ISBN: 951-578-496-4, Like 1997. Muualla Verkkoliitteessä:
Silvian arvio (3.9.1997)

13. luku

Silvian kanssa haluan lapsia. Silvian kanssa haluan perustaa kodin, joka on enemmän kuin hotellihuone. Jos hän haluaa kauniita, vanhanmallisia huonekaluja, niin lähden kaupungille kirpputoreille ja antiikkiliikkeisiin etsimään niitä. Tai jos hän ei välitä huonekaluista, niin ostamme jotkut halvat ja käytännölliset. Asumme Helsingin keskustassa.

   Tai jos hän haluaa, niin olen valmis tekemään vivat eli muuttamaan pois jonnekin missä on puita ja merta ja jossa lapsemme saavat ruokkia oravia. Ostamme vanhan maalaistalon, johon teemme Silvialle ateljeen ja minulle ullakkohuoneen, jossa voin kirjoittaa. Maalla täytyy olla auto, ei mikään hieno, mutta jonkinlainen kärry, että voimme liikkua lastemme kanssa ja hakea kaupasta ruokaa. Tähän asti olen ajatellut, että ajokortti on tarpeellinen vain juoksupojille ja roudareille, mutta Silvian vuoksi olen valmis muuttumaan vaikka autoilijaksi. Syysiltoina poltamme halkoja takassa. Joskus meillä käy ystäviä, joille lämmitämme saunan ja tarjoamme itsetehtyä viiniä. Navetassa meillä on lampaita, joiden villasta teemme puseroita ja lapasia.

   Elämäntyylini on täysin muuttunut. Olen vähentänyt juomista ja turhanpäiväistä kapakoissa istuskelua. Keskityn tosissani kirjoittamiseen: ei enää pillujuttuja vaan oikea romaani, kypsä työ, joka uudistaa kieltä ja jossa on kokeellinen rakenne. Saan Finlandia-palkinnon. Viiskymppisenä saan Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon ja satavuotiaana Nobelin. Itsenäisyyspäivänä meidät kutsutaan presidentinlinnaan. Silvialla on jokin hieno intialaistyylinen juhlapuku ja itämaisia koruja, minulla härkätaistelijan asu. Matkustelemme ympäri maailmaa, ja kirjoitan yhden kirjan Italiassa ja toisen Kreetalla. Yhden talven vietämme Goassa asumalla bambumajassa. Joka aamu heräämme Intian valtameren maininkeihin, jotka pyyhkivät pitkää hiekkarantaa. Silviasta tulee kuuluisa taiteilija, jonka työt pääsevät Venetsian biennaaliin. Yhdessä me kaksi olemme kansainvälinen, kiinnostava pariskunta, jota ihmiset pyytävät kutsuille ja näyttelyiden avajaisiin. Monet lehdet haluavat tehdä meistä yhteishaastattelun, mutta emme anna, sillä vaikka molemmat joudummekin ammattimme takia olemaan julkisuudessa, niin emme halua, että perheemme ja rakkautemme on julkista omaisuutta.

   Niin aika kuluu. Lopulta minä olen vanha ja Silviakin jo keski-ikäinen. Istumme kiikkustuoleissa takan ääressä, Silvia kutoo ja minä täytän näätää. Talon sisäseinät ovat täynnä kunniakirjoja, ulkoseinälläkin on pari. Lapset ovat jo lentäneet maailmalle luomaan omaa uraansa.
   Näin kerrottuna tämä kuulostaa kornilta. Näin vaatimattomiako ovat ihmisten unelmat? Mutta vaikka kuinka yritän, niin parempaan en pysty.

