhan Peräseinäjoen suden kovaa valmennustasoa. Kun vielä lopusta leivästä tapellessa saadaan aikaan kiivas sisällissota, joka erottaa jyvät akanoista, niin hyvä perustyö alkaakin olla tehty. Ainakin minä olen optimistinen: merkit ovat erinomaisen suotuisat. Suomalainen sisu saattaa vielä palata takaisin.

   1993

Suojelupoliisin kirjoitustaito

Suojelupoliisin entinen päällikkö Seppo Tiitinen on tehnyt sensaatiomaisen paljastuksen.

   Mikä se on? Sekö että Suojelupoliisin pimeissä kellareissa on harjoitettu salamenoja, käytetty huumeita, pelattu uhkapeliä?

   Ei, paljon erikoisempaa, paljon yllättävämpää.

   Kaikkea ylläolevaa vartenhan Suojelupoliisin tilat ja täydellinen uutispimennys kyllä antaisivat hyvän suojan. Ei tarvitsisi pelätä paljastumista, kun kaikenlaisten hämäräpuuhien ammattimainen penkominen on koko laitoksen päätehtävä. Raportit ovat salaisia. Kuulustelupöytäkirjat ovat salaisia. Työtehtävät ovat salaisia. Kaikki muu on salaista, paitsi että laitos valvoo kansalaisia vuorokaudet ympäri, kutoo lukinverkkonsa jokaiseen soppeen, valokuvaa sisimmätkin ajatuksemme.

   Mikä siis on tämä suuri paljastus?

   Sanalla sanoen: Suojelupoliisin päällikön mukaan koko hänen 12 vuotta kestäneen päällikkyytensä aikana laitoksessa ei ole ollut ainoatakaan kirjoitustaitoista henkilöä!

   Istu ja pala, ei voi muuta sanoa.

   Tiitinen on tunnustanut, että hän itse joutui kirjoittamaan jokaisen paperin, joka lähti virastosta ulos. Muut eivat siihen kyenneet.

   Totisesti, laitoksessa jonka päätehtävä on kaikkein arkaluontoisimpien, kaikkein raskauttavimpien asiakirjojen laadinta, ei ole ainoatakaan, joka osaisi kirjoittaa niitä! Minkä kunhistuttavan näköalan se meille avaakaan. Vain yksi pieni kirjoitusvirhe, vain yksi hatara lause, ja kuka tahansa meistä voisi saada rautakalterit eteensä omien kotoisten uutimiensa sijasta.

   Kansalaisten ensireaktio suureen paljastukseen on ollut ällistyttävän laimea. Se on kuitattu melkein pelkällä olankohautuksella. Se ei ole kiinnostanut oikeastaan ketään. Elämme kaiketi niin rauhallisia aikoja, että suojelupoliisit saavat kaikessa rauhassa istua kivimuurinsa sisässä ja kutoa verkkojaan, arkielämässä emme kuitenkaan kuule heistä mitään. Aamulla töihin lähtevä ihminen palaa illalla takaisin kotiinsa; hän ei nouse ilmaan ja katoa iäksi, niin kuin joskus aikaisemmissa historian vaiheissa on tapahtunut. Tuntuu kuin suojelupoliisia ei olisi olemassakaan.

   Yleisö tuntuu ajattelevan: onko se niin välttämätöntä, että suojelupoliisit osaisivat kirjoittaa? Yksi lysti heidän puolestaan. Suojelupollisin toimialahan on niin kovin toisenlaatuinen. He varjostavat, nuuskivat, kuuntelevat ja jäljittävät meitä, ja yhtä hyvin kuin suojelupoliisit itse siihen pystyisivät varmasti vaikka suojelupoliisin koiratkin.

   Jos laskemme pois itsemme - sen ettemme koskaan joudu tekemisiin suojelupoliisin kanssa - niin minkä takia suojelupoliisien pitäisi tosiaan osata kirjoittaa? Avarasti katsoenhan koko poliisitoimi on yleensäkin etupäässä fyysistä ja motorista laatua, ajattelun ja pohdinnan hidastava vaikutus on siinä vain haitaksi. Mitä vähemmän siihen tuhlataan aikaa sen parempi.

