ISBN 951-578-762-9, Like, 2000. Sivut 9-15.

Ensimmäinen luku. Tonava kaunoinen

Veitsi oli hänen. Ruumista hän ei tuntenut. Hän oli saanut veitsen vuosia sitten äidiltä, kun hän oli lähtenyt kotoa ja muuttanut ensimmäiseen omaan kämppään. Se oli terävä veitsi, sillä leikkasi pirun hyvin lihaa, ei tarvittu kuin muutama kevyt sipaisu, pari rentoa viiltoa ja leveä terä pureutui lihaan, upposi syvälle syihin ja sirkkelöi lihasta siistin siivun, liipaisi siistin palan irti ruhosta. Veitsessä oli musta kahva, sellainen kuminen ja nystyröity kädensija, joka esti kättä lipsumasta. Ei ollut käsi tälläkään kertaa livennyt. Veitsi sojotti ruumiin rinnassa. Terä oli mennyt sisään kolmannen ja neljännen kylkiluun välistä, se oli tuikattu suoraan sydämeen. Verta ei juuri näkynyt, haava ei ollut pahemmin vuotanut eikä matolla näkynyt tahroja, joista olisi voinut ennustaa tulevaa kuten se mummo, joka osasi kertoa kupin pohjalle jääneistä teenlehdistä, mitä tuleman piti. Siisti hoito, kerta laaki ja vainaa, selvää Monosen kamaa.

   Musta kahva oli hantaaki josta kaveria pystyi kantamaan kuin matkalaukkua. Hän ei vain tiennyt mitä tehdä tämän matkalaukun kanssa.

   Kaverilla oli varmasti ilmarinta, verta oli vuotanut keuhko-onkaloihin, näytti jonkinlaiselta ikävältä tamponaatiolta. Sydän oli vuotanut suoraan sydänpussiin, joka oli täyttynyt verestä kuin ilmapallo ja painanut sydämen niin ahtaalle, että sillä ei ollut enää tilaa pumpata verta ruumiiseen, se ei voinut enää sykkiä ja suorittaa jumalaista perustehtäväänsä, joka pakotti sen vuoroin laajenemaan ja vuoroin supistumaan. Se halvaantui tai ehkä pikemmin rusentui paineeseen, koska se oli pakotettu vasten kuoleman kovaa seinää. Kohtalon ivaa: tyyppi oli kuollut elämää ylläpitävään vereen, niin hän päätteli, vaikka ei ollutkaan mikään lääkäri.

   Joku oli pistänyt sen kylmäksi. Iho tuntui nihkeältä ja viileältä, se oli eloton kuori, johon kuolema oli kääritty. Kylmä ruumis lattialla. Tuntui pahalta, hän ei ollut uskoa silmiään. Hän sulki silmät, laski kymmeneen ja katsoi uudestaan, ruumis makasi yhä edelleen lattialla oman varjonsa päällä. Sitten iski haju, se oli metallinen ja hapan lehahdus, selvä seisahtuneen veren haju. Oksennus nousi suuhun, oli pakko nielaista, toisenkin kerran ja heti perään vielä uudestaan, joku pomputti Aatamin omenaa kuin koripalloa. Paha juttu. Mitä helvettiä tehdä? Ei ollut mikään kaikkein mukavin paluu työmatkalta. Suussa oli paha maku, mahalaukun sisältö oli purkaantunut nieluun, mutta nyt mahalaukun lukko naksahti taas kiinni ja romppeet pysyivät sisällä. Pyyhkiessään suutaan hän vilkaisi tummaksi käynyttä ikkunaa, josta hän näki itsensä seisomassa keskellä olohuonetta hölmistyneen näköisenä. Öinen katu oli jo hiljentynyt, pimeys suuteli asfalttia ja kihnutti mustaa turkkia vasten tietä, maisema oli yksi suuri hahmoton varjo, joka peitti kaiken alleen. Paska tikki. Hän yritti uskotella itselleen, että tämä kaikki oli vain unta, mutta ei siinä onnistunut.

