WSOY 1998

Muualla Verkkoliitteessä:
Side -kirjan arvio ()

En uskonut että palaisin tähän tarinaan. Olin kirjoittanut sen jo kerran pois itsestäni, riisunut mielestäni lopullisesti, niin luulin, eräänä keväänä viisi vuotta sitten, laskiaisesta helluntaihin. Olin kirjoittanut spontaanisti, suurella riemulla, melkein häpeällisen suurella - äitini oli vasta loppiaisiltana kuollut.

   Sen kevään minä vain kirjoitin ja kirjoitin. Availin komeronovia, luin pieniä sinisiä vihkoja, tutkin virkatodistuksia ja kellastuneita valokuvia ja kirjoitin. Minä tutkin äitivyyhtiä, ilmoitin ympäristölleni.

   Kun olin saanut tarinan valmiiksi, annoin sen nimeksi Rautaesiliina ja olin varma etten enää palaisi siihen, en äitiin ja hänen salaisuuksiinsa, en äidin ja tyttären suhteeseen.

   Olin kulkenut niin kauas ja niin syvälle tuon arvoituksensa mukanaan vieneen naisen menneisyyteen kuin olin kyennyt. Olin penkonut arkistoja, olin haastatellut ihmisiä, tuttuja ja vieraita, olin seurannut vihjeitä ja olin yhdistellyt kuolemiani kertomuksia. Olin saanut äitini taustasta selville yhtä ja toista - moni asia oli jäänyt edelleen vaille vastausta.

   Toivoin että äidistä kirjoittamani kirja olisi eräänlainen testamentti omille tyttärilleni. Rakkaat Alma ja Elsa, jokainen äiti on myös Varjojen Äiti, jokaisella äidillä on lukitut komeronsa, ja saa ollakin, minullakin on ja tulee olemaan.

   Viime hetkessä, juuri ennen käsikirjoituksen painoon menoa, luovuin kirjan nimestä. Luovuin Rautaesiliinasta.

Kevään mittaan olin kypsynyt antamaan kirjalle pehmeämmän nimen. Äidin toisen puoliskon nimen. Samalla päätin käyttää äitini nuoruudenkuvaa kirjan kannessa.

   Kirjan ilmestyttyä tunsin vapautuneeni. Olin lopultakin katkaissut siteen, riuhtaissut itseni irti pyhästä äidistä ja pahasta äidistä, pienestä perheestämme, sodan ja pakolaisuuden jättämistä haavoista, alkoholismista, ruumiin ikävästä, muukalaisuudesta, unelmista jotka koko ajan tuntuivat karkaavan käsistä.

   Kun sain kirjan ilmestymisen jälkeisenä vuonna kuulla sen pohjalta tehtävästä elokuvasta, jouduin ohjaajan hartaasta pyynnöstä vielä palaamaan äitini tarinaan.

   Minun toivottiin pohtivan ennen muuta tarinan salaperäistä miestä. Minua pyydettiin antamaan äidin hellälle rakastajalle henkilöllisyys ja kasvot - millaisena haluaisin nähdä hänet valkokankaalla?

   Niinpä kuvittelin tuon nuoren miehen vielä kerran, kuvittelin hänet sellaisena kuin oletin äitini hänet tunteneen. Kokosin mielessäni kaikki kuulemani huhut ja ounastelut, äidin sirpaleiset kertomukset ja omalaatuiset kehtolaulut ja pienten sinisten vihkojen runot ja valokuvien tuntemattomat kasvot, kokosin kaikki kirjan kirjoittamisen jälkeen tietooni tulleet uudet tosiseikat - ja loin hellän rakastajan uudelleen.

   Luettuaan käsikirjoitukseni elokuvan ohjaaja sanoi minulle: Se olisi voinut mennä näin. Aivan kuin olisit itse tavannut tämän miehen.

   En muista mitä siihen vastasin. Kuitenkaan mieleeni ei vielä tuolloin muistunut Vietnamin kutsuntoja Englantiin paennut nuorukainen jonka tapasin kielikurssilla kauan sitten, ei, vaikka olin juuri hiljattain selaillut lukioaikojen albumeitani... Se yksi kuva... Tummakiharainen nuorimies istumassa sammaloituneella kivimuurilla, kitara sylissään... Bei mir bistu shein, bei mir hostu hein...

   Mitä kieltä sinä laulat? minä olin kysynyt häneltä.

