ISBN 951-578-741-6, Like, 2000. Sivut 1-5.

1.

Muutenkin melko vittumaista herätä lauantaiaamuna kello 10 kesken parhaiden unien, mutta vielä vittumaisempaa on nähdä Arto hymyilemässä arasti siinä ovella niin kuin se hymyilee, kun se joutuu pyytämään palvelusta joltakin minunkaltaiseltani kaiketi arvaamattomalta tyypiltä.

   Minulla on pelkkä huopa ympärilläni, ja Arton cowboysaappaan kärki naputtelee hermostuneesti käytävän lattiaa, kai joku typerä jytäpiisi mielessä, ja lopulta se kysyy, että saako se tulla sisälle. - No tule nyt sitten, sanon.

   Se tulee ja istahtaa tietysti juuri sille tuolille, jonka päällä minun vaatteeni ovat, ja minä sanonkin sille, että siirrä sitä persettäs vähän että minä pääsen pukeutumaan. Huoneessa on vielä tunkkainen ilma, ja aurinko paistaa ikkunasta sisälle niin että silmiin koskee. Ikkunan keltainen kuva on minun vesivärimaalausteni päällä niin ettei niistä saa mitään selvää. Kun olen vetänyt housut jalkaan, vilkaisen toiseen huoneeseen näkyykö äitiä, mutta se on jo mennyt johonkin. Eteisen pöydältä löytyy lappu: OLEN PESOSELLA, SYÖ JÄÄKAAPISTA JOTAIN KUN TULEE NÄLKÄ. Aivan niin kuin en itse tajuaisi syödä jääkaapista jotakin kun tulee nälkä. Rypistän lapun ja heitän sen roskikseen. Kun Arto alkaa tärisevin käsin kaivaa tupakkaa taskusta sanon, että täällä ei saa polttaa. Se kiroaa ja tukkii tupakat takaisin farkkutakkinsa rintataskuun. Se sanoo, että sen perhe on ajanut metsään tai oikeastaan ojaan tänä aamuna, kun ne oli matkalla kesämökille viikonloppua viettämään. Kukaan ei ollut onneksi pahemmin loukkaantunut: äiti sai aivotärähdyksen ja muut pieniä naarmuja, mutta auto meni romuksi.

   - Vai niin, sanon väsyneesti.

   Arto kohentaa asentoaan.

   - Niillä meni rengas puhki tai jotain. Äiti oli ratissa, ja yhtäkkiä auto vain alkoi luisua, ja oli sata lasissa, ja sitten ne meni ojaan ja ympäri pari kertaa ja sitten oikein päin pystyyn se pysähtyi. Ei siinä mitään ehtinyt tehdä, se kävi niin nopeasti. Isä kyllä kertoi, että sekin yritti tarttua rattiin mutta ei se auttanut mitään. Isä pääsi ensiksi ulos ja löysi Merjan istumasta ojan pohjalta takalasi sylissä, ja vauva rääkyi maassa sen vieressä. Isä sitten nosti äkkiä äidin ulos ja vei ne kaikki kauemmas, jos se auto vaikka sattuis räjähtämään niin kuin elokuvissa - sitä saattaa joskus käydä niin jos bensatankki on puhki ja tulee kipinä jostain...

   - Tai jos kyseessä on sabotaasi, sanon kuivasti. Arto hymähtää.

   - Vittu, ne olis voineet kuolla.

   En sano mitään. Menen peilin luo katsomaan onko uusia finnejä ilmestynyt yön aikana. Tänään minulla ei ole krapulaa kun ei ollut eilen varaa ryypätä. Minä vain litkin kokista ja katselin katkerana kun Kivistö juotti Maaritia. Tai samantekevää, Maarit on täys kusipää ja joka ilta eri jätkän kanssa.

   -... sinne on jotain kolkyt kilometriä kaupungista, ei siellä ole mitään taloja. Ne pääsi yhden auton kyydissä kaupunkiin ja sairaalaan, ja isä pääsi tunti sitten pois. Minun pitäis mennä sinne tien laitaan vahtimaan sitä romua ettei kukaan puhdista sitä...

