ISBN: 951-578-504-9, Like 1997. Sivut 38-55

Muualla Verkkoliitteessä:
Sinisen saatanan arvio (3.10.1997)

(kirjallisuustieteen professori Hannupekka Strömille on juuri tuulut virhesoitto)

Hän laski luurin, väärä hälytys, korvassa soi vieläkin, herra isä, tämäkin vielä, tu-tuu-tuut-tuu. Ei sieltä luurista kukaan tullut, ei tullut Tanja eikä kukaan muukaan. Päätään pyöritellen hän juoksi takaisin eteiseen, hän mutisi jotakin epämääräistä siinä lönkytellessään, ei hän tosin puhunut mitään sellaista, joka olisi jättänyt pysyvän jäljen historiankirjoihin. Nyt pärinä kuului selvemmin, entistä vaativammin. Se oli ovikello, joku oli ovella. Jouluko? No, ei taatusti. Hän pukkasi oven auki.

   "Hyvää päivää. Hyvä mies, suoraan asiaan. Ei turhia puheita. Hanki kuule uusi matkalaukku. Nyt siihen on hyvä mahdollisuus", sanoi oviaukkoon änkeävä mies lipevästi. Sitten puhetulva katkesi äkisti, mies ei katsonut häntä silmiin, vaan tuijotti tuntuvasti alemmaksi ja oli sen näköinen, että oli pahasti hämillään. Miehen naama venähti pitkäksi ja suu aukeni hämmästyksestä, suu oli auki siihen tapaan, että näytti siltä kuin mies olisi tullut näyttämään hampaitaan hammaslääkärille — noilla tekohampailla koko homman olisi voinut hoitaa postitsekin.

    Samassa hän tajusi seivovansa alasti kynnyksellä, ei ihme, että mies tuijotti hänen jalkoväliään, kädet putosivat automaattisesti kalun peitoksi. Hän huikkasi nopeasti anteeksi ja kävi hakemassa päällystakin vaatenaulakosta. Kun hän palasi ovelle ja vilkaisi miestä, joka oli laskenut matkalaukun käsistään, hän tunsi olonsa epämukavaksi. Hänestä tuntui siltä, että hän oli jossakin saatanan pusikossa väijyvä itsensäpaljastaja, joka oli pukeutunut pelkkään poplariin, jonka saattoi räväyttää auki heti, kun oikea hetki vain koitti. Hän oli alastomampi kuin ilman vaatteita — hävetti, tuntui tosi nololta. "Näytät juuri sellaiselta fiksulta ihmiseltä, joka tarvitsee ehdottomasti uuden matkalaukun. Taidat muuten matkustaa paljon? Nyt sinulla on elämäsi mahdollisuus hankkia asiallinen matkalaukku näppärästi ilman sen suurempia vaivoja, tässä ja nyt. Älä kävele onnesi ohitse. Kas tässä, katso nyt, hyvä mies, kuinka näppärä ja tyylikäs matkalaukku. Se olisi omiaan juuri sinulle. Vai mitä?", mies selitti eikä puhetulvasta tullut nyt millään loppua. Sliipatun näköinen mies vain aukoi suutaan, pälätti ja tuijotti häntä suoraan silmiin, tuntui ottavan hänestä mittaa. Katse oli julkea, se porautui syvälle eikä hämmennyksestä ollut jälkeäkään.

    Hän yritti selittää miehelle, ettei tarvinnut uutta matkalaukkua, koska hänellä oli itsellään lähes samanlainen laukku, jonka mies halusi hänen nyt ostavan, mutta mies ei kuunnellut häntä, paasasi vain ja pani sanoja tiuhasti peräkkäin eikä jättänyt sanojen väliin edes sellaista pikkurakoa, josta hän olisi päässyt iskemään takaisin ja pyytämään miestä jättämään hänet heti rauhaan, hän ei ostaisi yhtään mitään, ei nyt eikä vastedes. Eihän tästä tullut mitään, hän puuskahti itsekseen ja levitteli käsiään onnettoman näköisenä, mutta ei päässyt siivilleen, koska sai pahasti siipeensä seisoessaan siinä ja kuunnellessaan uskomattoman kaupparatsun vielä uskomattomampia sepustuksia, joista ei ollut tulla loppua laisinkaan. Mitta oli nyt täysi, hän syöksyi makuuhuoneeseen, heitti romppeet pois matkalaukusta ja raahasi sen eteiseen, siinä se perkele oli, jumalauta, olihan jo kumma, jos se ei mahtunut kaupparatsun kaaliin. Hän työnsi matkalaukkunsa lähes kiinni miehen naaman ja sanoi liioitellun rauhallisesti, ettei tarvinnut uutta matkalaukkua, mikäli mies ei ollut sitä jo siihen mennessä tajunnut ja kysyi, täytyisikö hänen vielä tavata sama uudestaan.