   Etkö ole ennen kuullut Juudan kieltä? hän nauroi. Syntymäaika tatuoituna numerorimssuksi ranteeseen, kellonremmin alle.

   Olin katsonut hänen kuvaansa, mutten ollut nähnyt häntä. Olin unohtanut hänet muistaakseni hänet tässä ja nyt.

   Niin annoin äidilleni hänen rakkaustarinansa vielä kerran.

   Patentti minussa antoi.

Tätäkö varten sinä keksit minulle uuden nimen, äiti? kysyin. Että kokisin sinut ja tarinasi yhä uudelleen?

   Muut työt painoivat jo ajatuksiani. Olin alkanut hahmotella tarinaa stalinistitoveri Okko Isolasta. Olin liimannut Okon pellavapäisiä kuvia työpöytäni yläpuolelle ja pyytänyt entiseltä poikaystävältäni Juhanalta Okon hänelle DDR:stä lähettämiä kirjeitä luettavakseni. Myös viimeisen kirjeen olin saanut katsottavakseni, sen johon oli liitetty millimetripaperille piirretty kartta paikasta josta Okko Wartburgeineen löytyisi. Paratiisin kartta, oli Okko kirjoittanut paperille punaisella tussilla.

   Olin Okon tarinan alkulumoissa. Olin jo pitkään halunnut kirjoittaa 70-luvun poliittisesta opiskelijaliikkeestä, ilmiannoista, mustista listoista, kollektiivisesta hurmiosta jonka keskelle jouduin heti ensimmäisenä opiskelusyksynäni.

   Niinpä vannoin etten enää koskaan palaisi äidin ja hellän rakastajan rakkaustarinaan. Pakkasin kaikki äidin jälkeenjääneet tavarat ja paperit suuriin pahvilaatikoihin, teippasin ne ristiin rastiin maalarinteipeillä ja myin kaikki Metrotyttöjen ja Harmony Sistersien levytkin pois tuttuun levydivariin.

   Kirjoittamalla äidistä olin oppinut hyväksymään että minulla oli oikeastaan kaksi äitiä. Se jota kutsuin äidikseni ja se toinen nainen joka hän oli kauan ennen syntymääni, erään miehen rakastajatar, kukannimisen tyttölapsen äiti.

   Ja eikö aluillaan ollut oikeastaan jo kolmas, kirjan ja elokuvan Äiti, fiktion Äiti, minun synnyttämäni nainen jota ei ole koskaan olemassa ollutkaan?

   Äitini menneisyyttä selvittäessäni olin saanut tietää että minulla on sukulaisia, näiden surullisten siteiden kautta. Olin kerran yrittänyt ottaa yhteyttä sisarpuoleni lapsiin joiden tiesin yhä asuvan pikkukaupungissa, olin soittanut heille eräänä talvi-iltana kaupungin hotellihuoneesta, mutta olin nuoren äänen vastatessa sulkenut puhelimen sanomatta mitään.

   Halusin vain kuulla että he olivat olemassa.

   En koskaan ajatellut että he palaisivat asiaan, että tarina todella jatkuu.

Täman kirjan nimenä voisi olla Puhelimen nainen tai Puhelujen aika tai pelkkä Puhelut, pää- siäisenä 1997 eräältä nuorelta mieheltä saamani puhelinsoiton ja sitä seuranneiden hyvin erikoislaatuisten puhelinkeskustelujen vuoksi.

   Kirjan nimi voisi olla myös: Yksinäisyydestä, siitäkin mikä erottaa meitä ja mistä muisti tekee yhteisen kokemuksen, meistä. Tuon nimisen valokuvanäyttelyn näin äitini syntymäkaupungissa pian hänen kuolemansa jälkeen ja vaistosin heti, että valokuvaajan on täytynyt kokea elämässään jotain samaa.

   Tämä kirja voisi olla nimeltään myös Rauta-aika ja se tarkoittaisi vuosia 1969-1973.

   Noina vuosina minusta, Patentiksi kutsutusta kuopuksesta alkoi kasvaa nuori nainen, jota äidin persoona yhtä aikaa vietteli ja ärsytti. Uskottelen itselleni että jo tuolloin aloin aavistaa äidistäni jotain. Uteliaisuus ja vaaniminen oli molemminpuolista. Noina vuosina minä aloin kaikessa hiljaisuudessa kasvattaa itsessäni niitä ominaisuuksia joita äiti ei minussa koskaan oppinut tuntemaan. Onnekseen, ehkä. Äiti oli jo tarpeeksi huolissaan jatkuvasta anemiastani - noina vuosina söin koululääkärini määräämiä rautatabletteja jotka värjäsivät hampaani ruskeiksi.

