Helsingin Sanomat 


Alkuluku - Lokakuussa 1997
Jorma Palo:
Uitettu rotta

ISBN: 951-31-1013-3, WSOY 1997.

Prologi

Ammattimies    "Tämä teos perustuu todellisiin tapahtumiin."
   Leo Brenner

Hänet löydettiin Keisarinnan kiven luota. Hänen edessään oli kolera-allas, joka oli juuri vapautunut jäistä, ja hänen kädessään eräs vast'ikään julkaistu väitöskirja, jonka sivuille hän oli kirjoittanut kynällä omia merkintöjään. Väitöskirjan välistä roikkui tohtorinväitöskaronkan rypistynyt ruokalista:
   "Ravintola Leonardo da Vinci's: Appelsiinisalaatti-Vadelmajäädyke-Kahvi-Petit fours-Gordon Negro Brut- Stoneleigh Savignon Blanc-Mosen Cleto Crianza-Tokaji Asru, 5 puttonos."
   Torin kiveyksellä lojui kaupankäynnin jäljiltä kaalinlehtiä, joiden keskellä kuperavatsaiset sorsat taapersivat. Torin reunalla hymyilevät matkustajat kiipesivät laivaan, joka veisi heidät Ruotsiin iloiselle kevätristeilylle.
   Olisi luullut, että hän olisi alkanut elää nyt, kun hän sai siihen tilaisuuden, mutta kävi toisin. Kuoleman läheisyys oli antanut hänen elämälleen merkityksen, ja kun se poistui, hän ei löytänyt veden alle kätkettyä koroketta, jolle olisi voinut kiivetä välttääkseen hukkumisen. Kuoleman varjon alla hän oli elänyt kaikkensa antaen, ja nyt kaikkeuden täytti tyhjyys.
   Hän oli puhunut usein, kuinka helppoa olisi kääntää polkupyörä vastaantulevan liikenteen eteen, mutta hän ei tehnyt sitä. Hän joutui valitsemaan toisen tien, sillä hän oli vajonnut uitetun rotan kaltaiseksi.
   Aamulla poliisi korjaisi hänet talteen, veisi ehkä putkaan. Lokit kirkuisivat kolera-altaan yllä. Laituriin palannut ruotsinlaiva purkaisi uupuneet matkustajansa, presidentinlinnan eteen vaihdettaisiin uudet kypäräpäiset vahdit. Ohikulkijat vilkaisisivat häntä: sammunut juhlija, heitetty ulos ravintolasta juopuneena.
    Väittelijän valokuva olisi väitöstilaisuudesta kertovassa sanomalehtiuutisessa. Tilaisuuden kustosta ei mainittaisi, tavan mukaan.

Una Fatima
Lacrima

   Joka aamu tasan kello puoli kuusi koira työntää kuononsa Elinan kasvoihin ja alkaa nuolla niitä. Luulisi, että Elina raivostuisi ja ajaisi koiran pois, mutta sitä hän ei tee vaan alkaa leperrellä: "Voi sitä äidin kutjaketta! Saako sitä rapsutella?"
   Koira tuntee sanan rapsutella. Se heittäytyy lattialle luut kolisten ja nostaa toisen etujalan ylös. Se odottaa, että sen äiti rapsuttaa sitä vatsan alta, ja niin sen äiti myös tekee. Rapsutus panee sen toisen takajalan raapimaan rytmikkäästi makuuhuoneen parkettia, johon jäävät heikot kynnenjäljet. Samalla koira sulkee silmänsä autuaallisen näköisenä. Se on vahinko, sillä sen silmät ovat isot, ruskeat ja kauniit. Ei ole kysymys siitä saako minua rapsutella, ne sanovat, rapsutteluhan on pakollista!
   Elina makaa kyljellään selkä Leoon päin. Hänen peittonsa on valahtanut osittain koiran päälle ja unienaikaiset nukkumatit ovat kiskoneet hänen yöpaitansa helman korkealle. Muutama vuosikymmen sitten Leo olisi tarttunut yöpaitaan ja hivuttanut helmaa vielä ylemmäs, mutta pitkä avioliitto on opettanut hänet hillitsemään käsiensä liikkeet.
   On huhtikuun loppu ja kevätaurinko löytää tummien ikkunaverhojen kapeimmatkin raot. Yksi säde sattuu Elinan reiteen ja saa sen hehkumaan kuin se olisi yhä nuori. Elämän kynnet ovatkin jättäneet siihen jälkensä, mutta yhä se on pehmeä ja sileä ja kaartuu aamusinessä kuin kaukaisen vaaran laki.
   Herätyskello alkaa soida, koira hyppää pystyyn. Elina haparoi kellon käteensä ja painaa herätysnapin alas. Vasta sitten hän huomaa, kuinka ylös yöpaidan helma on noussut, ja kiskaisee helman polviin. Leo tietää, ettei Elinan reisiä saa katsoa päivänvalossa ja yöllä niitä ei voi pimeän vuoksi nähdä. Leon on tyydyttävä sivelemään niitä kämmenellään silloin, kun Elina ei tartu ranteeseen ja työnnä kättä pois lakanansa alta.
   Koira painautuu Elinan jalkaa vasten. Elina pukee ylleen aamutakin, jonka taskussa on pieniä koirankeksin palasia. Nyt koira alkaa odottaa, että sitä rapsutetaan selän puolelta ikään kuin edelliskesäiset punkit purisivat sitä yhä. Se odottaa myös, että ennen alakertaan menoa sille annetaan koirankeksin palanen. "Mitäs se punkkipankki poikeli koikeli", Elina höpöttä, mutta äkkiä punkkipankki syöksyy alakertaan ja Elinalle tulee kiire rynnätä sen perään.