   Tuijottaessaan mustaa muovia mies uskoi kuin uskoikin, ettei hän tarvinnut uutta matkalaukkua. Hänen matkalaukkunsa oli prikulleen samanlainen kuin se, jota mies yritti hänelle väenväkisin myydä. Kaupparatsu, onneton helppoheikki pyysi anteeksi ja poistui, nyökkäsi kohteliaasti ja hymähti itsetietoisesti. Se nöyryydestä. Askeleet kaikuivat rapussa vielä senkin jälkeen, kun mies oli häipynyt. Taas sama juttu: se mikä oli poissa, olikin läsnä, vaikka se mikä oli läsnä, olikin poissa. Tällaistahan se elämä oli, ei muuta kuin huppu päähän ja maastoon juoksemaan. Samassa rappukäytävän valot pimenivät. Pimeys tuntui mustalta sametilta.

   Hän veti oven rivakasti kiinni, avasi sen sitten uudestaan, koska takin helma oli jäänyt oven väliin. Raijattuaan tyhjän matkalaukun takaisin makuuhuoneeseen hän seisahtui keittiöön ja pani nauhurin päälle, hipaisi sormella liukukytkintä ja iski pykälän silmään, kone yskähti ja nauha alkoi pyöriä: Yesterday is just a memory, tomorrow is never what it is supposed to be. Hän imaisi astma-suihketta ja pidätti henkeä, maailma pakeni jonnekin kauas, silmäluomet lupsahtivat alas ja hän kuuli vain veren kohinan korvissaan. Humina. Ikään kuin jossakin olisi palanut. Mieleen nousi myös toinen mielikuva, hänestä tuntui siltä että hän oli joutunut takaisin kohtuun, korvissa kohisi. Mielikuvat liukenivat nopeasti ja yhtäkkiä hän oli taas liian tietoinen omasta tietoisuudestaan. Hän tunsi itsensä naurettavaksi ikään kuin hän olisi istunut jossakin Christianiassa tai Melkewegissa lussuttamassa pilveä, pitänyt zilumia kädessä, hokenut mantraa ja odottanut taivaan porttien avautumista — siinä olisi taatusti saanut odottaa pitkään, niin pitkään että olisi saanut palkakseen korkeintaan peräpukamat — ei muuta. Silti tuntui jotenkin haikealta, ettei elämä ollut enää hänelle mikään seikkailu, vaan se oli muuttunut sellaiseksi abstraktiksi käsitteeksi, jonka ilmenemismuotoja hän tutki sekundäärisistä lähteistä ja etsi elämän jälkiä lähinnä kirjoista ja kirjallisuudesta. Hän ei muistanut, koska oli viimeksi oikeastaan elänyt, ehkä silloin kun hän oli tavannut Tanjan. Suru nousi taas mieleen. Suru oli maa, johon ei tehty viikon mittaisia turistimatkoja. Kun sinne joutui, sieltä ei päässyt millään pois — viimeistään tullissa sanottiin, että parasta vain kääntyä takaisin, koska paperit eivät olleet kunnossa. No way out, ei ulospääsyä. Yesterday is just a memory, tomorrow is never what it is supposed to be.

    Taas ovikello soi, ei kai ovella vaan taas seissyt se saatanan helppoheikki. Stumpattuaan nauhurin hän juoksi ovelle ja oli kompastua peilin edessä, pahuksen lätäkkö, hän oli ehtinyt unohtaa sen. Käytävä oli tyhjä, ketään ei näkynyt, tuuli vain ujelsi hormeissa ja otsaa kuumotti. Hänestä tuntui siltä, että joku huijasi häntä. Mitä ihmettä? Nyt ääni kuului taas, vaativa pirinä särähti korvissa, se tuli selän takaa, jostakin syystä elämä piiloutui aina selän taakse. Whose shoulder are you looking over anyway. Ihminen ei tullut hulluksi silloin, kun menetti järkensä vaan silloin, kun menetti kaiken muun paitsi järkensä. Puhelin, tietysti puhelin, hänellä välähti. Vedettyään oven kiinni hän juoksi vastaamaan. Kumma peli, hänestä tuntui siltä kuin olisi koko ajan siirron jäljessä siitä mitä tapahtui.

