ISBN: 951-0-22684-x, WSOY 1998. Sivut 30-40.

Muualla Verkkoliitteessä:
Juha Seppälä kääntää merkkihahmomme ihmisiksi (21.2.1998)

KAIKKI tietävät kuka minä olen. Minä olen minä. Minä synnyin kesäkuun 4. päivänä 1867 Askaisten Louhisaaressa, sukuni suuressa kartanossa.

   Minun isoisäni oli hovioikeuden presidentti, mutta me olemme aina halunneet olla myös jotakin muuta kuin mitä me olemme olleet. Isoisäni halusi olla hyönteistieteilijä ja ennen muuta kovakuoriaistutkija. Hän keräsi mittavan kokoelman kovakuoriaisia. Niitä ei ollut lopulta kahdeksaasataa tai kuuttatuhatta, ei, hänen kokoelmansa käsitti yli 20 000 erilaista kovakuoriaislajia. Se selittää osaltaan sen, miksi neliöitä tarvittiin enemmän kuin 74, 3 h+k+kh. Tunnetuin isoisäni monilukuisista kovakuoriaisia käsittelevistä tutkielmista oli nimeltään "Precis d'un nouvel arrangement de la famille des Brahélytres".

   Minun isäni oli kreivi ja huithapeli. Hän peri isänsä jo nuorena ja pani rahaa surutta menemään. Hän käänsi runoutta ja vittuili vallanpitäjille. Hän ei tiennyt mitä halusi. Hän kuoli muistaakseni laivalla, ollessaan matkalla paikasta jossa oli paha olla paikkaan jossa hänen todennäköisesti olisi ollut vielä pahempi olla. Hiukan levotonhan minustakin tuli.

   Louhisaari oli hieno kartano. Sen puutarha oli englantilaistyyppinen, nuoltu, täynnä koristeellisia lammikoita ja kiemurtelevia kujia. Pitkä koivukuja johti kartanosta Askaisten kirkolle. Kun tuuli vienosti soitteli puiden lehvistöissä, minä olin erottavinani suhinassa suuren tehtävän, joka minua odotti. Minä otin puutarhasta sammakoita kiinni ja kivitin marjapensaista räkättejä.

   Tuohon aikaan ei ollut pillulehtiä puhumattakaan videoista. Virtuaalipornosta ei tiedetty mitään. Jos puhelinpalvelulinjat olisi keksitty, kreivi olisi joku päivä saattanut saada nätin laskun omiensa jatkeeksi. Mutta Askaisten Louhisaaressa minä opin runkkaamaan, meren äärellä, kalamajassa. Edes lehtiä ei ollut, mutta palveluskunnan hyyskä oli. Sen kolmen reiän alla tuli kyyhötettyä erinäinen rupeama. Muistan varsinkin Adan, sisäkön, se kun asemoi ahterinsa luukulle: hirveä, musta tureikko, jota veljeni kanssa melkein karkuun juostiin, kamala suhina ja pörinä kuin virtahevon perseestä jommoista sittemmin Afrikassa katselin, ja silloin muistin lämmöllä Adaa. Kyllä siinä iässä olisi lykännyt vaikka ehjästä seinästä läpi.

   Syntiähän se oli. Illalla sen aina tajusi ennen nukahtamista. Meidän makuukamarimme seinämaalaukset esittivät Klaus Flemingin voittoja, ja yhdessä niistä esiintyi itse paholainen, perkele.

---

MINÄ opin puhumaan aika myöhään. Ei sotilaan tarvitse puhua, riittää kun seisoo yrmyn ja arvoituksellisen näköisenä, se tulkitaan päättäväisyydeksi ja määrätietoisuudeksi. Aikamoinen kollo ja kusipää minusta tuli. Seikkailut ja vaarat kiehtoivat jo tuolloin. Minä putoilin jäihin, eksyin metsään ja katkaisin käteni yritettyäni hypätä kartanon uuden navetan kattopalkkien poikki. Taisin olla melkoinen murheenkryyni ja paska rattaissa. Semmoiselle tarjottiin lääkkeeksi kadettikoulua.