   Silvialle en ole puhunut mitään näistä ajatuksistani. On vielä liian aikaista. Minä rakastan häntä, mutta ymmärrän hyvin, jos hänen tunteensa minua kohtaan ei ole vielä yhtä voimakas. Hitto vieköön, hän on vasta 17. Siinä iässä ihminen ei halua sitoutua liikaa. Kaksikymmentä vuotta vanhemmat ihmiset tuntuvat 17-vuotiaasta ikälopuilta. Mutta hänessä ja minussa on paljon yhteistä. Henkisesti minäkin olen teini-ikäinen. Tulevaisuudessa voi käydä niinkin, että hänestä tulee se, joka on meistä kahdesta vanhempi. Hänestä tulee autoileva, käsipuhelimeen puhuva uranainen, jonka aviomies on omalaatuinen, keskiaikaisen musiikin maailmassa haahuileva hyypiö. Kuitenkaan hän ei voi olla rakastamatta minua, koska minulla on oma maailmani ja olen täysin erilainen kuin ne mielikuvituksettomat pyrkyrit, joita hän tapaa muualla. Olen hänelle kuin virkistävä, taatelipalmujen ympäröimä lähde keskellä kuivaa erämaata.
   Mutta nyt hän tahtoo elää nuoruuttaan. Hän haluaa nähdä Helsingin yöelämän sekä Pariisin, Lontoon ja muutaman muun paikan. Hän haluaa rakastella komean mustan miehen ja moottoripyörällä maailmaa kiertävän päivettyneen filosofin kanssa. Hän haluaa kokeilla pilveä ja ekstaasia ja seota jossakin jymisevässä diskossa Ibizalla. Puolisen vuotta hän haluaa olla ranskalaisen rock-muusikon tyttöystävä, muttei koskaan opi pitämään siitä, että kundi ranskalaiseen tapaan tahtoo aina panna perseeseen. Vuoden seikkailtuaan hän palaa Suomeen. Ensimmäinen ihminen, jonka hän täällä haluaa tavata, olen minä, sillä koko ajan olemme soitelleet ja kirjoitelleet toisillemme. Jo ajat sitten olen tunnustanut hänelle rakkauteni ja sanonut, että minun luokseni hän on aina tervetullut. En siis ole pelkkä hänen ystävänsä, vaan se, joka eniten koko maailmassa rakastaa häntä. Täälläkin hänen vielä pitää kokeilla erinäisiä häntäheikkejä, kunnes hän lopulta tajuaa, että minun kanssani hän viihtyy parhaiten. Tietysti uusimmat, loistavat arvostelut saaneet romaanini ovat myös tehneet häneen vaikutuksen ja korottaneet pisteitäni. Hän on saanut tarpeekseen rahattomista luusereista ja happopäistä ja on valmis näkemään tulevaisuutensa samanlaisena kuin minä sen näen.
   Kalastajatorpalla on joku kirjailijoiden ja kustantajien kokous, jonne olen saanut kutsun. Ehkä se ei ole mitään kiinnostavaa, mutta onhan siellä monia tunnettuja naamoja, hienoa väkeä. Minä en kuulu noihin kulttuuripiireihin. Mutta siitä huolimatta päätän viedä Silvian sinne, jotta hän näkisi millaisiin tilaisuuksiin minua kutsutaan. Samalla on kiva näyttäytyä kauniin tytön seurassa, en panisi pahakseni, jos meitä kuvattaisiin johonkin lehteen. Hän tulee kuuden aikoihin niin kuin sovittiin.

   - Mun pitää riisua bootsit vähäksi aikaa. Auta.

   Yritän vetää saapasta hänen jalastaan, mutta se ei lähde ennen kuin asetan jalkateräni hänen jalkojensa väliin niin, että hän pysyy paikoillaan tuolilla ja minä voin kunnolla ponnistaa. - Hm, hän sanoo ja vilkaisee minua hekumallisesti.
  - Älä innostu liikaa. Mä en saa tätä saapasta muuten.

   - Se on niin tiukassa, koska mun jalat hikoilee. Saanks mä lainata sun sukkia?