    "Haloo, Ström."

    "Terve, Kaikkonen täällä."

    "Hyvä että ollaan yhtä mieltä edes jostakin", hän vastasi. Häntä ei juuri huvittanut puhua laitosamanuenssin kanssa. Hän aikoi ilmoittaa heille Tanjan kuolemasta vasta myöhemmin, sitten kun hän saisi itsensä kootuksi. Sitä palapeliä hän ei hetkessä kokoaisikaan.

    "Älä nyt viitsi. "

    "Sitä samaa. Kiitos vaan."

    "Lopeta jo. Kuuntele nyt, koska minulla on sellaisia tietoja, jotka taatusti kiinnostavat sinua. Kuuntele nyt."

    "Selvä, anna sitten kuulua äläkä mutkittele", hän vastasi ja huokaisi syvään. Luuri kädessä painoi ainakin tonnin. Hänestä tuntui siltä kuin olisi puhunut punnukseen. Vauhtia, vauhtia, hän ajatteli, kohta loppuisivat voimat.

    Kaikkonen kertoi, että Liimatainen oli yllättäen vetänyt valituskirjelmänsä pois. Liimatainen oli ilmoittanut juuri aamulla Kaikkoselle, ettei tiedekuntaneuvoston tarvinnut käsitellä hänen valitustaan, koska hän tyytyi siihen, että hänen virkansa meni katkolle ja uusi assistentti astuisi remmiin. Kun Kaikkonen oli udellut sitä, mikä perkele Liimataisen mielen oli muuttanut, tämä oli vain todennut, että hänellä oli muita suunnitelmia ja lisännyt salamyhkäisesti, että elämä oli täynnä yllätyksiä. Sitten Liimatainen oli nauranut kolkosti perään ja lopettanut puhelun.

    Ström oli ihmeissään, eihän tässä näin pitänyt käydä. Hän oli varautunut tosi pitkään taisteluun tiedekuntaneuvoston, Kaikkosen ja assistenttiliiton kanssa. Vanhoja käytäntöjä kun ei saanut rukata, vaikka ajat muuttuivat. Assistenttiliiton mielestä assistentin virkaa ei joltakulta voinut viedä vain siksi, ettei viranhaltija tehnyt työtä eikä saanut edes omaa väitöskirjaansa alkua pidemmälle. Tiedekuntaneuvosto ei taas halunnut asettua poikkiteloin assistenttiliiton kanssa, Kaikkonen puolestaan oli halunnut pitää kiinni siitä, mikä hänelle oli annettu. Tiedettä mikään taho ei halunnut tehdä, professoritkin oli pakotettu tekemään sellaisia turhia paperitöitä, jotka joku sihteeri olisi tehnyt paljon paremmin — ja puolta pienemmällä palkalla. Akateeminen vapaus. Huone vailla näkymää. Selli Sörkan vankilassa.

    Hän ilmoitti Kaikkoselle pitävänsä viikon loman ja sulki puhelimen, lukukausi alkaisi vasta syksyllä, tämä painostava helle varmaan taittuisi siihen mennessä. Kaikkonen ehti huikata terveiset Tanjalle. Sitten seurasi syvä hiljaisuus, joka jähmettyi betonina hänen joka soluunsa. Hän pelkäsi räsähtävänsä suoraan lattian läpi. Hän ei ymmärtänyt, miksi oli ollut niin tyly Kaikkoselle. Eihän hän voinut mennä loukkaantumaan Kaikkoselle siitä, että tämä oli lähettänyt Tanjalle terveisiä, koska jätkä ei tiennyt Tanjan kuolleen. Silti hänestä tuntui pahalta. Ei tässä järkeily auttanut yhtään — pikemminkin päinvastoin. Hänen elämänsä oli hajalla. Mieleen nousi muistuma lapsuudesta. Hän oli ollut mökillä ja rikkonut vahingossa kuumemittarin, jolla oli leikkinyt istuessaan verannan rappusilla odotellessaan ruoan valmistumista. Vernissa oli pistellyt sieraimissa ja merituuli oli pöyhinyt hiuksia. Vatsassa oli kurninut. Salmessa oli näkynyt purjevene. Se oli heittänyt juuri vendan, fokka oli lepattanut hetken, kunnes tuuli oli tarttunut siihen. Kangas oli kiristynyt ja fokka pullistunut, kun vene oli ottanut uuden halssin, joka lähti viemään sitä ulapalle. Kuumemittari oli pudonnut portaille siinä katsellessa ja elohopeapallo oli hajonnut miljooniksi pieniksi rakeiksi, jotka kimposivat pitkin portaita. Jos ne olisi kerännyt yhteen, ne olisivat sulaantuneet taas yhdeksi virheettömäksi palloksi. Mutta teeppä elämälle sama, hän ajatteli ja suuntasi kohti makuuhuonetta.