   Viimeinen pisara oli, kun sain kenkää Helsingin yksityislyseon valmistavasta koulusta särjettyäni rakennuksen ikkunoita. Kolmannella yrittämällä pääsin Haminan kadettikouluun, Haminan joka oli pieni ja pyöreä kuin persläpi. Koulu oli maan ainut sotilasoppilaitos. Minä en viihtynyt siellä koskaan. Yhteisasuminen oli ikävää, pieru haisi. Puoli kriminellinhän ne minusta meinasivat siellä tehdä. Olin posessa jatkuvasti. Minua rangaistiin tarkkaamattomuudesta, kuiskailusta, kovaäänisyydestä, laiskuudesta ja satunnaisesta lunttauksesta, puhumisesta, sopimattomasta nauramisesta ja hillittömyydestä tanssitunneilla. Erityisesti tanssitunnit kävivät minun älälleni, ämmien ja homojen puuhastelua. Kerran vedin yhtä nuorempaa kadettia lättyyn. Löysin vanhan kirjeen Sophie-sisarelleni: "Täällä on yhtä ikävää kuin ennenkin, harmia harmin jälkeen. Odotan ilomielin sitä hetkeä, jolloin saan ainaiseksi kääntää selkäni Suomelle ja lähteä - Luoja ties mihin, mutta ainakin olla oma herrani." Kirje oli päivätty 16. helmikuuta 1884.

   Aloin pitää mahdollisena sotilasuraa ryssän armeijassa. Sillä keinoin tiesin välttäväni hautautumisen johonkin maaseutukaupungin rykmenttiin. Yritin Pietarin paasikouluun, turhaan. Minä lisäsin kierroksia. Hankin lisää arestia ja peekoota. Poistumiskiellon rikkomisia, hillittömyyttä, tunnilla puhumista, lunttausyrityksiä. Pitkänäperjantaina 1886 peittelin sänkyyni kylmänkallen, lähdin rännille ja vedin nupin turvoksiin. Lähdin maalle yhden tutun luo. Koulun vääpeli haetti minut lauantaina takaisin. Sain kenkää jo toisen kerran elämässäni, eivätkä ne siihen loppuneet. Mutta minun elämässäni potkut ovat aina merkinneet onnenpotkua.

---

NEPOTISMI pelasti minut hetkeksi. Pääsin bunkkaamaan lankomieheni Edvard Bergenheimin luo Harkoviin. Ajattelin, että näkisin hiukan Venäjää, preppaisin kielitaitoani ja mietiskelisin mikä minusta tulee isona. Vietin kesän 1886 Tsugutsevin lähellä, sotilasleirillä, jonne muuan kapteeni, venäjän kielen ohjaajani, minut määräsi. Ei saatana, ajattelin, enemmän orjuutta kuin komeutta.

   Ei sopinut kropalle, suunnitelmat hakeutua Venäjän armei jaan kokivat kolauksen. Suku järjesti minut takaisin Suomeen ja yksityislyseoon opiskelemaan yo-tutkintoa varten. Kirjoitin 14.6.1887 kohtuullisin arvosanoin ja rekisteröidyin Suomen Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston humanistisen tiedekunnan historiallis-kielitieteelliseen osastoon.

   Se oli vikatikki. Istua nyt tuntitolkulla joka päivä hapettomassa kammiossa tonkimassa jonninjoutavaa paskaa: mitä joku ammoin elänyt käpy oli ollut mieltä toisesta, sitten kämpille, koko porukka niitä jotka huudettiin viimeisinä puolapuiden alta kun korisjengejä kerättiin. Toverikunnan huumori yhtä raikasta kuin Markus Nummella. Ei kiitos.

   Yhtenä aamuna seisoin alasti peilin edessä ja tajusin näkeväni ratsuväenupseerin: komea, lihaksikas, vahvaraajainen ja suurehkokullinen mies, kuin nuori ori. Siihen ei ollut vaikea kuvitella polettia, saumaa ja resooria, kiiltävää saapasta ja kilisevää kannusta. Vanha aatokseni pyrkiä Nikolajevin ratsuväenkouluun pomppasi mieleeni. Äkkiä sukukartta ja Helsingin puhelinluettelo esiin.

    Suunnilleen seuraavasti se meni: Louise Cedercreutz, yksi kummitädeistäni, oli naimisissa kenraalimajuri, vapaaherra Gösta Aminoffin kanssa. Se lupasi jeesata aluksi. Myös Louisen sisar Alfhild, joka oli naimisissa Mihail Petrovits Scalon de Colignyn kanssa, oli kummitätini, ja pääsin kesäksi Lukianovkaan, heidän lähellä Kurskia sijaitsevalle maatilalleen. Heinäkuussa sain sinne tiedon, että Gösta-setä oli suhteillaan koulun johtajaan kenraali Bilderlingiin onnistunut organiseeraamaan minulle paikan Nikolajevin ratsuväenkouluun.

