Matka Bukarestiin
17.9.-29.9.1969
33. VIHKO
17. 9. 1969
1.
Niin kuin tottuu elämään sairaalassa olen minäkin
tottunut elämään niin kuin eläin. Ainainen
turvattomuus on minulle tullut turvaksi, sillä näin
on aina ollut. Jos ajattelen, niin aina olen asunut hotellissa.
En haluaisi käyttää vertauskuvia, mutta vain
vertauskuvalla pystyn ilmaisemaan tilanteeni. En haluaisi
olla kuin avuton, mutta avuton minä olen, ja huoleton.
Istun katukahvilassa. En ole nyt kiinnostunut naisista. Naiset
menevät uimaan, ja uimaan menevä nainen ei ole kiinnostava.
Hänellä on ilmeensä. Eilisestä päivästä
tuli Veijo Meren novelli. Kun rautatieaseman odotushuoneessa
näin ihmisten nukkuvan penkeillä, ajattelin käyttäytyä
maassa maan tavalla, kävin pitkälleni, ja kun heräsin
juna oli jo lähtenyt. Menin hotelliin ja kysyin, puhuuko
hän saksaa, ja hän vastasi
sebr schlecht!
niin vihaisella äänellä että minä
läksin ja ajoin taksilla lomakylään ja vuokrasin
huoneen ja nukuin ja näin kerrankin unta jossa minua
kehuttiin. Aamulla en tiennyt missä olin. Katsoin ulos
ikkunasta ja näin tiheää lehtimetsää
jonka läpi ei nähnyt. En siedä tällaisia
paikkoja! Menin katukahvilaan, jossa oli vähän jotain
alkuperäistä, joku alkuasukaskin, join olutta ja
ihmettelin taas, miksi älykkäät eivät
estä tyhmiä pääsemästä valtaan?
Ei Truman atomipommia keksinyt. Demokratia demokratia, mutta
jos demokratia johtaa siihen että maailma varustautuu
sotaan, niin mikä hyvä systeemi sellainen on? Platon
epäonnistui kokeilussaan, mutta ei hänen valtio-oppinsa
silti ole kelvoton. Platon sanoi että valta kuuluu filosofeille
ja tarkoitti sillä ajattelevia ihmisiä, ei muuta,
ei mitään höppänöitä. Höppänöitähän
tiedemiehistä tulee kun he vanhenevat, ja luova kyky
sammuu, sitten he rupeavat esittämään mielipiteitä
poliittisista kysymyksistä joihin eivät ole perehtyneet,
se on kauhistuttavaa eikä Platon sitä tarkoittanut.
Mutta kun ajattelevat ihmiset eivät jaksa kiinnostua
niin vähän aivotyötä vaativaan tehtävään
kuin eduskunnassa istumiseen. Se vie aikaa. Se olisi ajattelevalle
ihmiselle harrastus, mutta ei työtä. Siksi sinne
tulee niin paljon vanhoja. Se on ajattelevien ihmisten eläkehomma.
En minä halua päästä eduskuntaan. Sanon
niin kuin Linkomiehelle, kun hän kysyi miksen tule tenttiin:
Minulla on tärkeämpääkin tekemistä.
Linkomies sanoi että menkää sitten tekemään
sitä tärkeämpää tekemistänne.
En tiedä.
Tästä minä pidän. Kun
menin ravintolaan ja siellä kysyttiin, mihin ryhmään
minä kuulun, minä sanoin että en mihinkään,
ja kun siinä ravintolassa saivat syödä vain
johonkin ryhmään kuuluvat, minä ostin kioskista
leipää ja makkaraa ja olutta ja söin puistonnurmikolla
tienkorjaajien kanssa. Ne puhuivat omaansa ja minä omaani.
En voi käsittää ihmisiä jotka lötköttävät
rannalla viikkokaupalla toistensa seurassa, tai käsitänhän
minä, jos se on hauskaa niin kai se sitten on. Jos he
eivät mistään paremmasta tiedä? Seikkailuista?
Jos ei heillä ole mahdollisuuksia? Tuleehan tämä
minun tapani matkustaa kalliiksikin, vielä kalliimmaksi
tulisi kielitaidottomalle ja tottumattomalle. En tiedä
olivatko ne tienkorjaajia mutta jotain sellaisia kuitenkin
joilla ei ollut asiaa turistien ravintoloihin. En minä
kysellyt menikö niiltä
harasoo kun näytti
menevän, mutta kyllä minua vituttaa kun näen
työläisten syövän lounasta nurmikolla
puitten varjossa ja toiset istuvat rikkaan näköisinä
terassilla. Ei siinä mitään sentimentaalista
ole, minua vain vituttaa. Ei se nyt tuosta tullut mieleen
vaan jostain muusta, että eivätköhän olekin
käyttäneet matkailumiehiään Espanjassa
opintomatkalla. Kun olin syönyt, minua rupesi nukuttamaan,
sanoin niille
dasvidanja ja läksin liikkeelle,
etten siihen nukahtaisi. Taivas oli niin kirkas että
se näytti pilviseltä, tai sitten pilvet olivat minun
silmissäni, kyyneliä, kun ajattelin että elän
ja toimitan elämääni julkisuuteen. Miksi en
eläisi vanhaksikin? Siihen asti että viimeinenkin
lapseni on aikuinen? Nyt se on kohdussa. Se on suu kiinni
ja silmät kiinni. Mutta ei sen tarvitse olla viimeinen,
vaikka minulla ei olekaan enää sitä pakkoa
siittää lapsia kuin ennen. Lapset pitävät
minusta, mutta en minä tiedä olenko minä hyvä
lapsille: pystyvätkö ne koskaan ajattelemaan että
isä on tyhmä? Minä pysyn hoikkana, voin käyttää
nuorekkaita vaatteita, lasten ei tarvitse hävetä
minua: onko sekään hyvä? Minusta ei ole kasvattajaksi,
se on totta, oikeus sen on määrännyt, naiset
holhotkoon, mutta aina kun saan lapset tavata opetan heitä
halveksimaan muumipeikkoideologiaa ja marimekkofilosofiaa
ja kunnioittamaan sitä mikä kunnioitettavaa on.