    Jos pakkaaminen sujuisi yhtä hitaasti kuin tähän mennessä, hän ei kyllä pääsisi matkaan ennen lumentuloa. Vauhtia, vauhtia, avanti. Hän kyllä tiesi ongelmansa, hän ei tahtonut millään päästä eteenpäin, koska jokainen ärsyke ja muistikuva sai hänet säntäilemään sivulle ja taakse vaan ei eteen. Hän oli paikallaan mutta kovassa liikkeessä, moottori kävi ylikierroksilla mutta vaihde oli vapaalla. Tanja oli lähtenyt Jenkkeihin aivan toisella vauhdilla, Tanja oli puuhannut tuttuun tapaansa vielä pakatessaankin kaikkea mahdollista. Hän oli ollut keittiössä tekemässä salaattia eikä koneen lähtöön ollut kuin vajaa kaksi tuntia, hän oli silmäillyt koko ajan kelloa ja ihmetellyt, miksi Tanja otti varsinaisen loppukirin ikään kuin koko maailma olisi täytynyt saada valmiiksi ennen kentälle lähtöä. "Odota! Ota salaatti jääkaapista ja suikaloi se. Odota! Älä suikaloi sitä noin, huuhtele salaatti ensin ja kuivaa se. Hei, odota vähän. Suikaloi se pitkiksi luruiksi äläkä tuollaiseksi mössöksi. Annahan kun minä näytän. Muuten, satutko tietämään, missä se punainen liivihame on. Näin tällä tavalla, katsos nyt. Hei, tuo oliiviöljy ja balsamiviinietikkapullo tänne — älä ota sitä pulloa, siinä on tavallista oliiviöljyä, ota se tummempi pullo, siinä on extraverginea. Eihän salaatti maistu miltään ilman kunnon oliiviöljyä ja sitten päälle loraus balsamiviinietikkaa. Ja nyt porkkanat. No, vastaa nyt, oletko nähnyt missään sitä punaista liivihametta, kaiketi muistat mitä hametta tarkoitan, viitsisitkö nyt edes vastata. Hyvä. Entä ne mustat liivit? Tule pian nyt. Heti. Hei, älä nyt pidä tuollaista kiirettä, ota samalla purjo. Mainiota. No niin, pilko nyt. Odota! Älä pilko noin pieneksi. Anna veitsi tänne. Oletko muuten nähnyt sitä kivaa sinistä minihametta, jonka ostin Porto Cervosta Italiasta. Muistako, miten hauskaa meillä oli Sardiniassa. Älä mumise. Annahan vielä kurkku, eihän tästä muuten mitään tule."

* * *

   Hiljalleen hiipuvat auringonsäteet osuivat valkoiseksi rapattuun seinään, oli tyyntä eikä rakennuksen seinustalla kasvava bougainvillea hievahtanutkaan, näytti siltä että joku olisi naulannut punaiset kukat kiinni rosoiseen seinään, joka hiipuvassa valossa näytti yhtä röpelöiseltä kuin teini-ikäisten poikien iho. He olivat saapuneet illansuussa Porto Cervoon, tähän pieneen valkoisuuttaan hohtavaan rannikkokaupunkiin, jonka Aga Khan oli rakennuttanut jetset-porukalle, ettei näiden tarvitsisi törmätä rahvaaseen viettäessään lomaansa. Aamun he olivat viettäneet Stintinon hiekkarannalla ja uineet niin turkoosin sinisessä vedessä että sellaista näki yleensä vain uima-altaissa. Pitkän maanittelun jälkeen Tanja oli onnistunut houkuttelemaan hänet veteen, mieluummin hän olisi vain ollut, löhönnyt ja pohtinut sitä, mitkä elementit tekivät tästä rannasta niin kauniin. Tai kääntäen. Kuinka monta elementtiä maisemasta täytyisi poistaa, että ranta muuttuisi rumaksi?