   Sänkyyn jääneellä Leolla on erektio. Hän ei ole päässyt Elinan viereen moneen viikkoon, sillä hormonipillerien ansiosta tämän kuukautiset venyvät sitä pitemmiksi mitä enemmän hänelle karttuu ikää (vaikka luulisi käyvän päinvastoin). Peniksen pidätelty voima kuitenkin ilahduttaa Leoa, kun hän lopulta laskeutuu Elinan perässä alakertaan toisella kädellä erektiotaan kannatellen. Hän täyttää viisikymmentä vuotta muutaman viikon kuluttua.
   Leo tyhjentää rakkonsa ja ajaa partansa, joka kasvaa harmaanakin. Myös tukka on alkanut harmaantua, ja lisäksi se on päälaelta ohentunut. Rinnat ovat kasvaneet, eivät lihasten vaan niiden puutteen vuoksi. Iho on ryppyinen ja veltto. Pahimmin se retkottaa yläluomien päällä, kuin räystäälle kerääntynyt kevätlumi. Leon seistessä kyynärpäidenkin päälle laskeutuvat isot ihopoimut. Sen takia Leo yrittää koukistella kyynärpäitään aina kun se on vain mahdollista. Pusseja alkaa muodostua myös polvilumpioiden päälle, ja peräpukamat ovat veren täyttämiä punkkeja isompia. Elinan sisar korjautti plastiikkakirurgilla silmäluomensa, koska väitti poimujen haittaavan näkemistä. Todellinen syy oli se, että hänellä on kaksikymmentä vuotta itseään nuorempi mies. Vaikka nuori puoliso ei nuorenna, hän pakottaa pysyttelemään nuorekkaana.
   Sinänsä Leolla ei olisi mitään nuorta puolisoa vastaan - päinvastoin - mutta sellainen toisi tullessaan liikaa vaivaa ja epämukavuutta. Paitsi että olisi tutustuttava uusiin sukulaisiin, olisi pakko verrata puolison sileää ihoa omiin roikkuviin poimuihinsa. Olisi saatava erektio juuri sillä hetkellä, jolla puoliso sitä haluaisi (ja hän saattaisi haluta sitä joka ilta ja ehkä aamullakin). Ennen kaikkea olisi pelättävä - vielä kerran ja näin vanhana - puolison tulemista raskaaksi, sillä vaikka ikä tukehduttaa sitkeimmätkin munasolut, siittiöitä kyllä syntyy viisikymmenvuotiaan kiveksissä.
    Velton ihon katselu lopettaa Leon erektion. Keittiössä koira hotkii ravinto-opillisesti tasapainotettuja muroja ja rasvatonta piimää. Jos Leo pitäisi sellaista ääntä, Elina työntäisi sormet korviinsa ja syöksyisi ulos keittiöstä. Metelin vaimentamiseksi Leo avaa radion ja kuulee, kuinka aamuhartautta pitävä tuomiorovasti uhkaa kadotuksella niitä, jotka eivät usko Vapahtajaan.
    Koiran maiskutuksen loputtua Leo pukee pyjaman päälle paksun talvitakin ja panee jalkaan vanhat työpaikalla kuluneet terveyskengät. Sitten hän vie koiran aamukakalle palokärjen koloille hakkaaman männyn juureen. "Että osaatkin näyttää kamalalta!" Elina huutaa hänelle keittiöstä. "Tiedän", Leo huutaa takaisin ja juoksee koiran perässä kohti mäntyä pyjamanlahkeet lepattaen.
   Maassa on vielä lunta. Naapurin pihalla laulaa talvesta hengissä selvinnyt pikimusta rastas. Pesää rakentava varis on löytänyt lumen taittaman omenapuun varvun ja miettii päätään kallistellen, miten sen tulevan pesänsä seinään asettaisi. Silti on käyvä niin, että mihin tahansa varis varvun paneekin, jälki on yhtä kamala kuin Leon aamuasu. Koira pyörii paikallaan etsien sopivaa kakkapaikkaa. Se on Elinan koira, hän sen osti lapsen jätettyä kodin. Hän halusi jonkin muun hoivattavan kuin miehensä, ja nyt hoivattavaa riittää.
   "Raskas on se päivä, jolloin Kutja kuolee", Elina voihkii usein, "ehkä olisi ollut parempi olla ottamatta sitä." "Mitäs turhaan huolehdit", Leo rohkaisee, "Kutja on vasta kaksivuotias. Se elää vielä pitkään ja ellei elä, ostetaan uusi." "Oletpa sinä julma", Elina kivahtaa, "sinulle on siis samantekevää, onko Kutja elossa vai kuollut."
   Koira pyörii yhä. Se työntää kuononsa mihin tahansa haisevaan jätekasaan lukeakseen tyttökoirien sinne jättämät sähköpostiviestit, ja mikä tahansa pystyasennossa seisova esine laukaisee sen pissaamisrefleksin, mutta kakkapaikan valinta on sille kaikkein vaikein tehtävä maailmassa. Vihdoin se köyristää selkänsä sen tammen juurella, jonka Leo toi aikoinaan tyhjässä maitotölkissä autobahnin varrelta Saksan rannikolta. Toivottavasti tammi kestää kyykähdykset. Vieressä kasvaneen männyntaimen ne ovat jo kaivattaneet, ja tarkalleen tainta kohti nyt selkänsä oikaissut koira suuntaa - taas kerran - myös höyryävän pissan.