   Teräs karaistui, amerikkalaispojat pääsivät kuuhun ja syvemmälle Vietkongin viidakoihin, Kekkonen rules OK luki lyseomme seinässä, Kingille ja Kennedyllle kävi huonommin, sillekin jonka autosta löytyi hukkunut nuori nainen, Chappadquiddick, liekkiviinaa, hassista, yllytysoikeudenkäyntejä, kahdeksan surmanluotia, Muhammad Ali ja Sharon Tate. Theodorakis laulaa, Suezilla sataa pommeja, Nixon halaa Kissingeriä. Hyvästi Juri Gagarin ja Helen Keller. Tervetuloa Harry Haller ja Blow-Up. Kesäkielikursseja ja vaihto-oppilasvuosia, Jane Hellenin hiusvärejä, festareita, FNL-rintanappeja, Ulrike Meinhofin ja Angela Davisin kasvot. Leipzigin opiskelijapiireissä kierteli DDR-vitsi: Miten Karl Marxin perintö on jaettu kahden Saksan kesken? Oikea vastaus kuului: Länsi-Saksa on saanut Pääoman ja Itä-Saksa Kommunistisen manifestin.

Noiden vuosien aikana Puhelimen nuorukainen syntyi.

   Noiden vuosien aikana kuoli hänen äitinsä, kukanniminen.

   Minun isäni kuoli kolmanteen infarktiinsa samana vuonna kuin Puhelimen nuorukaisen äiti, tämäkin tosiasia meitä tavallaan yhdistää.

   Ensimmäisen sydänkohtauksensa isä sai samoilla hetkillä kun Eagle laskeutui kuun pinnalle, televisio pimeni ja minä näin jalkapöydilläni veripisaroita.

   Oli kerran tyttö jolla ei ollu valtakuntaa, ei puolikastakaan ees. Se oli kuitenkin prinsessa ja se istu aina vaan eri junissa ja asemilla ja odotushuoneissa ja etti maata jossa sen hovi oli kerran ollu. Se etti sisaruksiaan, juhlavaatteitaan, kultakorujaan, hiuksiaankin se etti, se oli nimittäin peruukin alla kalju.

   Koiriakin oli ollu oikeen lauma, se kerto kaikille jotka jakso kuunnella, oli ollu suuria köyryselkäsiä vinttikoiria, niitä joitten kuono on kapea kuin banaani. Ja kissoja, lumivalkosia angoraturkkisia kissoja joilla on rubiininpunaiset silmät ja sininen kieli.

   Sulla on vintti pimeenä, kaikki sano sille. Kuka sammutti valot?

   Mistä sä oikeen oot kotosin? siltä kyseltiin.

   En mä ole mistään kotosin, se vastas kuiskaten. Se puhu aina sillä tavalla, hiljasella äänellä, henki kurkussa ympärilleen vilkuillen niin kun se olis pelänny jotain.

   Sä luulet olevas joku ihme, mutta sä olet silkkaa Sortin sakkia ja sun nimi on Murheenkryyni, sille naureskeltiin.

   Sillä oli rönttävaatteet päällä ja jalat veressä kun se hiippaili pitkin asemalaitureita paljain säärin, nilkkoja pitkin valu vaan noroina.

   Miksi sulla on jalat tonnäköset?

   Mulla ei ole kenkiä ja mä olen tullu kaukaa. Siksi mä hengitän tälleen, niinku kirkonkello, kuiskutteli pää kallellaan.

   Mikä sun oikee nimi on? siltä kyseltiin. Muistatko edes sitä?

   Anastasia, Nastiska, Kirppu, Manteli, Artisokka.

   Eikö muuta nimeä? sille naurettiin kippurassa.

   Valkea Ruhtinatar. Ainoa Eloonjäänyt. Kärsimyksen kruunaama.

   Ja mita vielä? sille hohotettiin kitapurjeet levällään.

   Vain Pieni Palvelus. Mun Jalkoja Särkee. Pesisitkö Mun Jalkani?

   Äiti kuunteli minua silmät kyynelissä. Minä kerroin kaiken sanasta sanaan samoin kuin hän, vain murre oli eri.