    Kasvoilla helmeili vielä jälkihiki. Kun yhden lasillisen joi, hikoili kaksi — jos olisi sattunut olemaan juoppo, enempää ei olisi voinut toivoa, koska koko ajan olisi vain juotava juomasta päästyäänkin ja kuitenkin pysyi jatkuvasti yhden lasillisen perässä. Väsytti. Kuumuus ei ollut sen sijaan nujertanut Tanjaa, joka kävi ylikierroksilla, kuten oli käynyt viime aikoina niin usein. Makeahko lehahdus löyhähti nenään paksuna pilvenä, hajuveden tuoksuun sekoittui auringon iholle puskeman hien haju, kutitti, nenän hieraisu, hetken helpotus, sitten aivastus juuri kun oli varma, ettei aivastaisikaan. Tanja puhui feministisen kirjallisuudentutkimuksen välttämättömyydestä. Jos tutkimuksen 2500-vuotinen kaanon oli kerran fallinen, voisi feministisen metodin prioritoida edes sadaksi vuodeksi, hän selitti ja leikkasi siistin viipaleen peperoncinolla maustetusta miekkakalasta, veitsi raapaisi lautasta, aivan kuin joku idiootti olisi juoksuttanut kynttä pitkin liitutaulua. Ström tunsi olonsa epämukavaksi, silmissä oli vielä vedet aivastuksen jäljiltä. Refleksi. Hän vei kädet pöydän alle ja pani ne muniensa suojaksi ennen kuin ehti ajatella yhtikäs mitään — siinä hän oli hyvä, jossakin kun täytyi olla hyvä. Ei ollut voimia lähteä väittelemään eikä ollut oikeastaan mitään mieltäkään aloittaa turhaa inttämistä, koska lopputuloksen tiesi jo etukäteen. Siinä olisi kaksi tyyppiä lapion varressa saman kuopan kimpussa, toinen kaivoi maata ja heitti hiekat kasaan, josta toinen lapioi hiekkaa kuopan täytteeksi. Tekihän sitä aikansa kuluksi, jos halusi saada hien pintaan ja mielen mustaksi, mutta ei se kovin järkevää hommaa ollut. Olikohan naisten äänioikeus pelkkä anomalia, historiallisessa katsannossa se oli nimittäin varsin uusi ilmiö, pälkähti hänen päähänsä. Näin uusi ilmiö saattoi olla vain ohimenevä poikkeus historian isossa kulussa kuten oligarkia tai demokratia.

    Tanja patisti häntä avaamaan suunsa, muutenkin kuin vain hengittäessään tai kuorsatessaan. Ajoitus oli erinomainen, sillä Strömillä oli suu täynnä valkoviiniä, kuumuus oli vienyt voimat. Olo oli samalla tapaa raukea kuin saunan jälkeen, lihakset olivat rennot ja mieli yhtä liikkumaton kuin rasvatyyni meri illan suussa, hän oli ikään kuin vapautunut vapaudesta, koska hän vain oli, ei ollut tahtoa, joka olisi kiusannut häntä ja pakottanut tekemään jotakin, ei ollut valintoja eikä ristiriitoja, oli vain pelkkä plägä, joka oli levinnyt otsasta takaraivoon, lämpö ja rauha kuin aika ennen syntymää, yhteys johonkin itseään suurempaan. Hän kulautti viiniä uudemman kerran, hyvää valkoviiniä, kuivaa ja sopivan hapokasta. Vähän niin kuin hänen oma elämänsäkin. Vilkaistessaan Tanjaa hän hätkähti, se näytti kauniilta, olisi tehnyt mieli pyytää sitä riisuutumaan. Tanja oli päivettynyt kauniisti ja hiuksetkin olivat vaalentuneet auringon porotuksessa, miten ihmeessä hän ei ollut huomannut sitä aiemmin. Jos puhut sukupuolesta, et voi olla samalla puhumatta kielestä, Tanja sanoi. Hiuksiin oli tullut kivoja raitoja. Oli vaaleampia ja tummempia raitoja, jotka tuntuivat elävän päivän eri tunteja, kuin aamu ja auringonlaskun hetki olisivat osuneet vuorotellen hiuksiin. Kulmat olivat tummat, kuten silmäripsetkin. Siitä äkäinen ilme, joka väistyi vain silloin, kun Tanja nauroi. Strömin kanssa hän nauroi yhä harvemmin, sen sijaan hän kikatteli usein Liimataisen kanssa yliopistolla, minkä Ström oli huomannut yllättäen kevään mittaan. Hän ei ymmärtänyt, miten itseään niin kriittisenä pitävä Tanja pystyi toimimaan niin kritiikittömästi, että meni hekottamaan Liimataisen älyttömille vitseille. Puhetta piisasi, Tanjan suu kävi. Sanat, pikkuriikkiset käsitteet inisivät ilmassa kuin hyttyset kesäyössä. Suu oli iso, ylähuulen kaari oli hienostunut, sen linja toi mieleen kukkulaisen maiseman Umbriassa, kaksi loivaa kukkulaa vieretysten toistensa lomassa. Korkeat poskipäät ja vinot silmät korostivat ylähuulen kaarta. Jos elämää tuijotteli, sai vain kierot silmät, äiti oli opastanut häntä lapsena. Hän ei ollut koskaan oikein oppinut toiminnan mieheksi, vaan seurasi kaikkea syrjästä ja tirkisteli maailmaa.