   Radiossa veisataan aamuhartauden loppuvirttä, kun koira kellahtaa kylläisenä keittiön lattialle. Leo syö kaurahiutaleita rasvattoman maidon kera, sillä kuidut ovat välttämättömiä hänen suolistolleen. Elina lukee sanomaleh- teä, nostaa äkkiarvaamatta katseensa Leoon ja kysyy: "Joko olet soittanut syöpäklinikalle?" "En ole", Leo vastaa ja tietää valehtelevansa. "Mikset ole?" "Siksi, että olen unohtanut. Eikä sillä ole kiire. Soitan vaikka tänään." Elina ei kuitenkaan tyydy vastaukseen vaan irrottaa seinällä olevalta ilmoitustaululta Syöpätautien klinikan violetinvärisen maistilapun, saman, jonka Leo itse kiinnitti siihen keltaisella nastalla edellisen käynnin jälkeen.
   Viisi vuotta taululla on ollut samanlainen lappu. Ensimmäinen kiinnitettiin, kun paksusuolisyövän diagnoosi oli tehty. Sen jälkeen lappuja on ollut kymmeniä muistuttamassa milloin leikkauksista, milloin ultraäänikuvauksista, sytostaattihoidoista ja tietokonetomografioista. Jokaista lappua Leo on inhonnut yhtä paljon. Kertaakaan hänen ei olisi ollut pakko mennä, mutta joka kerta hän on lähtenyt kiltisti kuin koulupoika (jos koulupoika nyt on enää kiltti). Ja vaikka jokaisen käynnin jälkeen uusi käynti tuntui olevan ikuisuuden päässä, ikuisuus loppui kuin se ei olisi vielä alkanutkaan.
   Radiossa Luciano Pavarotti laulaa Gaetano Donizettin Una furtiva lacrimaa, kun Elina huomauttaa: "Soittoaika oli viikko sitten. Et ole unohtanut koskaan ennen." "Nyt olen", Leo tokaisee ja menee suorittamaan loput aamutoimet. Sitten Elinan ääni kuuluu uudelleen keittiöstä: "Valehtelet. Salaat minulta jotain." Ja Leo huutaa kylpyhuoneesta: "Mistä sait sen päähäsi? Ei ole mitään salattavaa."
   Leo voimistelee. (Myös sen hän tekee Elinalta salaa.) Hän pyörittää olkaniveliään ja nostelee käsivarsiaan ja yrittää tarttua sormenpäillä varpaisiinsa. Vuosi vuodelta selkänikamat rutisevat kuitenkin yhä enemmän ja sormet jäävät yhä kauemmaksi lattiasta. Haara-asennossa temppu onnistuisi, mutta itsepetoksen avulla ei niveliä norjisteta. Pystysuorasti pitkin mahaa kulkeva leikkausarpi on sentään hitaasti haalistunut.
    Kutjan kuolema häntä koskettaa, Leo puhisee kyynelaarian loppuessa, mutta minun kuolemani on hänelle rutiinia. Olen kai kuollut hänelle niin monta kertaa. Sitten hän huutaa Elinalle, kuin johtaakseen tätä harhaan: "Meillä on huomenna väitöstilaisuus. Päivällä on lounas ja illalla karonkka tilaisuuden jälkeen!" Elina huutaa takaisin: "Kuka on vastaväittäjänä?" Leo vastaa: "Jussi Ranta - se hullu, valitettavasti!" Ja Elina: "Kuinka niin hullu? Minusta hän on lähinnä järkyttävä!" Leo ei voi peittää hämmästystään: "Järkyttäväkö? Millä tavalla?" Elina selventää (tai sotkee): "Hän vetoaa naisiin. Hänessä on oma charminsa." "Pitää siis olla järkyttävä vedotakseen sinuun", Leo keskeyttää. "Tarkoitan naisiin yleisesti, ei välttämättä minuun", Elina vastaa.
   Vai järkyttävä, Leo jupisee, tai "lähinnä järkyttävä". Se on viimeinen määre, joka sopii Jussi Rantaan - paitsi jos sillä tarkoitetaan kykyä järkyttää muita ihmisiä. Elinan äänessä oli kuitenkin myötätuntoa Rantaa kohtaan, joten järkyttävä tarkoittaa hänen sanastossaan jotain, jota minussa ei ole. En ymmärrä puolisoani, en ole koskaan ymmärtänyt.
   Aurinko nousee idästä Leon selän takaa. Se luo hänestä ja hänen ranskalaisesta maastopyörästään kapean ja pitkän varjon moottoritien siltaan maalatulle pyörätielle. Mitä idempänä aurinko on, sitä pitempi on varjo. Selässä keikkuvaa punaista reppua ei erota varjosta, vaikka se pullistelee tummasta puvusta, valkoisesta paidasta, mustista sukista ja solmiosta. Niitä Leo tarvitsee huomenna, lauantaina, mutta hän vie ne jo tänään työhuoneensa komeroon, missä ne saavat roikkua vaatepuun päällä hiukan silitäkseen.
   "Mahtuivatpas", Leo mutisi tyytyväisenä repun pakattuaan. Elina, joka käsittelee vaatteita kuin pyhäinjäännöksiä, olisi estänyt pakkaamisen jos olisi nähnyt. Oikeastaan vaatteet ovatkin jo pyhäinjäännöksiä, sillä tumma puku on sama, jossa Leo kolmekymmentä vuotta sitten vannoi kuolemaan saakka kestävää uskollisuutta Elinalle ja jonka kapeat lahkeet ovat ehtineet olla muodissa ja poissa muodista vuorotellen moneen kertaan. Nyt ne eivät ole muotia, mutta hän on kustos, väitöstilaisuuden valvoja, eikä kustoksen vaatteita uskalleta arvostella.
