ISBN: 951-0-22207-0, WSOY 1997. Sivut 5-17.

Muualla Verkkoliitteessä:
Vaivautunut seikkailija -kirjan arvio (10.12.1997)

I

Toimitusjohtaja Raakel Vaurasto puri ajatuksissaan alahuultaan. Hampaisiin tarttui huulipunaa ja se sai hänet näyttämään joltakin pedolta. Tappajahai, Rantala ajatteli. Kokoushuoneen seinäkello tikitti kuin metronomi.

   Rantala katsoi Raakelin yläpuolella olevaa kelloa. Se oli jonkun yhteistyökumppanin lahja ja peruja yhtiön vanhasta paikasta. Hän muisti kellon jo poikavuosiltaan. Taulussa oli jalopuinen kehys, numeroita ei ollut, vaan niiden paikalla olivat messinginväriset kapeat kolmiot.

   Rantala laski katseensa edessään pöydällä oleviin papereihin, joiden päällimmäisenä oli englanninkielinen faksi. The combine harvester is rattling on the field, hän ajatteli. Lause oli jäänyt mieleen jostain kouluaikaisesta kertauskirjasta, eikä liittynyt millään tavalla asiaan.

   - Mikko, pöydän päässä istuva toimitusjohtaja sanoi jo toisen kerran.

   Rantala havahtui.

   - Niin?

   - Kysyin, että miten tämä voi olla mahdollista?

   Rantalan korvat punehtuivat ja hän nielaisi melkein kuuluvasti.

   - En ymmärrä, hän sanoi kimeästi, rykäisi ja jatkoi sitten matalammalla äänellä: - Kaikki oli neuvoteltu valmiiksi, hinnat ja toimitusajat ja kaikki. Brysselin päässä hyväksymisen piti olla pelkkä muodollisuus.

   - Minähän tolkutin koko ajan, että hinta oli liian korkea, Kaj Vaurasto sanoi. - Painokapasiteettia on maailmalla vapaana vaikka kuinka paljon.

   - Meitä halvemmalla kukaan ei olisi voinut painaa niitä, Rantala puolustautui.

   - Joku voi näköjään kuitenkin, Mikael Vaurasto murahti happamesti.

   - Silloin se ei kyllä ole kannattavaa, Rantala sanoi. - Elleivät ne ole saaneet jotakin subventoitua tarjousta. Laskin hinnan niin tarkkaan, ettei siihen jäänyt juuri minkäänlaista marginaalia.

   - Ehkä siitä olisi pitänyt vielä neuvotella, niin kuin ne pyysivät, Raakel sanoi.

   - Se oli vain niiden taktiikkaa, Rantala mutisi. - Viimeinen yritys vedättää hintaa alas.

   - Luulo ei ole tiedon väärtti, Kaj sanoi ja naurahti kuivasti.

   Jumalauta, Rantala ajatteli. Paraskin tietäjä. Makasi tiedottomassa humalassa hotellissa koko neuvottelun ajan.

   Mitä te ehdotatte? Raakel kysyi.

   Rantala katsoi taas seinäkelloa. Tuntui kuin se olisi pysähtynyt, vaikka tikittikin äänekkäästi. Sitten viisari liikahti, ja hän melkein säpsähti. High Noon, Rantala ajatteli. Mac Donaldin veljekset olivat tulossa tappamaan Gary Cooperin.

   - Täytyy ottaa Mediaprintin tarjous uudestaan käsittelyyn, Mikael sanoi. - Jos ne saavat tietää tästä mokasta, hinta laskee.

   - Eikö se ole jo loppuun käsitelty, Raakel sanoi väsyneesti.

   Mikael Vaurasto hymyili ja kohautti olkapäitään.

   - Meille on tulossa likviditeettiongelma, Kaj sanoi. - Atkon koneen loppuosa on vielä maksamatta. Laskettiin aika paljon tämän tilauksen varaan.

   - Neuvottelet pankin kanssa, Raakel sanoi.

   - Voi olla nyt vähän vaikeaa, Kaj mutisi.

   Me olemme olleet sen asiakkaana yhtiön perustamisesta alkaen, Raakel sanoi itsevarmasti.

