ISBN: 951-22681-5, WSOY 1998. Sivut 73-78.

Muualla Verkkoliitteessä:
Talvipuutarhan arvio (5.4.1998)

Mamma aikoo viedä lastenkylään.

   - Täytyy sitä lapsella olla leikkitovereita, ei se passaa että kaiket päivät yksin, käynyt hiljaiseksi, puhelee vaan nukellensa. Kuuletkos sinä Eila, ottaisivatko ne sinne Harakan tarhaan. No sinne mäen päälle, jos vaikka olisi tilaa käymään. Että olisi seuraa. Siellä ne ovat muutkin, kun ei ole ihan tähän kulmille sattunut. Soita sinne, Eila, ymmärtää se, se on johtaja kunnollinen ihminen.

   - Sopii sinne, jos vaikka tänään menette. Kokeeksi. Tiedä sitä, viihtyykö se siellä itse, mutta nyt pari tuntia pihalla. Ehkä se hyvinkin, vaikka ovathan ne täällä erilaisia, lapset. Ja kun se ei ole ennen ollut.

   - Oli niitä pentuja ihan tarpeeksi pihalla, liiaksi asti, aina pelätä että jos taas nenä veressä, kun oli ne Korhosen kakarat. Muuta kun oppivat pahuutta! Sieväleikkisiä, niitä on sitten vähän, sanoo Mamma.

   Hän kävelee Mamman vieressä. Lapsia, niitä on siellä paljon, tarhassa. Minkälainen se tarha oikein on? Meren luona kaupungissa on tarha. Siinä on aita edessä, sieltä eivät lapset pääse mihinkään. Ne kulkevat ja pitävät narusta kiinni ja täti on molemmissa päissä.Täti näyttää kädellä ja autot pysähtyvät ja ne kulkevat yli kun tädit vetävät niitä. Pakolla.

   Vieraaseen taloon. Pihassa on kiipeilytelineitä ja kuollut puu. Sulanut lumilinnanteelmäs. Portaitten vieressä on fanerilevyjä. Sisällä juostaan, kun Mamma soittaa kelloa. Ovi aukeaa.

   Pitkä laiha täti avaa oven. Se on paljon pitempi kuin Mamma, pitempi kuin Eila-täti, se on melkein yhtä iso kuin Isä. Ja laiha. Sillä on tummansininen puku ja valkoinen kaulus ja kuraprunnin väristä tukkaa nutturassa.

   Hän yrittää pysyä Mamman takana.

   Se täti vaan ojentaa kätensä ja menee linkkuun ja laskee päänsä kasvojen tasalle. Sillä on pitkät hampaat. Kun se hymyilee, ne hampaat näkyvät kaikki. Se on kamala kuva, jossa on joki ja luiset kasvot. Mies jolla on naama pelkkää luuta ja se makaa rannalla perunoiden päällä ja viivat tulevat joutsenesta ja syövät sen ihan kohta.

   Mamma jo riisuu, pitää riisua. Täällä on pikkuisia lastenpuita ja lastennaulakko. Huopasukat pannaan jalkaan. Täti puhuu koko ajan, sen ääni kolisee aina vaan ylöspäin ja kolisee ja kolisee ja loppuu ja alkaa alusta. Mamma hymyilee vierashymyä ja seisoo käsilaukku kädessä. Se otti takkinsa naulakkoon, mutta hattu on vielä päässä. Ja se pitkä vaan vie väkisin Mamman vierestä ovelle.

   Oven takana on iso huone. Paljon lapsia. Niitä on ihan kamalasti. Ne istuvat lastenpöytien vieressä lastentuoleilla. Ne kaikki piirtävät. Huoneessa haisee pahalta. Hänet pannaan istumaan tyhjään kohtaan pyöreän pöydän ääreen.