   Pian tuomet alkavat kukkia ja ensimmäiset västäräkit keikuttaa pyrstöään pyörätiellä. Voimajohtojen sirinää ei erota muuttolintuparvien ääntelystä eikä edellisen syksyn vaahteranlehtiä asfalttiin särjettyjen olutpullojen sirpaleista. Kaukana ujeltaa ambulanssi. Pyörätien viertä ajavan metrojunan tulon huomaa siitä, että ratakiskot vonkuvat kuin jäätynyt merenkansi, mutta kun juna syöksyy ohi, vain sen pyörät kohisevat. Jos radan vieressä olisi meluaita, siinä voisi lukea BERLIININ MUURI, sillä silta erottaa kaupungin itäosan läntisestä.
   Olen hullu, Leo ajattelee polkiessaan jyrkkää ylämäkeä ja siitä keskustaan vievän kadun poikki. Gynekologituttavakin antoi varoituksen: "Kun tuonikäinen mies istuu tarpeeksi kauan kylmällä pyöränsatulalla, saa palkaksi eturauhasen tulehduksen." Siihen Leo voisi vastata, että syöpä tuli mutta ei tulehdusta ja että erektiot ovat edelleen (sille päälle sattuessaan) pakahduttavia. Sitä paitsi gynekologi ei tiedä miesten taudeista mitään.
   Pian Leo ohittaa sen myymälän, josta hän sunnnitteli ostavansa lapsenlapselleen vangin tekemän nukkekodin. Myymälää vastapäätä pornokaupan näyteikkunassa sojottaa nippu punaisia tekopeniksiä. Keuhkosairaalan edessä olevalla kalliolla hän rakasteli lämpiminä kesäöinä, kun tubia sairastavat alkoholistit yskivät sairaalan pimeissä ikkunoissa. Sairaalan viertä kulkevan kadun liikennevaloissa hän näkee henkilöauton ohjauspyörää vasten painautuneen vatsan. Se kuuluu hänen sairaalansa johtajalle, joka on ehtinyt kolmensadan metrin pituisen työmatkansa puoliväliin. Lehdettömien puiden takaa erottuu jo Syöpätautien klinikan valkoinen julkisivu.
   Kyllä, valehtelin Elinalle, Leo tunnustaa itselleen, sillä soitin sovitulla kellonlyömällä sairaalaan ja pian istun jälleen muovinen jonotusnumerolappu kädessä poliklinikalla. Olisi sittenkin pitänyt kiskoa yöpaidan helmaa ylemmäksi ja antaa käden tuntea vielä kerran sinisen vaaran laki. Toista kertaa ei ehkä enää tule.
   Mitäkö siis salaan?
   Viisi vuotta ei merkitse sitä, että syöpä olisi lopullisesti parantunut. Viisi vuotta Elina on elänyt kanssani tarkastuksesta toiseen, milloin kahden, milloin kuuden kuukauden välein. Syöpä oli pahinta tunnettua laatua, joten minulla on korkeintaan yksi mahdollisuus viidestä selviytyä. Lääkärit eivät kollegalleen paljon puhu, mutta sen tiedon he ovat kertoneet avoimesti. Ajan pyörällä pitkin merenrantaa, vaikka ei yksikään tuomenkukka eikä yksikään västäräkki pidennä elämääni. Olen kuin se pääskynen, joka eräänä syksynä kadotti muuttoviettinsä ja lensi suu ammollaan marraskuisella taivaalla hyönteisiä metsästäen kunnes putosi kohmeisena kadulle ja kuoli.
   Tänään, ennen huomista väitöstilaisuutta, saan taas tietää kohtaloni. Sen lukee röntgenlääkäri ultraäänilaitteen hehkuvasta värinäytöstä ja minä luen sen hänen ilmeistään, joita tarkkailen puolialastomaksi riisuttuna paperilakanalla verhotulla alustalla. Yhdellä sanalla hän pystyy murskaamaan kaiken toivoni ja yhdellä sanalla kirkastamaan koko elämäni. SYÖPÄ tai PARANTUNUT. En muista, millaista elämä oli ilman syöpää, enkä osaa ehkä elää, jos olenkin parantunut. Viisi vuotta olen polkenut omaa varjoani pakoon, ja koko sen ajan aurinko on ollut selkäni takana näkymättömissä. Häikäistyn, jos se on äkkiä edessäni!

Kuin koira
narun päässä

   "Viisi vuotta se on seurannut minua kuin koira narun päässä. Ei ole kulunut päivääkään, ettei se olisi ollut mielessäni. Ja kun tarkastus lähestyy, kello hidastaa käyntiään ja ajatukset pysähtyvät. Jäädyn paikalleni."
   "Tämä päivä on aina kaikkein pahin. Isot mustat kirjaimet SYÖPÄTAUTIEN KLINIKKA sairaalan pääoven yläpuolella kaivautavat tajuntaani. Minulla on syöpä! Minulle on varattu aika tässä klinikassa! Aika on juuri tänään!"
    "Mmmmm", ultraäänilaitteen ääressä istuva röntgenlääkäri mutisee ja tuijottaa harmaansinisessä ruudussa värisevää kuvaa, josta näkyy, kuinka ultraäänen kaiku risteilee professori Leo Brennerin leikkausten silpomassa suolistossa. Lyhythihaiseen housupukuun itsensä tunkenut pyylevä sairaanhoitaja kurkkii naispuolisen lääkärin olkapään yli samaa kuvaa. Hoitajalla on mustaksi värjätty tukka ja ruskeat silmät, joista vasen karsastaa aavistuksen verran ulos. Hän hengittää raskaasti ja hänen hengityksessään tuoksuu varhaisen perjantaiaamun aamukahvi.
