ISBN 951-0-23844, WSOY 1999. Sivut 5-16.

huipulla

Yö oli herännyt. Kadut haisivat imelältä öljyltä, paistetulta riisiltä, pakokaasuilta, baarien ovensuissa hampulta ja tupakalta. Mainosvalojen ja musiikin cocktail valmisti nautintoihin. St.George's Buildingin kuudennessatoista kerroksessa ilma oli tuoksutonta. Aleksandra käänsi selkänsä kaupungille.

   Näytönsäästäjä piirsi ruudulle tähtitaivaan. Lehtiölle tehdyt hätäiset merkinnät näkyivät valonkajossa. British Telecom, Allianz, Elf Aquitaine; viestejä välittäjältä. Vanhan mantereen markkinat olivat sulkeutumassa.

   Vuosi sitten näkymä oli häikäissyt hänet. Elämän kuhina, valojen tanssi, korskeina kohoavat pilvenpiirtäjät - kunnianhimon loiste hiotussa graniitissa, teräksen säihke. Ensimmäinen työpäivä Templen salkunhoitajana oli ohi, ja hän oli ylittänyt unelmansa.

   Nyt kaupunki oli pelkkä kulissi ajatuksille. Hän yritti antaa itselleen anteeksi. Vastustamaton, hän ajatteli, eikä tiennyt kumpaa tarkoitti: Hongkongia vai Jonathan Gilbertiä.

   Kirjanpitäjä Kim Nam Yoon kulki käytävällä; kenkien tuttu narina kuului pehmeältä matolta. Ei ollut oikea hetki muistella lapsuutta, mutta yhtä kaikki Aleksandra näki kolmivuotiaan itsensä tekeytymässä näkymättömäksi. Tarvitsi vain sulkea silmät. Hänen huoneensa ovella askeleet hidastuivat. Hän oli Eurooppa-rahaston hoitaja ja hänen työpäivansa venyivät usein yöhön. Hänen oli erikseen muistutettava siitä itseään.

   Narina loittoni kohti sisääntuloaulaa. Aleksandra odotti kuullakseen oven kolahtavan, mielestään ikuisuuden, sitten hän lähti.

   Vain Kim Nam Yoonin koneelta, Jonathanin lisäksi, pääsi kaikkiin tiedostoihin. Mutta Jonathanin huone, Templen alttari, ei tullut kysymykseen - jos hän jäisi kiinni, mikä olisi hänen selityksensä? Hän vilkaisi taakseen ja astui sisään ovesta, jonka kirjanpitäjä oli jättänyt raolleen.

   Muskettisoturit tuijottivat seiniltä. Leveiden sulkahattujen alta erottuivat Maon, Marxin ja Engelsin kasvonpiirteet. Neljännen taulun kehyksistä kurkisti D'Artagnan korkeaotsaisena ja pujopartaisena, käsivarsi koholla. Miekkoset varastivat hetkeksi katseen.

   Hän pysähtyi. Tietokoneen ruutu tuijotti tyhjänä. Eikö mies jättänyt päätettään auki edes mennessään vessaan? Toimistossa ei ollut heidän lisäkseen muita.

   Työpöydällä oli siisti pino papereita, tyhjiä tositteita ja kirja, jolla istui hyvinvoiva pikkubuddha. Laatikosto oli lukitsematta.

   Aleksandra avasi ylimmän laatikon, nosti lokerikkoa, kynät kilahtivat toisiinsa. Paperiliitin tipahti laatikon pohjalle. Hän itse säilytti lokerikon alla muistilappuja, joita ei syystä tai toisesta voinut liimata näkyville. Mitä ilmeisimmin niin teki myös Kim Nam Yoon. Lokerikon alta löytyy taitettu paperi.

   Pitkä numerosarja ja kirjainyhdistelmä, hdb-dprk. Hän painoi kirjaimet mieleensä, sujautti paperin takaisin, asetti lokerikon paikalleen, työnsi laatikon kiinni ja ehti tarttua messinkiseen buddhaan, kun ovi avautui. Patsaan alta paljastuivat Nietzschen kootut.