   Askel eteenpäin, paino toiselle jalalle, sitten hän tunnusteli varovasti kengän kärjellä ruumista. Se ei reagoinut, mutta hän tunsi ruumiin painon, sen materian, kuolleen elopainon. Ulkoa kuului vain tuulen suhinaa - ikään kuin taivaan verisuonet olisivat kohisseet. Hän kyykistyi ja tarttui ruumista kädestä. Puuskuttaen hän käänsi kaverin kyljelleen, jotta se ei olisi koko ajan tuijottanut häntä, kuolema painoi paljon.

   Pimeää. Ei valoa. Viimeistään yö tuhosi kaikki aamun esiin houkuttelemat haaveet - se oli heiluri jossa itse kukin roikkui alassuin suu kuivana hiukset maan nurmena. Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinä olet muuttuva, hän tajusi sanovansa ääneen, hävetti.

   Itsekseen kiroillen hän tarttui tuuletusikkunan ripaan, kädet vapisivat niin paljon, ettei hän tahtonut saada ikkunaa auki, happi tuntui loppuvan ja musta esirippu oli putoamaisillaan silmille, mutta lopulta vapauttava pimeys hyökkäsi sisään ja tuuli kahisutti verhoja. Kalman haju ei haihtunut, se oli iskostunut häneen itseensäkin. Varjot häälyivät seinällä, ikkunalle mennessään hän oli kolhaissut päänsä kattolamppuun.

   Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Kenen puoleen kääntyä?

   Ensimmäinen ajatus oli soittaa Pasilaan rikospoliisille. Toinen ajatus oli, että ensimmäinen ajatus ei ehkä ollutkaan kovin viisas. Miten ihmeessä hän selittäisi, että hänen olohuoneessaan oli ruumis, keski-ikäinen mies, jota hän ei ollut koskaan aiemmin nähnyt. Sen rinnassa sojotti hänen keittiöveitsensä, jossa oli epäilemättä hänen sormenjälkensä eikä asuntoon ollut edes murtauduttu, joku oli tullut avaimilla tai tiirikalla sisään. Kaiken lisäksi hän oli mennyt siirtelemään ruumista, minkä poliisit tajuaisivat heti, ei siinä auttaisi selittää, että hän ei ollut halunnut ruumiin tuijottavan itseään. Ei kuulostaisi kovin vakuuttavalta, soitosta ei seuraisi kuin hankaluuksia - varsinkin, jos Hartikainen vastaisi puhelimeen. Sen jätkän kanssa hän ei ollut hyvissä väleissä, se oli töykeä tyyppi, joka välitti vain itsestään ja oli aina simpauttamassa häntä. He olivat molemmat duunissa Pasilassa, Hartikainen oli rikospoliisi, hän oli taas pahainen siviili, jolla ei ollut mitään tekemistä tavanomaisten poliisirutiinien kanssa. Virallisesti hän oli järjestelmäsuunnittelija, mutta hän joutui kuitenkin uhraamaan suurimman osan ajastaan ikävään arkisen näpertelyyn, jossa nikottelevat tietokoneet ja tietokoneita kiroavat poliisit olivat ikuisina vastapelureina, kummatkaan eivät ymmärtäneen toinen toistaan.

   Hartikainen oli varmasti valmis uskomaan hänestä aivan mitä tahansa. Kun Hartikainen oli viimeksi saanut tietokoneensa juntturaan, se oli tullut räyhäämään hänen huoneeseensa ja huutanut naama punaisena, että kaikki nörtit täytyisi viedä saunan taa ja lopettaa. "Saatana, jos autot olisi yhtä huonosti suunniteltu kuin nämä perkeleen helvetinkoneet, ihmiset käyttäisivät vieläkin polkupyöriä", hän oli ärjäissyt paiskatessaan oven kiinni. Seinä oli tärähtänyt ja Tarja Halosen virallinen valokuva oli kiepsahtanut vinoon, keikkunut hetken, mutta ei ollut pudonnut.