   Hän lainaa minun sukkiani. Se on ensimmäinen askel matkalla yhteiseen talouteen. Hänellä on eilinen ponchonsa ja sen alla likaisen valkoinen farkkupuku, mutta reppu on vaihtunut naisellisempaan käsilaukkuun. Lisäksi silmät ja huulet on ehostettu, ei paljon, mutta kuitenkin sen verran, että sen huomaa. Silvia on laittautunut! Minua huvittaa suunnattomasti, mutta en sano mitään.

   Haluan todellakin korostaa, että minä en kuulu kulttuuripiireihin. Joskus yli kymmenen vuotta sitten menin Miekosen kanssa seuraamaan Eino Leino -seuran kokousta. Ennen lähtöä vedimme kunnon tötsyt, mikä vaikutti niin, että rupesimme hysteerisesti hihittämään aina kun ukkeli toisensa jälkeen hyppäsi pystyyn kommentoimaan jotain. Suomessa ei yleensä huudeta sillä tavalla, paitsi lestadiolaisten seuroissa. Jotkut ukoista vaikuttivat olevan hyvin kiihtyneessä mielentilassa (en muista, kuka oli pitänyt alustuspuheen ja mistä aiheesta). Niiden pomppimisesta tuli mieleen Linnanmäen sammakkokone, jota Miekonen niihin aikoihin hoiti työkseen. Siinä sammakoita pomppasi ylös kymmenistä eri reiÕistä miten sattuu, ja pelaajan piti takoa ne puunuijalla takaisin. Sammakoita pomppi niin tiuhaan tahtiin, että jopa Alvin, joka on aina niin tyylikäs ja cool, unohti kaikki maneerinsa ja hakkasi niitä raivon vallassa. Kalastajatorpan ravintolan pyöreässä salissa on seisoskelemassa satoja ihmisiä viinilasit ja napostelulautaset tanassa. Lehtikuvaaja nappaa minusta kuvan (olisin halunnut Silvian samaan kuvaan, mutta juuri sillä hetkellä hän on pöydän luona noukkimassa pasteijoita ja muita herkkuja). Toimittaja tulee utelemaan.

   - Sinulta tuli romaani...?

   - Novellikokoelma.

   - Mutta vankkaa alapään juttua kumminkin?

   - On siinä nyt muutakin...

   Tyyppi kirjaa sanani ylös, kiittää ja häviää. Moikkaan yhtä vanhaa 60-luvun runoilijaa, jonka kanssa jouduin kerran samaan pöytään ja joka ei ollenkaan noteerannut minua, vaan puhui jonkun paksulinssisen piippumiehen kanssa Itä-Karjalan kivikautisista kalliopiirroksista. Runoilija ojentaa kätensä. Minusta näyttää kuin sen silmät katsoisivat ohitseni. Muistan, että sehän on pahasti kierosilmäinen ja astun lähemmäs kätelläkseni. Yritän hymyillä ja nyökytellä sille silmälle, joka katsoo enemmän minun suuntaani. Mutta äijä ojentaakin kätensä toiselle ihmiselle, joka on piikkinokkainen nuori naiskirjailija, Camilla jotakin, ja ilmeisesti sen vanha tuttu.

   - Riuttu!

   Takaani tulee toinen vanhempi äijä harmaa puku päällä, runoja, novelleja, aforismeja, näytelmiä, kuunnelmia, pakinoita, kritiikkejä ja ties mitä uransa aikana rustannut, joka joskus kustantajan kekkereillä riisui paitansa ja rupesi valtava maha ja rinnat hölskyen jahtaamaan yhtä graafikkotyttöä. Minusta on mukavaa, että se tulee juttelemaan, koska se on melkein ainoa täällä, jonka tunnen. Aion esitellä sille Silvian, mutta hän onkin kadonnut, ehkä naistenhuoneeseen.

   - Kirjoitin kritiikin siitä uutukaisestasi. Sinähän sait aikoinasi Erkon palkinnon?

   - En varmasti.