   "Aleksandra." Lausahdus oli pikemminkin toteava kuin yllättynyt. Kirjanpitäjä tuijotti tunkeutujaa huoneensa kynnykseltä.

   "Kaunis esine", Aleksandra huomautti. Hän yritti pysyä levollisena. Ohjeiden kysyminen kirjanpitäjältä oli tavallista. Mutta Kim Nam Yoonin katse oli läpitunkeva.

   "Mitä teet huoneessani?"

   Aleksandra asetti buddhan takaisin ja selitti jättäneensä ostomääräyksen Wall Streetille. "Halusin varmistaa säilytyspankkimme."

   "State Street."

   Mies astui huoneeseen ja seisahtui Aleksandraa vastapäätä. Aleksandra toisti hämmentyneenä hänen vastauksensa. Kirjanpitäjä tuoksui käsisaippualta. He olivat suurinpiirtein samankokoisia, pieniä ja heiveröisiä. Aleksandra kiitti tiedoista ja kiiruhti takaisin huoneeseensa. Hän kuuli kirjanpitäjän sulkevan ovensa.

   Hän kirjoitti kirjaimet lehtiöön. Hdb-dprk-salasana? Numeroiden muistaminen oli mahdotonta. Hän lysähti tuoliin. Puseronselkä oli märkä.

   Taivaanranta huuhtoutui mustana mereen. Siellä täällä näkyi veneiden, lauttojen ja rahtialusten valoja. Aleksandra oikaisi vanhan lähetysaseman kautta Peak Tramin asemalle. Hän nojasi hiestyneen selkänsä puupenkkiin ja odotti lähtönytkähdystä. Jonathan oli nostanut hänen markkina-arvonsa. Hän kuului sijoitusneron lähipiiriin, valittuihin. Kaikki joilla oli jotain merkitystä tiesivät että Templessä osattiin tehdä tyhjästä rahaa. Vaijeri lähti kihnuttamaan vaunua ylös jyrkkää rinnettä. Hän seurasi kuinka pilvenpiirtäjät etääntyivät ja kutistuivat. Mitä ylemmäksi edettiin, sitä mustemmaksi muuttui ikivihreä metsikkö. Häntä oksetti. Hapenpuute, korkeusero. Hän painoi salkkua rintaansa ja tajusi unohtaneensa syödä. Seuraava olisi Barker Road.

   Pysäkki toi mieleen Cukorin Kaasuvalon. Satavuotias asemalaituri kaiutteli askeleita kuin pilkkaisi niiden yksinäisyyttä. Aleksandra kiiruhti lyhdyn sirisevästä kehästä kiskojen alitse yli Findlay Pathin. Ylhäältä kantautui vielä vaijerin kihinää; pian vaunu keinahtaisi pysähdyksiin Victoria Peakin asemalle.

   Portilla hän tervehti vartijaa, kiiruhti lasiovista sisään, hissiin ja neljänteen kerrokseen. Hän laukaisi lukot, pujahti sisään ja kiinnitti ketjun.

   Olohuoneen seinä oli lasia. Bank of Chinan kulmikkaan tornin huippu vastasi katseeseen. Hän tiesi että tarvitsisi vain kääntää hiukan päätä ja hän erottaisi Jardine Housen pyöreät ikkunat ja sen eteen puristuneen matalamman rakennuksen, St.George's Buildingin, Temple Asset Managementin tyyssijan. Paitsi milloin sumu tai sade oli armollinen ja peitti näkymän.

   Templen salaisuudet olivat kymmenien, satojen miljoonien arvoiset, tulevaisuuden kokoiset. Paluuta paratiisilliseen hyväuskoisuuteen ei ollut. Hän tiesi Asia Tiger Fundin olevan pelkkä pyydys, mutta hän tarvitsi todisteet. Ja jos Jonathan pystyi niin karkeaan petokseen, mihin hän oli valmis puolustautuakseen? Warsteiner maistui maltailta ja melkein kodilta. Viileä tölkki naksahteli sormenpäiden rutistuksessa.

   Aleksandra muisti ensimmäisen matkansa Victoria Peakin huipulle.

   "How much does it cost to the Peak?" hän oli kysynyt.