   "Minun ei tietenkään olisi pakko tulla tänne. Voisin lopettaa käynnit ja olla huomenna väitöstilaisuuden kustoksena ja sen jälkeen tehdä muita töitäni kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tai voisin vetäytyä tuuhean kuusen alle nuolemaan haavojani. Miksi kaikki tämä vaiva? Tarkoitatte varmaan hyvää, mutta luultavasti vain pitkitätte kuulemista, ette elämistä. Jospa antaisin vatsassa olevien muhkuroiden kasvaa. Kaikella on alku ja kaikella on loppu. Minun loppuni ovat muhkurat tai miksi te niitä kutsutte: residiivit, malignit tuumorit, infiltraatit, etäpesäkkeet, metastaasit. Ne ovat ahdistaneet minut nurkkaan."
   "Kauan sitten panin silmät kiinni ja leikin ajatuksella, miltä mahtaisi tuntua, jos saisin syövän. Jo kohta avasin silmät ja hups, aurinko paistoi taas ja syöpä oli poissa. Nyt muutun lääkäristä potilaaksi sen kymmenen sentin mittaisella matkalla, jonka levyinen on tämän talon kynnys. Ylitän sen ja hups, niin lakkaa aurinko paistamasta. Vain tuo helvetinkone hohkaa puolihämärässä."
   Lääkäri sivelee lisää liukuvoidetta leikkausarven päälle ja painaa laitteen sileää anturia voiteen läpi entistä tiukemmin kohti kiinnikkeitä täynnä olevaa vatsaonteloa. Laitteesta kuuluu terävää piipitystä - kuin yksinäinen lintu ääntelisi pajukossa. Lääkärin kulmat kurtistuvat. Sairaanhoitaja siristelee ruskeita silmiään nähdäkseen saman, minkä lääkäri jo näkee. Molemmat vaikenevat yhä.
   "Se alkaa heti poliklinikan luukulla, jonka edessä jonotan saadakseni maksaa sata markkaa käynnistäni. Meitä seisoo useita peräkkäin toisiamme liki, mutta emme puhu toisillemme. Myös valkoasuinen nainen luukun toisella puolella osaa hoitaa työnsä puhumatta. Hän avaa suunsa vain kysyäkseen, vieläkö asun entisessä osoitteessa entisen puolisoni kanssa. Tuntuu siltä kuin hän kysyessään toivoisi, että vastaisin kieltävästi."
   "Laboratoriossa istahdan mukavaan nojatuoliin ja katselen iloisia kuvia seinillä ja ystävällisiä hoitajia. Eräs heistä kysyy syntymäaikaani ikään kuin hän ei saisi tietoa mistään muualta kuin minulta. Se on kuitenkin painettu isoilla numeroilla hänen kädessään olevaan korttiin. Mutta kun vereni alkaa vuotaa laskimosta neulaa pitkin putkeen, tiedän, että mikään ystävällisyys ei auta. Näyte kavaltaa minut, ja pian hoitaja tietää minusta enemmän kuin itsekään haluaisin tietää."
   "Pyydän anteeksi, että häiritsen työtänne puhumalla. Tiedättekö mitä? Toivon varmaan alitajuisesti, että puhuminen estää teitä näkemästä jotain etäpesäkettä ja että julistatte minut terveeksi ikään kain vahingossa. Eikö totta?"
   "Ei se mitään", röntgenlääkäri vastaa iloisesti, "kukaan ei pysty häiritsemään minua puhumalla. Olen erittäin hyvä keskittymään, opiskeluaikoinakin olin. Jos näen täällä syövän -."
   Brenner sulkee silmänsä ja päättää olla kuulematta, mitä lääkäri sanoo... SYÖVÄN jälkeen... Merkillisen kauan tämä liikuttaa anturia samassa kohdassaja sen kaiku lävistää nyt maksan! Maksassa täytyy olla jotain poikkeavaa, sillä niljakas laite liukuu edestakaisin lähellä paidanhelmaa. Pikkulintu piipittää jälleen pajukossa, pahaenteisesti. Aivot toimivat halkeamaisillaan. On jatkettava puhumista.
   "En ymmärrä, miksi on niin tärkeää saada teiltä lisää aikaa. Lisää aikaa mihin? Elämään tietenkin, mutta millaiseen elämään? Olen kain osto- ja myyntiliike: ostan aikaa ja maksan sen tekemiselläni. Tästä seuraa, että koska saamani aika on arvokasta, myös tekemiseni pitää olla arvokasta. On väärin antaa ajan vain kulua, olla tekemättä mitään. Yhtä väärin on tehdä jotain merkityksetöntä."
   "Ongelma on siinä, etten tiedä, mikä on tarpeeksi merkittävää saamani jatkoajan maksamiseen. Ehkä nostan elämän panokset liian korkealle tai maksan ajasta liian suuren hinnan. Toisaalta mikään hinta ei ole ollut liian korkea niistä muutamista vuosista, jotka olen täältä saanut. Olen maksanut niistä ilomielin ja parhaani yrittäen. Niiden tuhlaaminen joutavaan olisi ollut häpeällistä, edesvastuutonta, suorastaan rikollista!"
   Röntgenlääkäri nyökkäilee, tokko edes kuulee.