   - Elämme vaikeita aikoja, ystävä hyvä, Mikael sanoi.

   - Vedetään vyö tiukemmalle.

   - Sitten täytyy vähentää, Mikael sanoi kevyesti. - Painon puolella on tilauskantaan nähden liikaa väkeä.

   Raakel puri alahuultaan. Hampaisiin tarttui lisää huulipunaa.

   - Jos vaikka lomautetaan, hän sanoi. - Yritetään etsiä töitä muualta. Ei EU ole ainoa autuaaksi tekevä.

   - Kyllä viidenkymmenen miljoonan tilaus olisi tehnyt aika autuaaksi, Kaj tuhahti.

   Rantalan paidan kainalot tuntuivat märiltä. Pääsisi ko- tiin ja suihkuun. Tai saunaan. Tai kapakkaan. Jonnekin. Pois.

   - Pidetään johtoryhmän palaveri huomenaamulla kymmeneltä. Raakel sanoi ja nousi ylös tuolistaan. - Tule, Mikko, käymään minun luonani.

   Miehet alkoivat koota papereitaan naisen poistuessa kokoushuoneesta.

   - Joopa joo, Kaj sanoi ja katsoi pöydän yli Rantalaa. - Kai sinä käsität, mitä tämä merkitsee ja osaat tehdä omat johtopäätöksesi?

   - Minun täytyy ottaa yhteyttä Brysseliin ja yrittää selvittää, mistä tämä johtuu, Rantala sanoi hiljaa.

   - Etkä helvetissä ota yhteyttä minnekään, Mikael puuskahti. - Parempi on, ettet sotke enempää asioita. Onko selvä?

   Rantala kalpeni.

   - Onko tämä käsitettävä epäluottamuslauseeksi? hän kysyi.

   - Käsitä se miten haluat, Kaj sanoi tylysti.

   Rantala ei sanonut mitään, otti paperinsa vapiseviin käsiinsä ja meni huoneeseensa. Hän pudotti paperipinon työpöydälleen ja meni ikkunan ääreen. Sydän takoi tiheästi ja korvissa humisi. Parkkipaikalta läksi vanha amerikanrauta. Jantunen, Rantala ajatteli. Sen sisarenpoika oli taas saanut entistettyä yhden auton enonsa myytäväksi.

   Rantala sulki silmänsä ja hieroi ohimoitaan. Hän hengitti syvään, yritti saada sydämentykytystään tasaantumaan. Miten helvetissä näin oli käynyt? Hän oli hionut ja neuvotellut Euroopan Unionin komission edustajien kanssa sopimusta painotöistä koko kevään sen jälkeen kun he olivat voittaneet puhelinluettelon tarjouskilpailun. Kaiken piti olla kunnossa, mutta sitten olikin tullut tyly faksi Brysselistä: painatustyö peruuntui.

   Oliko hän silti laskenut väärin? Totta kai tilaaja oli viime vaiheessa yrittänyt vielä tinkiä, mutta se oli enemmän muodollista, sillä hinta oli vedetty jo valmiiksi niin alas kuin mahdollista.

   Vaikka Vaurasto-Yhtiöiden hallitus oli hyväksynyt las- kelmat, moraalinen vastuu oli tietenkin hänen. Tulossa olevien töiden takia yhtiön henkilökunnan saneerausta oli lykätty. Nyt saisi ainakin kymmenen ihmistä lähteä mäkeen painosta, sitomosta ja konttorista. Ketkä? Hän tunsi melkein kaikki päätalon työntekijät, varsinkin vanhemmat, sillä vuosien aikana hän oli kiertänyt kaikki osastot.

   Koulupoikana hän oli ollut lähettinä, jonka toimitusjohtaja-kummitäti oli ottanut kesätöihin. Opiskeluaikana hän oli ollut harjoittelijana lähettämössä, painossa ja konttorissa, jonne hän oli päässyt vakituiseksi heti valmistuttuaan, ylennyt sitten vientipäälliköksi ja johtoryhmän jäseneksi. Hän oli elätellyt mielessään hallitukseen pääsemistä. Se olisi edellyttänyt kuitenkin johtajatason paikkaa, muttei sekään tuntunut mahdottomalta. Varsinkaan Elisabethin naimisen jälkeen. Mutta nyt tämä ja sen seuraukset.