   Se oli minun vanha hyvänyönsatuni jonka nyt palautin hänelle kun hänellä oli vatsa kipeä ja paätä särki, hikipisaroita ohimoillaan.

   Menopaussi, äiti käytti sitä sanaa joskus. Se oli jylhä sana, pelottava kuin holokausti, armoton ja kaiken muuttava. Siihen liittyi luopumisen suru, sellainen kipu jota en silloin kyennyt kuvittelemaan. Hedelmällisyytensä mukana äiti hyvästeli rakastavan ruumiinsa, sen naisen joka oli kauan sitten antautunut hellän nuorukaisen syleilyyn.

Sinä yönä en nukkunut.

   Katselin äitiä ja tiesin että tulisin kirjoittamaan hänestä.

   Kirjoittaisin niin että lopulta ihmiset kertoisivat äidistäni toisilleen, ihmiset jotka eivät koskaan olleet tavanneet äitiäni. Kirjoittaisin niin että äitini tarina eläisi vielä sittenkin kun minä olisin jo kuollut.

   Tämä on sanakirja ja tämä on kuvakirja. Sana on äiti. Kuva on tytär. Lapsuudessaan hän tottuu kuulemaan: niin on äitinsä kuva. Heidän yhdennäköisyytensä on vuorotellen huvittavaa ja järkyttävää.

   Tämä on tarina suvusta jossa ihmiset kadottavat ja löytävät itseään ja toisiaan lakkaamatta.

   Tällä kertaa tarinan pääosassa on murrosikäänsä tuleva kuopuslapsi, Patentti ja hänen äitinsä viisissäkymmenissään.

   Oikeastaan pääosassa on eräs ikäkausi jonka mieluiten unohtaisi. Siinä ensimmäisessä tarinassa, heti äidin kuoleman jälkeen kirjoittamassani, ei ollut mukana 60-luvun loppua ja 70-luvun alkua, televisiota, rinnanaluslyijykyniä, finnejä, limavuotoa ja verta. Siitä puuttuivat puberteetin ja menopaussin hormonaaliset bunkkerit. Laihdutuskuurit, singlelevyt, alppiaurinkolamppu, nukkaripsiväri, Koululaisen pieni punainen kirja, paras ystävätär ja trasselitupoille haisevat pojat.

   Isosisko, erilainen lapsi, on juuri saanut ensimmäisen työpaikkansa suuressa lehtitalossa reikäkorttilävistäjänä ja isä, hän hengittää raskaasti, jalkatuki kolahtelee sohvapöydän reunaan, hän kuuluu ääninä ja tuoksuu, isä on läsnä hajuissa ja poissaolonsa herättämässä levottomuudessa.

   Aikaisemmasta tarinasta puuttui matka Riminille kahdestaan äidin kanssa ja puuttui myös ensimmäinen pitkä ero äidistä, kesäkuukaudet kielikurssilla Bournemouthissa, se kuvankaunis tummahiuksinen Vietnam desertee jonka olin jostain syystä halunnut unohtaa, poika joka lauloi äitini kehtolaulujen kielellä ja jonka kanssa rakastelin ensimmäistä kertaa, bei mir hostu hein, tyynnyttelevät kirjeet äidille, koristeelliset valheet joita kirjoitin pojan ihon tuoksu käsissäni.

   Niinpä äidin hellän rakastajan kasvot kohoavat tämän tarinan kuluessa ensimmäistä tarinaa kirkkaampina esiin menneisyyden väkijoukosta, ne tulevat vähä vähältä lähemmäksi ja nyt ne katsovat jo melkein kohti ja minusta tuntuu että ne hymyilevät. Olkoon menneeksi, ne sanovat minulle ja kuvitelmilleni. Miksei niinkin. Voisihan tuokin olla minä.

Oliver Wendelman ja hänen kanarialinnunkeltaiseksi maalattu Harley Davidsoninsa kirvoitti nuo kasvot esiin.

   Hänestä minulle on jäänyt muutamien läpikuultavan haperoiksi luettujen kirjeiden ohella muistoksi vain yksi ainoa valokuva jossa värit ovat sumentuneet kellertäväksi usvaksi. Kuva on otettu Stratford-Upon-Avonissa. Oliver istuu sammaleisella kiviaidalla kitara polvellaan ja laulaa Hurdy Gurdy Mania. Huuliharppu sojottaa siinä hassussa metallitelineessä hänen kaulallaan.