   Anturin liike loppuu vähitellen. Piipitys loppuu. Sairaanhoitaja pyyhkii valkealla pyyhkeellä liukastusvoiteen pois vatsalta ja heittää pyyhkeen likavaatepönttöön. Röntgenlääkäri köhäisee, aikoo antaa loppulausuntonsa. Leo Brennerin silmät ovat yhä kiinni, eikä niitä ole juuri nyt syytä avatakaan.
    Tanssilava virran rannalla oli entisellään. Vesi solisi sen alapuolella, alavirtaan uivat tukit tömähtelivät rantakiviin. Hyttyset inisivät. Lipunmyyntikojun seinään oli kiinnitetty kesän viimeisten tanssien juliste:
   Lauant. 2. 9.:
   PAULA KOIVUNIEMI
   Olisi täysikuu ja pääkaupungista tulleet muusikot pysäköisivät autojaan lavan edessä olevalle pölyiselle hiekka-aukiolle. Paula Koivuniemi kulkisi korkeakorkoisissa kengissään pukuhuneeseen ja vaihtaisi siellä ylleen vartalonmyötäisen esiintymisasun.
    Tällä vehkalahtelaisella lavalla Leo oli tavannut Elinan ensimmäisen kerran: pieni kuoppa leuassa, auringonpolttamat olkapäät ja hoikat paljaat sääret. Pitkä etsiminen oli ohi: enää ei tarvitsisi katsella viinapulloja kallistavia miehiä tanssilavojen takana eikä ravintoloiden ynseitä vahtimestareita. "Sie etsi rikas tyttö, miulta ei jää mitään perintöä", äiti varoitti tuon tuostakin mutta turhaan, sillä Elinallekaan ei ollut jäänyt perintöä. Annikki Tähden laulaessa Leo upotti kasvonsa Elinan hiuksiin ja puristi tämän itseään vasten, ikuisesti.
    Kuinka monta kertaa Leo lähtikään lavalta ajamaan polkupyörällä sumoisten peltojen halki kotiin. "En pääse koskaan täältä", hän oli ajatellut kaupunkiin palaavia muusikoita lehmänlannan likaamalle pientareelle väistäessään. "Olen tuomittu jäämään tähän pitäjään, tuijottamaan punanaamaisia miehiä, jotka laahustavat lavan lautalattialla hiekka rahisten pyhäkenkiensä alla. Nyt kun tapaan heitä, he puhuttelevat minua kolmannessa persoonassa kuin lääkärin tutkinto olisi muuttanut minut epäolennoksi. Minun on turha heittäytyä heidän ystäväkseen, sillä he ovat karkottaneet minut ajat sitten yhteisöstään. En kuulu heihin, koska olen luopunut maan viljelemisestä. Se on heille samaa kuin olisin pettänyt maan ja samalla myös heidät."
   Kotitalo seisoo yhä graniittisella kivijalallaan mutta hylättynä. Maantie, joka ennen pyyhkäisi sen tuvan nurkalta, on siirretty kauas pellolle ja vedetty viivasuoraksi kohti kaukaisen metsän rajaa. Maitolaiturit on purettu tien varrelta eivätkä lehmät kulje enää pientareilla. Kiire on lisääntynyt, mutta linja-auto ajaa vain yhden vuoron päivää kohti, tosin entistä kovempaa vauhtia ja harvemmin pysähdellen.
   Leon isä päätti kiireensä hirttäytymällä talon navetan takana olevaan mäntyyn. Häntä jouduttiin etsimään kauan ja kun hänet vihdoin löydettiin, kaikki ihmettelivät, miksi niin pitkä mies oli solminut narun niin matalalla olevaan oksaan, että polvet hipoivat maahan satanutta huhtikuista lunta.
   Yksi löytäjistä oli oksentanut nähdessään isän sinistyneen naaman. Hän oli kylän poliisi, joka oksentamisen lakattua kertoi muille, kuinka hänen ryhmänsä kaatoi talvisodassa konekiväärillä lumeen kokonaisen venäläiskomppanian. Vain osa ryssistä kuoli heti. Ne, jotka makasivat haavoittuneina, piti tappaa painamalla pistin sydämeen, mutta koska joku saattoi teeskennellä kuollutta, jokaista miestä oli pistettävä. Poliisi muisti nyt kuin välähdyksenä ikäisensä sotilaan, jonka katseen hän kohtasi juuri ennen pistimen painallusta ja sitä seuraavaa rusahdusta. Sitten sotilaan katse nuljahti samaan asentoon kuin naruun hirttäytyneen isän.
   Hautajaisten jälkeen äiti myi talon ja piti itsellään vain tanssilavan lähellä olleen rantapalstan. Sitten hän lähti poikansa kanssa maan toiseen laitaan kauppiaaksi. Talon ostaja piti paikkaa kirottuna eikä halunnut asettua siihen. Joskus ohiajaessaan Leo suunnitteli sytyttävänsä sen palamaan mutta ei uskaltanut. Häntä olisi osattu epäillä tuhopolttajaksi jo pelkän polttajaan viittaavan sukunimen perusteella.
   Mikään äidin kauppaliikkeistä ei kannattanut. Talorahat hupenivat, ja lopulta äiti sairastui haimasyöpään. Kuudessa kuukaudessa hän kellastui pikkulapsen ulosteen väriseksi ja kuoli. Hänen hautansa on Vehkalahden kirkkomaalla mutta eri paikassa kuin isän. Hän ei halunnut tietää mitään hirttäytyneestä miehestään, koska tämä oli osoittautunut petturiksi. Petturuus oli siinä, että mies rakasti kuolemaa enemmän kuin puolisoaan ja lastaan.