   Pitkätäti sanoo, että tässä on Maija ja tässä Kaisa-Marja. Ne ovat tyttöjä. Niillä on letit kummallakin. Sen toisen nenä vuotaa ja se jää toljottamaan ja nuolee räkää suuhunsa. Kun sitä katsoo silmiin, se väistää ja tönäsee toista ja ne hihittävät.

   Hän ottaa pöydältä kynän ja alkaa piirtää paperiin. Ne nauravat ja se toinen niiskuttaa taas. Ei niitä tarvitse katsoa ollenkaan. Jos saa paperin äkkiä täyteen, saa ehkä taas mennä Mamman luo ja kotiin.

   Kello kilisee. Pitkätäti tulee ovesta takaisin huoneeseen ja Mamma kurkistaa, vilkuttaa.

   Hän nousee, menee Mamman luo. Mutta Mamma kääntää hänet ympäri.

   - Mene, mene vaan sinne pöydän viereen piirtämään. Ne leikkii täällä kaikki hauskat leikit. Minä tulen kahden tunnin päästä hakemaan.

   Hän menee takaisin pöydän viereen, ottaa kynän käteensä. Pitkätäti huutaa, mutta siitä ei saa selvää kun sen sanat ovat nopeita ja littanoita. Siellä on toinenkin täti, vähän niinkuin Anneli, eri päässä huonetta. Lapset kiljuvat sen ympärillä.

   Pöydät nostetaan syrjään. Sitten pitää mennä piiriin. Ei ne tahdo antaa kättä. Kaivelevat vaan nenäänsä ja panvat kädet ristiin selän taakse. Se toinen nauraa ja sen silmät muljavat, kun se tirkistelee.

    Pitkätäti tulee ja komentaa ja käskee. Kun se sihisee, ollaan heti piirissä. Sitten marssitaan. Ne laulavat "Minä olen pikkupoika posteljoon ja posteljoon"ja sitten läpsäytetään käsiä ja ne pyörivät ja taas lapsäytetään käsiä ja mennään. Ja juostaan piirissä. Aina kun pääsee kävelemään, ne taas kääntyvät. Ja koko ajan lauletaan. Ne huutaa kaikki "posteljoon ja posteljoon" ja "mikkäämmuu".

    Tulee kuuma ja haluaisi jo lakata, mutta pitkätäti vaan keikkuu keskellä ja kaikki ne keikkuvat ja pyörimisestä tulee paha olla.

    Mutta sitten lopetetaan ja saa istua lattialle. Annelinnäköinen täti menee seinän luo ja kääntää ison pahvin. Pahvissa on pyörylöitä ja kuvioita ja eläimiä. Se kysyy, että minkävärinen tämä on ja kaikki huutavat PUNANEN. Se kysyy toista paikkaa ja kaikki huutaa KELTANEN. Se kysyy, montako omenaa on ja kaikki huutaa KOLME ja se kysyy mikä kissalta puuttuu ja kaikki huutaa HÄNTÄ. Ne huutavat niinkuin eivät näkisi mitään ja silmät niillä on sikkarassa.

   Pitkätäti tulee ihan viereen ja taputtelee tukkaa eikä lopeta vaikka sitä väistää.

   - Eikös ole mukavaa leikkiä, mitä, sano vaan reippaasti mu kana.

   Sille ei kyllä sano mitään. Minä yritän katsoa, että se menisi kauemmaksi.

   Se ottaa sitten luisesti kädestä ja vie toiseen huoneeseen. Sielläkin on kuvia ja pahveja ja se alkaa kysellä niistä kuvista. Pöydällä on reikäinen laatikko ja palasia ja palaset pitää panna laatikkoon rei'istä, vaikka siinä kannessa on selvästi sarana. Se antaa taas kuvia ja niitä pitää järjestellä. Minä teen, mitä se käskee, kun se ei ymmärrä lopettaa. Se aina vaan kysyy ja puristelee ja kysyy montako sormea ja varvasta ja montako se on yhteensä.

   Se on noita-akan näköinen, sen hampaat liikkuvat sen suussa, kun se kysyy.