   Miettivätköhän tyttäreni joskus koka on tuo tumma kiharatukkainen poika reikäisissä farkuissaan ja hapsutakissaan. Hoopo ruipelo. Kamala musta parransänki. Mitä tekemistä hänellä on meidän äitimme kanssa?

   Nuorukaisella oli käheä ääni ja hän esitteli itsensä niin nopeasti etten saanut hänen nimestään selvää. En kysynytkään sitä, oletin että soittaja oli erityisen härski tyyppi, aikoi myydä minulle pääsiäisiltana tietosanakirjasarjan tai lasten kuvakirjoja, pahimmassa tapauksessa jonkin aikakausilehden vuositilauksen, pitelin puhelinta kahden sormen varassa valmiina laskemaan sen heti alas kun olisin kohteliaasti torjunut miehen pyrkimykset.

   Jokin nuoren miehen äänessä sai minut odottamaan.

   Minä olen nähnyt kuvan, hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, minä olen nähnyt sen kuvan joka on erään teidän kirjoittamanne kirjan kannessa.

   Annoin hänen jatkaa.

   Tumma nainen jolla on pitsikaulus ja kolminkertaiset helmet, nuori mies täsmensi.

   Ja ne silmät, hän melkein kuiskasi.

   Ehkä on parasta että aloitan alusta, hän yskäisi. Matkalla orkesteriharjoituksiin minä piipahdin kirjastossa ja näin siellä hyllyssä sen teidän kirjanne. Olen minä varmasti nähnyt sen aikaisemminkin, mutta nyt minä vasta oivalsin sen. Minä tuijotin sitä kantta kuin hullu, virkailija tuli kysymään tarvitsenko apua. Minun oli pakko tarttua siihen kirjaan ja katsoa sitä kuvaa. Minä en saanut siitä silmiäni irti.

   Nuori mies kertoi menneensä harjoitustensa sijasta suoraan kotiin ja käyneensä heti läpi kaikki vanhat valokuvansa, illemmalla hän oli pyytänyt molemmat sisarensa luokseen, yhdessä he olivat penkoneet kaikki laatikot ja lopulta vintinkin, siellä he olivat availleet joka ikisen vanhan keksirasian ja kellastuneen kenkälaatikon.

Hän oli ihmetellyt miten paljon sellaisia kuvia hänellä on. Hän ei ollut tiennytkään. Miten paljon kasvoja vailla nimiä, vailla kohtaloita.

   Minä kuuntelin nuoren miehen yhä hengästyneemmäksi käyvää puhetta. Muistin viiden vuoden takaista kevättalvea, pikkukaupunkia, virastoja, hautausmaata. Albumien väki kulkee, kasvot samaan suuntaan. Haluavatko he edes tulla tunnistetuiksi, nimetyiksi? Varjojen äidit, lapsineen?

   Nuori mies piti tauon. Hän hengitti raskaasti.

   Oletteko vielä siellä? Arvatkaapa mitä sitten tapahtui?

   Niin lopulta löytyi valokuva jossa on nuo täsmälleen samat kasvot, nuorukainen kertoi. Ja me löysimme muitakin valokuvia samasta tummasta naisesta, hän istuu ja seisoo, välillä hänellä on ylioppilaslakki päässään, välillä kettupuuhka harteillaan, muita ihmisiä ympärillään, mutta useimmiten hän on yksin.

   Vai niin, minä sanoin hänelle.Tämän lauseeni muistan erityisen hyvin: vai niin. Samalla ihmettelin miten puhelimeni johto saattoi olla niin solmuinen.

   Kuvassa on minun isoäitini, nuori mies sanoi hiljaa mutta terävästi. Minun biologinen isoäitini.

   Jostakin nuorukaisen puheen taustalta kuului vaimeaa musiikkia. Klarinetti ja viulu, nopeatempoista, melkein hilpeää. Katselin suurta kotikannelta huoneeni nurkassa; kuinka se oli joutunut siihen, kuka sitä oli viimeksi soittanut ja missä?

   Miten kolkolta tämä kuulostaakaan, nuorukainen naurahti. Biologinen isoäiti. Minulla on nyt tässä edessäni tuo sama kuva. Samat silmät, sama leninki ja helmet. Tummana lainehtiva tukka. Hän muistuttaa Winona Ryderia. Minun äitini ei koskaan näyttänyt tätä kuvaa meille. Me kaikki synnyimme 60-luvulla, minä viimeisimpänä, meidän äidillämme oli kukan nimi aivan niin kuin te siinä kirjassanne kerrotte, ja hänet kasvatti aivan toinen nainen. Tavallinen nainen. Maatalon emäntä joka jäi pian sotaleskeksi.