   - Ai minä luulin, että... Sinähän aloitit joskus 70-luvun puolessa välissä?

   - En.

   - Mutta sinä olet kuitenkin tätä rock-sukupolvea. Se eka juttu oli paras, mutta se Anssi, vai mikä se muusikkopoika on, jää vähän vaisuksi. Sen bändi hajoaa ja tyttöystävä alkaa vetää heroiinia. Miksei se reagoi mitenkään? Miksei se iske Stratocasteria seinään?

   - Ketä?

   - Fender Stratocasteria.

   Katson häntä silmät pyöreinä niin kuin kuulisin nimen vasta ensimmäistä kertaa. Silvia on myös ilmestynyt siihen.

   - Eikö kundit enää soita Stratoilla? Eikö se ole skittojen kingi?

   - Tässä on Silvia.

   Tyyppi ilmoittaa nimensä, jonka toivon herättävän Silviassa kunnioitusta. He kättelevät. Kirjailija vetää minut sivummalle. Sen kasvoilla on huolestunut ja salamyhkäinen ilme.

   - Mies, jolla on liian kaunis nainen, näyttää hölmöltä.

   - Miten niin?

   - Varsinkin, jos hänen tuotantonsa ei ole tarpeeksi painavaa. Jumalauta, jätkä on novellisti. Mikä on sun suhteesi Maupassantiin?
   Huomaan, että se on aidosti kiihtynyt, aivan kuin Eino Leino -seuran sammakkomiehet.

   - Meillä ei ole ollut mitään suhdetta, sanon loukkaantuneena.

   Menen hakemaan Silvian. Hän on taas jossakin. Katselen ympärilleni etsien hänen ponchoaan tukevien pukumiesten ja taiteellisten silmälasien ja käsilaukkujen joukosta. Kun menen terassille johtavalle ovelle, näen hänet kauempana lumen peittämän minigolfradan luona, jossa meri, tai mikä vesi se nyt on, alkaa. Onko hän jo pitkästynyt ja haluaa lähteä?

   - Rasputin, sanoo joku vähän shampanjaa maistellut nuorempi pukuhemmo, ehkä kustannusvirkailija tai toimittaja, osoittaen rasvaisena roikkuvaa pitkää tukkaani. Siihen verrattuna olen niin kookas, että se joutuu katsomaan reippaasti ylöspäin.

   - Väistätkö vähän, sanon ja tungen sen ohitse ulos ovesta.

   - Älä nyt loukkaannu. Sähän olet se Riuttu. Mä vain, että sä olet semmoinen rehellinen sika. Jätin päällystakkini narikkaan, ja ulkona on pari astetta pakkasta. Silvia on edennyt kauemmaksi tien yli tenniskentälle, jonka verkkoaitojen reunaan on kasautunut kuolleita lehtiä. Yllätyksekseni näen hänen seurassaan naisen, joka on se sama lyhythiuksinen naiskirjailija, joka äsken oli sisällä 60-lukulaisen runoilijan kanssa. Lentäjän pusakkaan, tiukkoihin housuihin ja tiukasti nauhoitettuihin maihinnousukenkiin pukeutunut naiskirjailija näyttää siltä, kuin olisi hypännyt tänne laskuvarjolla. Kumpikin seisoo minuun nähden selin, joten he eivät huomaa tuloani.

   - Kenen kanssa tulit? naiskirjailija tivaa.

   - Yhden tyypin.

   - Miehen? Naisen? Kai hänellä on nimikin?

   Naiskirjailija käännähtää äkisti kuin sotamies sivulle ja puree huultaan. Hän huomaa minut seisomassa tärisevänä ja kädet housuntaskuihin tungettuina. Yritän näyttää siltä kuin en olisi kuullut mitään.

   - Tuon sovinistimulkun kanssa, vai? se kiljaisee.

   - Tuossa jätkässä ei ole tippaakaan seksiä, ja sen takia se ei muusta kirjoitakaan kuin omasta kyrvästään!