   Raakel ei ollut varmaan koskaan pannut pois ketään. Edes huonoimpana aikana, jolloin ketkuteltiin painotöitten ja tilausten kanssa miten kuten. Raakelissa oli samaa vanhan ajan patruunaa kuin edesmenneessä miehessään Arvossa, joka piti huolta työntekijöistä viimeiseen saakka.

   Mutta tälle takaiskulle Raakel ei mahtaisi mitään. Terveelläkään pohjalla oleva painotalo ei pysyisi pystyssä pitkään, jos palkkakustannukset eivät olleet suhteessa tuottoon. Pankin kanssa kyllä päästäisiin sopimukseen, niin kireälle ne eivät vetäisi, tappaisi hyvää lypsylehmää.

   Miljoonien painatuskaupasta oli ollut tulossa hänen tähänastisen työuransa triumfi. Rantala oli uskotellut itselleen, ettei onnistuminen merkinnyt hänelle paljoakaan henkilökohtaisesti, vaan hän jakaisi menestyksen toisten kanssa. Pudottuaan hybriksen korkeuksista hänen oli myönnettävä, että voittajan oli helppo olla jalomielinen.

   Rantala meni vessaan, huuhtoi kylmällä vedellä vieläkin kuumottavia kasvojaan ja kuivasi ne sitten paperipyyhkeeseen. Parransänki rahisi. Hän oikaisi selkänsä ja katsoi peiliin. Kolmekymmentäviisivuotias naama katsoi häneen ah- distuneen näköisenä. Hän ajatteli äitiä ja kuuli korvissaan tämän valittavan äänen.

   - Mikko, mitä sie olet teht?

   Tuntui melkein kuin hän olisi ollut taas pikku poika, joka oli jäänyt kiinni jostakin luvattomasta. Äiti väänsi käsiään yhteen esiliinansa edessä ja painoi kyynärvarsia laihan kuivakkaa ruumistaan vasten. Hänen alahuulensa väpätti, ja kosteat, sinisen hailakkaat silmät katsoivat syyttävästi poikaa.

   - Mikko, äitillä on niin paha mieli.

   Rantala otti telineestä muovipikarin, laski siihen vettä ja joi. Vesi oli haaleaa ja pahanmakuista. Hän heitti pikarin roskakoriin, oikaisi solmiotaan ja meni käytävään.

   Raakelin ovella paloi keltainen valo, mutta se sammui, kun Rantala oli kääntymässä takaisin. Hän painoi summeria ja meni sisälle.

   Raakel Vaurasto oli ollut nuorena kaunis nainen. Ei ihme, että iäkkäämpi yhtiön toimitusjohtaja oli iskenyt silmänsä nuoreen konttorityttöön. Vielä yli kuusikymppisenä vuosien pyöristämänä ja rypistämänä Raakel oli komea näky. Melkein pelottava. Varsinkin nyt, jolloin hän ei ollut kummitäti vaan Vaurasto-Yhtiöiden toimitusjohtaja, kauppaneuvos Raakel Vaurasto.

   - Istu, ole hyvä, Raakel sanoi.

    Rantala istui raskaasti ja laski kädet polvilleen. Sitten hän rykäisi.

   - Osaan kyllä tehdä asiasta johtopäätökset, hän sanoi. - Otan täyden vastuun tapahtuneesta.

   - Raakel nauroi. Hän oli pessyt huulipunan pois hampaistaan, eikä näyttänyt enää tappajahailta.

   - Siehän kuulostat melkein poliitikolta, hän sanoi huvittuneena.

   - Eikun tosissaan, Rantala sanoi.

   - Totta kai, totta kai, Raakel tyynnytteli kuin lasta. - Sie olet vastuuntuntoinen poika, mutta älä nyt rupea isottelemaan.

   Jumalauta, Rantala ajatteli. Raakelin ääni oli joskus samanlainen kuin äidin, vaikkei se narissutkaan samalla syyttävällä tavalla. Yhteiset piirteet johtuivat varmaan samasta sortavalalaisesta murretaustasta.