Minä kuuntelin nuorukaista kärsivällisesti. Meillä on tätä suvussa. En sanonut sitä hänelle ääneen. Sukulaisia tulee ja menee, uusia ilmoittautuu, jotkut unohtuvat. Minun äitini on siis löytynyt teidän kenkälaatikoistanne, hyvä, ja nyt te vihdoin tulette luokseni, te olette nyt päättänyt avata tämän oven, varautukaa kaikkeen, teidän äitinne on minun äitini tytär, minä olen teidän tätinne, minä olenkin jo odottanut teitä, tervetuloa.

    Muistin yksinäisen talvi-illan pikkukaupungin hotellissa, olin vetänyt paksun valkoisen kylpytakin ylleni lämpimän suihkun jälkeen, silti palelin. Olin koko iltapäivän etsinyt sitä tiettyä hautaa, mutta lunta oli liian paljon ja sitä satoi koko ajan lisää, toivoton urakka, katselin ikkunasta mustaan yöhön. Vuoteella oli avoinna puhelinluettelo josta olin alleviivannut kolme nimeä.

   Minä itkin lapsena usein, nuorimies sanoi hiljaa. Isotsiskot kutsuivat minua itkupilliksi. Ehkä olen juuri siksi päätynyt klarinettiin. Minä halusin niin kovasti perheen. Oikean perheen joka pysyisi yhdessä. Joka istuisi saman pöydän ääreen ja puhuisi yhteen ääneen. Onko tässä jotain outoa?

   Meidän suvussamme kaikki on mahdollista, minä sanoin nuorellemiehelle. Kaikenlaiset yhdistelmät, kaikenlaiset kohtalot. Siihen on paras vain tottua. Winona Ryderkaan ei ole Winona Ryder kun vähän pintaa raaputetaan.

    Nuorukainen alkoi itkeä puhelimessa.

   Meidän suvussamme, hän toisteli. Emmekä me tiedä toisistamme mitään.

   Tapetti repeää ja sen alta paljastuu ovi joka raottuu hitaasti. Sieltä tuoksahtaa kesä. Syreenit, tuomet, kielot. Lämmin multa ja suolainen hiekka. Ensin tulevat tuoksut, kuinka osaisin selittää sen nuorukaiselle? Merkitsevätkö tuoksut hänelle mitään?

Äidille merkitsivät, ne olivat elämän suuri rikkaus ja lahja. Ilmaista iloa. Ruusunnuppu, auringonpaahtama iho, kaneli, merituuli.

   Pommitetun kaupungin kadut ovat paljaat. Mustuneita piippuja törröttää siellä täällä. Suuret näyteikkunat ovat haljenneet. Ammottavia ovia.Torilla kuun maisema. Kraatereita. Tuhkaa. Irtokiviä. Aukiretkottavia matkalaukkuja, vaatteita, kirjoja, koruja, leluja, astioita. Kaikki oli kaikille eikä mikään enää ollut kenenkään.

   Jos suru savuaisi, äiti toisteli usein Mannerin säettä. Vain sellaiset ihmiset ovat kiinnostavia, joissa aistii suuren surun läsnäolon.

   Kuinka sen sitten aistii, äiti?

   Siitä on itse otettava selvää, sinunkin.

   Pöh, minä ajattelin. Minulla on äiti joka kiroilee kuin turkkilainen ja nauraa kuin hinaaja. Tupakka aina suupielessä, toisinaan meripihkaisen imukkeen päässä, varsinainen Sörkan Blixen, Let me tell you, I am a hell of a story-teller. Yksi papiljotti unohtunut otsalle. Hyvä on, hän on sotapakolainen mutta niin on moni muukin. Mitä äiti tietää suuresta surusta?

   Äidin sudenhetket yöllä kun me olimme jo nukkumassa, koukeroisella käsialalla täytetyt pienet siniset vihkot, mentholtupakan tuoksu, käheää hyräilyä, paperin kahinaa.

   Televisio on auki ja sen kalvaat valot häilähtelevät seinillä kuin siniset hunnut.