   Fifty dollars", oli kuski vastannut.

miehet
smokeissa

   Koskenoja huomasi miehen ensimmäisenä. Hän oli muusta vierasjoukosta hieman erillään, kyynärpää vanhalla flyygelillä, kädessään laakeasuinen lasi. Hän lipitti juomaa ja näytti pitkästyneeltä. Hänellä oli vaikeuksia tasapainon kanssa. Suoraan sanoen hän huojahteli. Koskenoja seurasi kuinka hän laski tarjottimelle tyhjennetyn lasin ja poimi uuden. Koskenoja olisi tuskin kiinnittänyt häneen huomiota, ellei hän olisi pukeutunut smokkiin. Jotkut saattoivat erehtyä pitämään häntä partnerina.

   Koskenojan seurassa oli kolme vaikutusvaltaista miestä, suuryhtiöiden ylintä johtoa. Management Searchin kutsuilla siinä ei ollut mitään ihmeellistä: vieraat mittelöivät keskenään rahasta ja vallasta, nuoremmat ja köyhemmät urakehityksestä. Muunlaisia vieraita ei rekrytointifirman kannattanut kutsuakaan. Hän vilkuili tuntemattoman miehen suuntaan, välillä Tolmuseen joka seisoskeli parin metrin päässä vierellään iäkäs harmaapukuinen herra. Oliko flyygelimies Timon tuttuja? Koskenoja huomasi naurahtaa vitsille, jonka hivenen pienemmän suuryhtiön talousjohtaja oli saanut päätökseen.

   Credita Pankin hallituksen puheenjohtaja asteli hymyillen kohti. Hän oli selvästikin tullut jalan muutaman korttelin matkan pankiltaan, sillä hänen poskensa punoittivat ja kostea tihku kimalsi otsalla. Koskenoja puristi hänen kättään lämpimästi. Hän tunsi miehen monen vuoden ajalta, hyvien vuosien, olisi joku hieman ilkeästi voinut lisätä.

   Koskenojalla oli takanaan loistava ura. Se, että ura oli hänen takanaan ja hän itse vasta nelissäkymmenissä, herätti sekä sääliä että myötämieltä. Kenties hänen tuttavansa siksi olivat niin lukuisina paikalla.

   Tai vahingoniloaan, vanhaa kateuttaan.

   Useimpien mielestä hänen menestyksensä pankkibisneksessä oli ollut ansioton, kohtuuton joka tapauksessa. Eikä siinä kaikki, hän oli myös hauskannäköinen. Hän oli liikaa. Oli tuskin sattumaa että hän oli luonut uransa ulkomailla. Kotikentällä hänet olisi tuomittu ylivoimaisuudesta. Kuten tapahtuikin.

   Hän ehti kiertää puoli maailmaa tytärpankeissa ja sivukonttoreissa ennen paluutaan Suomeen ja Aleksanterinkadun punamattoiseen kerrokseen. Hän ei ollut vielä täyttänyt neljääkymmentä. Sellainen kiito ei yksinkertaisesti voinut päättyä hyvin. Oikeudenmukaisen tasavertaisuuden nimissä se ei saanut päättyä hyvin. Tietäväisimmät, ilkeimmät, katkerimmat hymisivät New Yorkissa muhivista luottotappioista. Kiinteistöbisnestä, he tiesivät. Vaikka mies oli kaukonäköisesti soluttautunut suhdetoiminnan johtoon, ongelmat löytäisivät kyllä sinnekin, myhäiltiin.

   Fuusio oli ehtinyt ensin.

   Erään tuikitavallisen työpäivän aamuna, tosin ilmassa oli jo jonkin aikaa ollut epämiellyttävää värinää, fuusiojärjestelyistä vastaava johtaja oli kävellyt hänen huoneeseensa. Mies ei ollut ilmoittanut tulostaan. Koskenoja oli kohottanut kysyvästi katseensa. Mies oli istuutunut ja kiskaissut lahkeitaan. Jostakin syystä Koskenoja muisti liikkeen erityisen hyvin. Polvipussikammoinen kertomassa hänelle siirrosta aluevalvontaan. Kuinka pitkään vie sellaisesta nöyryytyksestä toipuminen?