   Kyläläiset haluaisivat, että rakentaisin kesämökin virran rantaan, Leo muistaa. Ehkä rakentaisinkin, jos tietäisin olevani terve. Rakentaisin sen lähelle sitä pihkaista kuusta, jota vasten suutelin Elinaa ensimmäisen kerran ja jonka juurelle kaaduimme toisiamme puristaen. Muistelisin, kuinka hevoset torkkuivat niityllä aamu-usvan hälvetessä ja kuinka mustakylkinen hinaaja kiskoi tukkilauttoja virtaa pitkin selluloosatehtaan kitaan. Elinan hiukset tuoksuivat, pihka tuoksui, kesäinen tuulenvire töytäili päättömästi sanatonta odotusta täynnä.
   Nyt odotukset ovat ohi. Ei, en rakenna sinne mitään! Myyn tontin, haluan päästä siitä irti. En halua omistaa maata, koska maa ei kuulu kenellekään. Se on laina. Käyn kerran vuodessa kirkkomaalla ja se riittää. Tai sittenkin - jos löytäisin sen isän valitseman männyn, kävisin myös sen luona ja sivelisin kädellä sen kaarnaa. Mutta kun en löydä. Kaikki löytäjät ovat kuolleet, se poliisikin. Ehkä toukat jyrsivät jo puuta ja palokärki lentää lepattavin siivin sitä kohti...
   Lääkäri on lopettanut anturilla hinkkaamisen aikaa sitten. Huoneen valkoisessa katossa on palohälytin ikään kuin pelkkä rapattu pinta voisi palaa. Katto onkin niin korkealla, että taivaalta porottava kevätaurinko sytyttää sen jonakin päivänä tuleen.
   "Seuraavaksi menet kuulemaan vastauksia sytostaattipoliklinikalle", röntgenlääkäri neuvoo ystävällisesti. "Minä vertaan tuloksia vanhoihin kuviin ja sanelen lausuntoni. Kuulet sen ja muut tulokset sitten syöpälääkäriltä."
   Hoitaja opastaa Leon ahtaaseen pukukoppiin. Housut ja kengät puettuaan hän olisi valmis ajamaan hissillä neljänteen kerrokseen sytostaattipoliklinikalle kuulemaan kohtalonsa.
   Moni on sanonut hänelle, tässäkin sairaalassa: "Ihailen sinua. Taistelet niin urheasti kuolemaa vastaan." Roskaa! Jokaisella kerralla Leo on ollut vetelä pelosta, valvonut edellisen yön, hikoillut ja ollut jopa vähällä sortua anomaan apua (armoa) Vapahtajalta tai joltakin jumalalta. Ei merkkiäkään taistelusta ja millä aseella kuolemaa vastaan taistelisi?
   Vetelänä Leo kiskoo nytkin vaatteet ylleen, ja vetelänä hän astuu sairaalan autionvalkoiselle käytävälle. Sen päässä iltapäivälehden keltainen juliste huutaa:
   LAURA: LAPSl El OLE
   ESTE URALLENI!
   Sytostaattipoliklinikka on entinen potilasosasto, jonka huoneisiin tullaan aamulla ja josta lähdetään iltapäivällä hoidon jälkeen kotiin. Kuinka monena päivänä hän onkaan ollut yksi heistä: potilas, jonka suoneen on valunut tippa kerrallaan arvokasta sytostaattiliuosta, syöpäsoluja tuhoavaa. Tai niin hänelle on uskoteltu: "Sinulla on hyvät paranemismahdollisuudet. Toivotaan, että hoito tepsii."
    TOIVO! Sitä, ja vain sitä, nämä vieri vieressä makaavat ihmiset imevät suoniinsa tippatelineistä. Kuitenkin monen toiveet murskautuvat. Ensin iskee pahoinvointi ja oksentelu, sitten irtoavat hiukset ja väsymys alkaa painaa yötä päivää. Lopuksi syöpä hyökkää kaikkialle. "Valitettavasti...", lääkäri aloittaa ja potilas sulkee silmänsä aavistaen loput. Kukaan ei näe, kuinka sydämeen lyöty kuolemanpelon pistin panee silmät nuljahtamaan. Ja silti, Leo päättää, elämä rakentuu aina toivon varaan. Ei ole väliä, vaikka toivo olisikin turha.
   On kirkas ilma. Kadun toisella puolella, lähellä merta, on korkea kukkula ja sen laella painavin rautaketjuin eristetty kivikasa. Kivien alta on löydetty ammoin hiiltyneitä puunpalasia. Niitä on poltettu samalla hetkellä, jona vainajalla lastattu vene on sytytetty tuleen ja työnnetty tuulen vietäväksi. Kivet kerättiin pronssikaudella muistuttamaan vainajasta ikuisesti - ja maailman loppuun saakka ne hänestä muistuttavat. Tutkijakin säilyisi kuolemattomana, jos hän toisi jokaista tieteellistä julkaisua kohti yhden ison sileän kiven tälle kalliolle.
   Siihen aikaan hautakivet olivat vesirajassa, mutta nyt vesi on laskenut ja jäitään luova meri kiiltää kymmenen metriä alempana. Sanotaan, että sen pinta alkaa nousta pian uudelleen ja että se kohoaa aina sytostaattipoliklinikan lattialle saakka. Mutta sitä ennen myös Leo Brenner on pantu puuveneeseen, joka roihuten lipuu kohti horisontin taakse laskevaa aurinkoa.
   Sama kiviröykkiö näkyy väitöstilaisuudessa kustoksen paikalle, jos salin verhot ovat auki. Sama liikenne kohisee kiviröykkiön vierestä ja sen mukana sama kiire. Samat potilaat makaavat sytostaattipoliklinikalla kanyyli suonessaan, mutta siellä kiireestä ei näy jälkeäkään. Hoitajatkin puhuvat verkkaisesti, melkein kuiskaamalla.