   Äiti katselee virkkuukoukku kädessään yhä uusia silmukoita poimien kuinka napalmin polttama alaston tyttö juoksee kylätietä pitkin ja nuori nainen kantaa lapsensa ruumista josta iho roikkuu irti kuin kankaansuikale. Äiti muistaa palavan kaupungin ja maidon tuoksun rinnuksillaan, kuuman raudan ja savuisen sepelin hajut. Hän muistaa ne aina. Prahan keväänä, My Lain vuonna. Aiti ehtii vielä surra silpoutuneita lapsiaan kaavuissaan kantavien irakilaisäitien kohtaloita.

   Television ääressä istuen, maailman sotatantereita katsellen äiti virkkaa pieniä pyöreitä pitsipäähineitä jotka päätyvät useimmiten nukeilleni tai joskus myös pannulapuiksi - vasta myöhemmin olen tajunnut että äidin virkkaamat pikku kalotit olivat juutalaisten käyttämiä kipoja.

   Minulle äiti virkkaa pitsikauluksia, punaisia ja valkoisia vuorotellen. Ne ovat toinen toistaan kauniimpia mutta minä en halua pitää niitä, minä sanon äidille että ne kiristävät.

Hyvä lukijani, nimimerkki Pitsikoukku. Viime palstallani käsittelin raivokohtauksia ja itsesäälipuuskia. Tunnistit jutusta itsesi, hyvä niin. Itsetuntemus on tärkeä pohja naiseksi kasvussa. Olen myös iloinen, että käsityöasiat kiinnostavat. Nykytytöillä se alkaakin olla melko harvinaista. Kun kaikki vaatteet haetaan tavarataloista ja putiikeista, ei moni tyttö enää tiedä mihin sormustinta ja parsinsientä tarvittiin. Harvalla äidilläkään on enää oikeaa ompelukoria jonka pikku lokerikoissa säilytettiin helminappeja ja ratkomasaksia. Oiva nyrkkisääntö olisi, ettet heittele äitiä sataa grammaa painavammilla esineillä. Ota siis sokeripala, älä koko kulhoa. Äläkä ylläty, jos äiti viskaa takaisin kauhalla, sillä näissäkin asioissa pätee vanha viisaus: millainen äiti, sellainen tytär...

   Minä voin kertoa teille kaikenlaista, siteeksi. Minä voin kertoa viidenpennin tarinan. Vähän sotaa, vähän rakkautta, vähän lapsuutta. Erilaisia kuolemia, elävältä kuolemistakin.

    Minuun ei kannata pahemmin luottaa - joskus tuntuu että tunnen kuvitteellisen perheeni paremmin kuin sen todellisen.

   Kun te, Puhelimen nuorimies synnytte pikkukaupungin sairaalassa, tyttö jota kutsutaan Patentiksi näkee televisiosta kuinka nuorukaiset sytyttävät itsensä tuleen protestiksi maansa miehittäjille. Myös nuoret naiset protestoivat, naisten rovioihin heitetään esiliinoja ja rintaliivejä. Lieko Zachovalova, Praha. Tankkien ääni mukulakivikaduilla. Megafonit, punaiset liput, patsaisiin kiipeilevät nuorukaiset. Tyttö pakkaa jälleen kerran kaikki Barbiet suureen pahvilaatikkoon ja paperinuket toiseen samanlaiseen. Apu-lehden pop-paperinukkeja hän empii, ja niin Kristiina Halkola ja Catherine Deneuve jäävät vielä henkiin.Tyttö pitää kirjaa suosikkifilmitähdistään ja radion listakappaleista. Hän merkitsee neliöllä lempilaulunsa, ruksilla ällöttävimmät kappaleet ja ympyrällä ne joista hän pitää mutta joihin hän on kyllästynyt. Seuraa- vana keväänä tyttö täyttää kolmetoista ja hänestä tulee nuori nainen, teini. Äiti ei enää saa pestä hänen hiuksiaankaan. Hän punnitsee itsensä joka aamu ja ilta ja merkitsee painonsa sadan gramman tarkkuudella. Hän lukee lääkärikirjasta saman kohdan uudelleen ja uudelleen: "Alat tuottaa estrogeenia ja limavuotoa alkaa ilmetä. Pituuskasvusi nopeutuu, se tapahtuu noin puoli vuotta ennen rintojen kasvun alkua eli noin 10-11-vuotiaana. Nopeimmillaan pituuskasvu on 12 ikävuoden paikkeilla ja se hidastuu kun kuukautiset alkavat. Häpykarvoitusta alkaa ilmaantua noin puoli vuotta ennen tai jälkeen rintojen kasvun alkamisen. Kuukautisten alkaminen on virstanpylvas elämässäsi. Periaatteessa voit tulla raskaaksi heti ensimmäisten kuukautisten ilmaannuttua. Aluksi kuukautiskierron pituus ja vuodon kesto voivat vaihdella paljonkin koska keltarauhashormonia ei erity riittävästi. Kuukautiset voivat aluksi olla myos kivuliaat. Keskustele kaikista näistä asioista äitisi kanssa."