   Miten helvetissä voisi selittää luontevasti, että asunnossa oli ruumis? Sitä kuulostaisi puhelimessa taatusti syylliseltä. Mitä enemmän sitä vakuuttelisi omaa syyttömyyttään, sitä tiukemmin syyllisyyden hirttosilmukka pureutuisi kaulan ihoon. Paska tilanne eikä tässä auttanut huutaa äitiä pyyhkimään.

   Se yksi vanha juttu ei helpottaisi hänen asemaansa. Opiskeluaikana hän oli potkinut ravintolajonossa pahaan kuntoon yhden somalin, joka oli ruvennut soittamaan suutaan hänelle, siinä olisi voinut käydä huonosti, jos portsarit eivät olisi tulleet väliin. Hän oli selvinnyt sakoilla, vaikka syyttäjä oli vaatinut ehdollista vankeutta törkeästä pahoinpitelystä ja ruumiinvamman tuottamisesta. Hakiessaan töihin vanha rike oli tullut ilmi, mutta sitä pidettiin pikemminkin ansiona kuin haittana. Nyt pahoinpitely kääntyisi häntä vastaan. Pelotti. Silloin hän oli pimahtanut, pimennysverho voisi pudota silmien eteen uudestaankin.

   Pimentyneet katulamput heiluivat tuulessa, kuumuus oli taittunut yön viileydeksi, jossain sujahti taksi, kapakat olivat sulkemassa oviaan. Helsinki nukkui ja oli hereillä. Hänellä itselläänkin oli samanlainen epätodellinen olo.

   Unta, unta. Olisi tehnyt mieli vaipua pitkään, syvään uneen, jotta olisi päässyt pakoon tätä painajaista. Ääni hänen pääkopassaan toitotti: toimi järkevästi, käytä älliä, erittele, toimi järkevästi. Joku veti vessan, vesi möyrysi hetken putkistossa ja kuoli sitten pois. Hän oli soittamaisillaan entiselle vaimolleen, mutta tuli järkiinsä, koska siitä soitosta koituisi vielä enemmän hankaluuksia kuin soitosta poliisille. Erja oli lähtenyt ryminällä, se oli leikannut silpuksi kaikki hänen vaatteensa ja jättänyt keittiön pöydälle lapun, jossa luki: haista paska.

   Viimeksi hän oli nähnyt Erjan appiukon hautajaisissa keväällä ja heti perään anopin hautajaisissa. Anoppi oli kuollut samana päivänä kun appiukon tuhkauurna laskettiin Hietaniemen hautausmaalle. Hän ei enää osannut puhua luontevasti Erjan kanssa, vaikka yrittikin käyttäytyä hyvin hautajaisissa, koska hän oli pitänyt Erjan faijasta, joka jaksoi aina kommentoida päivän uutisaiheita ja piruilla mieluusti poliitikkojen törttöilyille ja niille järjettömille päätöksille, jotka tekivät yhteiskunnasta niin monimutkaisen käsitejärjestelmän, ettei sitä enää voinut käsittää, sääli, ettei se saanut elää pitempään, se kuoli vain vähän päälle kuusikymppisenä. Erjan äiti taas oli kuin miehensä varjo, se seurasi aina mukana, mutta ei ollut yksinään olemassa.

   Pisimpään hän oli hautajaisissa jutellut Erjan vanhemman sisaren Marjan kanssa. Siitä oli tullut todellinen kaunotar, koska se oli vihdoinkin löytänyt oman tyylinsä. Enää Marja ei näyttänyt yliopiston alipalkatulta assistentilta, jonka suurin nautinto oli Porthanian ruoka ja karhea vessapaperi. Se ei ollut liioin enää mikään tuppisuu, vaan pälätti hautajaisissa enemmän kuin hän oli kuullut sen puhuvan niinä viitenä vuotena, jotka hän ehti olla naimisissa Erjan kanssa. Kun he laskivat kukkia anopin arkulle, hänelle tuli valtava tarve, hallitsematon halu työntää kätensä Marjan pakaroiden väliin, ujuttaa sormi kohti vakoa ja tunnustella, oliko maaperä otollinen. Siemenperunaa. Kyllä. Kyllä. Hame oli nautinnollisen kireä ja myötäili hyvin hänen muotojaan. Aamen. Erjakin näytti aika vetävältä, mitä hän ei olisi mieluusti tunnustanut. Pappi oli taas aivan papin näköinen. Ja jumalaan ei saatu yhteyttä, oli perkele taas lomilla eikä se pahus ollut jättänyt edes vastaajaa päälle.