   Mikä isään meni?
   Äiti ei koskaan selittänyt. "Isäsi taisteli viisi vuotta rintamalla ja palasi haavoittumatta kotiin", oli kaikki mitä hän kertoi, vaikka piironginlaatikot olivat täyttyneet ikävöivistä rakkauskirjeistä rintamalta ja vaikka äiti oli lähettänyt isälle lukemattomia sukkia, villapaitoja ja tuoreita pullia kenttäpostin kautta. Jokaisen vastauskirjeen loppuun isä oli kirjoittanut: "Halaa Leoa puolestani!" Kuitenkin vain äiti yksin tiesi, ketä hän itse halasi isän poissaollessa, ja millainen epäluulon syöpä isää alkoi jäytää kotiinpaluun jälkeen. Siksikö äiti ei koskaan selittänyt?
   Isä kuoli liian mitättömästä syystä, Leo päätti. Isä ei tiennyt sitä, mitä minä nyt tiedän: millaista on elää vuodesta toiseen OIKEAN kuoleman varjon alla. Kun sen on kokenut, osaa antaa arvoa jokaiselle päivälle eikä luovu yhdestäkään hetkestä vapaaehtoisesti. Jos varjo kuitenkin väistyy, on kuin elämän aurinko nousisi taas horisontin takaa. Mikä onni!
   "Brenner!"
   Syöpälääkäri seisoo huoneensa ovella pitzen kainalossaan Leon sinikantista sairauskertomusta. Hän on tuttu kymmenistä tapaamisista ja on silti joka kerta kuin uhkaava vihollinen. Hänen aseensa ei ole pistin vaan tieto, mutta hänen harmaat silmänsä ja ohutviiksiset kasvonsa eivät paljasta siitä mitään. Hän on - viran puolesta - yhtä vakava kuin työpaikkansakin.
   Aivan lääkärin ikkunan takana punakylkinen helikopteri laskeutuu sairaalan edessä olevalle aukiolle. Aukion asfaltoituun pintaan on maalattu suurikokoinen risti ja nurkkiin sytytetty kirkkaankeltaiset valot, vaikka aurinko paistaa yhä. Asfaltin päällä on ohut kerros sulanutta vettä, jota roottorien ilmavirta värisyttää. Leo huomaa kadehtivansa helikopterista poiskannettavaa potilasta, koska on varmaan tuhannesti helpompaa olla pahasti loukkaantunut kuin syövän ahdistama.
   Äkkiä Leo ei keksi mitään sanottavaa. On turha höpistä; tätä lääkäriä ei petetä puhumalla. Lääkäri sen sijaan puhuu. "Minulla on hyviä uutisia. Tutkimuksissa ei löytynyt mitään poikkeavaa. Kaikki on aivan normaalia. On kulunut viisi vuotta syövän toteamisesta. Sinun voidaan katsoa parantuneen. Onnittelen!"
   Leo ei ymmärrä heti uutisen merkitystä: näin vähällä tästä ei voi päästä! "Entä maksa? Eikö sielläkään ollut mitään?" Lääkäri nauraa: "Olihan siellä, tervettä ja normaalikaikuista kudosta joka solu!" "Entä ne piipitykset?" "Eivät mitään. Röntgenlääkäri kokeili uutta laitettansa. Voit lähteä, ja nyt kalenteriin ei merkitä uutta kontrollia. Jos kuitenkin jotain ihmeellistä ilmaantuu, ota yhteyttä."
   Lopuksi syöpälääkäri ojentaa kätensä ja hymyilee Leolle ensimmäisen kerran viiteen vuoteen. Hänen pisimmät viiksikarvansa tuovat mieleen Kutjan. Pihalla helikopterin ison roottorin lavat lerpattavat paikoillaan ja asfaltin päällä kiiltävän veden pinta on taas tyyni.
    Leon ensimmäinen ajatus on: tämäpä on onnellinen päivä. Tämän pitäisi olla onnellinen päivä, tämän PITÄISI olla onnellinen päivä, hän hokee, mutta äkkiä hänen voimansa hupenevat ja hän tuntee astuvansa tyhjyyteen kuin matto vedettäisiin hänen jalkojensa alta. Hänen on opeteltava olemaan nyt terve eikä hän ole lainkaan varma, että hän oppii sitä enää. On ryhdyttävä taisteluun elämää eikä kuolemaa vastaan: vihollinen ei ole menneisyys vaan tulevaisuus.
   Mitä tehdä tulevilla vuosikymmenillä? Miten täyttää ne, kun usko elämän pikaiseen loppumiseen on viety? Vain työ, rakkaus ja elämän jatkuminen merkitsevät, ja jos ne alkavat kumista onttouttaan, ei elämällä itselläänkään ole merkitystä.
   Mitä tehdä tulevilla vuosikymmenillä? Miten täyttää ne, kun usko elämän pikaiseen loppumiseen on viety? Vain työ, rakkaus ja elämän jatkuminen merkitsevät, ja jos ne alkavat kumista onttouttaan, ei elämällä itselläänkään ole merkitystä.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][*Kotimaiset*]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]


JORMA PALO
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Kotisivu
Uutiset
Klik!
  WEBORTAASIT
  ALKULUKU
  AKVAARIO
  A. KURKIAINEN
  MONET
  GALLERIA
  PELIT
  HS 100
  ARKISTO
 
Nyt
Oikotie
Palvelut


Hakemisto

Edellinen sivu
 Sivun alkuun