    Lähdin Pietariin syksyllä 1887. Sanoin enteellisesti, että en unohda Suomea. Kai minulla oli vähän huono omatunto, kun allekirjoitin sukulaisille jättämäni jäähyväiskirjeen sanoin: "Gustaf, luopio."

---

VENÄJÄ on helvetin suuri maa. Aluksi meni maalaispojan pää pyörälle. Ja Pietari: vossikkaa tuli ja meni, siinä sai katsoa ensin vasempaan ja sitten oikeaan ja vielä kerran vasempaan. Hesassa minä silti vossikan alle jäin, lyseolaisena, mutta nousin äkkiä pystyyn ja sanoin olevani Mannerheim, alempi kenraali.

   Lähti se jotenkin rullaamaan. Syyskuun 14. päivänä 1887 aloitin kaksivuotisen kurssin junkkarina. Sen kahden vuoden aikana minä opin kolme tärkeää asiaa. Minä opin tykkäämään hevosista ja sain ensimmäisen oman elukkani. Kun sitä joskus rapsutti hännän juuresta ja se nosti sitä syrjään kuin tilaa tehdäkseen, tuli vilkaistuksi olkapään yli että näkikö kukaan kuinka säämiskähousuissa tökötti. Mutta sen aikaisissa tallioloissa intiimit suhteet oli tehty mahdottomiksi.

   Toiseksi opin sen, että poliitikot ovat pässejä. Ratsuväenmies halveksi siviilejä, muita aselajeja ja ennen muuta poliitikkoja. Tätä käsitystä myöhemmät kokemukseni vain vahvistivat.

   Kolmannen elämänviisauden opin yhdeltä vanhalta ratsumestarilta, joka opetti että paskantaminen vanhana on vielä nautinnollisempaa kuin naiminen nuorena, ja niin Mooseksen todeksi osoittautui tämäkin aksiooma.

   Kuten sanottu olin komea mies. Aloin haistella saumaa päästä chevalier-kaartiin, parhaaseen kaartinjoukkojen ratsuväkirykmenttiin, keisarilliseen nimikkoyksikköön. Se oli lökö homma, jossa ei vaadittu muuta kuin varrelle mittaa ja laiska luonne. Yksi probleema sinne pääsyyn oli: raha. Sitä minä pumppasin parhaani mukaan Albert-enoltani Suomesta, mutta tarpeeksi sitä ei ollut ennen kuin sain höynäytetyksi isoäidiltäni Julinien puolelta osuuteni ennakkoperinnöstä. Panin hakemuksen toisensa perästä sisään, mutta ne tuli aina paluupostissa takaisin. Välillä jouduin kornetin virkaan Aleksandran rakuunarykmenttiin, mutta samanaikaisesti pommitin koko ajan Scalon de Colignyjä, jotta ne vetoaisivat sotaministeriin tai suoraan keisarinnaan. Odottelin, ratsastelin Puolassa ja Preussissa, löin korttia, vedin tanakoita maatuskoja viikseen Valko-Venäjän avaran taivaan alla, hevonen rouski vieressä kodikkaasti heiniä.

    Elokuun 8. päivänä 1891 sain ilmoituksen siirrosta chevalier-kaartiin. Tiesin, että nyt alkaisivat kissan päivät. Palvelija vetää bootsit jalkaasi, kiinnittää takaa henskelit, auttaa takin päälle. Riittää kun joskus peset hampaasi ja vilkaiset jakausta. Viinaa saat kaataa kurkkuusi ämpärikaupalla, mutta känniin et saa tulla. Naiset tappelee sinusta. Jessus, sotilaan elämää.

---

EI se nyt ihan pelkkää juhlaa ollut. Chevalier-kaartin nuoremmat upseerit joutuivat suorittamaan vartiopalvelusta Talvipalatsissa, seistä jököttämään portin pielessä naama jäässä eikä silloin ohi huristellut edes autoja joiden rekkareita olisi aikansa kuluksi voinut bongata. Hyvää harjoitusta se silti oli, nimittäin sitä kaikkein rankinta episodia varten, enkä nyt tarkoita talvisotaa.

   Aleksanteri III heitti 1894 lusikan nurkkaan, ja puolitoista vuotta myöhemmin, touko- ja kesäkuun vaihteessa 1896 tapahtui Nikolai II:n ja keisarinna Aleksandra Feodorovnan juhlallinen kruunaus Moskovassa, jonne meidän plutoonakin oli komennettu koko kuukaudeksi.