   Hän katsoo kuvia Biafran lapsista ja tuntee syyllisyyttä kun kaataa sianlihakastikkeen vaivihkaa vessanpönttöön. Lantiohousuja, napakoruja, luokkajuhlia, laajentuneita ihohuokosia. Baletti vaihtuu moderniin tanssiin. Polvisukat sukkahousuihin.

Hänestä minun on aloitettava. Päiväkirjasta nimeltä Tiffany. 60-luvun viimeisestä kesästä, kuumasta kesästä. Kuukävely, veri, isän sydän, Rimini, ensimmäiset rintaliivit ja kristussandaalit.

   Te, Puhelimen nuorimies, opitte kävelemään ja sanomaan äiti. Tyttö oppii sellaisia sanoja kuin kantaaottava, kolmas maailma ja avioliittoinstituutio. Punaisia lippuja ripustetaan Esplanadin puihin, banderolleissa vaaditaan jenkkejä lähtemään kotiin ja saahia eroamaan. Katukiviä lentelee. Nukkeja joilla on Nixonin päärynänmuotoinen pää poltetaan keskellä katua; samassa paikassa tyttö on vain pari vuotta aikaisemmin hypännyt parpia. Peppi Pitkätossun viimeinen jakso esitetään värikoelähetyksenä. Allison McKenzie saa 45 cm x 45 cm kokoiselle nastataululle rinnalleen Che Quevaran. Äidin kaula punottaa, hänen silmäluomillaan on iltaisin suuria hikihelmiä ja hän ottaa ainakin sadannen permanenttinsa jonka läpi erottaa kerta kerralta selvemmin hänen kaartuvan päälakensa.

   Kun tyttö pääsee ylioppilaaksi, te Puhelimen nuorimies leikitte vielä pienillä avaruusraketeilla. Te telakoidutte muoviseen emäalukseen ja piirtelette paperille kuumiesten pukuja joissa on pieniä tähtilippuja. Seuraavana syksynä teidän äitinne kuolee. Minun sisareni, hän jolla oli kukan nimi. Hän jonka hautaa en pikkukaupungin vanhalta hautausmaalta löytänyt ja jonka kuolinsyytä en koskaan saanut tietää.

   Kesken kirjallisuuden luennon kaikki opiskelijat nousevat ja poistuvat luentosalista käytävään jossa joku puhuu kiihkeästi megafoniin. Pahvikylteissä on silmälasipäisen miehen valokuvia. Hänen joka kehtasi kansallistaa kuparikaivokset.

   Ehkä teidän äitinne kuoli juuri silloin. Minä olin kaikesta hyvin hämmästynyt. En ollut ehtinyt vielä liittyä Suomi-Chile-seuraan enkä mihinkään muuhunkaan seuraan, vaikka paineita oli kieltämättä jo ollut. Opiskelijatoverini makasivat sikin sokin päärakennuksen käytävillä ja itkivät. Jotkut lauloivat. Illalla tv-uutisissa näytettiin tankkeja jotka tulittivat presidentinpalatsia. Paula soitti minulle yöllä ja sopersi puhelimeen humalaisella äänellä: Che sinä tiedät kaikki, joka ainoan Sierran sopen... Taustalta kuuluvan melun seastakin erotin Okko Isolan jylisevän äänen.

   Laskin luurin alas ja katsoin isääni joka nukkui olohuoneen sohvalla ristisanatehtävävihko avoimena vatsansa päällä. Hän ei enää ehtinyt täyttää sitä ristikkoa.

   Sellainen taival. Yksi maailma mureni. Äidit ja isät jättivät meidät. Kukkaiskapina muuttui ruusuhuiveiksi ja resurssienhallinnaksi, sellainen matka. Kuulentojen euforiasta energiakriisiin.

   Puhelimen nuorimies huokaa syvään. Minä kuuntelen mielelläni, hän lupaa.

   Pelkkä kuunteleminen riittää, minä vastaan.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][*Kotimaiset*]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]