   Jos esimerkiksi poliisien erikoisyksikkö Karhukopla ajaa takaa jotakin panttivangin siepannutta pankkiryöstäjää ja avaa tulen, olisiko heidän etukäteen ryhdyttäva neuvotteluihin rikollisen kanssa hyvästä käytöksestä tai muusta? Jos sitten sattuu, että ryöstäjä hätäännyksissään räjäyttää pakoautonsa ilmaan panttivankeineen päivineen, niin että kokonainen tori lainehtii tulimerenä, niin olisiko se estettävissä etukäteen keskustelemalla ja neuvottelemalla? Kokouksia pitämällä? Ei mitenkään, niin kuin mainittu dramaattinen tapaus itsessään todistikin. Poliisin ripeä ja sumeilematon toiminta säväytti koko kansakuntua, tunnettiin että poliisi on valmis turvaamaan lakia henkeen ja vereen.

   Ja syvemmälti historiaan mennäksemme: onko mitenkään yleisesti välttämätöntä, että juuri suojelupoliisi, valtakunnan ylimmän johdon tuki ja turva, meidän hyvä poliittinen omatuntomme, perehtyisi erityisemmin suomen kieleen? Olemme eläneet vuosisatoja sellaisten suojelupoliisien turvissa, jotka ovat puhuneet milloin ruotsia tai venäjää, aina tilanteen mukaan, ja ne jotka eivät ole heidän kieltään ymmärtäneet, ovat kyllä oppineet sitä ymmärtämään heti heidän käsiinsä jouduttuaan, hyvinkin perusteellisesti. Mitä tässä siis turhaan säikkymään, meillä tai muualla? Pitääkö suomalaisen suojelupoliisin osata suomea, yhtä vähän kuin esimerkiksi saksalaisen suojelupoliisin pitäisi osata saksaa? Kyllä saksalaiset varmasti käsittävät mitä heidän suojelupoliisinsa tarkoittaa, vaikkei hän kykenisi änkyttämään yhtä tavua selväkielellä. Suojelupoliisilla on itse asiassa niin vahva perinne kaikkialla maailmassa, kaikissa yhteiskunnissa, kaikkina aikoina, että Seppo Tiitisen huoli heidän ilmaisutaidostaan tuntuu kyllä ylimitoitetulta.

   Näin kansalaiset tuntuvat ajattelevan.

   Missä päin maailmaa sitä paitsi on koskaan etsitty hengen intelligentsijaa suojelupoliisin tai yleensä poliisikunnan piiristä? Ei missään, eikä sitä ole heiltä edellytettäväkään. Jos pyrimme olemaan sivistysvaltio, tulee meidän kuljettaa mukanamme myös poliisikuntamme vajavaiset yksilöt omana osanaan kokonaisuudesta.

   Oma vaaransa tietysti on siinä, että juuri poliisikuntaan keskittyvät näin selväpiirteisesti rajoittuneet henkilöt. Eriytyessään omaksi valikoiduksi ryhmäkseen heistä saattaa tulla helposti ylimielisiä; ja hallitessaan yhteiskunnan valtakoneistoa he voivat mennä joskus liian pitkälle. Mutta silloinkin on kyllä hiusten halkomista ryhtyä arvostelemaan ainakaan heidän kielentajuaan. Sitä paitsi se alkaa silloin olla jo myöhäistäkin.

   En ole itsekään kovin huolestunut. Kaikessa tässä on nähtävissä myös myönteisiä puolia. Kun kirjoitustaito ja ajattelun taito ovat yleensä yksi ja sama asia, niin ilman toista ei tietysti voi olla toistakaan. Suojelupoliisi joka ei osaa kirjoittaa eikä ajatella on loppujen lopuksi turvallinen ilmiö kansalaisten kannalta. Jos suojelupoliisit alkaisivat itse ajatella, se olisi kyllä hyvin vaarallinen tie kuljettavaksi. He voisivat ottaa henkisen yliotteen meistä, nousta ylös kellareistaan, ryhtyä laajentamaan toimipiiriään ja käskyvaltaansa, ja mihin silloin joutuisimme? Niin kauan kuin he vielä lymyävät kellareissaan ja kyhäävät harakanvarpaitaan omaan tahtiinsa, me voimme olla levollisia. Ainakin minä nukun yöni rauhassa niin kauan kuin tällaista vaaraa ei ole olemassa.