   - Mie en usko näihin EU-höpötyksiin, Raakel sanoi. - Meidän on parasta pysytellä niissä asioissa, jotka me osaamme, eikä lähteä merta edemmäksi kalaan.

   Rantala tajusi sen piikiksi: Keski-Eurooppa oli hänelle liian lavea. Ääneen hän sanoi:

   - Ei nykyään enää...

   Raakel keskeytti Rantalan ärtyneellä kädenheilautuksella.

   - Älä ala luennoida miulle kansainvälistymisestä. Pojat ovat kyllästäneet miut jo sillä.

   - Ehkä se fuusio voisi..., Rantala aloitti, mutta lopet- ti nähdessään Raakelin ilmeen.

   - Niin kauan kuin miussa henki pihisee, en luovu yhtiöstä. On tässä selvitty vaikeammistakin ajoista. Montako meidän pitäisi panna pois?

   Kysymys yllätti Rantalan. Hän katsoi kummitätiään, joka katsoi tyynenä takaisin.

   Vähintään kymmenen, Rantala sanoi varovasti.

   Raakel nyökkäsi.

   - Laadi lista.

   - Minäkö? Rantala melkein parkaisi. - Miksei Salonen? Sehän on henkilöstöpäällikön asia.

   - Ei tämä ole mikään rangaistus, vaikka epämiellyttävä asia onkin, Raakel sanoi. - Ja sie olet yhtä asianosainenkuin kaikki muutkin johtoryhmässä. Sie saat hoitaa saneerauksen.

   Puhelin soi. Rantala tuijotti sumuisin silmin Raakelia, joka nosti kuulokkeen ja vastasi.

   - Istuu tuossa vastapäätä, nainen sanoi ja nyökkäsi eteensä. - Sanon. Hei.

   Raakel sulki puhelimen ja kääntyi taas Rantalan puoleen.

   - Elisabeth soitti, että siun pitäisi käydä hakemassa lentoliput matkatoimistosta.

   - Koska? Rantala havahtui.

   Raakel hymyili sarkastisesti.

   - Ennen matkaa olisi varmaan hyvä.

   - En minä voi näissä olosuhteissa lähteä, Rantala sa- noi.

   - Kyllä sie voit.

   - Täytyyhän asia selvittää.

   Raakel nojasi rehevää vartaloaan työpöytään.

   - Mikko-kulta, kyllä täällä meillä on tarpeeksi väkeä asiaa selvittämään.

   Rantala tunsi kuinka hänen jalkansa olivat alkaneet vavista. Hän painoi niitä vasten lattiaa ja katsoi Raakelia suoraan silmiin.

   - Onko? hän kysyi hiljaa.

   - Menehän nyt, Raakel sanoi ja hymyili rauhoittavasti. - Ja muista kokous aamulla kymmeneltä.

   Mies nyökkäsi ja nousi jaloilleen. Enää ne eivät tärisseet, vaan hän meni vakain askelin ulos huoneesta.

II

Eläkkeellä oleva entinen Geologisen tutkimuslaitoksen vahtimestari Kauko Klementtinen latasi piippuaan. Hän katseli tekemäänsä koekaivantoa Ahkunmukassa, Ivalojokeen pohjoisesta laskevan pienen joen rannalla Vaskistunturin eteläpuolella. Klementtisellä ja Jantusella oli siinä paikassa hehtaarin valtaus, jossa heidän yhtiönsä Oma kulta Oy - Oh My Darling Ltd kaivoi kultaa. Klementtinenhän sitä etupäässä kaivoi, sillä Jantunen ei ehtinyt bisneksiltään kuin piipahtaa paikalla pari hätäistä viikkoa, mutta hän oli kuitenkin osakas.

   Klementtinen oli tavannut Jantusen muutamia vuosia sitten kansalaisopiston kaappikellopiirissä. Klementtisen vaimo oli kuollut ja mies etsi elämälleen sisältöä. Sellaiseksi ei ollut kuitenkaan riittänyt kaappikello, mutta opiston kurssi oli kuitenkin tuonut ratkaisun toisella tavalla.