   Hän ei ollut jäänyt ottamaan selvää.

    Osakkuus Rantalan ja Tolmusen firmassa oli kuulostanut paljon paremmalta. Paolta, mutta hyvältä. Hän oli tehnyt uran, josta ei voinut laskeutua maan päälle kasvojaan menettämättä. Kun pääjohtajuuksia tai toimitusjohtajuuksia ei ollut tyrkyllä, jäi vaihtoehdoksi itsenäinen yrittäjyys. Luojan kiitos, hänelle tarjoutui tilaisuus valmiissa firmassa.

   Hän oli nyt ollut osakkaana vajaan vuoden. Lähes vuoden! Sitä ei pystynyt huutomerkittä ajattelemaan. Eivät todennäköisesti myöskään Rantala tai Tolmunen. Hän oli yrittänyt parhaansa. Hän oli kestinnyt entisiä kollegoitaan, bisneskumppaneitaan ja puolituttujaan, mutta toimeksiantoja oli tullut nihkeästi. Niitä oli ollut tasan kaksi, ja niistäkin toinen enemmän Rantalan kuin hänen omaa ansiotaan. Hänellä ei ollut turhia illuusioita. Hän tiesi olevansa epäuskottava. Hänen sydämensä ei ollut hänen sanoissaan, aina ei edes ajatus. Hän ei ollut head hunter sielultaan, hän ylenkatsoi omaa työtään, eikä se voinut olla näkymättä.

   Pääosakas Rantala oli jo jonkin aikaa näyttänyt pitkää naamaa, ja se vaivasi Koskenojaa vaikkei hän erityisemmin miestä arvostanut. Rantala oli hänen mielestään luonteeltaan kamreeri, ei bisnesmies. Missä hän muuten oli? Koskenoja etsi katseellaan lyhyehköä kollegaansa kireähkössä vuokrasmokissa. Mies löytyi hieman kauempaa vierasjoukon takaa luotsaamasta tärkeintä asiakastaan buffetpöytään, kämmen huolehtivasti takin selkämyksellä. Koskenojan katse siirtyi vaistomaisesti flyygeliin. Mies oli yhä siinä. Hän pyysi seurueeltaan anteeksi.

   Hän hymyili tulokkaille ja tehosti kädenpuristustaan sanoin: "Kuinka mukavaa että pääsitte", "Todella hauska nähdä teidät täällä", "Varokaa boolia (silmänisku)." Hän katsoi puhuessaan silmiin. Pahanilkisinkään ei voinut kieltää etteikö hän yhä, urattomanakin, ollut vaikuttava ilmestys. Hän oli pitkä, hänen askelensa oli lennokas ja ryhtinsä suora. Käsivarret keinahtelivat rentoina. Pettymykset eivät näkyneet ulos. Hieman rasittuneelta hän kenties vaikutti, tummat varjot silmiensä alla, juonteet suun ympärillä, harmaata ohimoilla. Hän näytti ikäistään vanhemmalta, mutta kukapa ei olisi siltä näyttänyt.

   Mies nojasi soittimeen ja tuijotti paheksuen lasiaan. Sääret olivat ristikkäin, toinen jalkaterä osoitti parkettiin. Asento vaikutti epävakaalta. "Tässä sekoituksessa on liian vähän vermuttia."

   "Ikävä kuulla", Koskenoja vastasi.

   "Giniä on liikaa."

   "Lupaan huomauttaa asiasta. En usko että olemme vielä esittäytyneet. Olen Kari Koskenoja."

   "Niin", totesi mies ja jatkoi: "Kun nyt kerran seisotte siinä, voitte samalla myös kertoa mistä kalabaliikista täällä oikein on kysymys. Tylsä tilaisuus, jos suoraan sanotaan."

   "Juhlimme Management Search -nimisen konsulttiyrityksen kolmivuotissyntymäpäivää." Mies nyökkäsi kuin se olisi selittänyt asian. Koskenoja katsoi häntä uteliaana. Kuokkavieraan itsevarmuutta oli pakko ihailla.

   "Ja koska olemme hotellin kahdennessatoista kerroksessa ja tämä on yksityistilaisuus, lienee kohtuullista kysyä kuinka satuitte paikalle?"