    Suupielet kiristyivät, Tanjaa ärsytti, että Hannupekka oli niin poissaoleva, oli vitun loukkaavaa, että tämä ei mitenkään huomioinut häntä ja asetti näinmuodoin kyseenalaiseksi hänen koko olemassaolonsa ja tämän ikimuistoisen hetken jota he juuri elivät. Olisi vain täytynyt vaihtaa pöytää, niin kyllä hän seuraa olisi saanut, pyytämättäkin. Sen sijaan hän olikin päätynyt tähän tylsistymään, hän ajatteli ja vinkkasi hovimestarille. Tarkkaillessaan syrjäkarein Hannupekkaa — miksi sillä oli noin tympeä ja kireä ilme, voisi luulla että sillä on kova hätä — hän tuli entistä pahemmalle päälle, edessä istui muumio, joka oli läsnä fyysisesti, mutta ei henkisesti. Jos tämä muumio sattumoisin avaisi suunsa, hän tiesi jo etukäteen, mitä se suustaan päästäisi. Kivaa. Puhe ärsytti yhtä paljon kuin se, että hyypiö istui siinä hiljaa. Valitse toinen. Tylsää? Tätä kai avioliitto pohjimmiltaan oli? Mitä isomman viran Hannupekka oli yliopistolta saanut, sitä pienemmäksi hän oli ihmisenä käynyt. Kun menet tapaamaan aviomiestäsi, älä unohda suurennuslasia, Tanjalla oli tapana vitsailla. Tanja hymyili hovimestarille, joka oli äkännyt heti, että hänellä oli asiaa, oli muuten äkännyt hänet myös naisena, sen hän tunsi. Hannupekalle ei kaiketi ollut juolahtanut mieleenkään, että laskukin pitäisi jossakin vaiheessa maksaa. Ei se taaskaan yllättänyt, tämä tylsimys, se osasi vain olla yllättämättä. Kuumotti. Hän tunsi hovimestarin katseen ihollaan.

    Pyyhkiessään suunsa pellavasta kudottuun ruokaliinaan — tomaattikastikkeesta jäi kankaaseen tuhruinen, punainen viiva ikään kuin joku älypää olisi puhdistanut huulipunansa liinaan — Ström huomasi, että Tanjan kasvot olivat pehmenneet, se hymyili, se syttyi aina, kun pääsi puhumaan vieraille ihmisille, nyt tälle hovimestarille, joka oli tullut ihan liki, vaikka olisi kuullut kyllä Tanjan puheen kauempaakin, siksi kovaa Tanja puhui. Hovimestari lupasi tuoda heille diggestiiviksi lasilliset Sambucaa. Ström painoi katseensa alas, hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut kuokkavieras omassa pöydässään. Pyyhkäistessään otsalle kihonnutta hikeä hän tunnusti itselleen, etteivät he ainakaan olleet mikään harmoninen pari. Miksi olisi täytynyt ollakaan? Tässä oli vastakkain tulta ja vettä, pyromaani ja palomies, Strömin mielessä käväisi. Sitten tajunta taas tyhjeni, siinä nytkähti kasteluletku, joka meni veteläksi sylkäistessään viimeiset vedet nurmikolle, vain liikkumaton, tyyni alkumeri ja keskivatsassa hyrräävä mielihyvä, sellainen vahva euforian tunne, jonka sai aikaiseksi hepolla. Silmät olivat lupsahtaa kiinni, hovimestarin ääni kuului kauempaa, mies oli kävellyt baaritiskille, mutta puhua pälpätti koko ajan Tanjan kanssa.