   Olin näkemässä, kun hallitsijapari saapui muutamaa päivää ennen kruunausta Kremliin Petrovin palatsista kaupungin ulkopuolelta. Siinä tultiin niin kuin piispa pappilaan, kahdeksan hevosen vetämissä juhlavaunuissa, ja perässä parikymmentä kuusi- ja nelivaljakkokarossia. Jo silloin oli kuuma kuin helvetissä.

   Kävi sillä lailla, että minut valittiin yhdeksi niistä neljästä chevalier-kaartin upseerista, jotka yhdessä valtakunnan korkeimpien arvohenkilöiden kanssa muodostivat kunniakujan Uspenskin katedraalin leveille portaille, ne johtivat kuorista kohti kruunauskoroketta olevia valtaistuimia. No, tämmöisessä kohdassahan ortodoksi suitsuttaa, ja se suitsuttaa kunnolla, laadusta tinkimättä, presuja säästämättä. Seisottiin siinä kuin kaasukammiossa.

   Tuntui kyllä, että siinä seisottiin maailman tappiin, asennossa, raskas kalpa toisessa kädessä, hievahtamatta aamu yhdeksästä puoli kahteen päivällä, neljä ja puoli tuntia putkeen. Ei se mitään, sotilas seisoo jos seisotetaan.

   Aamulla oli keittiöltä tuotu blinejä ja munavelliä. Munavelliä! Minä tiesin tasan tarkkaan mitä siitä seuraisi minun ärtyvässä suolessani, maha muutenkin aina kuralla. Kymmeneltä alkoi semmoinen mouruna, että osa yleisöstä selvästi yritti katsella mistä katedraaliin oli pujahtanut kissa. Hiki alkoi kihota otsalleni, kahteentoista mennessä mahassani oli tiikeri. Se teki ripulia niin että holvi kaikui. Ilmekään ei saanut värähtää, ei kulma- tai viiksikarva liikahtaa. Seiso siinä, kaasupilvessä, kalpa kourassa, vakuuttuneena siitä että kohta notkahdat polvillesi ja samantien lentää niin kuin haupitsin putkesta! Puoli yhdestä eteenpäin en muista pätkääkään.

    Jotenkin sain tajuuni sen, että nyt kulkue alkoi lähestyä, valua katedraalista kohti keisarillista palatsia. Hallitsija kulki ohitseni kärpännahkaisessa ja kultabrokadisessa viitassaan, kruunu päässään kunniakatoksen alla, jota kantoivat valtakunnan kenraaliadjutantit, ja tuohon porukkaan minun piti yhä paljastettu miekka kourassani yhtyä. Käsitin, että siinä tilanteessa minun olisi ollut aivan turha yrittää kuiskata: Nikolai, jos astun askeleenkin, lentää niin kuin varpusparvi - mitä teen?

   Uskon johdatukseen. Millään muulla en voi selittää sitä, että kävelin edessä olevat sadat metrit puhtain housuin puhtaan asian puolesta, lusikallistakaan ei tullut. Pysyin pystyssä koko matkan, käyttäydyin järkevästi, suoritin seremonialliset liikkeet yhtä adekvaatisti kuin kolme muuta valittua chevalier-kaartilaista. Hiki juoksi.

   Kesti vielä kaksi tuntia ennen kuin pääsin ryntäämään Granovitaja palata -salin miestenhuoneeseen. Revin hien kostuttamia, tiukkoja housuja kintuistani ja psyykkasin itseäni hokemalla kova hätä, kova hätä, kova hätä, jotten viime sekunneilla olisi murtunut. Kun lopulta pamahti, ääni sekoittui palatsin pihamaalla ammuttuihin kunnialaukauksiin.

   Olen ollut mukana pahoissa paikoissa, tilanteissa joista myöhemmin on käytetty nimitystä kansamme kohtalonhetket. Tuolla nimenomaisella kerralla historia säästi ironiansa myöhempää käyttöä varten: huonommalla tuurilla minusta olisi jo tuon episodin jälkeen tullut virkaheitto upseeri, eikä minusta silloin olisi koskaan tullut Ylipäällikköä. Mutta mitenkä eräs myöhempi sotilaspalvelijani sanoikaan: vittuilee, vaan ei hylkää Herra.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][*Kotimaiset*]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]