   Klementtinen oli kertoillut vieressään ahertaneelle Jantuselle elämästään. Hän muisteli työtään Geologisella tutkimuslaitoksella ja erityisesti niitä huippuhetkiä, jotka liittyivät eripituisiin komennuksiin laitoksen Lapin asemilla. Hän kuvaili keväistä ja syksyistä Lappia, sen hentoja ja voimakkaita värejä, kaamosajan hämärän sävyjä, talven ankaruutta ja kevään lempeyttä.

   - Kuulkaahan, herra Klementtinen, Jantunen oli sanonut huvittavan juhlalliseen tapaansa. Toivon, ettette loukkaannu, mutta olen tehnyt sellaisen johtopäätöksen, että teidän tulisi hakeutua maamme pohjoisiin osiin kullankaivajaksi.

   Niin yksinkertaista se oli ollut. He tekivät sinunkaupat ja ensimmäisen yhteisen retkensä Lapin kultajoille.

   Seuraavana kesänä Klementtinen pestautui Lemmenjoella Heinon Topin apumieheksi, kaivoi kultaa tämän valtauksella. Topilla oli pieni kaivinkone, jolla hän pääsi syvemmälle kuin samassa paikassa aiemmin möyrineet lapiomiehet. Kesän aikana Klementtinen sai käytännön kullankaivuusta perusopit, joita hän täydensi talven aikana alan kirjallisuudesta.

   Seuraavana kesänä he tekivät Jantusen kanssa retken Ivalojoen varteen. Sattui niin, että sieltä oli vapautumassa valtaus ja se hankittiin perustettavan yhtiön lukuun. Jantunen oli saanut konsultaatiota joltakin työpaikkansa maisterilta ja he perustivat firman. Jo alunperin tiesi, ettei se olisi mikään kultakaivos, mutta tuntui mukavalta ajatella, että oli oma yhtiö, varsinkin kun se oli kultakaivos. Ja mistä sitä koskaan tiesi, millainen isomus joskus rännin rihloissa kiiltelisi.

   Klementtinen sytytti piippunsa ja kuunteli puroa. Akkujen laturia pyörittävän siipirattaan ääni kuului vaimeasti veden solinan yli. Äsken syöty ateria raukaisi, vaikka ruokana oli ollut vain kalakeittoa. Nötkötin ja muiden säilykkeiden vaihteluksi Klementtinen oli aamulla käynyt heittämässä perhoa Pahaojan Pataniemessä ja saanut muutaman harrin, vaikka olisi luullut ruskan tehneen kaikki kalat säikyiksi. Alamittaisiahan harjukset olivat, mutta hän keitti ne saamansa ohjeen mukaan perunoiden alla.

   Metson linnustusaika oli alkamassa. Hän oli tuonut mukanaan haulikkonsa, itselataavan Mossberg Crownin, johon sai lipastettua viisi patruunaa kerralla. Viime syksynä hän oli ampunut yhden metson. Siitä oli riittänyt syömistä useammaksi kerraksi. Olisi mukava tarjota Jantuselle lintupaistia, kun tämä tulisi Ahkunmukkaan.

   Klementtinen oli tehnyt koekaivannon aamupäivällä. Se oli ollut melkein päähänpisto, eikä paikka ollut vaikuttanut edes lupaavalta. Mutta katsellessaan nyt pää kallellaan piippua poltellen kaivannon paikkaa hän ajatteli, että oli hyvinkin voinut osua johonkin muinaiseen puronuomaan. Puut ja aluskasvillisuus olivat verhonneet ja naamioineet maiseman niin, etteivät kaikki veden uurrot näkyneet.

   Peruskallio oli tullut vastaan jo metrissä. Hän oli kipannut rännitettäväksi kymmenkunta kottikärryllistä. Nyt vain vettä ränniin ja soraa perään. Karkeamman maa-aineksen erottelemisen jälkeen hän vaskoolaisi loput. Mutta kiirettä ei ollut, täällä oli aikaa, eikä työ saanut ruveta maistumaan työltä.