    Vietyään alkupalat toiseen pöytään hovimestari toi vihdoin lasit, hän oli roikottanut niitä näppärästi sormissaan alassuin, lautaset olivat olleet kämmenillä, se kaatoi niihin Sambucaa ja pudotti pohjille muutaman kahvinpavun. Drinkin nimi oli Vapaudenpatsas, hovimestari kertoi ja sanoi, että syy nimeen paljastuisi heti, kun drinkki juotaisiin, täytyi vain malttaa pikku hetki. Hän katsoi Tanjaa suoraan silmiin, Tanja vastasi katseeseen ja vei selkänsä kaarelle ikään kuin olisi venytellyt ja rinnat nousivat sopivasti näkysälle, kaksi kaunista puolipalloa, jotka odottivat kopparin räpylää. Tanja oli alkanut käyttää push up -liivejä talvella, Ström oli huomannut tämän muutoksen isän hautajaisissa. Nännit piirtyivät vasten ohutta paitaa, ja hovimestarin häpeämätön katse siirtyi piirun verran alemmaksi, hän tuijotti rintoja silmämuna kovana. Ström yritti katsoa muualle, hän oli olevinaan sen oloinen, ettei huomannut, mitä ympärillä tapahtui. Hän muisti, kuinka erilainen Tanja olikaan ollut kymmenen vuotta sitten, kun he olivat tutustuneet toisiinsa, Tanja oli tyttö maalta, minkä se oli yrittänyt kätkeä ja leikki niin kovaa, että jos veitsellä olisi sitä sohaissut, terä olisi mennyt poikki. Tanja oli ollut piinkova feministi, joka oli Hallaperän ja Alasuutarin kanssa kiusannut miehiä työkseen yliopistolla. He olivat suhtautuneet miehiin kuin natsit juutalaisiin.

   Niihin aikoihin Tanja oli pitänyt hiuksensa tiukasti nutturalla eikä kasvoilla ollut meikin häivääkään, kulmakarvat oli nypitty ohueksi viivaksi, myös suu oli yhtenä viivana, vaikka huulet olivatkin täyteläiset, kasvoilla oli tyytymätön ilme, joka antoi ymmärtää, että tämä nainen oli kaikkia muita parempi, siksi oli syytä halveksia kaikkia muita. Ennen luennon alkua Tanja, Hallaperä ja Alasuutari — Marx, Engels ja Lenin — ryntäsivät luentosaliin värvätäkseen uusia jäseniä samalla innolla ja palolla kuin taistolaiset vuosikymmen aiemmin. Mikään ei koskaan muuttunut, koska historia iski aina takaisin ja toisti itseään, Ström huokaisi ja nosti kätensä pois pöydältä, hovimestari asetti vesilasin Sambuca-lasin viereen, hän nyökkäsi hovimestarille. Tanja, Hallaperä ja Alasuutari olivat vannovinaan, että sitä parempi yhteiskunta, mitä suurempi sen erilaisuuden sietokyky oli. Tämä teoreettinen malli kuitenkin romuttui käytännössä, koska he eivät hyväksyneet ihmisiä, jotka olivat eri mieltä kuin he. He olivat yksi siinä mielessä, että he olivat aina toinen kahdesta — he ja muut. Hallaperä ja Alasuutari hylkäsivät Tanjan heti, kun tämä alkoi seurustella Strömmin kanssa, heille tuli ero, ylittämätön mielipide-ero. Se solidaarisuudesta. Kasvoja kuumotti, hiki kihosi taas pintaan ja silmissä lehahti, jossakin loimotti. Toviin Ström ei tajunnut, missä oli, hän ei ymmärtänyt mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän oli taas pudonnut kärryiltä, spining wheel, polvet verillä, persus mustelmilla ja kärryt jo ties missä. Hän oli kuin näyttelijä, joka unohti kesken näytelmän omat vuorosanansa. Siinä hän oli taas menneisyyden ja nykyhetken väliin jäävässä porstuassa, hattu kouraan ja sitten vasta sisään, äläkä unohda koputtaa. Hän puisteli päätään, yritti ikään kuin herätä. Miksi hänelle aina kävi näin? Perkele, näitä iänikuisia monologeja, joita hän kävi itsensä kanssa. Välillä hän vihasi niitä, välillä taas rakasti, muuta kun hänellä ei näyttänyt olevan, koska oli jättäytynyt elämän tyhjätaskuksi. Ottaessaan tulitikut taskustaan hovimestari kertoi, kuinka homma hoidettaisiin. Kotona voisi sitten kerskua juoneensa tosi tulisen drinkin. Aluksi oikean käden etusormi kastettaisiin sambucaan ja tuikattaisiin tuleen, sitten liekehtivä sormi nostettaisiin ylös — siitä drinkin nimi Vapaudenpatsas — sen jälkeen toiseen käteen otettaisiin Sambuca-lasi, joka juotaisiin pohjanmaan kautta, sitten sormi vesilasiin, sihahdus ja homma oli klaari. Oma sormi soihtuna, Ström naureskeli itsekseen, ikään kuin jokainen olisi oman vapautensa seppä, lukkoseppä. Hovimestari raapaisi tikkuun tulen, ja Tanja nauroi heleästi, saattoi se keimaillakin, niin hyvin se tuntui juuri nyt viihtyvän. Hyvä, että viihtyi edes joskus.