   - Ai sä oot lukenut mun kirjoja, sanon hymyillen.

   Minä en ole lukenut sen kirjoja, mutta sitä en uskalla sanoa, koska se näyttää jo muutenkin tarpeeksi raivokkaalta. Se hyppää minua päin kuin aikoisi lyödä tai potkaista karate-tyyliin kasvoille, mutta lähteekin vain juoksemaan pois terassin suuntaan. Silvia jää tenniskentälle. Päätän, että en mene siihen halpaan, että alkaisin nyt haukkua tuota lesbolehmää.

   - Sun kavereitas?

   - Camilla on hyvin lahjakas, Silvia sanoo ja ryystää räkää.

   - Ihanko totta? Kerran satuin näkemään sen televisiossa lausumassa jotain koira-aiheista runoa.

   - Älä sano mitään.

   - En sanokaan muuta kuin että varmasti mukava ihminen ja pitää miehistäkin, jos ne kävelee neljällä jalalla.

   - Älä puhu...

   Istumme vähän aikaa penkillä sanomatta sanaakaan. Pelkään, että ilman takkia saan kuolemantaudin. Mutta tämä on meidän ensimmäinen riitamme. Pitää vähän hiljentyä taistelunjälkeiseen tunnelmaan, kun tuuli hälventää savun ja kuolleita ja haavoittuneita aletaan kerätä. Voisin kertoa hänelle Lisasta ja kuinka me joskus yli kymmenen vuotta sitten kuljeskelimme näillä kulmilla. Silloinkin oli vähän ankeaa, mutta eri tavalla. Lisa oli huippukimma, mutta liian hieno minulle. Anja taas oli seksuaalisesti täydellinen, mutta muuten takapajuinen. Voisin kertoa näistä kahdesta naisesta ja tunteista, joita minulla oli niitä kohtaan. Se, mitä nyt tunnen Silviaa kohtaan, on paljon voimakkaampaa. Senkin voisin kertoa. Mutta en halua painostaa häntä rakkaudellani. Rakastunut ihminen voi muuttua rakkautensa kohteelle rasitukseksi, jos hän jatkuvasti jankuttaa rakkauttaan ja yrittää painostaa sillä toista tuntemaan samalla tavalla. Ei, minä annan hänen kaikessa rauhassa tutustua minuun. Tavallaan tuon lesbon hyökkäys oli hyvä: Silvia näkee, että olen ihminen, jota monet inhoavat. Joillekin olen rehellinen sika ja toisille pelkkä sika. Mutta Silvia tietää, että olen mukava tyyppi ja monessa suhteessa aivan tavallinen.

   Hän nousee ja haluaa lähteä pois. Kysyn minne, ja hän sanoo, että hänen sukkansa jäivät kuivumaan patterille minun luokseni.    Päästyämme asuntooni hän haluaa ensimmäiseksi mennä suihkuun pesemään meikit pois. Sen jälkeen hän liihottelee kotoisasti ympäri huonetta yllään minun kylpytakkini ja pyyhe turbaanina päässä. Hän himmentää kattovalon ja sytyttää kynttilän, sitten hän avaa punaviinipullon ja laittaa oma-aloitteisesti stereoihin keskiaika-kasetin. Musiikin kauneus ja se, että saan olla täällä kotonani Silvian seurassa, nostaa vedet silmiini. Koskaan elämäni aikana minulla ei ole ollut näin onnellista hetkeä. Kaikki hyväkin on ollut vain eriasteista ankeutta. Silvia tulee viereeni nahkasohvalle viiniä siemailemaan.

   - Sinä näytät surulliselta.

   - Et voi tajuta, kuinka paljon iloa tuot mulle.