   Vajaan viikon päästä tulisi Jantunen pitämään Oma kulta Oy:n yhtiökokousta. Parin päivän juopottelun jälkeen he kaivaisivat viikon ja sitten Jantunen palaisi etelään ja hän jäisi valtaukselle, kunnes vesi rupeaisi jäätymään ränneihin, eikä aamuaurinko enää sulattaisi niitä. Sitten hän panisi paikat talvikuntoon, piipahtaisi itsekin etelässä ja tulisi sitten kaamosajaksi Kakslauttasessa olevaan kämppäänsä hiomaan korukiviä, veisi talven mittaan täydennystavaroita kaivaukselle ja palaisi sinne lumien sulettua.

   Merkillistä, Klementtinen ajatteli. Elsan kuoleman jälkeen hän oli tuntenut itsensä yksinäiseksi. Mutta se tunne oli vain Helsingissä ihmisten keskellä. Täällä Jumalan selän takana samaa tunnetta ei ollut, vaikka täällä sitä oli todella yksinään. Kyllä hän olisi voinut jakaakin tämän yksinäisyyden jonkun kanssa. Kun olisi ollut tytär tai poika, voisi opettaa vaikka kalastamaan. Sanoa, että tuosta kun heität nivan niskasta, niin siitä ottaa taimen kiven kupeelta. Tai istuisi vain tässä ja tuuppaisi kylkeen ja sanoisi: Katos, poika, tuota. Ja se sanoisi puolestaan: Isä, katsopas tuota.

   He eivät olleet ottaneet selvää, kummasta lapsettomuus johtui, oliko Elsa maho vai hän tuhkamuna. Mitäpä se olisi hyödyttänyt.

   Hän ei enää ikävöinyt Elsaa, vaikka joskus mieli olikin haikea. Elsa oli kuollut, jättänyt hänet kolmenkymmenenviiden lapsettoman avioliittovuoden jälkeen pärjäämään yksin maailmassa. Aluksi ajatus oli tuntunut kauhealta, mutta todellisuus oli osoittautunut toiseksi. Ei hän Elsaa surrut, eikä tuntenut siitä syyllisyyttä. Itseäänhän sitä ihmiset surivat, eivät kuollutta.

   Enemmän ja useammin kuin vaimoaan hän nykyään ajatteli Assia. Se oli vähän kummallista. Assista oli jo pitkälti neljättäkymmentä vuotta, eikä hän sitä paitsi ollut seurustellut naisen kanssa kuin vajaan vuoden. Mutta ehkä nuoruuden kiihkeät kokemukset syöpyvät mieleen lähtemättömästi, nuoruuden rakkaudet ovat vahvempia kuin keski-ikäistyvän kokemukset. Siksi kai vanheneva ihminen niitä sitten haikaileekin. Mitähän Assille kuului? Missä hän mahtoi olla, oliko elossakaan? Miksi Assi oli aikoinaan pannut välit poikki, yhtäkkiä, mitään selittämättä? Työpaikasta ja asunnosta kerrottiin, että hän oli vain lähtenyt osoitetta jättämättä.

   Klementtinen oli etsinyt Assia ainakin vuoden. Kiertänyt heidän suosikkipaikkojaan Helsingin rannoilla ja puistoissa, mutta naista ei vain löytynyt. Muutaman kerran hän kuvitteli nähneensä Assin kadulla, oli juossut perään, pysäyttänyt naisen, mutta joutunut palaamaan anteeksipyyntöä mutisten takaisin.

   Sitten Assin jättämä haava oli alkanut arpeutua. Paranemista edisti se, että Elsa oli tullut hänen elämäänsä ja kiireiset miehuuden vuodet olivat työntäneet nuoruudenmuiston taka-alalle. Kunnes Elsa oli lähtenyt lyhyen sairauden jälkeen.

   Klementtisen piippu oli sammunut. Hän ei viitsinyt sytyttää sitä, kopisti vain tyhjäksi ja palasi kiireettömästi kämpälleen. Ruumis tuntui vetreältä, kunto oli viime vuosina parantunut huomattavasti, sillä ruumiillinen työ ja ulkoilmaelämä sopivat hänelle hyvin. Illalla hän lämmittäisi saunan, kirjoittaisi päiväkirjaansa ja joisi vähän rommia teen kanssa. Ei paljoa, mutta sopivasti. Niin sopivasti, että Assin kuva kirkastuisi hänen mielessään.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][*Kotimaiset*]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]