   Mies murahti nimekseen Björn Miettinen. Hänen suhteensa kysymyksiin ja vastauksiin ei ollut tavanomainen. Hän siemaisi juomaansa vaikka lasissa oli jäljellä vain oliivi. Ylähuuleltaan hän lipaisi olemattomat pisarat. Hän taivutti niskaansa takakenoon, tuijotti Koskenojaa paksujen luomiensa alta ja odotti reaktiota. Turhaan. Koskenoja seisoi yhä lievässä etukenossa ystävällinen ja niinikään odottava hymynkare huulillaan. Hän ei ollut kuullut Miettisestä, tai jos olikin, ei muistanut mistä. Toisaalta hän oli ollut pitkään ulkomailla. Hän silmäsi arvioivasti miehen hienoa smokkia.

   "Millä alalla toimitte?"

   Sen sijaan että olisi vastannut kysymykseen Miettinen selitti pitkäksi venähtäneestä lounaastaan. "Kun on monenlaista riistaa ja mätiä ja smetanaa, tietäähän sen." Hän röyhtäisi kevyesti, ja kertoi että päivällistapaaminen oli sovittu samaiseen ravintolaan. "Kolmen vartin takia ei kannata toimistoon kirmaista."

   Koskenoja nyökkäsi. Hän ei osannut kuvitella miestä kirmaamassa mihinkään.

   Miettinen jatkoi: "Koska olen tottumaton toimettomuuteen ajattelin käyttää ajan hyödykseni ja verrytellä hieman jalkoja. Ne ovat alkaneet vanhemmiten puutua. Päätin kävellä portaat."

   "Kunnioitettava suoritus." Koskenojan katse oli laskeutunut miehen vatsaan, joka oli paitsi kohtalaisen kookas myös puheista päätellen täynnä. "Olette mitä ilmeisimmin kiireinen mies. Bisnestapaamisia ja asiakkaita riittää?"

   "En nyt sanoisi aivan niinkään. Kiireinen kyllä." Miettinen katseli tutkivasti Koskenojaa. Hän oli ehtinyt lauseittensa välissä napata tarjoilijalta uuden juoman, ja juoda sen. Hän natusti oliivia. "Entä mitä tämä teidän Management... yrityksenne tekee?"

   "Hoidamme suorahakutoimeksiantoja." Koskenoja haki Rantalaa.

   "Kuulostaa pitkältä ja vaivalloiselta."

   "Olemme head huntereita."

   Miettinen maisteli sanoja ja oliivia. "Kiintoisaa", hän hymähti, "hyviäkin?"

Koskenoja hipelöi käyntikorttia. Hän laski sen varovasti pöydälle puhelimen viereen ja naputti numeron. Wellington Holdings.

   Kortissa ei ollut titteleitä. Hän kysyi toimitusjohtajaa ja hänelle tarjottiin Saarelaisen Perttiä, eikä hän ehtinyt korjata erehdystään kun naisääni jatkoi: "Tarkoitatte varmaankin herra Miettistä. Hetkinen olkaa hyvä."

   Hän oli päättänyt soittaa hyvissä ajoin ennen lounasta arvellen että niin oli varminta. Miettisen lounaan ja päivällisen välit olivat kuulostaneet niukoilta. Kello oli kymmenen kaksikymmentäviisi. Hän oli päättänyt saada toimeksiannon. Ja näyttää partnereilleen.

   Ennen kaikkea hän oli päättänyt näyttää partnereilleen.

   "Kari Koskenoja Management Searchistä."

   Miettisen ääni kuulosti viskiintyneeltä. Koskenojalla kesti hetken ennen kuin hän erotti sanat puurosta.

   "Saitko faksini?"

   He olivat sinuja. Miettisen tehdessä lähtöä kutsuilta hän oli ojentanut Koskenojalle psoriasiksenpunaisen kätensä sanoen: "Kiitos kekkereistä. Vermutit olivat kyllä päin honkia. Otat sitten yhteyttä."