   Soittaisiko Marjalle? Ajatus kuoli samalla, kun se syntyi. Ei kannattaisi. Erja ottaisi soitosta pahat pultit eikä hän jaksaisi millään kuunnella tämän kiukuttelua.

   Heikotus tuli ovelasti sokeasta kulmasta eikä hän ehtinyt varautua siihen. Se iski sivusta ja hurahti läpi aivojen, sihahti suoraan välikorvaan ja sai korvan luut helisemään, ilkeä vihlaisu, joka pani hänet huojahtamaan, polvet notkahtivat ja päässä sumeni, sydän jätti muutaman lyönnin väliin ja veri kohisi korvissa. Sitten leimahti pari välähdystä ja sininen valo viilsi silmämunia, verisuonet näkyivät tummina juovina vasten valoa ja silmäluomia. Kun hän avasi silmät, valo himmeni ja hiipui pois, suljin räpsähti kiinni ja yhtäkkiä silmissä vilisti haituvia ja näkökenttä meni huuruun, vain keskelle jäi pieni sykkivä reikä, josta näki ympärilleen. Tuli sellainen ilkeä tunne, että josko hän olikin itse syyllinen. Hän ei vain muistanut sitä enää, koska hänen tajuntansa oli jossakin vaiheessa sumentunut eikä hän enää tiennyt, mitä oli tehnyt. Hän oli hullu, kahjo ja dorka ihminen, jonka kaalissa asui vain matoja. Kaikki oli pyyhkiytynyt pois, kaikki tiedostot oli tapettu, totaalinen boottaus, elektroninen tabula rasa, jumalainen deletointi. Hän ei pystynyt enää muistamaan yhtään mitään.

   Käämien palaessa usva nousi äkisti ja tulvahti aivopoimuihin. Hän katsoi pelästyneenä kättään ja oli näkevinään, kuinka se iski puukon kylkiluiden väliin ja mies rojahti lattialle, korahti muutaman kerran, yritti epätoivoisesti vielä nousta, mutta sitten viikatemies pani jätkän oikoselleen ja iski käteen menolipun. Usva katosi yhtä nopeasti kuin oli noussutkin. Kivistävää otsaa hieroessaan hän vakuuttui siitä, ettei ollut hullu, tietämättään hän ei ollut tehnyt mitään pahaa, saati sitten raakaa murhaa. Jos hän olisi tappanut jonkun, hän kyllä muistaisi sen, vaikka olisi ollut kaatokännissä, ei hän ollut sitä pahoinpitelyäkään unohtanut, vaikka oli yrittänyt. Hänen taakkanaan oli liiankin hyvä muisti, hän muisti nekin tapahtumat ja tuntemukset, jotka olisi parasta osata unohtaa. Silti pelko jäi kytemään, vaikka hän sai päänsä järjestykseen ja onnistui torjumaan ahdistuksen, joka oli yrittänyt hänet äsken nujertaa. Miten hänen kävisi? Hyvä kysymys. Syyllisyys jäi kaihertamaan mieltä, mikä ei tuntunut lainkaan hyvältä, koska hän tiesi tasan tarkkaan, ettei ollut syyllinen, mutta järkeily näin järjettömässä tilanteessa ei paljon oloa helpottanut eikä vapauttanut syyllisyyden tunteesta. Ruumis ja hän. Huono yhtälö, sen hän tajusi ja puisti päätään. Lokit kirkuivat taivaalla, paskoivat varmasti taas auton konepelille. Ne tuntuivat pilkkaavan häntä, viimeinenkin kirjain vastapäisen ruokakaupan valomainoksesta sammui, sihahti ja päästi ilmoille savua. Teki mieli karata omasta himasta, josta oli tullut äkkiä vankila.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][*Kotimaiset*]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]