   Ääneni vavahtaa. Silvia, tuo lukiolaiskuningatar, johon varmaan kymmenet pojat ovat onanoidessaan suunnanneet ajatuksensa, hymyilee minulle ystävällisesti. Hän asettaa viinilasin pöydälle ja änkeää syliini istumaan. Pyyhe putoaa ja märät tummat hiukset romahtavat kasvoilleni. Märässä naamassa on tuo suloinen suu, jota vasten yritän heti työntää oman suuni, mutta taaskaan se ei aukene minulle. Kylpytakin hihoissa olevat ihanat kädet sentään kietoutuvat kaulani ympärille. Saippua, shampoo ja kerrostalon suihkuvesi tuoksuvat hänen kehonsa pintapuolella, mutta kehon sisäistä lihaa edustavat kuuma suu kielineen pysyy kiellettynä. No, jalkojen välissä on toinen suu, joka on yhtä kuumankostea kuin kasvoissa oleva aukko. Alan painella sitä sormillani, ja nyt minua ei torjuta ainakaan heti.

   - Saanks mä vaihtaa musaa?

   - Tietenkin.

   Hän irrottautuu ja menee levyhyllylle, josta joutuu etsimään kauan ennen kuin löytää Dylanin Blonde on blonden. Just like a woman on se biisi, jonka hän haluaa kuulla.

   - Tiesitkö muuten, että Dylan teki tämän Allen Ginsbergille, joka on tunnettu homoseksuaali beat-runoilija, sellainen lihava, mustapartainen äijä...

   Viimeiset sanat meinaavat takertua kurkkuuni, kun tajuan, että minä itsekin olen lihava, mustapartainen äijä.

   - Mutta Dylanhan laulaa she makes love just like a woman. Mistä se voi tietää miten se Ginsberg rakastelee, jos se kerran on homo?

   - Jospa Ginsberg oli naisena kontallaan, kun Dylan pani sitä takaapäin, ehdotan.

   Silvia siemaisee lasistaan ja laskee sen pöydälle.

   - Riisu ja mene kontallesi.

   - No en varmasti.

   - Menet kun minä käsken.

   No, ehkä nyt vihdoinkin alkaa tapahtua. Riisun vaatteeni ja menen sohvalle kontalleni. Silvia tulee taakseni kuin Dylan ja alkaa pökkiä takapuoltani vasten. Kylpytakki on auennut, ja tunnen hänen tissiensä hipovan selkääni ja tussukarvojensa kutittavan. Voihkin niin kuin Ginsberg.

   - Nyt minä kirjoitan sulle mun nimmarin takapuoleen. Missä on kynä tai tussi?

   Hän loikkaa kirjoituspöydän luo ja löytää kuulakärkikynän. Tunnen kuinka hän raapustaa jotakin ahteriini.

   - Sä kirjoitit enemmän kuin pelkän Silvian. Mitä sä kirjoitit?

   - Tekniikan Maailman testaama.

   - Se on vale! Sinä et ole testannut vielä mitään, sanon ja tempaan hänet alleni.

   - Ja Dylan muuten ei ole homo.

   Silvia kirkuu naurusta ja rimpuilee, mutta vieläkään hän ei koske kyrpääni, joka osoittaa häntä jäykkänä kuin syyttäjän sormi. En saa suudella enkä muutenkaan nauttia, mutta saanhan edes nuolla ja runkata hänen vastapestyä vittuaan, ruusunnuppua, jonka terälehdet ovat kauneimmat, mitä koskaan kenelläkään naisella olen nähnyt.

   - Ja Camilla muuten ei ole lesbo, jos niin luulet, hän mutisee.

   Siinä vaiheessa kaikki on ohi, ja hän on taas levinnyt lattialle yhdessä sohvan tyynyjen kanssa.

   - Ai jaa. Olit tietysti pettynyt, koska se ei siis suostunut tekemään sulle samaa kuin minä äsken?

   Silvia tarttuu tyynyyn lyödäkseen sen päähäni, mutta voimat ovat menneet.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][*Kotimaiset*]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]