    Liekehtivä sormi pystyssä hän muisti yhtäkkiä, miten New Yorkin edustalla seisova Vapaudenpatsas ja Sardinia liittyivät tosiinsa. Innokkaasti hän kertoi, että niillä oli yhteinen historia, jota kovin moni ei tiennyt. Vapaudenpatsaan jalusta oli nimittäin punaista graniittia, joka oli louhittu juuri täältä Sardiniasta. Sardinialaiset olivat lahjoittaneet graniitin amerikkalaisille. Näin tehdessään he halusivat kunnioittaa niitä sardinialaisia, jotka olivat lähteneet Uuteen maailmaan. Moni lammaspaimen lähti ja rupesi puuhaamaan jotakin, jossa rakkaus lampaita kohtaan vaihtui vihaksi vasikoita kohtaan. Mitä ihmettä? Hän ihmetteli, miksi Tanja ja hovimestari eivät reagoineet hänen puheisiinsa, vaan hosottivat aivan jotakin muuta, voisivat edes teeskennellä kuuntelevansa, mutta eivät näköjään olleet niin hyvätapaisia. Onko laukku tallella, ettei vain joku olisi pöllinyt sitä, hän ajatteli laskiessaan lasin pöydälle, sitten hän työnsi käden tuolin alle ja hapuili, hyvä, siellähän se oli, tallella. Hänellä oli usein tapana tarkistaa, oliko laukku tallella, se oli refleksi, joka laukesi, kun hän meni hämilleen. Sormea kuumotti, tuntui siltä, että hän olisi napauttanut itseään vasaralla sormeen.

   Mitä ihmettä? Hän nosti katseensa ylös ja näki, kuinka meri peittyi toisen meren alle. Hänen sormensa oli sytyttänyt verhon tuleen, edessä roihusi levoton tulimeri ja sen takana häämötti peilityyni välimeri, niiden välissä eristävä lasi, heijastava pinta. Siinä oli taas tuli ja vesi, pyromaani ja palomies. Tanja yritti pidätellä naurua, ei siinä oikein onnistunut, kun hovimestari repäisi verhon alas ja tallasi sen vasten kivilattiaa. Liekit kuolivat nopeasti ja jäljelle jäi vain ohut savuverho, joka nousi hiiltyneestä verhosta, siinäkin taas kaksi verhoa päällekkäin. Sumua, usvaa, harmaata leijuvaa utua — jotakin sellaista, joka karkasi aina käsistä kun sitä yritti vangita nyrkkiinsä. Ström upotti sormensa vesilasiin. Sormessa oli rakkula, vesikello. Kummallista, vielä äsken sormi oli palanut soihtuna, nyt siinä oli vesikello, kenelle kellot soivat.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][*Kotimaiset*]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]