   Miettinen ei valitellut tarjouksen viipymistä. Koskenojasta vaikutti ettei mies muistanut koko asiaa. Ehkä tämä oli ollut kutsuilla juopuneempi kuin miltä vaikutti. Ehkä hän oli juopunut nyt. Mutta haparoituaan tovin Miettinen pääsi tilanteen tasalle: "Tässä tämä onkin edessäni." Sitten tuli hiljaista ja Koskenoja odotti.

   "Tämä palkkion määräytyminen tässä", aloitti Miettinen. Koskenojan oli helppo kuvitella kuinka miehen etusormi naputti paperia ja pöytälampun valo välkehti sormuksen kivellä.

   "Se on standardi. Palkkiomme on tavallisesti kolmasosa tehtävään valitun henkilön vuosipalkasta. Tässä tapauksessa pudotin sitä hieman. Arvioin vuosipalkan pariksi miljoonaksi. Ilman lisiä ja bonuksia, luonnollisesti."

   Miettinen yskäisi kuivasti. Tai naurahti, hänen äännähdyksiään oli vaikea tulkita. "Vai niin", kuului sitten.

   Koskenoja löysäsi solmiotaan.

   "Olkoon niin", myöntyi Miettinen, "mutta palkkio maksetaan kokonaisuudessaan vasta sitten kun sopivan ehdokkaan kanssa on päästy sopimukseen."

   "Laskutamme palkkion kolmessa erässä, se on standardi."

   "Standardeja on pelleillä ja byrokraateilla. Koko palkkio kun homma on hoidettu eikä yhtään aikaisemmin."

   "Tehtävä on erittäin vaativa. Maailman parhaita diilereitä ei kasva joka oksalla."

    "Siksi juuri. Katsotaan mitä saatte aikaiseksi. Ei penniäkään ennen."

   Se jolla on rahat päättää. Koskenojan ähkäisy ei tehnyt vaikutusta Miettiseen, joka pyysi lähettämään korjatun version. Hän lupasi laittaa siihen nimensä alle ja toimittaa takaisin. "Se on sitten sillä vahvistettu", hän sanoi.

   Koskenoja huomautti tehtävän menestyksellisen hoidon edellyttävän yksityiskohtaisempia tietoja. Miettinen murahti ettei hänellä ollut vielä lounasta sovittu ja niin se sovittiin.

   He tapasivat puoli yhdeltä.

   Lounaalla Miettinen toisti tahtovansa diilereistä parhaimman. Koskenoja toivoi tarkennusta. Miettinen ei osannut sanoa mitään varmaa. Hän kertoi olevansa kriteerien osalta joustava, mutta lisäsi että johdannaismarkkinoiden tuntemus oli välttämätöntä.

   "Siis valuuttadiilerit älkööt vaivautuko?"

   "En sulkisi mitään tiettyä ryhmää vielä tässä vaiheessa pois."

   Keskustelu ei tuonut lisävalaistusta. Siitä huolimatta Koskenoja lupasi toimittaa parannellun tarjouksen ja ryhtyä toimeen. Kolmen viikon kuluessa he esittäisivät Miettiselle kolmesta neljään ehdokasta. Miettinen pyyhki suupielensä lautasliinaan ja pudotti mytyn kahvikupin viereen. Siinä vaiheessa kun Koskenoja kaivoi naulakkolappua taskustaan, mies mennä viiletti jo pitkin Kalevankatua.

   Kun Koskenoja oli saanut Miettiseltä vahvistuksen, hän kutsui kollegansa koolle.

   "Diilerin? Minkä halvatun diilerin?"

   Rantalan harmaista silmistä tapitti punainen piru.

   "Maailman parhaan", Koskenoja vastasi väistelemättä katsetta. Hän tiesi ettei toimeksianto ollut tavanomaisin. Vastaanoton nihkeys yllätti silti.

   "Pähkähullua! Mies oli juovuksissa."

   Rantala oli edellisenä iltana valittanut Koskenojasta Tolmuselle. Se oli käynyt tavaksi.

   "Olisi pitänyt ensin katsoa mitä mies saa aikaan, ja tuputtaa osakkuuksia vasta sitten."