   - Kerrohan nyt tädille, missä sinun äitisi on. Ja isäkin sinulla on ja veikka. Missähän ne kaikki oikein mahtavat ollakaan?

   Sillä on kaulassa jokin luikero. Se on niinkuin vaalea mato. - Kotiasioita ei sitten puhella, sanoo Isä. Lapset vain lörpöttävät. Niinkuin Susanna, joka kailottaa porttarissa, että niiden äidillä on vauva vatsassa.

    Täti vaan hymyilee imelästi ja nipistää korvasta.

   - Kuulehan nyt pikkuneiti, kun aikuisille pitää aina vastata, kun ne kysyvät.

    Hän vetää päänsä pois, nuolaisee käteensä ja pyyhkii sitten korvaansa. Hän nousee tuolilta ja katsoo. Täti ja kaulus ja kauluksen koru. Puree hammasta. Nyt keskelle korua:

   - Mutta tietääkös täti, että kahdeksan kertaa seitsemän on viisikymmentä kuusi? Viisikymmentä kuusi!

   Hän polkee vielä jalalla, kiepsahtaa, toiseen huoneeseen ja suoraan seinän viertä eteiseen.

   - Ulos leikkimään, nyt nopeaan kaikki. Ulos leikkimään! kiljuu kello ja pitkätäti hänen peräänsä.

   Lumi on märkää, mutta siitä saa hyvin tehtyä palloja. Lapaset kastuvat, housut kastuvat. Siihen tulee poika ja kysyy, mitä rakennetaan. Vihreä pipolakki, tupsukas. Tehdään linna. Se poika rupeaa tekemään ja se osaa tehdä hyvin.

    Altapäin kiinni, se panee yläpuolelle lunta. Laskusilta ja kaaret, taskusta kauppalappu. Muurin harja rapsuttuu sormella, portaat. Lumi on oikeastaan parempaa kuin hiekka. Pienet kivet merkitsevät tien linnaan. Tikku ja kauppalappu lipuksi.

   Iso lumilinna on sulanut. He menevät kauemmaksi ja alkavat pyörittää palloja. Se ei tahdo onnistua, palloihin tulee ruohoa mukaan, niistä tulee ihan ruskeita. He nostavat kolme palloa lumiukoksi. Koivusta on pudonnut oksia, niistä tulee kädet. Sormet vain haarottaa.

   - Tehdäänkö tissit kanssa? poika kysyy.

   - Eikä kun ei se voi näkyä, kun ei ulkona olla ilman vaatteita.

   He panevat kiviä napeiksi ja ruohoa tukaksi. Nenä kurkotetaan paikallensa. Silmät katsovat pitkään. Se on ihan valmis.

   Mamma seisoo portailla. Se huutaa, kun ei sitä ole heti huomannut. Pitää mennä. Ei tiedä tuleeko toisena päivänä.

   Hän kääntyy kesken juoksun ja vilkuttaa pojalle.

   Mamma kävelee ihan hiljaa, heiluttelee kassiansa. Sen kalosseista jää ruudullinen jälki. Kun hyppää, se ristikko lipsahtaa pois.

   - No, oliko siellä mukavaa? Menetkö sinä huomennakin?

   - Onko se sama täti siellä aina?

   - On, sanoo Mamma ja seisattaa.

   - En minä sitten mene, kun se täti on syöjätär.

   - Ole vait! sanoo Mamma ja viuhauttaa kätensä irti. Se kohentaa hattuansa. - Vai syöjätär, se sihahtaa.

   Mutta sitten se alkaakin nauraa ja nauraa sukkelaan ja kävelee ja sanoo: - Vai syöjätär. Ja se nauraa taas ja sen pitää ottaa nenäliina ja niistää. Ja kotonakin se vielä nauraa, Eila-tädin kanssa.

   Siitä sitten tietää, ettei enää toisena päivänä tarvitse mennä sinne tarhaan.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][*Kotimaiset*]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]