   - Vai niin. Arto hiljenee. Se katselee muka seinille minun taulujani.

   - Sinä olet tehnyt taas uusia...

   - Ne on ikivanhoja.

   - En minä ole ennen nähnyt. Oikein kiva tuo keskimmäinen.

   - Pitäiskö minun tulla sulle kaveriksi sinne autolle? Arto säikähtää.

   - Joo, sitä minä oikeastaan tulin kysymään kun minä soitin ensin Jonelle, mutta se ei ollut kotona ja sitten Harri ja Make on musiikkileirillä...

   Istahdan sängylle. Arto lainasi viime viikolla minulle viiskymppiä kun minun piti päästä Maaritin kanssa Kivistön bileisiin, eikä sinne voi ilman viinaa mennä. Lupasin maksaa takaisin heti, kun saan ensimmäiset työttömyyskorvausrahat, mutta ne tulee vasta viikon päästä, joten olen kiitollisuudenvelassa, ja täytyyhän sitä kaveria auttaa blahblah vaikka ei Arto mikään minun kaveri ole, tuttava vain, se on joskus ollut samalla luokalla minun kanssa, mutta sitten tuplannut. Se on kaiken kaikkiaan sellainen paskamainen pintakiiltokundi, jonka aivot koostuvat autonosista ja tennispallon täytteestä, ja jos sillä joskus on jotain sanottavaa, se tulee ulos sadan watin volyymillä sen kitarakamoista kun niiden bändi ulkomaisia heavy-bändejä apinoiden soittaa jossain maaseutulavoilla. Nyt viime aikoina olen joutunut melko paljon olemaan Arton kanssa, kun kaikki minun varsinaiset kaverit on kesätöissä eikä minulla ole mitään tekemistä päiväsaikaan. Koko levyvarastokin on puhkisoitettu eikä uusia ole varaa ostaa.

   Arto tuli kuin tilauksesta vastaan yhdessä baarissa, jossa olin noin kuukausi sitten aikaa tappamassa. Tietysti se tuli samaan pöytään istumaan ja kyseli kaikkea tavallista, kuinka kirjoitukset meni ja muuta, ja minä kyselin sen bändistä ja kesätöistä ja sensellaista. Silläkään ei ollut kesätöitä kun sen isän firmalta oli jouduttu lomauttamaan vakituistakin väkeä niin ettei sinne oikein kehdannut mennä töihin. Ja ehdotkin se oli saanut jostain aineesta niin että piti vähän opiskella. Sitten me mentiin yhteen musiikkiliikkeeseen, jossa se asiantuntijan elein tutki kitaroita ja poltteli tupakkaa myyjien kanssa, ja minä seisoin hiljaa sivussa. Sen jälkeen me käytiin niillä kotona kahvilla, ja minä otin siltä pari levyä lainaan, ei sillä kyllä ole mitään kovin hyviä levyjä kun sen musiikkimaku pysähtyy johonkin vuoden -75 paikkeille, eikä se mitään uutta aaltoa suostu kuuntelemaan. Sen jälkeen se on joskus käynyt meillä ja minä niillä ja niin pois päin. Mutta iltaisin ja viikonloppuisin me kuljetaan eri ympyröissä.

   Toisaalta: ei minulla ole tänään päivällä mitään erityistä tekemistä, rannallekaan en viitsi mennä kun olin siellä eilen. Ja inhottavaa olla kotona koko päivä ja odottaa, että ilta tulisi. Katson ulos ikkunasta: siellä on kaunis ilma, ainakin kolmekymmentä astetta varjossa. Arto istuu tuolilla ja vilkuilee välillä minua hermostuneesti. Kumma tyyppi kun ei edes tämän vertaa kestä olla yksin vaan pitää heti olla kaveria hakemassa. Minua se tietysti tulee hakemaan kun se kuvittelee, että minä olen niin saatanan onnellinen siitä, että se on minun kaveri. Toisaalta ei varmasti kukaan sen bändin jätkistä lähtisikään lauantaina uimarannoilta jonnekin helvetin korpeen nääntymään. Mutta mitäpä siitä, sama se minulle on missä minä vittuunnun. Ja vaihtelu virkistää.