   Julkaisematon 1993

Pyöräilyn ylistys

Polkupyörä on yksi ihmiskunnan jaloimmista, hyödyllisimmistä ja yksinkertaisimmista keksinnöistä. Siinä on vain kaksi pyörää, runko, polkimet, voimansiirtoketju ja moottorina omaa lihasvoimaa käyttävä ihminen. Reilun sadan vuoden kuluessa sen teollinen perusmalli on valloittanut koko maailman.

   Jostakin syystä teollisuus on ryhtynyt voitonhimossaan tuottamaan yhä uusia kalliita erikoispyöriä, vaihtamaan kokoelmaa vuosittain kuin muotihuoneet ja kiskomaan turhamaisilta ibmisiltä rahat pois. Se joka ei tähän lankea tulee mainiosti toimeen vakiopyörällä, joka kestää ankarassakin käytössä vuosikymmenet. Yksi on vielä luotukin suomalaiselle miehelle pysyvä hyödyke, joka ei juuri muutu eikä petä häntä koskaan: polkupyörä. Sen taattu turvallisnus on yhtä kuin suomalaisen perusmiehenkin yleisesti tunnettu vakaus ja pysyvyys.

   Pyöräilen jotta pystyisin hengittämään, elämään, tuntemaan itseni vapaaksi ja itsenäiseksi. Pyöräilyssä yhdistyy liikunnan ja vapauden riemuun reittien ja ajankäytön suvereeni valinnanvapaus.

   Kammoan syvästi kaikkea joukkoliikuntaa, ohjattuja ja määrättyjä liikkeitä, marssirivistöjä ja raitiotielinjojen tapaan aurattuja hiihtolatuverkkoja. Pyöräilijänä olen oman maailmani keskus, ruhtinas ratsuni selässä, kaikkialle johtavilla teillä. Yksilöllisyyden ja riippumattomuuden kokemus on pyöräilyn vapauttavin elämys.

   Minun tarvitsee vain astua ulos, heittää toinen koipi tangon yli ja huristaa johonkin suuntaan, minne tahansa, valita reitti päivän tunnelmien, sään ja mielihalun mukaan. Vapaan ammatin harjoittajana minulla on ehkä vielä enemmänkin erioikeuksia kuin muilla. Voin ajella vaikka toiseen pitäjään, toiseen kaupunkiin ja palailla takaisin koska lystää, jälleen yhtä seikkailumatkaa rikkaampana. Voin haukata välipalaa pyörälaukusta, pitää taukoa, kuluttaa aikaa vapaasti, katsella ja tuumailla elämän kulkua, kaikkia näkymiä ja vaihtu- via kohteita. Voin ajaa tunnin tai kaksi, puoli päivää, kolme päivää tai kymmenen päivää - ja olen monesti ajanutkin.

   Jokainen vanhempi kansalainen muistua ensimmäisen pyöränsä niin kuin vähän nuoremmat muistavat ensimmäisen autonsa. Mutta autoilijaparka ei ole pyöräilijän tavoin enää normaalissa mielessä liikuntakykyinen yksilö. Hän matkustaa pyörien päällä liikkuvassa häkissä moottorin kiskomana ja tuoliinsa vöillä tiukasti sidottuna. Hän on liikuntarajoitteinen ja aisteiltaan turtunut olento. Autoilijan liikuntasäde on korkeintaan 300 metriä kun se pyöräilijällä voi olla 3 000 kilometriä. Jos joku tienvarren nähtävyys on 300 metriä kauempana lähimmästä pysäköintipaikasta se on jo auttamatta liian kaukana autoilijaraukan ulottuvilta. Olen nähnyt autoilijan hakevan aamupostinsa pakilla rynkyttäen vaivaisen sadan metrin päästä kotioveltaan. Matkoillaan autoilijat saastuttavat ympäristöä tuhatkertaisesti pyöräilijään verrattuna. He suoltavat ulos lyijyä ja kaasuja kuin lannanlevittäjät. Jos pysähtyy pikatien pientareelle näkee kilometrin matkalla tonnin painosta autoista paiskottuja jätteitä. Jokaisen metsäautotien risteykseen ja sorakuopille on tyhjennetty tunkioittain koonaa. Autoilijat surkastuvat aisteiltaan koska he eivät enää näe, kuule eivätkä haista mitään häkkinsä sisältä.