Teen heistä kovanyrkkisiä idealisteja, sellaisia
ihmisiä joita ei narrata, ihmisiä jotka eivät
tapa vaikka tulisivat tapetuiksi. En halua lapsistani petoeläimiä.
Sitten he ovat kuolleita ja kuolleina makaavat. Mutta kuolee
Nixonkin. Vaikka onkin lakimies ja liikemies ja presidentti
ja kova huutamaan. Ehkä joudun perumaan sanani. Ehkä
Euroopassakin joudutaan kokemaan Yhdysvaltain imperiumin kuolinnytkähdykset,
niin kuin nyt Vietnamissa, ja pystynkö minä silloin
puhumaan niin kuin Jeesus Rooman vallan hajotessa? En tiedä.
Poltan liikaa. Olen vastuuntunnoton, sillä
minulla on keskeinen asema, en pysty pitämään
sitä, pystyisin mutta en halua, en
viitsi, olen
laiska, monet ihmiset katsovat minua että mitä
minä teen ja mitä sanon mistäkin ja minä
lähden ulkomaille Mustanmeren rannalle ja Bukarestiin,
koska minusta tuntuu että nyt on tehty tarpeeksi, nyt
on loma tarpeen, mitä lomaa tämä on? Kulutan
vain itseäni. Päätä särkee, tarjoilija
hymyilee houkuttelevasti kun annan hänelle juomarahaa,
nyt otan heti taksin ja ajan pois tästä turistipaikasta,
minua ällöttää kuulla englantia ja tanskaa,
menen yhteen pieneen kapakkaan Varnaan, juon olutta ja odotan
junaa. "Mikä Teidän nimenne on?" kysyi
tyttö kun vaihdoin rahaa. Siinä minun ulkomaanmatkani:
sellaista ei Suomessa juuri kysytä. Suomessa suuttuisin
jos kysyttäisiin, täällä olen onnellinen
kun kysytään. Minun turhamaisuuteni, mutta sekin
kuuluu kuvaan, vai onko se turhamaisuutta, minäkin haluan
vain tietää kuka olen. Kuuluisuus Suomessa on minulle
yhtä tärkeä kuin passi ulkomailla. Heräsin
tänä aamuna enkä löytänyt passia
mistään. Se oli aika inhottavaa ("en minä
nyt näin tyypillinen turisti voi olla", ajattelin)
mutta sitten muistin että sehän on informeisonissa.
Mutta olenko minä sitten niin kauhean kuuluisa? Eikö
aina löydy joku joka ei tunne minua, Suomestakin? Joka
ei edes ole kuullut minun nimeäni? Lopulta minun on mentävä
mielisairaalaan.
Tulin taksilla kaupunkiin, maksettuani ensin
hotellilaskun mustalle tytölle joka hymyili vähän
liian kauniisti, sen huuletkin olivat tummat. Sillä oli
rinnat. Kadehdin naisia kun niillä on rinnat. Haluaisin
ostaa paljon erilaisia rintaliivejä ja kauniita puseroita
ja leikkiä naista. Haluaisin olla vuorotellen mies ja
nainen. Jos saisi aina valita. Naisilla on niin helppoa. Mutta
se on paha että niillä kohta ei ole muuta tekemistä
kuin valittaa ja nalkuttaa ja omistaa. Naiset osaavat istua
vain, tekemättä mitään, ne haaveilevat,
samalla lailla kuin vanhat ihmiset muistelevat. Ne istuvat
siinä. Joskus ne ottavat lehden ja lukevat sitä
ja kun niitä sitten puhuttelee ne eivät kuule. Ne
ovat kaikki enemmän tai vähemmän kuin äiti
oli. Hartaita ja huolellisia ihmisiä jotka pelkäävät
minun puolestani. Ja sitten ne jotka pelkäävät
omasta puolestaan. Tässä baarissa on pantu yksi
nainen tarjoilemaan parillekymmenelle ukolle, onko sekään
oikein? Oikein ja oikein, mitä minä yskin? Jokainen
kadunkulma ja jokainen talo ja vastaantulija tuo uuden kysymyksen
mieleeni, tämänhän piti olla loma, tästä
tuli työmatka, enkä ole vielä perillä
edes. Ajatukset ovat pieniä pommeja, tai ei niin paljon,
maamunia joiden päälle astutaan, poliisi vislaa
ja kaikki kääntyvät katsomaan, se oli folkkari,
se ajoi väärin, sen kuljettaja oli kännissä
ja pakeni, sille tulee käymään heikosti, sen
numero pantiin muistiin. Maamunia. En tiedä. Panin toivoni
näihin ajatuksiin.