   Koskenoja oli ollut Tolmusen ajatus. Erinomainen lisäys heidän resursseihinsa. Ammattitaitoinen, kokenut, kansainvälinen seurustelu-upseeri suoraan Suomen suurimman pankin yhteiskuntasuhteiden laatikosta. Sellaisesta miehestä oli lupa odottaa suuria.

   Rantala ei ollut jättänyt vakuutusyhtiön hallintojohtajan paikkaa epäonnistuakseen yrittäjänä. Hän oli miettinyt ratkaisuaan pitkään. Kuukausipalkan vaihtaminen epävarmuuteen ei ollut helppo päätös. Ilman Annikkia hän olisi tuskin siihen pystynytkään. Hän oli paljosta kiitollinen vaimolleen.

   Vakuutusyhtiössä hänen päätöstään oli äimistelty. Kukaan ei ollut odottanut sitä Sakari Rantalalta. Tai kuten rehellinen harjoittelijatyttö kuohuviinin rohkaisemana hänelle läksiäistilaisuudessa oli huomauttanut: kaikkein viimeiseksi häneltä.

   Hän oli huolissaan. Ala oli kasvussa, mutta he eivät. Hän paiski töitä paidankaulukset rispaantuen ja suurin osa toimeksiannoista oli hänen aikaansaannostaan. Se on asennekysymys, hän tiesi. Ahkeruus palkitaan ja työ tekijäänsä kiittää. Hän oli polvi polvelta tiluksiaan kasvattanutta varsinaissuomalaista talonpoikaissukua, eikä antanut Koskenojan keskisuomalaisen nimen johtaa itseään harhaan. Savolaisuus ei ollut vain geneettistä.

   "Vaikuttaa vähän lavealla kädellä vedetyltä", puuttui Tolmunen puheeseen, "olisi ollut hyvä keskustella siitä ensin yhdessä." Hänestä oli vastenmielistä läksyttää kollegaa, ystävää, ja hän katsoi puhuessaan seinää.

   "Luulin että täällä pidetään haasteista. Sitä paitsi ajattelin ettei puolessa miljoonassa olisi paljon keskustelemista", Koskenoja huomautti.

   Markkojen lukumäärä jäi kajahtelemaan kuin kaiku tyveneen.

   "Voi olla puoli miljoonaa, tai sitten ei. Voi olla jumalaton määrä kuluja ja pari kurjaa diilerinraakkia", Rantala totesi. Poskien kiristyneet lihassäikeet kuulsivat ihon läpi.

   "Kai kulut sentään menevät Miettisen piikkiin?" kysyi Tolmunen.

   Koskenoja ei välittänyt vastata. Koko tilanne oli hänen mielestään absurdi. Aikuiset miehet heristämässä sormeaan.

   "No voi helvetti."

   Toimiston ylle laskeutui hiljaisuus. Rantala tuijotti vihaisesti Tolmusta, joka tuijotti nyt seinän sijasta lattiaa. Minkä hän tilanteelle mahtoi. Oikeusvaltiossa historiaa pääsevät kopeloimaan vain harvat ja valitut, eikä hän lukeutunut heihin. Oli tyydyttävä tapahtuneeseen. Hän oli yrittänyt saada Rantalan ymmärtämään. Koskenoja oli tottunut suureen organisaatioon, jossa johtajat olivat johtajia ja palvelu pelasi. Kyllä hän vähitellen sopeutuisi.

   Rantalalla oli allergista nuhaa pitkin vuotta, milloin ei leppä kukkinut, silloin home heilimöi. Hänen nenänsä katkaisi hiljaisuuden. Niistää turautettuaan hän läväytti kämmenet reisiin, mikä näytti seisaaltaan vaisulta.

   "Mitäs tässä vielä ihmetellään. Täysin järjetöntä jos minulta kysytään, mutta sovittu mikä sovittu. Hommiin sitten. Kari, sinulla on päävastuu tästä Miettisestä, meillä on Timon kanssa muutama muukin haku meneillään, mutta autamme missä voimme. Ja pidämme tietysti korvat ja silmät auki niiden tähtidiilereiden suuntaan."

   Rantalan hymy ei ulottunut silmiin. Se hipaisi tuskin huulia.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][*Kotimaiset*]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]