   Kuinka toisin onkaan pyöräilijän laita! Raikkaana kuin vastasyntynyt hän vielä ukkoikäisenäkin ajelee pyörällään. Niin kuin purjehtijat antavat tuulten ja veden virtausten kuljettaa alustaan ja navigoivat luonnonlakien mukaan, niin pyöräilijäkin liikkuu maiseman muotojen, nousujen ja laskujen, säiden ja tuulten mukaan. Pitkillä matkoilla hän tavoittaa koko ympäröivän maiseman kaikki piirteet samalla kertaa, sen äänet ja tuoksut, varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka. Pitkät matkat ovat pyöräilijän unelma. Olen ajanut parikymmentä kesää syvällä Hämeessä, Karjalan vaaroilla, Pohjanmaan lakeuksilla ja Lapin tuntureilla. Kahta samanlaista päivää, hetkeä tai maisemaa ei koskaan tapaa. Ei samoja maiseman perusmuotoja, ei värejä, ääniä eikä tuoksuja. Ne vaihtuvat lakkaamatta, ne ovat aina yhtä uusia, yllättäviä ja vaikuttavia.

   Erilaista on ajaa varhaisina aamuhetkinä, kun luonto on vasta heräämässä, erilaista on ajaa myöhään illalla luonnon jo painuessa yön lepoon. Ajaessaan pyöräilijä näkee, kuulee, haistaa ja kokee kaiken. Hän miettii, vertailee, ymmärtää ja hyväksyy itsensä ja maailman. Joka matkalla hän voimistuu ja kasvaa henkisesti, aina oman suuruutensa huipulle asti.

   1994

Uuden vuosisadan syntyessä

(Sitä olisi taas kohta uuden vuosisadan syntymäjuhlia vietettävä ja mennyt vuosisata hautaan laskettava.) Ja uusi vuosisata olisi kaikilla kunniallisilla tavoilla toivotettava tervetulleeksi, sen kehto kukkasilla koristeltava!

   Mennyt vuosisata oli edistyksen ja demokratian vuosisata, röntgenin ja penisilliinin, atomin ja tietokoneiden, Einsteinin ja avaruuden valloituksen vuosisata. Se oli tasa-arvoisuuden, yleisen äänioikeuden, Yhdistyneiden kansakuntien ja Euroopan yhteisön vuosisata.

   Olisihan siinä paljonkin juhlapuheiden aihetta, olisi juhlarunojenkin... Olisipa olisi...

   Suuret kulttuurikansat, sivistyskansat kehuvat tämän kaiken edistyksen luoneensa. Niiden olisi nyt rintoihinsa lyötävä ja tuon edistyksellisyyden nimissä itseänsä ylistettavä.

   Mutta ei taida tälläkään kertaa tulla juhlista mitään, eivät taida iljetä itseään kehua ja ylistää!

   

   Juhani Aho kirjoitti Nuori Suomi -albumiin vuonna 1900 tilityksen nimellä 'Vanhan vuosisadan haudalla'. Satiirini on sen kielellinen ja sisallöllinen toisinto sovellettuna nykyaikaan.

   

   Ranska! Yhä sama siirtomaiden orjuuttaja, Tunisian, Marokon, Algerian kiduttaja, Indokiinan vainoaja! Missä Ranskan trikolori on liehunut, siellä on valitus ja parku kuulunut kautta koko vuosisadan.

   Englanti! Mahtavan imperiumin siirtomaaterroria ja kalleuksien ryöstöa ympäri maailman. Buurisota, Intian verikarnevaalit ja Dresdenin tuhopommitukset. Mutta nyt tämä vapauden esitaistelija on sentään lysähtinyt polvilleen ja taistelee saarellaan enää vain muutamasta lantista naapurivaltioiden kanssa. Kuka suree sen kohtaloa!