   Otan takkini hengarista.

   - Kyllä minä voin tulla, sanon.

   Arto pomppaa ylös.

   - Kiva. Kuule nyt meillä on kiire. Yks meidän tuttavapariskunta lupasi viedä meidät sinne. Ne on ihan kohta tuolla rautatiekioskin luona...

   - Ois kyllä kiva juoda aamukahvikin.

   - Kuule nyt ei ehdi. Ne saattaa jo olla tuolla odottamassa.

   Panen kengät jalkaani. Pitäisi kai jättää joku lappu äidille. Ei näy mitään sopivaa, mutta sitten muistan sen jonka rypistin ja otan sen roskakorista, oion ja kirjoitan että MENEN ARTON KANSSA ULOS. EN TIEDÄ KOSKA TULEN. Allekirjoitusta ei tarvita koska meidän perheessä ei ole muita kuin minä ja äiti. Sisko on kanssa, mutta se opiskelee Helsingissä. Astumme pihalle auringonpaahtamalle asfaltille jossa pikkutytöt hyppivät tvistiä, ja pysäköityjen autojen välissä kurvailee pyörillä muita pikkukakaroita.

   Liikenne pitää kovaa melua, ja Arton on huudettava saadakseen äänensä kuuluviin kun me kävelemme kioskille. Se selittää, että ne voi onneksi korjauttaa sen auton Pekka-sedän korjaamolla, sillä on ihan moderni verstas ja hinausauto. Sillä hinausautolla ne tulevat iltapäivällä hakemaan sitä autoa, ne tulis jo aikaisemmin, mutta Pekka-sedällä on jotain hommia kesken.

   Valkoiset elementtikerrostalot hohtavat auringossa kuin Pepsodent-hampaat. Pikkupentujen kiljuminen ja mopojen pärinä leikkaa korvia. Ostoskeskuksen pihalla on melko hyvännäköisiä pikkutyttöjä, ja Arto tietysti hymyilee niille ja nekin hymyilee. Bussi pysähtyy ostoskeskuksen pysäkillä ja purkaa lastin keskustasta tulevia ihmisiä, ei ketään mielenkiintoista.

   Kulman takana onkin sitten se kioski. Ei ne Arton tuttavat ole vielä tulleet. Arto pomppii kädet taskuissa betonilaatoilla, ja jotkut kakarat tulevat kumiankat ja ilmapatjat kainalossaan ostamaan jäätelöä. Minua ei haluta ostaa jäätelöä eikä mitään, vaikka olisi minulla kyllä pari markkaa vielä jäljellä. Katselen pornolehtien kansia: yhdessä kannessa on tyttö, jolla on valtavat rinnat, sinertävät verisuonet kuultavat niiden ihon läpi. Tuollaisten rintojen päällä sitä kelluis kuin Mikkihiiri merihädässä.

   - No niin, Arto sanoo. - Nyt ne tulee.

   Kioskin eteen pysähtyy auto, siinä on nuori mies ja nainen, mies ajaa. Ei mikään hyvännäköinen mutta ei mikään rumakaan nainen aukaisee oven ja nousee ulos.

   - Tulkaahan sisään, pojat, se sanoo. Ahtaudumme taakse, sitten nainen istuu taas etupenkille ja panee oven ja turvavyön kiinni. Betonilaatat nytkähtävät ja alkavat valua, sitten asfaltti ja valkoiset kaistamerkit ja sivuilla ruohoa, Pepsodent-hampaita ja kovaksi tallottua männikkökangasta.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][*Kotimaiset*]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]