   Saksa? Tuo voittoisa, taas kerran mahtavoituva, yhä uudelleen edistyvä sivistyksen ja lutherinuskon levittäjä - mit Blut und Eisen! Verellä ja raudalla! Nyt voimme sanoa: Heil Hitler! Vuosisadan suurin soturikansa, joka tuhosi miljoonia ihmisiä ja teki heistä saippuaa. Euroopan puhtain ja jaloin rotu, joka tallasi lokaan kokonaiset maanosat. Tämäkö kansa on taas kutsuttu johtamaan uuden vuosisadan Eurooppaa! Mit Blut und Eisen - verellä ja raudalla! Vai markalla ja eurolla? Vae victis - voi voitettuja!

   Entä Amerikka? Kaikkien vainottujen luvattu maa! Suuri vapaa länsi! Vieläkö muistetaan Hiroshiman ja Nagasakin krematoriot, Korean ja Vietnamin verilöylyt? Entä Haiti, Dominikaaninen tasavalta, Kuuba, Chile, Kolumbia ja kaikki Amerikan tukemat diktaattorit, kenraalit ja kansanmurhaajat!

   Venäjä - sekin jo toisen kerran! Äsken vielä Romanovien barbaarinen orjavaltio, sitten työläismassojen vapauttaja ja kaikkien kansojen suurin toivo, sitten Isä Aurinkoisen rannaton vankileiri, pimeyden ja terrorin pesä. Millaisena uusi Venäjä tulee uuteen vuosisataan heräämään? Sulkekaamme silmimme ja toivokaamme parasta.

   Ei - tuskin nämä kansat kehtaavat nousta menneen vuosisadan urotöitään ylistämään. Kullakin on silmillään oma sitomansa musta side, kansoilla niin kuin heidän herroillaankin, kansoilla jotka vasta äsken loivat ikeensä ja nyt ovat kokonaisen vuosisadan taas muita kiduttaneet ja sortaneet.

   Jos nämä kansat saivatkin ennen syntymään vain pai kallisia sotia, jos ne saivat yhden tai kahden kansan ajetuksi turmioon, niin menneen vuosisadan aikana ne ovat saaneet aikaan kaksi maailmansotaa ja syösseet kymmenia kansoja tuhon partaalle.

   Siihen ne tulevat pystymään vastaisuudessakin.

   Me ehkä voisimme hiukan mennyttä vuosisataa juhlia, me pienimmät kansat - kaikesta huolimatta. Mutta voisimmeko mekään? Voisiko Suomi kunnioittaa päättyvää vuosisataansa, jolloin itsenäisyyden aamu vaihtui niin veriseen teurastukseen? Voisiko se kunnioittaa menneen 1930-luvun demokratiaa, joka oli päättyä talonpoikaisfasistien jytiseviin marssintahteihin, kyydityksiin ja murhiin? Voisiko se kunnioittaa sotaa natsien rinnalla koko Euroopan sivistyksen tuhoamiseksi? Entä voisiko se juhlia nykyisen yläluokkansa muodostamaa rosvokoplaa, joka ahneudellaan tuhosi sen kansantalouden ja syöksi sadattuhannet ihmiset köyhyyteen ja epätoivoon?

   Ja kuitenkin on ollut kyseessä suuri vuosisata, tuo pian hautaan kaatuva edistyksen vuosisata. Se ehtinee hyvin tulla haudatuksi ennen lopullista konkurssia, vararikkoa, laskettuaan taas kerran liikkeelle niin paljon vääriä vekseleitä, rikottuaan niin monet vannomansa pyhät valat - tuo valheen, sorron, petoksen ja väkivallan vuosisata.

   Ja kuitenkin, kaikitenkin...

   Ihmiskunta odottaa aina jotakin parempaa uudelta vuosisadalta, sitä jota mennyt vuosisata ei ole kyennyt sille antamaan. Toteutuuko tämä toive koskaan, muuttuuko maailma milloinkaan paremmaksi? Jos se ei ole ennen muuttunut, muuttuuko se ensi vuosisadalla?

   Vai käykö taaskin niin, että pahan täytyy pitää kiirettä saadakseen oman tahtonsa perille, mutta oikeudella on aikaa odottaa toteutumistaan vaikka ikuisesti.

   Vae victis - voi voitettuja!

   

   1995

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][*Kotimaiset*]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]